Part 13

Hän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä etevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen oletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys olisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat:--Vasili, minä hukun! huutaa Vera Mihailovna.--Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi--minä olen jo vanha,--vaan sinun tähtesi, Vasili, Vasili!

Ratkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.

Vasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa hermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun lykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa näin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan. Vasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen siten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa oli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman insinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita, jotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä teeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen näyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan suustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä:

--Vaadin suljettua äänestystä!

Ja tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.

Tällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista vapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä. Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen silmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä vaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili! Vasili!

Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui ei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan käteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi pöydälle asettanut.

Hänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto siitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että hän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja siten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi,--se kaikki oli Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.

--Merkillisiä ihmisiä!--hoki Hannes.

Ja Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen tasaisessa tahdissa.

--Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!

Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen hänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata. Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen sanat:

--Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Mutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat Hanneksen suusta:

--Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteista.

Nämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi Vasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla ratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän, Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin lopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.

Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:

--Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?

Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin lapsen äidinsyliin.

Heistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen harvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus hämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. »Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut»--ne sanat vetivät Vasilin itsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää hukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti Hannekseen.--Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.--Ei voi tuskatta nähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on _asia_, ei epäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi! Nukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea yli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen juutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri, mutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa voimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona pettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne,--tuo ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,--jonka luona oleminen sentähden yhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen luonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden työmiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään säästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä murskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se uskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen voiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt ulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle turkille.

Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta. Ensin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän personallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua. Todelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja säästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta, käyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa, saattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja hänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien maailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä, ikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä, jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan seuraava sielullinen tosiasia:

Olojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin äkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta esiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä;--se oli siellä jo ennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän, seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan,--jolloin hän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen parannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä mennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän, samalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä välttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa upseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman hävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo tieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin katastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset viekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta elämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen upseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa.--Silloin, juuri tämän katastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että Hinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä kumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo valmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille tapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä, jonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan pukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja voimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista perustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen olentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli vältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin sitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta samalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle ylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa lakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se vapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän asti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut mielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä ihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa, siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen, syvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään elämäänsä.

Tämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia kohtaan.

Kyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:

--Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa puolustivat!

--Millaisia ne olivat?

--En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista,--ne olivat kyllä oikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä,--sivistymättömiä,--raakoja--. Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta sellaisten miesten käsiin!

--Hm, pani Hannes.

Vasili katsahti Hannekseen.

--Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?

--On hyvä,--sanoi Hannes,--että komiteassa on myös voimamiehiä.

--Ei,--sanoi Vasili.--Voima ja hienous täytyy olla _yhdessä_ ihmisessä, mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,--siitä ei tule koskaan mitään, ei koskaan!

Vasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen vallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi ollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi henkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät, korkeimmat luonteenominaisuudet,--jossa hienoin sielullinen kulttuuri olisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan. Niinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut--kirjotti Vasili--niinkauan puuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen. Komitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään vihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.

Oli ilmeistä, että Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies tuleva,--ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa hän lakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltävää sopivaisuutta vallankumouksen palvelukseen: mitä hienointa käsityskykyä, täydellistä vapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin rajatonta kumouksen voimaa, jonka lähteet olivat aivan kuin jossain maan tuntemattomissa, syvissä onkaloissa ja jonka pettäminen oli yhtä mahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi.

Kuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kääntyivät Hanneksen puoleen, eivät he sitä tehneet Vasilin kautta.

Eräänä pimeänä syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa sovittua kellonlyömää, joka oli määrätty salaperäisessä hänen pöydälleen ilmestyneessä kirjeessä. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmät puuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia sadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta rattaiden räminää ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.

Hannes ei ollut tyytyväinen tähän näin järjestettyyn kohtaukseen. Hän tuskaili ja nousi tuon tuostakin kädet taskuissa kävelemään edestakasin nurkasta nurkkaan. Hän liikkui nopeasti ja silmät vilkkuivat kiukkuisesti sivuille:

»Että ne saattoivatkin panna näin varomattomasti toimeen yhtymiä! Eivät lainkaan ottaneet lukuun että toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensä.»

Tuuli yhä yltyi ja sen puuskat jyskyttivät ikkunoita.

Hannes pysähtyi äkkiä:

»Pelkäänkö minä»? hän ajatteli ja alkoi tehdä itselleen tiliä siitä ihmeellisestä tunteesta, joka saattoi häntä tällä hetkellä levottomaksi.

