# Veneh'ojalaiset

## Part 14

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/veneh-ojalaiset-12182/index.md

Väliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillä välin asettuisi johonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja käyttäen yleistä sekasortoa hyväkseen otttaisi ohjakset käsiinsä.

Näin pitkälle päästyänsä vieras vaikeni ja rupesi silmäkulmiensa alta kysyvästi katsomaan Hannekseen, ilmeisesti tämän vastausta odottaen.

Mutta Hannes ei ollut vieläkään päässyt siitä hermostuksesta, minkä vieras oli hänessä herättänyt, vaan nousi ylös kävelemään ja sanoi vihasesti:

--Mitä laivasto minuun kuuluu? Minä olen maamyyrä! Silloin vieras kaivoi muistikirjansa lehtien välistä Venäjän valtakunnan kartan, levitti sen pöydälle ja osottaen erästä punasella kynällä merkittyä kohtaa Suomenlahdessa sanoi:

--Tätä saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi väliaikaisen hallituksen paikaksi.

Se oli Suursaari.

--Nerokasta! Sangen nerokasta!--sanoi Hannes ivallisesti, sillä ei mikään näyttänyt hänestä tällä hetkellä hullunkurisemmalta kuin tuo »laivaston suojaama» saarivaltio, joka mahdollisesti kyllä saattoi tarjota vallankumouksen johtajille hyvää turvaa, mutta ei mitään takeita pääasiasta, nimittäin välttämättömän, nopean ja helpon yhteyden saavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan välillä. Hannes ei voinut pidättää naurahdusta.

Mutta kasvojensa ilmettä vähääkään muuttamatta vieras pyysi Hanneksen istumaan ja jatkoi selostustansa.

Tämä oli suunnitelman toinen puoli.

Toinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman Itämeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja Kruunstatin saattamista vallankumouksellisten käsiin.

Näistä oli tärkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston nojakohtana ja välittää väliaikaisen hallituksen yhteyttä muiden kapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekä sähkötysyhteyttä Suomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin.

Tässä kohden Hanneksen suupielistä katosi hymy ja hän höristi korvansa.

Vähän aikaa kuunneltuansa hän hyppäsi pystyyn ja kulki pari kertaa edestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielä pari sanaa--ja Hannes pysähtyi pöydän ääressä istuvan vieraan luo ja huutaen:

--Ystävä!--löi häntä olalle niin että koko mies tärähti lyyhyksiin.--Tätä kelpaa kuunnella, jatkakaa!--sanoi hän, uudestaan alkaen kävellä, ja vielä voimakkaammin puuskutti ilmaa sekä suustaan että sieramistaan.

Vieras muutti nyt äänensä tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei voinut estää sen silloin tällöin värähtämästä, joka selvään ilmaisi kuinka suuresti hän nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta nyt kun Hannes oli pääasiasta ilmeisesti innostunut. Sillä yksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta loveen, missään kohden menemättä vastakkain. Ja ne vierittivät esiin mahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista pääpiirteistä. Selostajan ääni värähteli ja vapisi lopulta niin, ettei hän voinut enää puhua.

--Suunnitelma on teidän! huusi Hannes arvaillen.

--Valitettavasti olen ainoastaan lähettiläs ja tehtävääni kuuluu pysyä teille tuntemattomana siihen asti kuin suuri päivä koittaa,--sanoi vieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena:

--Nyt siirryn siihen tehtävään, joka tässä näytelmässä tulisi _teidän_ osaksenne.

--Olen valmis, sanoi Hannes.

--Minulta puuttuu vielä teidän toverivalanne.

Näin sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren.

Hannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja päivämäärä. Hän otti paperin ja kirjotti siihen nimensä.

Vieras pani paperin kirjekuoreen.

Tämän tapahtuessa Hannes jostakin syystä muisti Hinkin kertomuksen miten sen, joka tahtoo itsensä pirulle myödä, täytyy kirjottaa nimensä omalla verellään. Mutta hän vaan naurahti sitä hullunkurista ajatusten yhtymää.

Vieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi hänen itsensä lähettämään se pääkomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi:

--Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa suhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne väsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän sähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien kanssa.

--Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen silmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian lempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa linnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.

Hän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat heränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia olivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet, epäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo äkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.

»Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!»

Hannes siveli otsaansa, siveli päälakeansa ikäänkuin auttaakseen huimaavain ajatustensa koossapysymistä.

Huone tuntui liian pieneltä, liian ahtaalta hänen tunteilleen niinkuin hänen askeleillensakin.

Lamppu kitui öljyttömyyttä ja käryten teki pimenemistä.

Hän sammutti sen ja yhdellä iskulla repäsi uutimet lasittoman ikkunakaaren edestä.

Hah, mikä raikas avaruuden henkäys tuoksahti häntä vastaan!

Myrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvän pimeällä taivaalla kimalteli Siriuksen monivärinen liekehtiminen venäläisen pääkaupungin mustien katonharjain ylitse.

Ihmeellinen järki sokean kohtalon kulussa: hän tutkii upseerina strategiaa ja linnotusoppia lempiaineinaan, sitten viskaa kaikki luotansa, ja saa vallankumouksellisena uuden elämäntehtävän, jonka kunnolliseksi suorittamiseksi hän ei mitään niin tarvitse kuin--strategiaa ja linnotusoppia!

Riemu tuli niin repäisevänä sydämeen ja olo tuntui niin lapsellisen hyvältä.

Silloin muisti hän äskeisen kamppailunsa ja ajatteli siitä:

Paistoivatko kaikkeuden tähdet hänelle vai paistoivatko, että hän tällä hetkellä tuntisi kenen hän oli sydämmessään kironnut? Mutta ei hän kamppailuansa katunut, eikä hän katsettansa tähdistä pelästyen kääntänyt. Päin niitä hän katseli, suoraan kohti kääntyi, ja nyrkillänsä löi kumahtavan voima-iskun vasten rintaansa, ikäänkuin olisi tähdille sanonut: Kamppaillaanko vielä kerran? Antakaa myrskyn tulla, minä olen valmis!

Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän valan tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta kauhun tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta yö tuli ja Hanneksen leveä rinta, jonka hän oli vaariltaan perinyt, hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren maininki.

2.

Näiden tapausten jälkeen Hannes otti kohta eron sotapalveluksesta ja matkusti Helsinkiin, sinne pysyväisesti asettuakseen.

Toverit jäivät ihmeihinsä.

Jotkut arvelivat, että hän oli antanut itseensä vaikuttaa sen merkillisen kirjailijakreivin, joka rikkautensa ja maineensa ylimmiltä kukkuloilta oli aivan odottamatta laskeutunut evankeliumin lukijaksi, pukeutunut talonpojan mekkoon ja ruvennut saarnaamaan asevelvollisuutta vastaan, käskien kansan siitä kieltäytymään.

Oikeata syytä ei yksikään syrjäisistä voinut aavistaa.

Mutta kaikkein vähin sitä osattiin ymmärtää Hanneksen kotona.

Se vastaanotto, joka tällä kertaa tuli Hanneksen osaksi Helsingissä sukulaisten puolelta, oli peräti toisenlainen kuin ennen muinoin hänen saapuessaan vastaleivottuna vänrikkinä kotiinsa Kustaavan asuntoon.

Kaikkein tyytymättömin oli eno Frans, jonka merkitys ja sanavalta tätä veneh'ojalaisten kaupunkilaista sukuhaaraa koskevissa asioissa oli sillä välin paisunut ylimmilleen. Eikä ihme, että hänen valtansa oli suureksi paisunut. Hänestä oli tullut tämän sukuhaaran kaunistus, jonka kanssa itse Loviisakin, se hienon maailman suuri tuntija, piti jo ylpeytenään olla sukulaisuudessa, vaikka itse ei ollut kuin Tyrväntäisiä: Frans oli kolmikerroksisen kivimuurin velaton omistaja, Frans oli niin lihava, ettei milloinkaan omien jalkainsa teriä nähnyt, Frans oli kasvoiltaan niin punakas, että verevin ruusu olisi niiden rinnalla kalvennut, Frans ei milloinkaan enää ajurinpukilla istunut, Frans käveli herrain kanssa Esplanaadilla, Frans joi liikemiesten seurassa olutta Gambrinin kellarissa, Frans nyykäytti vaan päätä missä toinen lakkia nosti, Frans tiesi kaikki, ja olipa niitäkin, jotka sanoivat hänen rikkautensa nousevan puoleen miljonaan. Frans oli Hanneksen asiaan hyvin, hyvin tyytymätön.

