# Veneh'ojalaiset ## Part 26 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/veneh-ojalaiset-12182/index.md Niin he kertoivat hänelle semmoista, jota ei hänen korvansa voinut todeksi uskoa, sillä he sanoivat Veneh'ojan miesten nousseen kapinaan. Ja olivat takoneet viikatteensa miekoiksi ja tulella ja pistimellä tahtoneet nousta kartanon herraa vastaan, joka heitä heidän asuinsijoiltansa olisi poishäätänyt. Niin oli tämä laivaväki, joka ei itseänsä punakaartiksi vaan suosiolliseksi timokaartiksi sanoi, viimeisellä hetkellä sanansaattajansa heidän sekaan lähettänyt, heille sanomaan: Älkää aseihin ryhtykö, älkääkä tulella ja miekalla asiaanne ajako, vaan yhtykää meihin, ja koska heinä parhaallansa kukkii, että se jo viikatteen ala pantava on, silloin tehkää lakko. Ja he olivat sen sanan jälkeen tehneet. Ja sanoivat kartanonherralle: uudistatko vanhat kontrahdit taikka heinäsi mätänee ja lehmäsi lypsämättä ehtyy. Mutta kartanonherra, joka heinänsä mätänevän ja lehmänsä ehtyvän näki, tuotti kaupungista pölisit ja alkoi Veneh'ojan miehiä yksitellen asumuksilta häätää. Silloin suosiolliset sanoivat heille: Älkää tätä peljästykö, vaan kun se teidät häätää, niin muuttakaa takasin, ja kun se toisen kerran häätää, niin tehkää samaten, ja samaten jos vielä kolmannenkin kerran häätää. Sillä me nostamme häntä vastaan huikeat vastakäräjät. Ja panivat heidän eteensä kirjan, sanoen: Joka tähän kirjaan nimensä piirtää, ja viisikolmatta penniä kuukaudessa maksaa, se kuuluu riveihimme, sillä meillä on nyt yksi kamari, ja kun me siellä enemmistöön tulemme, niin valtakunnat vapisevat ja vallanpitäjät istuimiltaan sortuu, ja me maat teille vapaiksi äänestämme. Ja kohta oli kolmas osa alustalaisista nimensä kirjaan kirjottanut. Nämä kummat kuultuansa ja kun tämä kansa oli vaarin mielestä lystikästä ja puheliasta väkeä, päätti hänkin heille jotain maailman kummista kertoa, ja kurkkunsa selväksi ryittyään hän avasi suunsa ja sanoi: --Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin---- Niin he huusivat: Toverit kuulkaa, tämä on Siperiassakin käynyt. Ja kerääntyivät kaikki hänen ympärillensä. Ja vaari alkoi uudestaan: --Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin---- Mutta ylimmällä kannella rupesivat toiset taas torviin puhaltamaan, ja vaarin ääni hukkui kuulumattomiin. Jo lähestyi liputettu laiva, viehkeää valssinsäveltä kaijuttaen, veneh'ojalaisten pientä laivasiltaa. Mutta ei vaari voinut näitä maita tuntea, sillä nämä olivat hänen aikoinansa vielä asumattomia korpia olleet. Maihin noustua he menivät kentälle, kuhunka kartanon alustalaiset olivat kokoontuneet. Ja niinkuin ei vaari ollut maita samoiksi tuntenut, niin ei hän näitä ihmisiä samoiksi tuntenut. Sillä veneh'ojalaiset olivat hänen aikanansa olleet kookasta ja voimakasta väkeä niinkuin hän itse, mutta nämä olivat lyhyenläntiä, pitkäkätisiä, kierosäärisiä suurpäitä, eikä mitään Veneh'ojan miehiä. Ja keskellä tannerta oli vanha petäjä, jonka runkoa vasten oli saarnastuoli laitettu ja punaisella veralla ympäröity. Niin yksi suosiollisista nousi saarnastuoliin ja löi kirjansa auki, sanoen: Suuri on ollut pimeyden valta näillä Veneh'ojan mailla. Tuhat vuotta varmaankin olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti ole yhteenliittymisen voimaa ja siunausta tienneet. Mutta nyt sen tiedätte. Nyt olemme teille tänne osuuskaupan perustaneet ja työväentalo on rakennuksen alla. Tosin on joukossanne vielä niitä, jotka väkivallantöitä ajattelevat, ja myös niitä, jotka piplian kansista taktiikkaa hakevat. Mutta poistukoot jo viimeisetkin yöpeikot teidän keskeltänne, ja joka ei vielä ole tähän kirjaan nimeänsä piirtänyt, hän sen tehköön. Ja oli laitettu lava keskelle kenttää, ja he menivät sinne ja puhalsivat torviin, ja tanssivat ja hyppelivät. Ja oli riuku nostettu Veneh'ojan miesten kiivetä, jonka päähän oli suun-imellystä pantu kullankiiltävään paperiin, että he sitä käsiinsä kiistäisivät. Oli myös pukki pölkyistä