# Veneh'ojalaiset ## Part 18 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/veneh-ojalaiset-12182/index.md Mutta--tämähän oli ainoastaan toinen puoli hänelle uskotusta tehtävästä. Toinen puoli oli vallankumouksen valmisteleminen vaikuttamalla paikallisen väestön käsityskantaan. Ja tämä puoli--kapteeni huokasi syvään--tämä puoli asiasta oli niin hyvin kuin kokonaan alullekaan panematta. Se oli sentään ainakin, _ainakin_ yhtä tärkeä puoli kuin nämä hänen strateegiset piirustuksensa ja laskelmansa. Yhtä tärkeä, mutta ei suinkaan yhtä hauska. Syvään, syvään huokaili kapteeni, sillä niin taitava kuin hän olikin linnotustieteessä, niin kokonaan mahdottomaksi tunsi hän itsensä mitään mullistusta mielipiteissä vaikuttamaan. Mutta aika rupesi jo olemaan täpärällä, sillä 5-8 vuotta oli hänelle annettu, mutta yhdeksäs oli jo menossa! Mitä sivistyneeseen säätyyn tulee, niin oli hän täällä Suomessa aivankuin erämaassa yksin. Mitään Vasilejä tai Natalia Feodorovnoja ei ollut, eikä edes erämaan kaukaisena kangastuksena luvannut tulla. Lainkuuliaisuus, kansankirkko, perustuslakien pyhyys--! Jos semmoisen pyhyyden viereen asettui, kun hän tuli salkku kainalossa senatista tai muusta virastosta kävelläkseen puolituntia Esplanaadilla, ja jos koetti kääntää puhetta vallankumoukseen tai esimerkiksi sanoi: prostitutsioni on hävitettävä!--niin se kohta alkoi pitää ihmistä tois-arvoisena olentona, ainakin peräti kuolleena kaikelle, mikä kuului totiseen valtiolliseen maailmaan, ja katsella aivankuin hänen vieressään olisi kulkenut kuudentoista ikäinen lyseolainen. Vielä enemmän toivottomaksi oli kapteenille näyttäytynyt koskaan herättää alempaa kansanluokkaa vallankumoukseen. Tehtyään turhat yrityksensä saada edes omaisensa käsittämään olevien olojen nurinkurisuutta saati sitten tunnustamaan vallankumouksen mahdollisuutta tai edes tarpeellisuuttakaan, kapteeni tuli heihin nähden jo kohta alusta pitäen siihen käsitykseen, että sellaisten ihmisten silmiä ei voi avata mikään muu kuin vallankumous itse. Kun kerran nämä kentät jylisevät, kun kerran jyrähtää vallankumouksen ukkonen, niin on se tärisyttävä heitä siihen määrään, että he yhdellä kertaa näkevät kaikki: sekä olojen kierouden että myös uuden ajan mahdollisuuden. Tähän johtopäätökseen tultuansa hän oli jättänyt sekä Franssin että äidin kokonaan rauhaan, ja ainoastaan Kertun kanssa oli alkupuolella heidän avioliittoansa tuimanlaisia otteluja. Kerttu yhä jatkoi kirkonkäyntiään joka pyhä, niinkuin eno Franskin, ja piti kapteenin mielipiteitä useimmiten, kun ei ollut kysymyksessä kaikkein totisin keskustelu, pelkkänä hassutuksena, mutta kaikkein totisimmissa keskusteluissa sanoi niiden mielipiteiden osottavan Hanneksessa nöyryyden puutetta. Tämä väite nöyryyden puutteesta se saikin aikaan kuumimmat törmäykset heidän välillänsä. Sillä kapteeni oli sitä mieltä, että päinvastoin juuri porvarillinen elämäntapa osotti nöyryyden puutetta, ei tosin mitään jumalaa, vaan toisia ihmisiä kohtaan. Tähän sanoi Kerttu aina: pitää olla rikkaita, sillä mistäs köyhät muuten työtä saisi!--Joka lause sai kapteenin melkein aina tarttumaan raivokkaana tukkaansa, voimatta mitään vastata, sillä hänen oli mahdoton löytää semmoisia sanoja, joista Kerttu olisi voinut tämän asian ymmärtää, eli toisin sanoen suomalaisia sanoja siihen Natalia Feodorovnan selitykseen, jonka mukaan köyhät olivat _pakotetut_ palvelemaan rikkaita eikä köyhiä, ja että vallankumouksen tarkotus juuri oli aikaansaada että semmoinen pakko häviäisi. Jos hän koetti joskus voittaa raivonsa ja koreasti antautua tämän asian selittämiseen Kertulle, niin Kerttu rupesi ilmeisesti ajattelemaan jotain puku- tai talouskysymyksiä eikä näyttänyt pitävän enää keskustelua niitä kysymyksiä tärkeämpänä, tai sitten sanoa tokasi: täytyy olla nöyrä,--ja niin oltiin taas kiertämässä samaa ympyrää. Kaikesta tästä huolimatta Kerttu oli äärettömän hyvä ja viehättävä. Ja kun heillä oli jo monta lasta ja nämä alkoivat kasvaa ja talouspuuhiakin Kertulle yhä enemmän karttui, harvenivat