Se tahtoo sanoa, ne syyt, jotka Hanneksella oli esiintuotavana eronsa selittämiseksi, hämmästyttivät jopa suuresti katkeroittivat Franssin mieltä.

Hannes ei tietenkään Fransille voinut sanoa oikeata syytä | eroonsa. Vaikka hän olikin päättänyt alkaa tehtävänsä--eli vallankumouksellisten aatteiden levittämisen Suomessa--kaikkein ensiksi vaikuttamalla omiin lähimpiin sukulaisiinsa,--vaikka hän olikin eritoten juuri Franssiin nähden valmistanut mielessään mitä sitovimpia järjen todistuksia, joilla aikoi oikean hetken tultua niinkuin suurella sähköreflektorilla äkkiä häikäistä Franssin ihroittunutta ajatus- ja tunne-elämää saadakseen hänet ehkä kerran laskemaan kaikki rikkautensa vallankumouksellisten jalkain juureen, ei hän kuitenkaan olisi muuta kuin vahingoittanut tätä aijettansa jos olisi heti ilmaissut kumoukselliset mielipiteensä. Sellaisesta ilmoituksesta Frans olisi saanut, jos oli kokonaan valmistumaton, vähintäin halvauskohtauksen. Asia oli aluksi tyystin salattava.

Tahtomatta kuitenkaan perustaa kohta ilmivalheeseen uusia suhteitaan ihmisiin Hannes siis sanoi Franssille vaan eronneensa siksi, ettei upseerin toimi häntä enää miellyttänyt. Mutta Hannes sai nähdä ihmeekseen, että Frans jo tästäkin uutisesta oli saada halvauksen.

Franssin silmät suurenivat arpuusien kokoisiksi ja sanattomaksi tyypertyen hänen oli astuminen kaksi askelta taapäin pysyäkseen tasapainoaan menettämättä.

Olla lupaavana upseerina, kantaa olkalappuja ja kiiltonappista kruununpukua, vieläpä saada maine koko maan terveimpänä, voimakkaimpana upseerina, sen parhaimpana ampujana, sen etevimpänä kykynä mitä tulee taitoon ylläpitää järjestystä ja innostaa miehistöä,--ja sitten ilman muuta jälleen ruveta vaivaisesti toimeentulevaksi, kulunutta takkia käyttäväksi, kiillokashousuiseksi siviliksi, se oli Franssin mielestä jotain niin nurinkurista, että jos Hannes olisi puolustuksekseen tuonut esiin vaikka kaikkein tärkeimpiäkin syitä ne olisivat Franssista tuntuneet mielenvikaisuudelta. Mutta ei Hanneksella ollut yhtään mitään muuta sanottavaa kuin--kehtasiko sitä edes ajatuksissaan toistaa!--kuin että upseerin ammatti ei häntä _miellyttänyt_!

Ei miellyttänyt!!

Halvauksen asemesta Frans näitä sanoja kuullessaan tunsi sormiensa päissä ihmeellistä pistelyä ja ihmeellistä halua päästä niin lähelle Hannesta kuin mahdollista, jotta olisi voinut ryhtyä häntä nujuuttamaan.

Ei miellyttänyt!!!

--Aih, aih, aih,--hän lauloi aivankuin tuskasta, sillä Hanneksen maine Suomen ja ehkä koko valtakunnankin väkevimpänä upseerina esti häntä toteuttamasta sormiensa palavaa halua uppoutua hänen tukkaansa.

Ei miellyttänyt!!!

