Part 11

Kaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat, elvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen suihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden keskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät tietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin puisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja erittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja aseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa sisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.

Nyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun ajuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.

Mutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin lokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän etsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta olisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet. Lopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä siinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä kääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.

Itse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta ovesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.

Kulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös vihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa suoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.

Käynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta oli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa tiennyt.

Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä yöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.

Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen, jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta kello oli jo 10 iltaa.

Hannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä, joka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin siitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: »Elä anna tapausten syödä sinun sydäntäsi,--elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä mitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei lepää eikä kiirehdi.»

Tämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.

Mutta täällä tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa ei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo kuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta ei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytää saada tarkastaa kaikki lapset siltä varalta, että jollakin näistä sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto, josta sen voisi tuntea omakseen.

Hannes johdettiin pitkään käytävään, jossa oli ovia kummallekin puolelle, ja hän joutui näin yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta tunki esille uteliaita päitä katsomaan kummaa ilmiötä: komeata, korskeata upseeria kätilöinten, lastenhoitajain, kaikellaisten epäilyttävien asialla kävijäin joukossa, hakemassa salattua lasta.

Hänelle avattiin ovi oven perästä. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta lasta, mutta näistä oli hänen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat olleet laitoksessa kahta kuukautta vähemmän aikaa. Ensimäisiä lapsia katsellessaan hän oli vielä niin hämillään häntä seuraavien hoitajattarien läsnäolosta ja kaikesta siitä huomiosta, minkä oli vetänyt puoleensa, ettei hän nähnyt mitään eteensä. Joitakin pieniä olentoja tuotiin hänen nähtäväkseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun ei hän sanonut mitään. Kun yhdestä huoneesta olivat kaikki lapset näytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin hän vähitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne olivat ensin hänen mielestään samannäköisiä kaikki ja jotenkin vähän puoleensavetäviä. Hän alkoi pysäyttää kaikki ruskeasilmäiset, kyseli niiden ikää, tuojan nimeä, ja päästi pois vasta kun oli saanut täyden varmuuden ettei lapsi ollut Kertun.

Tähän päivään asti hän oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinä tarkotuksessa ja mielessä että olisi saanut sitten viedä sen Kertulle, jotta Kerttu olisi nähtyänsä hänen katumuksensa jälleen lämminnyt hänelle. Sillä niin äärettömäksi kuin Kertun rakkaus häntä kohtaan olikin osottautunut, kun Kerttu oli hänen tähtensä omasta lapsestaankin luopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitä, että Kerttu oli hänen kylmän »se on hyvä» sanansa vuoksi kokonaan lakannut häntä rakastamasta. Senvuoksi Hanneksen palavalla innolla löytää lapsi ei ollut mitään rajoja.

Mutta nyt omin silmin saadessaan nähdä noita lukemattomia hylätyitä olentoja ja totuttuaan niihin niin, että alkoi erottaa toisistaan kunkin heidän pienen yksilöisyytensä, oli hänen sydämmensä kuin revennyt ja hän haki yhtä suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensä vuoksi. Kertun maidotta jäänyt Kertun lapsi! Jossain tässä aivan lähellä Hannesta ja kuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin!

Yhä kasvavaa sydämmen ahdistusta tuntien hän kirjotteli listaan ne lapset, joista sitten vielä aikoi merkitä erikseen mahdollisimmat ja lopulta näiden joukosta sen oikean löytää. Mutta kun sen päivän vastaanotto-aika päättyi, ei hän ollut vielä ehtinyt tarkastaa kuin osan kasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikäisistä lapsista. Täytyi jättää seuraavaan päivään.

Kun hän tuli kortteeriinsa, oli pöydällä kirje tovereilta, jossa seisoi vaan nämä sanat:

»Mitä tämä on? Ilmesty huomenna kello 11 Hänen Ylhäisyytensä luo ja ehkä saat vieläkin armon!»

Hannes ei tämän johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan työnsi toverien kirjeen syrjään ja painoi päänsä käsien varaan miettiäkseen asemansa selväksi.