Tähän asti hän oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta, ainoastaan kirjojensa ääressä vallankumousta suunnitellut, mutta nyt hän odotteli henkilöä, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava häneltä sitoumuksen ja antava hänelle aktiivisen toimen. Ehkä määräävät he hänelle koetehtäväksi sellaisen murhan suorittamisen, johon hänellä on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevät, siitä hän oli varma. Sitäkö hän pelkäsi?

Ei. Ei hän sitä pelännyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelännyt. Jos asia vaati oli hän valmis kaikkeen.

Mutta tässä tuulen ulvonnassa oli jotakin--. Kuinka lapsellista ja sittenkin kuinka voittamatonta! Äiti oli ukkosen käydessä aina sanonut: se on Herran voima, onko Hanneksella syntiä sydämmellä? Ja Hannes oli uskollisesti aina miettinyt oliko hänellä syntiä sydämmellä, ollakseen valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama hänet tappaa. Vaikka hän mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta sellaiseen ukkospilvissä elävään jumalaan,--vaikka hän varmaan muisti jossain tieteellisessä teoksessa lukeneensa, että kaikkein alkuperäisin ja raain jumaluuden käsite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittäinkin luonnonvoimain pelon tunteesta, heräsi hänessä vastoin hänen tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin luonnonvoima näytti mahtiansa. Niinpä nytkin: myrskyn kauheat jyskytykset asettivat hänen tahtomattansa tuon murhakysymyksen lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin tuulispää vavahutteli seiniä hän aina uudestaan ja uudestaan kuuli äitinsä sanat: onko Hanneksen sydämmellä syntiä? ja katsoi sydämmeensä oliko siellä syntiä, ja joka kerta nosti verinen kummitus päänsä. Kuinka lapsellista ja sentään kuinka voittamatonta! Eivätkö he olleet myöskin Vasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri tästä samasta asiasta: jumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistä tarmoa estävänä vastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin juurtunut häneen, ettei siitä vielä miehenäkään voinut päästä. Tämä oli--niin he ajattelivat--valtaluokkien tahallista, hienoa petosta. Papistonsa avulla nämä olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen psykologisen voiman, joka herpaisee kansan käden, kun se nousee omaa sortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yksi omistaa maan, jolla sata hänen pituistansa häntä renkinä palvelee. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yhden komentaissa tuhat kovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiä viattomia kivääritemppuja eivätkä ammu sortajaansa. Sotakuri! Hölyn pölyä! Ellei olisi tuota pientä sydämmeen istutettua: ei sinun pidä tappaman, niin olisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenään olleet yhtä pitkiä kuin olivat kasvultaan.

Näin he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut, ettei hänellä personallisesti ollut mitään sellaista jumalatunnelmaa, sillä hän oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isänsä vaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin »säälistä», jonka herpaisuvoimaa sanoi yhtä suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan ominaisen erityisesti »kansanlapsille». Siitä saakka kuin Vasili oli näin sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille tätä asiaa, sillä hänkin tunsi itsensä »kansanlapseksi».

Ei kertaakaan niinä vuosina, joina hän suunnitelmaa valmisteli, hän ollut tuntenut itsessään sitä herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli sanonut »kansanlapsille» ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli aktiivisen tehtävän vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai myrskyn ulvonta hänen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Häpeällistä! Halpamaista!

Kun odotettu vieras määrätyllä kellonlyömällä saapui eikä heti huomannut tarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa ääntänsä, hermostui Hannes siitä niin, ettei tervehtinyt häntä, vaan uhkaavasti rypistäen silmäkulmiansa enensi vaan kävelemisensä vauhtia.

Hänen huoneeseensa oli astunut pitkä, rauhallisen ja synkän näköinen mies, läpimärkänä sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille odottamatta siihen kehotusta.

Hannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja iski vielä kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan.

Silloin tämä veti suunsa ivalliseen nauruun, mikä vieläkin enemmän suututti Hannesta. Hän tunsi inhoa tuota vierasta henkilöä kohtaan sen johdosta että tämä ei välittänyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja.

Mutta vieras, sanallakaan esittämättä itseään, ja tarkasti varoten lausumasta mitään mikä ei kuulunut asiaan, avasi kääreestä muistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti:

--Onko serkkunne tila tyydyttävä?--tällä lauseella vaatien Hannekselta vallankumouksellisten tunnussanaa.

Nyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki.