Oliko tässä kukaan muu saanut elämässään tehdä sitä mikä miellytti? Luuliko Hannes todellakin näiden kaikkien Franssin rikkauksien syntyneen siten että Frans olisi tehnyt sellaista mikä häntä kulloinkin miellytti? Sittenpä olisi Frans totisesti syönyt suuhunsa ensimäisen 10-pennisen makeana maroosinahyytelönä, jota ryssät ennen aikaan kantoivat pöntössä päänsä laella ja jonka kylmän imelä maku edelleen oli Franssin mielestä mieluisinta mitä elämä yleensä saattoi tarjota. Ei, poika! Kyllä eivät 10-penniset marosiin joutaneet. Oliko ollut miellyttävää Franssin istua yökaudet kuskipukilla porttolain pihoilla milloin sateessa milloin paukkuvassa pakkasessa nuoria mässääviä herrasnulikoita odottelemassa? Oliko ollut miellyttävää sitten tanssittaa lutkuja omassa talossa ja kantaa ihmisten suurta halveksimista? Nyt oli tosin kaikki unohdettu ja Frans täydessä kunniassa, mutta hän kysyi vaan: oliko se ollut miellyttävää? Häh?

Hannes aikoi tähän vastata ettei rikkauden kokoominen ollut mitään välttämätöntä, jonka vuoksi olisi tarvinnut kärsiä pakkasta ja palvella pikku herrain intohimoja, mutta koska hän itse aikoi kerran anastaa samat Franssin rikkaudet vallankumouksen hyväksi, ja koska siis oli tärkeätä ettei Frans päässyt suuttumaan, piti Hannes parhaana olla häntä pahemmin loukkaamatta, ja sanoi vaan:

--Kerran tulee se päivä että eno näkee miksi minä olen eronnut ja että eroni on ollut kaikille hyväksi.

Frans vaan ällistyi näistä sanoista entistäkin enemmän eikä osannut keskustelua enää jatkaa. Heiskauttaen kättään ja vaijeten hän meni pois asioilleen.

Paremmalla menestyksellä toivoi Hannes voivansa äitiin vaikuttaa, joka nytkin oli ottanut hänet vastaan avosylin ja perin taidokkaasti osannut salata suuren pettymyksensä sen johdosta että hänen poikansa oli palannut kotiin sivilinä.

Hannes ei kierrellyt äidin edessä niinkuin Franssin, vaan meni kohta suoraan asiaan selittäen hänelle laajalti kaikkea sitä mitä Natalia Feodorovna oli kerran hänelle itselleen selittänyt, vieläpä koetti käyttää samoja sanoja ja lausekäänteitä, että vaikutus olisi vaan tullut juuri sama kuin se, joka oli hänet itsensä herättänyt. Puhuessaan äidille hän samalla käytti tilaisuutta ikäänkuin vielä kertaalleen itsekin punnitakseen ja tarkastaakseen suuren vapausasian kulmakivet ja perusmuurit. Hänelle muodostui ihmeellinen ajatusten ura, jota hän selityksissään yhä suuremmalla nautinnolla seurasi, terästellen sitä, saattaen yhä voimakkaammaksi, laajentaen perusteluja ja kärjistäen huippua yhä korkeammalle. Ensin tulivat premissit eli perustelut mitä huolellisimmassa järjestyksessä, sitten seurasivat johtopäätökset kaikessa musertavuudessaan. Siirtyminen perusteluista johtopäätöksiin tuotti kaikkein suurinta nautintoa Hannekselle, jonka säästämiseksi hän ei raatsinut tarpeellisen nopeasti siirtymistä suorittaa, vaan viipyi perusteluissa ehkä liian kauan. Usein hän myöhään yöhön käveli edestakaisin äidin huoneessa pitäen tälle puhetta yläluokan ja alaluokan suhteista toisiinsa.

Äiti meni ensimäisestä puheesta aivan hajallensa ymmärtämättä juuri mitään. Sitten alkoi kuulostella, mutta toisinaan myöskin torkahdella. Erittäin kiusallista oli Hanneksesta se, että äitiä melkein aina rupesi nukuttamaan juuri silloin kuin Hannes, kaikki premissit vaivalla esitettyänsä, aikoi nautinnolla antautua johtopäätösten latelemiseen. Säkenöivin, onnistunein, kärjistynein ajatusjohdelma, kaikkein huutavimman yhteiskunnallisen vääryyden täsmällisimmin läiskähtelevä piiskaus ei jaksanut kiinnittää äidin mieltä eikä herättää häntä täysin valveille.