törmäykset harvenemistaan ja yhä enemmän alaa vallotti se elämän mahdollisuus, jossa vallankumouksellinen ja kirkossakävijä kulkivat käsi kädessä, vieläpä pelkästä ystävyydestä antoivat toisillensa suuta. Kaiken summa oli, että ei ollut ainoastaan naimisiin mennessään kapteeni suostunut johonkin vähäpätöiseen vihkimiskysymykseen, vaan koko hänen muukin elämänsä vähitellen ja varmaan oli askel askeleelta suistunut porvarillisen elämäntavan uralle: lapset kävivät tavallista herraskoulua, saivat pianotunteja, palvelustyttö tiskasi, kiillotti kengät ja veivasi mankelia. Tämän asian seurauksena taas oli, että kapteeni erottui vähitellen kokonaan siitä alemmasta kansanluokasta, jossa hänen olisi pitänyt myöskin vallankumousta valmistaa. Se työ oli epätoivoisin kaikesta, sillä sielläkin kaikki ajattelivat joko niinkuin äiti, Frans ja Kerttu: täytyy olla rikkaita, että köyhät saisi työtä, taikka niinkuin Hinkki, että täytyy olla rikkaita, sillä ketä muuten pettäis!--Kerran jylisee! ajatteli tosin kapteeni. Mutta hän ajatteli sitäkin yhä harvemmin. Niinpä juuri eilispäivänä hän oli tavallisuuden mukaan istunut kirjotuspöytänsä ääressä katselemassa ikkunasta katuelämää. Niinkuin tavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitä väkevästä tupakista, jota äiti yhä käsillänsä hierteli ja kaupitteli, ja joka kaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti tunkeutui yläkertaan. Niinkuin tavallista kuuli hänen korvansa myöskin tyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitä laatikossa äidin puodista rattaillensa. Tämä vanha ristiriita, että hän, jonka olisi pitänyt herättää ihmisiä tuntemaan suunnatonta nöyryytystänsä eläessään rikkaiden komentamalla työllä, itse eli suureksi osaksi äitinsä varoilla, joka kaupitsi tupakkia ja möi viiniä ties kelle,--tämäkin kiljuva ristiriita oli vuosien vieriessä vähitellen muuttunut jokapäiväiseksi tottumukseksi ja sentähden herennyt vaivaamastakin. Tällä kertaa hän oli sentään juuri taas sanomaisillaan itsekseen: kerranhan jylisee! kun huomasi, että kadulla tapahtui jotain tavallista enemmän mieltäkiinnittävää. Suurella pauhulla ja melulla ja rähisevän katupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta ämmää, joka raivokkaana, purren ja potkien heitä, teki hurjaa vastarintaa. Polisit koettivat saada sitä ajurinrattaille, mutta turhaan, sillä he eivät tahtoneet väkijoukon tähden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli taitava voimistelija ja vielä taitavampi painija, harmitti häntä polisin taitamattomuus ja hänen teki kovin mieli näyttää heille kuinka mies koreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit uudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enää malttanut jäädä toimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi ämmän mitä siivoimmin rattaille. Silloin hän hämmästyksekseen rupesi näkemään jotain tuttua sen kasvoissa, sydän kouristui, kauhu löi mielen lamauksiin: se oli--tuo nainen oli joskus jossain hennoilla käsillä silittänyt hänen kasvojansa,--se oli Hinkin vanha morsian!--Kapteeni jätti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisälle. Sydän löi raivokkaasti. Niinkö pitkälle hän oli jo tullut! Magda, onneton Magda! Kun sinä käsilläsi minua silitit, sanoit sinä: kerran tulet ottamaan minua, silloin on sinulla suuret viikset... Ja minulla on suuret viikset ja minä tulin ottamaan sinut, mutta--polisina! Tämä ajatus tärisytti kapteenin mielen syvimpiä pohjia myöten. Miksi et jo tule vallankumous! Miksi olet ikuisella viipymiselläsi paaduttanut minut ja yhä paadutat tätä suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinä koskaan vai oletko sinä niinkuin suuri petos: sinä vaan _lupaat_ tulla, että me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin rehottaa, ja sinä sillävälin meidän vihamme lauhduttaisit ja meidän parhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemäreihin hukuttaisit, ettei sitä hetkeä koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinä pettäjä? Sillä pettäjä sinä olet, paholainen, piru sinä olet mustassa petosmielessäsi! Saatana itse sinä olet! Etkä enää saa minua pettää! _Nyt nyt, nyt_ tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt lakasen tämän porttolan puhtaaksi... Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa raivontilassa, että pahanpäiväisesti hätääntyi, ja rupesi rauhottamaan. »Elä nyt noin--! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin oikein ehtii ryssälle suuttua, ja entä ne--mitkä ne on--sosialistit? sanotaanhan niidenkin villitsevän kansaa, täytyy olla kärsivällinen, Hannes kulta!»--Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi äärettömällä sulollaan, mutta suureksi osaksi myös sillä, että nuo mainitsemansa seikat--mistä ihmeestä se ne olikaan tähän tarpeeseen niin pian keksinyt--todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinä muodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla. Näitä Kertun valtiollisia, äkkiä ja odottamatta esiinpulpahtaneita näkökohtia kapteeni mietiskeli nyt tänä aamuna Kaartin kallioilla istuessaan. Ja mitä enemmän mietti, sitä vähemmin huokaili. Jospa se esplanaadin jäykkäniskainen, himmeästi ja tylsästi katsahteleva virkamies sittenkin sisältäisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssä sitä nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan sukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean vankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkä heräisi, ehkä heräisi hänessäkin vielä oikean vapaustaistelijan veri! Ehkä luopuisi hän toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi yhteytensä ihmiskunnan vapausaatteen kanssa!--Pahempi oli sen toisen asian laita, jonka Kerttu mainitsi,--sosialismin? Sen mustatukan kapteeni kyllä tunsi, ja olihan se puheillansa herättänyt paljon kansaa sen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli häneltä kysynyt millä voimalla, vallankumouksellako, hän ajatteli sen vapautumisen suorittaa, oli mustatukka sanonut: äänestämisen voimalla. Silloin oli kapteeni kysynyt: käyneekö sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa? Mustatukka sanoi: se käy vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja senvuoksi minä nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset näkevät, että sopusointu ja rakkaus heidän välillänsä on suorastaan heille aineellisestikin edullisempi kuin tämä kapitalistinen ryöstökomento. Kapteeni aikoi sanoa, että valtaluokat pitävät aina itselleen edullisempana omistaa enemmän kuin muut ja siitä syystä palkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkä äänestäminen on tehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti »ei-saa-tappaa» periaatteessa, ja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, että kapteenin oli lyhyesti mörähtelevällä puheellaan mahdoton enää esille päästä. Sittemmin, kun ryssä oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka jättänyt kaikki asiat oppilaittensa käsiin ja (--toiset sanoivat näiden kyllästyneen häneen--) lähtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan perustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut. Sillä,--oli hän silmät innosta palavina sanonut vielä ihan lähtiessään,--ihmiset eivät tarvitse muuta kuin nähdä, eivät mitään muuta kuin vaan _nähdä_! Hänen oppilaansa jatkoivat sitten täällä omin päin sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistä ja kansanjuhlien pitämistä samalla menestyksellä kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen sointulaoppi levisi leviämistään: ei saa tappaa, voitto on äänestettävä! Olisiko kapteeni pitänyt tätä oppia vähemmin lapsellisena, ellei hän olisi linnotustiedettä koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt tuntui hänestä pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava kita paljon enemmän puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoäänestys: jaa, jaa, taikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinä ovat sitten kaikki jaat ja eit. Opin leviäminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan viattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat historiallisen maaperänsä kokonaan unohtaneet. Olivat vähitellen unohtaneet, että sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan rikkauksien turvaamista eikä sotaa tavallisesti olematonta ulkovihollista vastaan. Jos tämä köykäinen kaupungin kansa ei olisi sitä unohtanut, eipä se olisi ikinä uskonut sointulaa luotavan äänestämisellä. Vanha köyhälistö--ajatteli kapteeni--on tähän asti istunut nöyränä pimeässä puutteessaan ainoastaan senvuoksi, että valtaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla vihdoin onnistuneet istuttaa siihen nöyryyden uskon: ei sinun pidä tappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se ylläpitää ja turvaa koko tätä kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytäänpä: miksi ei jo vaari ja hänen aikalaisensa ole äänestäneet itsellensä sointulaa? Todellako sen mustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielä muistivat ja ymmärsivät, että sotavoima painaa heitä. Mutta nämä eivät enää muista eivätkä ymmärrä. Ovat kuin lapset turulla. Äänestetään! Aih, aih, se saattaa raivoon! Se tekee hulluksi! Kuka siis ottaa pois kansalta sen nöyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat istuttaneet! Kuka valmistaa tämän kansan vallankumoukselliseen vapaustaisteluun, jonka pitäisi puhjeta jo tänään taikka huomenna! Taas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta takasin kotiinsa. Ja juuri kun hän tuli jälleen kivikadulle, siihen kohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin laivaveistämön työmiehiä varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan puodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivät voineet mennä toistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketään. He seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynärän päässä toisistaan. Olihan kapteenilla ollut pieni tunto siitä, että Hinkin kohtaaminen silmästä silmään olisi monesta syystä kenties vähän epämukavaa, mutta että se olisi ollut näin sanomattoman, melkeinpä sietämättömän vaikeaa, sitä ei hän toki ollut osannut ajatella. Pyyhkäisten nopealla liikkeellä suunsa kuivaksi ryypyn jäljiltä Hinkki teki tervehdykseksi kapteenille hunöörin, mikä vaan hullummin lisäsi heidän merkillisen epäsuhteensa hankaluutta. Silmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystäkään. Kapteeni myös tuli sanoneeksi päivää vähän niinkuin sotamiehelle eikä osannut siitä isällisestä äänilajista tulla. Hän hikoili sen äänilajin vuoksi ja sittenkin vaan pysyi siinä. Keskustelun aikana Hinkki nosti kaksi kertaa kätensä lakinlippaalle, niinkuin esimiehiä puhutellessa. Kapteeni teki viimeisen ponnistuksen, lähestyi Hinkkiä tuttavallisemmin, ja välttämättä enää sinuttelemista sanoi aivan hiljaisella äänellä: --Kas kun rupesit polisiksi?! Tällöin hän tuli aivan vahingossa katsahtaneeksi Hinkin silmiin ja Hinkki hänen silmiinsä. Kapteeni hymähti nolosti ja hänen asemansa kävi vielä tuhat kertaa vaikeammaksi. Sillä siinä lyhyessä silmäyksessä yhtäkkiä osat vaihtuivat ja heidän suhteensa välähti esille semmoisena miksi se oli jäänyt Hinkin merille lähtiessä. Eikä se paikka, jossa he nyt seisoivat, ollut kaukana siitä paikasta, jossa hän oli herrat porttolasta ajanut ja Hinkki hänet polisien kynsistä pelastanut.-- Niinkuin Hinkki nytkin olisi sanonut: tunnustatko kuninkaaksi vai et? muuta ei tässä kysytä!--Niinkuin ei ainoakaan päivä olisi siitä saakka ohi vierähtänyt! Hinkki seisoi hänen edessään käskijänä ja hän tottelijana. Hinkki oli kuningas, hän alamainen, ja aivan yhtä vaikea kuin silloin olisi ollut muuttaa tätä suhdetta, yhtä pääsemättömissä tunsi kapteeni nytkin olevansa. Hän sentähden, asettuen puoleksi Hinkin kannalle ja puoleksi pysyen sotaväenkapteenina kysyi kuiskaamalla: --Maksaako ne hyviäkin rahoja? Mutta sai Hinkin puolelta ainoastaan tylyn katsahduksen, joka ilmaisi, että Hinkki piti heidän vanhat suhteensa ainiaaksi menneinä ja siis hylkäsi kapteenin tarjouksen laskeutua ainoastaan puoleksi