# Veneh'ojalaiset

## Part 10

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/veneh-ojalaiset-12182/index.md

Sellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua kädestä.

--So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla äänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan toisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.

--Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan ole Fagerlund.

Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että hän sai vaivoin äännetyksi:

--Tyr------

--Tyr--kuinka se olikaan, sanoi Hannes.

--Tyr--vän----

--Niin oikein Tyrväntäinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on sentään toistaiseksi parempi. _Neiti_ Fagerlund.

Nyt rupesi Kerttua yhtä paljon naurattamaan kuin häntä oli itkettänyt. Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa, täytyi heidän purskahtaa uuteen nauruun, niin että lopulta Hanneskin pyyhki naurun tähden kyyneleitä silmistään ja hieroi niskaansa.

Kunnes Kerttu äkkiä hyppäsi ylös hänen polveltaan, katsoi säikähtäneenä kelloon ja ehtimättä edes hyvästellä juoksi liinaa päähänsä sitoen ulos.

Hänen mentyänsä Hannes tuli jälleen totiseksi, nousi kävelemään, pyyhki otsaansa ikäänkuin tuskitellen, sitten pysähtyi Kustaavan eteen ja sanoi nöyrän hiljaisella äänellä:

--Kenen on tämä talo?

Kustaava vähän säpsähti Hanneksen hiljaista ääntä.

--Puolet on eno Franssin, mutta puolet hän sanoo lankeavan minulle perintönä vaarin jälkeen.

--Rahalla on aina joku pimeä alkuperä, sanoi Hannes raskaasti huokaisten.--Entä viinikauppa?

--Se on nyt minun.

Hannes tuli vielä lähemmäksi äitiä ja osottaen sormella ylöspäin kysyi melkein kuiskaten:

Ja kuka asuu tuolla?

--Ei vielä ketään asu.

--Miksi se siis on rakennettu?

--Mitä me ymmärsimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta.

Hanneksen vierähti suuri paino sydämmeltä ja koko maailma valkeni. Siis ainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla!

--Ei-ei-ei, sanoi hän ankarasti, kuten aina kun oli hyvillään--siitä naimisesta ei voi tulla mitään. Minä matkustan pois hyvin kauaksi aikaa ja Kerttu muuttakoon heti siitä paikasta. Heti, sanon minä! Ruvetkoon aluksi vaikka ompelijaksi tänne teidän luoksenne.

Sitten hän taas tuli hiljaiseksi ja sanoi:

--He eivät ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin pääsee vaan kadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivät päästä muita kuin parempisäätyisiä. Se olkoon heidän asiansa. Minä tahdon nyt siis mennä Pietarin sota-akatemiaan.

--Mikä se on?

--Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin kaarteihin. Mutta minä tarvitsisin paljon, paljon rahaa.

Ylpeänä kohotti Kustaava päätänsä.

--Luuletteko että voisin saada eno Franssilta lainaa?

Kustaava sanoi: Kyllä hän lainaa, mutta jospa hän rupeaa sitten tähän isännäksi ja vuokraa yläkerran kenelle tahtoo?

Hannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillä ilman rahoja ei hän koskaan voi valtaan päästä, mutta ilman valtaa ei hän koskaan voi porttoloita hävittää. Silloin Kustaava näki hänen ajatuksensa ja pelasti hänet sitä sanaa sanomasta:

--Lähde, Hannes, sinä saat rahaa _minun_ kädestäni.

Ja Hannes tyytyi olemaan kysymättä mistä äiti ottaa rahat.

Hän rupesi taas nopeasti kävelemään edestakasin Kustaavan huoneessa, vaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missä oli eikä äitiä, joka hiljaa hänen ympärillänsä häärien laitteli hänelle vuodetta.

Ymmärränhän minä, että ajatus Suomen sotaväen päällikkyydestä on mielettömyyttä. Tietysti! Tietysti ymmärrän! Mutta se on kuitenkin mielettömyyttä ainoastaan _nyt_. Jos sitävastoin nuo suurmiehet kerran todellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivät, niin tulee kysymys myös sotaväenpäällikkyydestä. Silloin pitää olla mies käsillä. Ja silloin se ei ole enää mielettömyyttä!

Valmistua! Valmistua!

Ja hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: »Ei sivelistit mitään merkitse,--sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.»

Siinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku »sivelisti», vaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta asetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että porttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta kääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin: korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.

Äiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.

Ja hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja oman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.

Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä lyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat ristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!

8.

Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin reservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen tiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui sotatieteisiin.

Mutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui uusi suuri selkkaus hänen elämässään.

Luonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan kasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut lehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää kukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä tuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä vapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi tarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon tuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta kahden--kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos se _nyt_ tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden suunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä hänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes kirjottaa Kertulle monen talven perästä:

»En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»

Ja jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he olisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää ja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset, jotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta toinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten iloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi sota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.

Ja hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen päästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.

Tämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.

Niinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki, koska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja kuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että hänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai sen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi kuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä mitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun hän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä, ymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt toivo lapsen syntymisestä.

Jonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:

»Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin toiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt. Ellei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa avioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!! Sentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.»

Kun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli vuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta tuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut mitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän, pietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli yöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä mielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja että siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan kynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen. Epäselvä kohta oli näin kuuluva:

»Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen tukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän ikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.»

Mitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?

Onko Kertulla lapsi?

Mutta jos on, niin miksi ei hän saa sitä rakastaa? Miksi samassa yhteydessä sanotaan, että äiti on vanhentunut ja harmaantunut?

Ja niinkuin salama yhdessä silmänräpäyksessä lyö puuhun ikuisen jäljen, löi Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta!

Ja niinkuin salaman lyötyä ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressä kasvavat, eivät aluksi huomaa mitä ympärillä on muuttunut, vaan auringon pilkistäessä esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja vasta ajan mentyä alkavat tuntea autioitumista ympärillään, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli häneen lyönyt, ajatteli samalla:

Huomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelätty hampaaton harvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun täytyy nyt nukkua, sillä siksihän olen niin varhain maatakin pannut, että huomenna olisin voimissani.

Ja sammuttamatta kynttilää asettui selälleen, kädet taivutettuna ristiin päänsä alle, ummisti silmänsä ja oli nukkuvinaan.

Pöydällä seisoi vartioimassa Boguslawskin »Taktiikan kehityksen historia» neljässä paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista.

Mutta kynttilä paloi ja viattomasti liekkiänsä kallistellen ehdotteli: kynä on pöydällä ja postipaperia on pöydällä, kirjota, vie yöjunan postiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku.

Sen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkä tarvitse häiriytyä huomisesta tutkinnosta.

Hän pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle pöytää, Jominen kaksi nidoksisen »Précis de l'art de guerre» oikealle puolelle ja työnsi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta, joita hän ei milloinkaan voinut olla selailematta eikä edes nytkään voinut olla katsahtamatta muutamaan siinä olevaan piirrokseen Strassburgin piirityksestä. (Sillä linnoitustiede oli hänen erikoisalansa).

Saatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille paperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita oikeastaan oli.

»Rakas Kerttu» oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei voinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa _lapsi_, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän äärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet tämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen povestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi, mutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.

Mitä olen minä tehnyt Kertulle? Minä olen antanut hänen--

Mielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin puettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla Boguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä lukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan rivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:

Minä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!

Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.

Miksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan silloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi lykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt tehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä vaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!

Tämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.

Vähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.

Näyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla kysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.

Ja siitä huolimatta hän rupesi järjestämään kampoja, saippuoita ja partaveitsiä laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin.

Jos minä nyt lähden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden perästä. Seis, mies!

Ja siitä huolimatta hän vähän ajan perästä astui jo ulos kadulle, huusi ajurin ja ajoi rautatieasemalle.

Ehti viimeiseen yöjunaan kun tämä oli jo liikkeellä.

Helsinkiin tultuansa aamulla hän ajoi kohta asemalta suoraan kotiin muistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet velvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua ensi kerralla varmasti härkänä. Tätä hän ajatteli koska muisti kerran odottaneensa illan hämärää ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt hän kuitenkin ajoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellä tavallisesti hoiperteli viimeisiä myöhästyneitä yökävijöitä, ja aika siis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellä liikkua.

Kun hän astui sisälle, oli Kerttu yksin ompelukoneen ääressä. Kertun kalpeista kasvoista ja siitä, että hän, Hanneksen nähtyään, hämmästyksestä huudahtaen juoksi häntä vastaan, mutta ei ollenkaan hymyillyt, vaan painoi heti päänsä hänen rintaansa vasten, hän päätti kohta, että asianlaita oli niinkuin hän oli otaksunut. Kaikkein pahinta aavistaen hän sanoi niin hellästi kuin vaan taisi:

--Missä on meidän lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun päätä.

Kertun suupielet vähän värähtivät ja pitäen päätänsä yhä niin lähellä, ettei Hannes voinut nähdä häntä silmiin, sanoi:

--Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitään, Hannes.

Jos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minä kadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt käydä huonosti, olisi Kerttu syyttänyt itseänsä eikä olisi eläessään saanut rauhaa. Sentähden Hannes sanoi vaan:

--Se on hyvä. Ja oli ennen valmis kärsimään senkin, että Kerttu noiden sanojen johdosta näytti ilmeisesti kylmentyvän häntä kohtaan.

--Se on hyvä, toisti hän vielä melkein tahallisen koleasti. Mutta itse oli raueta suruun ja sanoi Kertulle:

--Minä näen, Kerttu, että sinä olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnutkaan.

Mutta Kerttu ei ymmärtänyt näiden sanojen tulleen Hanneksen itkevästä sydämmestä, vaan meni vähän kauemmas hänestä sekä pyysi istumaan.

Kustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myöskään sanonut muuta kuin: Se on hyvä.

