# Veneh'ojalaiset

## Part 12

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/veneh-ojalaiset-12182/index.md

Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.

Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin, sanoi Gregor Gregorovitsh:

--Nä, nä, nä, veliseni,--kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen pelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme toki osanneet aavistaa!--Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne vahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?

Aleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli nähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista syrjäseikoista päästään.

Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana oven luona.

--Boris, mikä _sinun_ on? sanoi Aleksei ihmeissään.

Boris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

Kaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.

--Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa minulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?

Hannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.

--Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?

Hannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä osotetta.

Boris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.

--Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!

--Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.

--Mitä joutavia, sanoi Aleksei.

Boris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi sormea heristäen:

--Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia, hallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa propagandaa sotaväen keskuudessa.

Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja tyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan edestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:

--Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.

--Sitä en voi, sanoi Hannes.

Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen äänettömyys seurasi.

--Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas.--Ja antakaa te kaikkien olla rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten vallankumouskil--Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja sanoi sentähden: piru vieköön kaikki!

Hannes sanoi:

--Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa porttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä juurinensa.

--Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa. Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi voimaksi. Vai emmekö?

Hannes ei vastannut mitään.

Aleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä, kysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.

Boris Mihailovitsh vastasi:

--Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle jalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt menestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar--(hän nimitti Venäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).

--Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,--Natalja Feodorovna--. Se kyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet siirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä pääset everstiksi, jos hänet nappaat.

Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.

--Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris Mihailovitshiltä.--Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut sellaista ystävyyttä.

Boris Mihailovitsh sanoi:

--Se on ikävä,--se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän itse, että asemani santarmiupseerina----

--No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:--hän aikoo tulla everstiksi!

Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.

Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:

--Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää hyväksensä--oman ystävänsä luona.--Boris, jätä!

--Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo. Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.

--Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!

--Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä, veli,--se tulee toisessa sijassa.

Nyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä hänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon luonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään. Ruhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen katastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan huotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.

--Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris Mihailovitshille,--että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta, sivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!

--Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris Mihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.

--Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor Gregorovitsh.

Kun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.

Hän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä, sekottaen kaiken tukkansa.

* * * * *

Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän asunnossa.

Täynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan aivan lähellä kasvatuslaitosta.

Pimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen, jonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.

Hän koputti varovasti.

Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri oven takaa: kuka siellä?

Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.

Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä, isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.

Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista; toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.

--Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni kaunis pieni nainen huomauttaa.

Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia, ilmestyi Natalja Feodorovna esille.

Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:

--Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!

Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.

Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin, joka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.

Täällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja kurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä kysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä elämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.

--Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota varten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa lapset. Mutta jollei luvut onnistu?

--Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.

--Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja rehellisesti räpyttäen silmiänsä.

--Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja Feodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja, joita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien, koetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:

--Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään viransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen olojen mullistuksen toivossa.

--Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!

Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:

--Täytyyhän kahleissakin ollen _jotain_ tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh, jättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En kestä.

Nyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti, ettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin jälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.

Natalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä enenevällä lämmöllä katsomaan.

--Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh, poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!

Hannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin kysymyksiin.

--Ei-ei-ei-ei--lähtekää heti, heti,--ei saa suotta panna itseään vaaran alaiseksi--no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.

Hän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.

Mutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa, sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:

--Me emme näe enää toisiamme koskaan.

--Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.

Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:

--Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää, mutta me emme näe enää toisiamme.

Nimitti kadun ja numeron.

--Sanokaa häntä aina vaan _Vasiliksi_, älkää koskaan kysykö muuta nimeä, sinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki ja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan vallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä Siperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä, kenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo, kun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse näin.--Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden vuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä. Pääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi ihmiseksi--! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!

Kun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli tunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.

--Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja sitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja Feodorovnan antaman osotteen mukaan.

Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen kerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi ja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.

10.

Kahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä suunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan pääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen vuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.

Mutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut vaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut missään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän, hämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli siinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä. Suunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa tulevien vesien sulut.

Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten pääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään taistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja tuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä ihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat mitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin, että vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun asetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa vallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla pelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä lausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.

Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,--jotka sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet, perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin upottamisesta.

Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt? Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään, katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous verisen päänsä?

Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten vallankumouksellisten kesken sanottiin.

Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan suunnitelmaan.

TOINEN OSA

1.

»Merkillisiä ihmisiä!» ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle uutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka puolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.

»Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!»

Vasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja surullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli itsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt--hukkaan menneen työn vuoksi--tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä puhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja räjähdyksiä matkivilla huudoillansa.

--Ja tunnusta, sanoi Hannes,--että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Vasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen äänensä oli ollut ratkaiseva.

Surullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi, jolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja aukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa. Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.

Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän joka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa liian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja kaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi Vasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin puolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi Vasilille vielä seuraava seikka:

Hän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa »Also sprach Zarathustra», joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin säälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen täytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen, kirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta vastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta! »Minä en tarvitse tuota kirjaa», oli Hannes vaan sanonut, ja se oli vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana hetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta viholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen, keskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa, vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei lainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla hetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja mymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin olla suomalainen!

Mutta kuinka oli käynyt?

Vallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden, ja--mikä ihmeellisintä--juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli Vasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä,--siitä seikasta oli hän, toimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt päässyt täysin perille.

Nämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili, kuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen kohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä. Vasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli hänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että _hän_ oli saanut viedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä, kuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen purkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi. Berlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä, ja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan pysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan ikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän paljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä erikoisesti--Vera Mihailovna.

Kuka oli Vera Mihailovna?

Vanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias, iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja vieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään mitä vanhoillisin--hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden lämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa,--mutta sydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli ennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä parempaan ja lämpimämpään kotiin,--mitä sitten sanoakaan niistä lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin puolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa, joita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää yhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.

Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva:

Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta teepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret vieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa, tehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä vesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki kupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä tukehdun!--Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä, sellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!

Veri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan jätti pään hienoon hikeen.

Hän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä myöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria kutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä ilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut mitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun. Siitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo levinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli tuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista venäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista vihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan, joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden tunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean voimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa. Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat omassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen ja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin keksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut mikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo joukkomurhaan.--Toverit!--huusi hän suu vaahdossa:--Ensi kerran tarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta joukossamme on--(hän huusi kimakasti:)--lalluksia!

Tämä teki suuren vaikutuksen.

Näin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen, sivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä venäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.

Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva äänensä.

Hän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään. Turhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä ominaisuuksia!