Vai oliko syy sittenkin Hanneksen? Ihmeellistä kyllä oli, että Hannes täällä kotona ei lähimainkaan muistanut kaikkia Natalia Feodorovnan ja Vasilin ajatuksia, sellaisina kuin oli ne heiltä kuullut. Vaan kun piti äidille selittää niinkuin lapselle ja erittäinkin kun äiti teki kysymyksiä, joihin piti vastata ulkopuolelle tuota uraa, tunsi Hannes ikäänkuin sekaantuvansa ihmeellisiin ristiriitaisuuksiin, joista ei tahtonut osata mitenkään selvitä, ja sentähden suuttui. Äiti silloin luuli tyhmästi kysyneensä ja lakkasi kysymästä, mikä puolestaan suuresti edisti hänen uneliaisuuttaan. Nukahtaminen heti kun tuli puhe kumouksellisista asioista kehittyi äidissä vihdoin niin pitkälle, että lopulta Hannes ei tarvinnut kuin avata suunsa niin äidin silmät jo mulskahtivat nurin.

Äiti heräsi täysin valveille vasta silloin kuin Hannes kauan turhaan koetettuansa häntä herättää, sattumalta tuli maininneeksi saaneensa sotapalveluksesta erottuaan kapteenin arvonimen.

--Mitä?--sanoi äiti silmiänsä unen pöpperöstä selviksi räpytellen.

Hannes toisti leikillänsä:

--Minua on tästä lähin sanottava kapteeniksi.

Äidin katse alkoi ensin loistaa. Sitten hän punehtui kovasti, nousi istuviltaan, rupesi nopeasti liikkumaan paikasta paikkaan ja entiseen tapaansa sangen kovakouraisesti kohtelemaan esineitä, jotka hänen käsiinsä sattuivat.

--Vai on Hannes kapteeniksi korotettu? Mutta kuinka se vieras herra, joka tänään kävi, kysyi ovessa: onko herra luutnantti kotona?

--Se ei tiennyt.

--Jaha, ei tiennyt, mutta sopii kirjottaa ovelle nimen eteen: Kapteeni.

Suuresti kiihottuneena Kustaava katosi kohta ilmottamaan asiasta lähimmälle ympäristölle, joten vielä samana päivänä kaikki, jotka Hannesta puhuttelivat, kunnioittivat häntä kapteenin arvonimellä. Jos joku erehtyi sanomaan luutnantiksi, ei Kustaava nyt koskaan unohtanut huomauttaa: kapteeni! Tai jos ovelta vielä joku kysyi: onko herra luutnantti kotona, oikaisi Kustaava arvokkaan sävyisästi painaen silmäluomiansa alas: herra kapteeni! Sanalla sanoen, Kustaava soitti sen viestin kelloa kunnes kaikki kuulivat sanoman, joka sisälsi hänen elämänsä kaikkien tarkotusten ylimmän saavutuksen: pilkkanimestä hän oli kuin olikin tehnyt pojallensa kunnianimen! Kustaava riemuitsi, Kustaava nuortui, Kustaava kohosi.

Mutta mitä enemmän Kustaava riemuitsi, mitä enemmän hän nuortui ja kohosi, sitä enemmän ihmetteli tätä asiaa hänen kapteeninsa:

Kuinka on tämä ihmeellinen kiertokulku, kuinka on tämä noiduttu taika-ympyrä mahdollinen? Kapteeni!--ja kaikki näännytykset ja kaikki häväistykset ovat unohdetut! Kapteeni!--ja vuosisatain vääryydet ovat kostetut! Jo pienestä pitäen hän muisti, että äiti oli pitänyt hänen kouluuttamistansa eli herraksi-tekemistänsä mitä huutavimpana kostona kaikille niille, jotka olivat häntä häväisseet tai hänelle vääryyttä tehneet. Mutta nyt Natalia Feodorovnan mukaan alaluokan häpäiseminen ja kukistaminen tapahtuikin pääasiallisesti juuri sotakapteenien avulla!