tehty, että he sen päälle hajareisin istuisivat ja heinäpusseilla lyöden toisensa maahan kukistaisivat. Ja oli paukuttimia, joilla he pilkkaan ampuivat, ja ongenvapoja, joilla he nauhasia ja lastentossuja paperiseinän takaa nostelivat. Ja paljon muuta sellaista oli. Mutta vaari, kyllikseen näitä kujeita katseltuaan, kysyi väeltä: Missä ne Veneh'ojan miehet ovat, jotka eivät vielä ole kirjaan nimeänsä piirtäneet ja jotka väkivallantöitä ajattelevat ja pipliaa lukevat? Ja he sanoivat: Katajiston torpassa ne visapäät istuvat. Ja antoivat vaarille pienen tytön oppaaksi, joka hänet Katajiston taloon johdattaisi. Mutta että vaari muisti Katajiston talon ja tiesi, ettei se talo kartanon herran lääniin kuulu, kysyi hän oppaaltansa, sitten kuin he lähes kolme hetkeä vaeltaneet olivat: Miksi Veneh'ojan miehet Katajiston talossa ovat, joka ei kartanonherran lääniin kuulu?--Niin pani tyttö sormen suuhunsa ja ajatteli, mitä hän äijälle vastaisi, ja kun ei hän vielä pitkältä puhua osannut, sanoi: Kohta näkyy. Ja he vaelsivat jälleen. Mutta vaarin silmä alkoi jo näitä maita ennen nähdyiksi tunnella, ja hän suuresti ihmetteli, sillä eivätkö nämä silloin korpia olleet, ja nyt kaikki rinteet viljavainioina helottivat? Eikö tämä mäki, jonka harjalle nyt pieni tyttö taluttaa vanhuuden voimattomuudessa hoippuilevaa vaaria, juuri sama mäki ole, jota myöten hän muinoin, sarkasäkki selässä ja lapsenpää säkinsuussa, voimainsa kukoistuksessa, laskeutui alas, viimeisen kerran katsahdettuansa jumalisten veneh'ojalaisten kurjille uutis-asumuksille, kun he tölleistänsä ulostullen pirunpalvelijan maailmalle-lähtöä jäivät ihmettelemään? Totisesti sama mäki, mutta missä hänen oman uhmansa silloinen voima? Ja koska he tytön kanssa mäen harjalle nousseet olivat, riutuivat vaarin voimat ja hän vaipui polvillensa kanervikkoon polun laitaan. Mutta pilven repeämästä paistoi silloin kirkas päivän säde alas laaksoon, ja Veneh'ojan suuri kylä lukemattomine taloinensa, aittoinensa, kaivonvinttinensä, latoinensa, riihinensä, teinensä, kujinensa, kultaisine elopeltoinensa levisi vaarin sammuvan silmän eteen,--kylä vielä suurempi ja vielä komeampi, kuin se muinainen kylä, josta veneh'ojalaiset, sen sata ja kahdeksan ajastaikaa eläneen Heikin kuoltua, olivat tähän silloiseen korpeen muuttaneet. --Nyt sen näkee, sanoi tyttö. Ja ikävystyen vaarin pitkään lepäämiseen ja alas laaksoon tuijotukseen istui maahan ja laittoi polulle kaksi rinkiä pienistä kivistä, toisen itsellensä, toisen vaarille. Ja otti kiven vaarilta ja pani omaan rinkiinsä ja kysyi: Minkä kiven olen teitiltä ottanut? Vaari näytti väärän kiven, ja tyttö pani oikean kiven rinkinsä keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa toisen kiven teitiltä. --Sano sinä Leena, lukkoonko on vanhan korva mennyt, vai oikeinko on tuo kylä kuollut, sillä ei siellä halli hauku eikä miesten ääntä kuulu? Tyttö sanoi: --Ei siellä ketään ole. Mutta minkäs kiven olen teitiltä ottanut? Taas näytti vaari väärän kiven, sillä hänen katseensa kävi alas laaksoon. Ja tyttö riemuitsi ja pani oikean kiven jälleen rinkinsä keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa teitiltä kolmannen kiven. Mutta vaari kuivasi silmänsä ja kädellänsä varjostaen katsoi alas laaksoon. --Sanoppas sinä vähäinen, väärinkö vanhan silmä näkee, vai oikeinko ovat sen kylän katot piippuinensa maahan sorretut? --Sata polisia kävi, ne sorti. --Ja mistä niitä niin paljon polisia? --Sata polisia kävi Helsingistä asti, ne sorti. --No jos Helsingistä--siellä niitä on. Ja vaari ajatteli: Vieläkö minun täälläkin sitä kahleiden kalinata kuuleman pitää!