entiselle tasalle. Hinkki teki siis taas hunöörin ja sanoi: --Herra kapteeni, meillä on kuukausipalkkaa---- --Ei, ei, ei,--pysäytti kapteeni, ja jättäen sekä sinuttelemisen että teitittelemisen löysi keskitien sanomalla vaan nimeltä:--Hinkin pitää ymmärtää, minä vaan kysyn, eikö Hinkki olisi jotain parempaakin virkaa voinut saada, eihän ne ryssät pyri muuta kuin Suomen rahojen kimppuun, siksi ne herroja tieltään ajaa, ja mitä ihmiset sanovat, että ryssä jakaa maita talonpojille, niin ei Hinkin pidä sellaista uskoa ja toiseksi täällä Suomessa maat ovatkin talonpoikien hallussa. --Älä sano,--sinutteli nyt Hinkki murahtaen,--kuulisit mitä vaarikin kertoo... Mikä kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset, mustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki venäläisenä polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine tulvahti kapteenin sydämmestä Hinkkiä kohtaan. Hän aikoi jo lähestyä Hinkkiä kuiskatakseen hänen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi nostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut hänessä joka jänteen vireille ja luonut heidän välillensä ystävyyden, tuhat kertaa puhtaamman ja rehellisemmän kuin milloinkaan oli heidän välillänsä ollut. Hän aikoi kuiskaten sähähtää Hinkille: Hinkki, jätä tuo, kohta tulee promut! (Promut merkitsi heidän vanhalla koulukielellänsä julkista kapinaa opettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellä, ikkunain särkemisellä y.m.s.). Hän jo sitä varten katsahti ympärilleen, ettei kukaan kuulisi. Mutta silloin juuri... Muuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidän eteensä ja rupesi hengästyneenä sekasesti selittämään jotain kauheata tapahtuneen kaupungilla--senaatissa--sisällä rappusilla--oli tullut--oli seisonut--oli tervehtinyt--oli ampunut--herrat itse ampuivat-- --Ketä?--sanoi kapteeni mitä ankarimmin rypistäen silmäkulmiansa. --Sitä itseä! Näin omin silmin kun kantoivat kirurkiin--olin juuri tulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran että--no että juuri ehdin nousta kasarmintorille--näen, kantavat paareilla valkosen lakanan alla--ja rouva itse käy vieressä ja parasollilla varjostaa, ettei päivänen näette--jo minä kohta sanoin, siunaa ja varjele mitä aikoja tästä nyt tulee! --Katos perhanoita!--sanoi Hinkki, teki kohta päätöksensä ja rupesi suurta sapeliansa kannattaen yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksemaan kaupungille päin, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos olisi saanut kuulla pihan toisessa päässä sysätyn kumoon hänen pystyttämänsä lumiukko. Akka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille. Kapteenin ensimäinen tunne oli vaan pelkkä ruumiillinen: niinkuin suunaton muurahaisparvi olisi lähtenyt juoksuun pitkin hänen selkäänsä, noussut niskaan ja siitä muuttunut hänen oman tukkansa pystyyn-kohoamiseksi. Silmäterät mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten sama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana lätäkkönä seisonut aika olisi elävänä voimana koonnut siipensä ja lähtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat nykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni tietämättä itsekään vielä mikä se tuli. Hän vaan tiesi, että tullut oli se, mikä teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi lähtemätöntä niinkuin kirveenisku kaadettavan puun juureen. Vasta pitkän ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elävään sanamuotoon: »Kuka ottaa kansalta sen nöyryydenuskon?» huusin minä äsken voimatonna itselleni, ja olisinko aavistanut, että he sen itse minun puolestani tekevät! Mutta kun kapteeni heräsi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta kadunkulmilta keskikaupungille päin. 4. Niinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui tätä tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi. Asettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella tahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan todistuskappaleen