Äitiä oli yhtä vaikea horjahuttaa pois tästä saavutuksensa riemukkaasta tunnosta kuin Franssia saada uskomaan ettei rikkauksien kokoominen ole mitään välttämätöntä.

--Ei!--ajatteli Kustaavan kapteeni,--tässä eivät äkkirynnäköt mitään auta, tässä on edessä tuntematon, hyvin varustettu linnotus, jonka vallottaminen voi käydä päinsä ainoastaan pitkällisen, harkitun piirityksen avulla. Mutta kaikki puheeni ovat olleet yhtä hyödyttömiä ja noloja kuin ratsuväen malttamaton hyökkäys pansaroituja linnotusvalleja vastaan ilman edelläkäypää piiritystä tykistön ja jalkaväen puolelta, jommoinen tyhmä hyökkäys ei ole ainoastaan kokonaan hyödytön, vaan vieläpä suorastaan vahingollinenkin, koska se ennen aikoja antaa tiedon hyökkääjän aikeista.

Siis piiritys! Tarkkaan punnittu, pienimpiin erikoisuuksiin asti valmistettu piiritys! Ja ratsuväki viimeiseksi!

Näin kapteeni vaikeni kokonaan Franssiin ja Rustaavaan nähden. Ja että hän sitten kaiken aikaa lakkaamatta heitä piiritti, se näkyi ainoastaan salamyhkäisistä silmäniskuista, joiden merkitystä ei kukaan osannut aavistaa. Tätä mykkää piiritystä kesti kymmenen seuraavaa vuotta.

Mutta sillä välin oli kapteenilla ankara tuli käymässä toisaalla. Se olisi kai lähimmin ollut verrattava avonaiseen kenttätuleen. Se tuli kesti vaihtelevalla voimalla vielä kauemmin kuin piiritys, milloin hiljeten heikommaksi, milloin kohoten vimmattuun, raivoisaan taistelun temmellykseen.

Alku oli tällainen.

Helsinkiin tultuansa kapteeni ei kohta tavannut Kerttua, sillä tämä ei asunutkaan enää Kustaavan luona, vaan omassa kortteerissansa, joka oli toisella puolella kaupunkia ja jossa hänellä oli ompeluverstaa ja kahdeksan apulaista.

Ennenkuin kapteeni oli Kerttua tavannut, sattui niin merkillisesti, että hän, kävellessään Esplanaadilla, huomasi kaikkien herrain kääntyvän yhtä ihmistä katsomaan, joka kulki kapteenin edellä mustassa surupuvussa, pitkä suruharso hauskasti roikkuen suuresta hatusta.

Ellei kapteeni olisi aikaa sitten jo tehnyt liittoa silmiensä kanssa siitä, ettei hän käännä katsettansa naisiin, olisi hän ehkä uteliaisuudesta katsahtanutkin, mutta nyt hän Epikteetillensä uskollisena meni toiselle puolelle katua, (sillä tämä nainen oli takaakin päin katsoen aivan tarpeettoman viehättävä).

Kohtalo tahtoi kuitenkin että sillä naisellakin oli asiaa kadun toiselle puolelle, ja kun kapteeni oli vähän matkaa kulkenut, sivuutti surupukuinen hänet kadunkulmassa, mennen toiselle kadulle.

Kerttu!

Kapteenin syöksähti sydän kurkkuun ja hän aikoi huutaa Kertulle, mutta ei toki huutanutkaan, vaan antoi hänen kulkea ohitsensa häntä huomaamatta.

Miksi Kertulla oli surupuku? Ja vielä sellainen, joka puki häntä niin erinomaisesti, että vastaantulijat kääntyivät ympärinsä! Surupuku ei voinut olla kuin lapsen kuoleman jälkeen jäänyt tapa. Mutta vaan siksi että se puki!

Kapteeni meni Kustaavan luo ja kysyi:

--Mikä sitä Kerttua oikein vaivaa?

Äiti sanoi:

--Ei Kerttua mikään vaivaa.