Paitsi Kertun hyvittämistä, paitsi lapsen itsensä pelastamista oli vielä kolmas seikka, joka tuli kaiken lisäksi ja joka teki aivan välttämättömäksi löytää lapsi. Se oli koko tämän asian painava rikoksellisuus ja se oli hänelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan ruvennut tuntumaan.

Ei hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että silloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa oli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota muistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän myöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut, pyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää itseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista. Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen välttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta olisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän pyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka pakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja turvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa kirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen sittenkin rikoksellista?

Mitä enemmän hän näitä asioita mietti--ja hän mietti niitä koko yön--sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa ratkaisemaan.

Valvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään masentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä luo.

--Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.

--Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat lailliset.

Ja luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen Ylhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen karkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali lyhyesti:

--Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!

Eikä sen enempää mitään syistä kysellyt.

Jospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!

Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.

Sitten kun hän oli puoli päivää taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa lepäsi, tuli hänen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkäkätinen, kyttyräselkäinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja kiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmät, kuten positiivi-apinoilla.

--Te näytätte kovin väsyneeltä, herra luutnantti, sanoi tämä apina sujuvalla ranskankielellä.

Hermostuneesti ja jyrkästi vastasi Hannes hänelle:

--Minun kieltäni ette osaa, puhukaa siis venättä, jos teillä on jotain asiaa.

Loukkaantumatta ja yhtä sävyisästi sanoi nyt hoitajatar venäjäksi:

--Minulle on kerrottu teidän asianne ja, minun täytyy se sanoa, te teette turhaa työtä, herra luutnantti, tämähän on pelkkää komediaa.

--Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkään sivuhenkilöt voivat millään komismilla lievittää.

--Vakuutan teille, herra luutnantti, että olisin valmis antamaan teille kaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietäisi sitä turhaksi.--Ja muuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi:--Mahdotonta on ettei numeroa tiedettäisi, mutta jos lapsi on tänne tuotu vastasyntyneenä, on se, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen vuoksi hakevinaan.

Hannes sanoi masentuneena:

--Te tahdotte riistää minulta viimeisen toivon, mutta teette sen jotenkin löyhillä perustuksilla.

--Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut tässä pesässä ja se riittää nähdäkseni mikä laitos tämä on.

--Ihmeellistä, että saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes ivallisesti.

--Minä opiskelen, sanoi hoitajatar vähän kohauttaen olkapäitänsä,--mutta se ei nyt kuulu tähän, pääasia on, että olen sanonut teille mitä ajattelen ja sen olen tehnyt yksistään teidän itsenne tähden, sillä minun on teitä hyvin, hyvin sääli.

Tämä odottamaton toivon menettäminen masensi Hannesta niin, ettei häntä haluttanut enää väsymystänsä vastustaa, vaan hän herpautui voimattomana käytävän päässä olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin käsin ohimoistansa.

Apina lähestyi häntä uudelleen.

--Herra luutnantti, ihminen on erehtyväinen, enhän minä--puhui hän koettaen lieventää sanojensa vaikutusta.--Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille varmuutta tähän asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa, niin kyllä se silloin myös löytyy. Jättäkää vaan kaikki minun huostaani.

Nyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly tälle hyvälle naiselle ainoastaan sillä perustuksella, että se oli apinan näköinen ja sen huomattuaan hän suuresti häpesi hengessä Epikteetin edessä. Rohkaistuna neidin uutta toivoa antavista sanoista hän nousi reippaasti ja sanoi mitä kohteliaimmin kumartaen:

--Suokaa minulle anteeksi. Teidän jalomielinen avuntarjouksenne on minulle suunnattoman arvokas enkä voi teitä kyllin kiittää.

--No, mitään muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt vuorostaan halkolaatikolle.--Menkää te vaan kaikessa rauhassa kotiinne. Epäilemättä tämä paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minä teidän puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon tuloksista.--Ehkä vielä tänä iltana.