hänen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentähden kiivaasti väittää kapteenia kumoon, ennenkuin tämä oli vielä mitään muuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen pääpiirteet. Vaikkei kapteeni vielä sittenkään mitään sinnepäin sanonut, tulistui Kerttu uudelleen aivan itsestään, ja rupesi vielä kiivaammin todistamaan, että teon oli tehnyt se yksi omin päin, ikäänkuin toinen olisi istunut ja lakkaamatta väittänyt kaikkien herrain muka yksissä neuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen... Kapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistään semmoisesta. Vähän aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki päätöksensä ja vaikeni. Jotakin mykästi väittääkseen, niinkuin kapteeni, hän heti seuraavana pyhänä sanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena läksi Allianssitaloon, joka oli hänen kirkkonsa ja hartaushuoneensa. Siellä oli hän kuuleva jylisevän tuomion ja kaikki ne todistukset kapteenin kantaa vastaan, joita hän olisi niin tarvinnut, mutta ei itse osannut löytää. Sillä jos murhasta odotettiin jotain hyötyä--kuten kapteeni ilmeisesti odotti--niin kuinka silloin voi olla jumala, ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis kokosi lapsensa, puki nekin pyhävaatteisiin, hajotti tyttöjen tukat, varusti tummilla ruseteilla ja läksi. Hänen kirkkokuntaansa kuului paljon pääkaupungin ylimystöä, joka siellä vietti hartaushetkiänsä ihmeellisessä läheisyydessä, milteipä yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnä muiden sellaisten keskisäätyläisten, vaan nikkarien, räätälien, jopa vieläkin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin määrin siistissä vaatteissa pystyivät esiintymään, ja tukkaansa silittää osasivat. Tästä kiitollisina nämä istuivat takapenkeillänsä hiljaisina ja juhlallisina katuen viikon syntejään ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin ylhäisten tapoja, seuratakseen sitten niitä sekä kotona että ulkona. Sen jälkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltänyt Kertun palvelemasta piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitään muuta niin sopivaa paikkaa, missä olisi saanut olla sivistyneiden välittömässä läheisyydessä, kuin tämä Allianssikirkko. Hänen tavallinen paikkansa siellä oli melkein ensimäisillä penkeillä, missä hän useimmiten istui erään hienon vapaaherrattaren vieressä, ja oli heillä tämän kanssa muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella ei tavallisesti ollut mukanaan mitään virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi tarjoutui aina pitämään omaansa myöskin hänen edessään. Kerttu ihaili rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentähden itse puolestaankin olla tälle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi käytöksensä hienoudessa ja arvokkuudessa. Hänessä oli jokainen hermo jännityksissä, kun hän virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkälle, että se kutsui Kertun luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellä Kerttu käskettiin muiden vieraiden mukana yhteisen teepöydän ääreen, ja paroni ja aatelisnaiset puhuivat hänen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Nämä olivat olleet Kertun elämän juhlahetkiä. Sillä hän ihaili hienoa väkeä eikä tainnut sille mitään. Vieläpä ihaili heitä Hanneksen itsensä tähden, sillä kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvästi, että hänen ihanteenansa eli salaisena »mallina» olivat nytkin jotkin Kertulle näkymättömät, hienon hienot ylimyshenkilöt jossain kaukana, tuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina köyhälistöstä ja ankarilla sanoilla tuomitsi säätyhenkilöitä, huomasi Kerttu selvään, että mitä hienommaksi Kerttu oppi sekä puheiltaan että muulta käytökseltään, sitä tyytyväisempi oli Hannes. Nämä huomiot kumosivat Kertun silmissä kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu oli perin juurin vakuutettu siitä, että kapteeni kulkee vallankumouksellisissa harrastuksissaan tietämättänsä vasten omaa onneaan ja sisällisiä taipumuksiaan.