Kapteeni kysyi vielä:

--Onko Kerttu tullut huikentelevaiseksi?

Äiti kielsi sanoen:

--Johan nyt, ei Kerttu ole huikentelevainen, vaikka herrat hänestä kovin pitävät. Kerttu käy joka pyhä kirkossakin.

--Ai, ai, ai, ai, sanoi kapteeni,--se on pahinta kaikesta! Ja hän huolestui suuresti.

Äiti katsoi poikaansa pitkään, sillä hän oli maininnut Kertun kirkossa käymisestä Kerttua kehuakseen, niinkuin sitä sanomalla olisi luullut jokaista muuta kehuvansa. Mutta kapteeni tuli hyvin murheelliseksi ja sanoi:

--Joko te olette täällä niin pitkälle tulleet!

Ja ähki ja voihki ja sanoi:

--Äiti, laittakaa pian meille kaksi huonetta reilaan yläkertaan. Minä menen heti naimisiin Kertun kanssa,--vielä tällä viikolla.

Äiti katsahti poikaansa niinkuin olisi suuresti ilostunut hänen aikeestaan mennä naimisiin Kertun kanssa, mutta samalla ei voinut olla nauramatta sitä nopeutta, jolla Hannes luuli sellaiset seikat suorittavansa.

--Meneehän kolme viikkoa jo kuulutuksiinkin, sanoi Kustaava nauraen tyytyväisenä.

Johon kapteeni vastasi:

--Mitään kuulutuksia ei tässä tarvita eikä pappia liioin. Me menemme naimisiin kuuluttamatta ja vihkimättä.

Nämä sanat kuultuansa Kustaava jäi seisomaan suu auki paikoilleen, voimatta pitkään aikaan liikahtaa tai löytää mitään mihin tarttua epätietoisuudesta ja noloudesta päästäkseen. Sillä jos Kustaava olisi nähnyt edessään kaiken kaupungin kirkkoineen ja katuineen koreasti ylösalasin käännetyksi niinkuin tyynen veden kalvossa, ei hän olisi ollenkaan enemmän hämmästynyt kuin nyt näitä Hanneksen sanoja.

Tämän suuren sanojensa vaikutuksen huomattuansa kapteeni huokasi ja sanoi:

--Istukaa, äiti.

Ja Kustaava istui.

Nyt alkoi kapteeni ensin kävellä edestakasin huoneessa mymisten ja selitellen jotakin itseksensä, sitten pysähtyi, avasi suunsa ja piti äidille ensimäisen perusteellisen esitelmänsä siitä kuinka olevaisten olojen suuret vääryydet köyhää kansaa kohtaan olivat saattaneet kestää näin kauan ainoastaan siitä syystä että papit opettivat tulevaisen autuuden tähden tyytymään köyhyyteen ja nöyrästi palvelemaan rikkaita.

Ikäänkuin ei olisi mitään tästä kaikesta ymmärtänyt äiti hoki vaan:

--Tietysti, kuinkas muutoin,--nöyryys on tarpeellinen ihmiselle, kuinkas muutoin.

Jonka vuoksi kapteeni korotti äänensä jyliseväksi ukkoseksi ja huusi sanoen:

--Kansa on voimakas eikä sen käsivartta vastaan mikään voima riittäisi, mutta siihen on juotettu nöyryyden kirottu usko, joka panee sen ompelemaan tohvelia omalle sortajallensa!

Äiti tosin vähäksi aikaa säpsähti, mutta sitten, kapteenin antautuessa hiljentyvällä äänellä tarkempiin selityksiin, tuli yhä uneliaammaksi.

Sattui kuitenkin niin että vanha vaari oli kömpinyt Kustaavan luo ja nukahtanut nurkkaan.

Koska kapteeni äänensä korotti ja jylisevän ukkosen tavalla puhui, heräsi vaari ja jonkun ajan kuluttua alkoi nurkasta kuulua ihmeellisiä pitkiä äännähdyksiä: ää, ää, ää-ä. Ja kädet ojentuivat kapteenia kohden niinkuin lapsen, joka ei tiedä kuinka asiaansa selittää.