Liikutettuna Hannes ojensi apinalle käyntikorttinsa ja he esittelivät itsensä toisilleen sekä kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta omaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta luoksensa ja sanoi kyllä itse käyvänsä Hanneksen luona, kun asia selviää. Tämän jälkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja apina sanoi häntä Ivan Ivanovitshiksi.

Lähtiessään ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielä kerran kysymättä:

--Luuletteko olevan jotain toivoa?

Natalja Feodorovna katsahti hänen silmiinsä, mutta ei raatsinutkaan sanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi:

--Te kysytte siis mitä minä _luulen_?

--Niin, sanoi Hannes, jännittyneenä odottaen hänen vastaustaan.

Natalja Feodorovna pudisti hiljaa päätänsä, ja jäi sitten surullisena katsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada suustansa hyvästiä, läksi menemään.

9.

Kaksi kertaa elämässään kohtasi Hannes vielä Natalja Feodorovnan.

Ensimäisen kerran jo saman päivän iltana.

Kello seitsemän aikaan Natalja Feodorovna koputti hänen huoneensa ovelle.

--Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on onnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette, sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.

Täysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä Natalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti puhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.

--Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista uteliaisuutta. Te sanoitte »opiskelevanne» tuossa laitoksessa? Kuinka se on selitettävä?

--No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.

--Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin antautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä opiskelen, tutkin elämää.

--Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko laitoksen?

--Hävittäisin heti paikalla.

--Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja Feodorovna,--mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä hävittää.

Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa.

--Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se _on_ hävitettävä ja sen _voi_ hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä hävittääkseni.

Natalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi vitkaan:

--Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.

--Ja _minun_ täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen olevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.

Natalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.

--Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja omega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä ainoastaan lasta, vaan--minun täytyy sanoa se teille--olen ikuisiksi kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi----

Hanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa ja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa lausettaan.

Mutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti muruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes miehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä rykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut teetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle valmistamaan.

--Sanalla sanoen,--huusi hän yhä samalla äänellä,--tarkotan sanoa, että tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen päättänyt, että prostitutsiooni on hävitettävä--maan tasalle--kuulkaahan: maan tasalle!

Natalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla mahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:

--Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta päinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että minä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena mätähaavana.--Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.

--No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.

--Mutta--sanoi Natalja Feodorovna.

--Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!

--Mutta--naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi: prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä yhteiskunnallisista oloista, jotka siis _ensin_ ovat hävitettävät.

--Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!

--Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä. Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin rahanpalvelukseen?

Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät ihmeellisesti terottuivat.

--Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä asioissa, enkä voi ymmärtää----te puhutte pakosta, mutta mikä voisi pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?

Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:

--Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?

Mutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään, että Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi hilpeästi:

--Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta suuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja väkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain siirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?

Hannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista mitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin Veneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset torppareikseen.

--No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän oloista, joita ainakin _minä_ tunnen.--En tahtoisi kuitenkaan myöntää, että yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto sammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa: työväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee meitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän asioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota nöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme alempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi, piiaksi,--yhdentekevää!--polisiksi, urkkijaksi...

Näitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi, joten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen tasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut pitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.

--Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en minä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut myymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä käytetään,--miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse ruumiinkaan myymistä?

Nyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti taas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti ja ääni vavahteli mielenkuohusta:

--Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä haluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä haluaa,--mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet, jälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja huippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu-- sanokaa te--minä--en todellakaan tiedä----

Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle. Väliajan täyttääksensä Hannes sanoi:

--Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille riittävästi maa-alaa?

Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän tyyneesti:

--Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea _ottaa_ itsellensä riittävästi maata.

Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:

--No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin _annetaan_ hänelle kylläksi maata.

Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:

--Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.

--Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun yksimielisyyteen heidän välillänsä.

Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.

--Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin ehdotuksiin höristävät korviansa.

Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi Hannekselle:

--Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja Feodorovna.--Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te, herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!

Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi. Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?

--Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas, niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.

Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.

Hannes kalpenemistaan kalpeni.

--Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen! Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia, voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä...

Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.

--Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä kahta rakastunutta.