Pudistaa kieltävästi päätä vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa kuin ainiaaksi luopua yhteydestä vallankumouksellisten kanssa. Se viha, jota hän tunsi tällä hetkellä tuota henkilöä kohtaan, joka ilmeisesti tavotteli käytöksen raakuutta siinä luulossa että Hannes, ollen tunnettu hirmuaikeistansa, sellaista suosi,--se viha kyllä puhui päänpudistamisen puolesta.

Hannes katsoi kauan vieraan silmiin ja hänen sieramensa hengittivät kauheata uhkaa.

--Minä kysyn onko serkkunne tila tyydyttävä,--toisti vieras tahallisen laiskasti venytellen jäseniänsä, aivankuin kysymys todellakin olisi ollut jostakin serkusta.

Jäädä taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen vallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitättömältä ja raukkamaiselta, että hän mieluummin olisi vaikka heti mennyt päävahtiin, riisunut miekkansa ja antanut itsensä ilmi.

»Millä oikeudella he laittavat ihmiselle tämmöisiä hetkiä!»

Hanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos.

Voi, että he olivatkaan sysänneet Vasilin syrjään, joka oli ollut Hannekselle kuin majakkana pimeästi myrskyävässä meressä! Vasili oli ollut hänen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia Feodorovnan aatteellista pohjaa ei koko tässä intohimossa ollut mitään muuta kuin järjetöntä sisällistä raivoa, joka ei tuntenut lähteitään eikä lopullista päämääräänsä.

--Täällä arkaillaan?--sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan.

Vetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllä Hanneksen kaikkein arimpaan kohtaan koskettamista. Koko hänen olentonsa vavahti. Oli ilmeistä, että vieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean suunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes oli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut, että olisi tällaisen yllytyksen antanut itseensä vaikuttaa. Hän viivytteli vastaustaan.

Silloin ulvahti tuuli uuninpellissä, ulvahti seinien liitoksissa, ulvahti katossa, ulvahti maassa,--ikkuna-uutimet imeytyivät kiinni lasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa lähestyvää kohinaa, se kasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysähti hirmumyrskyn ensimäinen tuuliaispää vasten seiniä ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan.

--»Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?»

Voi, äiti, äiti, sinä olet poljettu, sinä olet häväisty, ja kuitenkin olet itse istuttanut tietämättömyydessäsi poikasi vereen sen orjamaisen taikauskon, joka hänen kostavan kätensä herpaisee! Vaiti äiti, vaiti!

Ikkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki alkoi läpättää.

Kuului kattopeltien rämisevä irtautuminen, kuului kokonaisen katon särkyvä luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat hätäsoitot.

Ja Hannes ajatteli:

»Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!»

Vieras kalpeni ja höpisten jotakin, joka ei mitenkään kuulunut asiaan, rupesi panemaan lakkia päähänsä pelastuakseen pian korkean talon ylimmästä kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu.

Mutta Hannes ojensi kätensä ja pani oven lukkoon.

Hänestä näytti kuin olisi hän ollut korkealla vuorella, jossa ylimmän taivaan hirmutuulet repivät hänen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin olisi vihdoin lyönyt se kauan aikaa yhä tuonnemmaksi lykätty hetki, jolloin hänen oli taisteleminen jumalan kanssa.

Sadat heikot äänet huusivat alhaalta: tee se meidän puolestamme, me emme voi, me olemme heikot, mutta sinä olet väkevä meidän joukossamme, sinä jaksat, sinä ainoa uskallat, tee meidän puolestamme se mikä kumminkin kerran on tehtävä: voita jumala!

Ja kun Hannes nämä äänet sisässänsä kuuli, huusi hän myrskyn vihellyksessä vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan.

Mutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillä hän oli syntyjään talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja vallankumouksellisten tunnussana tuntui hänestä tällä myrskyn hetkellä jumalan herjaamiselta.

Ja kun Hannes nauroi hänen höpinäänsä, säikähti vieras vielä enemmän sen voiman tähden, joka Hanneksessa oli.

Mutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetä ja Hannes tukki ikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat pöydän ääreen ja Hannes oli valmis kuulemaan, minkä tehtävän vallankumoukselliset olivat hänelle määränneet.

Kuivattuaan otsahikensä vieras veti jälleen muistikirjansa esille, jonka sivut olivat täynnänsä merkkejä ja salakirjaimia, ja rupesi tekemään Hannekselle selvää uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin keskushallituksen kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen avaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekä laivaston saattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa niin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen äkkinäinen lamautuminen vaikuttaisi sitä tuntuvammin ja sotavoimain nopea kokoominen sinne missä niitä tarvittiin olisi niin vaikeutettu kuin suinkin.