--Ja sanoi tytölle: --Taisi olla niitten joukossa kaksi punaviiksistäkin, suurta... Tyttö mietti hetken: --Oli niinkin kaksi punaviiksistä. Mutta mikäs kivi? Ja vaari muisti mitä suosiolliset olivat saarnastuolistansa puhuneet: Tuhat vuotta olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti ole yhteenliittymisen siunausta ymmärtäneet! Ja muisti vanhan tarinan paholaisesta, joka kuninkaalle oli vannonut Veneh'ojan kylän hajottavansa mihin ikinä se rakettiinkaan, ja jotka heistä viisaat olivat ja lauluun ja soittoon pystyväiset, kokoontuvansa kuningasta palvelemaan hänen kaupunkiinsa. Niin oli nyt sama paholainen vaarin omilla jälkeläisillä Veneh'ojan kylän hajottanut, ja vielä hänet pelin ja musiikin kanssa tätä hävitystä näkemään tuonut. Ja vaari sanoi tytölle: --Onko tästä vielä pitkältä Katajiston taloon? Niin tyttö vastasi: --Jaa Katajistoon? Vielä mennään niityn kujaa ja sitten mennään myllyn ojan yli ja sitten pellon poikki ja--ja--ja minkäs kiven olen teitiltä ottanut? Mutta sillä aikaa kuin vaari ja pikku Leena näin kanervikkopolulla »käyppäs härkää» leikkivät, istuivat vanhat veneh'ojalaiset vieri vieressä Katajiston tuvassa, täyttäen sen kaikki penkit. Ja heidän keskellänsä oli kysymys noussut elosta, joka oli korjattavaksi kypsynyt, jonka he aikoinansa kylväneet olivat, joka oli heidän säästösiemenistänsä itänyt ja heidän lannottamassansa ja heidän kyntämässänsä ja heidän karhitsemassansa maassa orastanut, kasvanut ja tuleentunut. Mutta että he häädetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli kartanon herra vierasta väkeä paikalle kuuluttanut heidän eloansakin kartanon vilja-aittoihin korjaamaan. Ja koska poutaa oli kauan kestänyt, että olki oli kuivaa, sanoivat jotkut heistä: Mikä minun omaani on, sen minä vaikka tulella poltan. Toiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielä kolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme herroinensa päivinensä, ettei Veneh'ojalle sitä häpeää ikinä tapahtuisi. Ja taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidä tappaman. Ja sanoivat siihen: Jos me vielä häneltä armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin suostumme, on hän meille viljammekin säästävä. Mutta toiset sanoivat: parempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena polvillansa ryömiä. Eivätkä tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen, milloin tämä kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin hajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillä vihallansa vielä tuhatkertaiseksi tuimentaen sitä haavaa, jonka heidän asuntojensa hajotus oli heille tuottanut. Mutta heidän parhaallansa riidellessä tuvan ovi aukesi, ja vaari astui rauhaa toivottaen heidän keskellänsä. Ja kun he häntä tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he keskenänsä: Eikö tämä ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun sisälle mursi? Kuulkaamme mitä hän sanoo. Ja kertoivat hänelle asiansa, ja panivat hänen eteensä kysymyksen, oliko vilja kartanon käsistä väkivalloin ryöstettävä vai kartanon herralta armoa anottava. Mutta että vaari oli viimeiset voimansa tielle jättänyt, ei hän voinut kuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja käveli hoippuen keskelle permantoa. Ja kun hän siihen asti tullut oli, ja he äänettöminä odottivat, viittasi hän kädellänsä ikkunaan. Mutta ikkunasta näkyi sininen korpi. Niin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistä sanoi: --Korpeen käskee. Ja taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykäyttivät päätään. Sillä he olivat jo kauan toimettomina olleet ja heidän kätensä syhyivät kuokan varteen päästä, eikä rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi tarjonnut. Ja nousivat toimekkaina penkeiltänsä, reipastunut ilonilme kasvoissansa, niinkuin vaikeassa asiassa päätöksen tehtyänsä jo kohta olisivat muuton touhuun saaneet käsiksi käydä. Mutta eivät he vielä kohta korpeen muuttaneet. Sillä paitsi muuta, oli vielä vaarikin haudattava, joka Katajiston lämpimän saunan lauteille kuoleman uneen vaipui. Yksivakaisina toinen toisensa jälessä kulkien he saattoivat vaaria viimeiselle taipaleelle ja hautasivat hänet pienen kirkkonsa maahan. Siellä pitkät, harvaoksaiset kuuset tuulessa lauloivat, eikä vaarin korva kahleiden kalinata enää milloinkaan kuullut.