Äidiltä hän sai kuulla että he olivat Kertun omalla suostumuksella ottaneet lapsen häneltä heti sen synnyttyä, niin ettei Kerttu ollut ollenkaan lastansa nähnyt.

--Miksi te niin teitte? kysyi Hannes.

Äiti sanoi: Voihan Hannes ymmärtää että jos Kerttu olisi saanut lastansa imettää ei hän enää olisi jaksanut erota.

Nämä sanat tahtoivat repiä Hanneksen kahtia, mutta hän sanoi vaan taas jäykästi: Se on hyvä.

Ja »se on hyvä» sanoi hän myöskin silloin kuin hän kuultuaan ylhäältä pianon rämpytystä kysyi mitä soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi: Frans on nyt täällä isäntänä. Sillä Hannes ajatteli: he voivat olla suruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun tätä kaikkea vaativan. Ja sanoi äidillensä niinkuin ohimennen: Mihin te olette lapsen vieneet? Mutta äiti sanoi: Se on parempi ettemme sitä kukaan tiedä.

Mutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen Hannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin, pysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin ilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen ikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.

Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:

Minä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan kirkasta päivää minä sen heille tuon!

Mutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää lastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset nyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja vannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.

Minä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille sittenkin! Tuon, tuon, tuon!

Pietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen itsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi heti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun lapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän rappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat meluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta he ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku rakkausjuttu.

Yhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei voinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli tullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen palvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien viimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista syistä.

Tämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa senvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet olevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti Hanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita. Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin mahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen, että se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä viinan että siveettömyyden.

Näiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti että tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.

Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli ruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua koskaan sota-akatemiasta--ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että hänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui kokonaan suosituksista.

Heti sisälle tultuaan ja huomattuaan että Hanneksella oli jotain sydämmellä Gregor Gregorovitsh, luvaten silmänräpäyksen kuluttua palata, pujahti takaisin ulos.

Hänen kanssaan oli Hannes ystävyyden suhteissa senvuoksi vaan, että häntä miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin sukupuoli-asioista keskusteltaessa.

Kolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitä vastoin oli aivan varmat toiveet päästä sota-akatemiasta ja hänestä oli ilman vähintäkään epäilystä kerran tuleva mitä loistavin sotapäällikkö, jos vaan joku sota onnistui hänen aikanaan syttymään. Hanneksen suuri ystävyys tämän toverin kanssa perustui siihen, että heillä oli sama lempi-ala sotatieteissä, nimittäin linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia mielipiteiltään ja elämäntavoiltakin he saattoivat, päästyään mieliaineeseensa, tuntikausia istua päät yhdessä tutkimassa piirustuksia linnoitusjärjestelmistä. Oli silloin muilla mitä hauskaa hyvänsä, kyllä heillä kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita kohta alussa nukuttamaan, kun he pääsivät siihen lempiaineeseensa käsiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen »uutta koulua», mutta Hannes oli Velitshkon miehiä. Näitä asioita koskeva väittely ei kuitenkaan ollut vielä mitään erinomaista ja nukkujat saivat makeasti kuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin! --Trah! huutaa Hannes silmät säkenöivinä. Trah! vastaa toinen. Se merkitsi heillä shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla pompahtelevat nukkuneet säikähtyneinä sohvannurkista. Toivottomina he lähtevät vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat puoliyöhön, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinä ja innostuneina kävellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa vaikutusta eri ääntein ja liikkein kuvaten.

Gregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillä vastoin tavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen merkillisen hajamielisyyden takia.

--Oletteko hänelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi laaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiä viinipulloja.

--Emme ole hänelle mitään vielä sanoneet, mutta anna tänne pullot, niin ehkä tässä kielen kanta heltii.

--Kyllä se vaan on päivänselvää, että tässä pelaa joku nainen ensi viulua,--arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan pöydälle.

Aleksein avattua korkit--sillä hänellä oli aina se merkillinen korkkiruuvilaitoksensa taskussa--ja Boris Mihailovitshin haettua lasit Hanneksen kaapista sekä Gregorin ne täytettyä ja käskettyä juomaan, joivat kaikki, mutta Hannes esteli.

--No sanoinhan minä, että tässä on ollut nainen mukana, äh! sanoi Gregor sylkäisten.

Ja toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynä Hanneksen alakuloisuuteen.

--Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat sellaiset, että sopii vapaasti tyttöjen kanssa elellä. Tuonaan raportteerasi urkkija, että Didrichs oli nähty Shtsherbagofskin kadulla ja se mies älköön enää avatko akatemian portteja.

Hannes tuli uteliaaksi ja kyseli häneltä tarkkaan tuota tapausta, mikä vielä enemmän vahvisti toverien epäluuloa.

--Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitä Epikteetillä on tähän sanomista!--

Näin sanoen hän rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltä, sillä Hannes oli heidän keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian tutkijana.

--Entä Bacon, luki Gregor kirjahyllyltä.--Ja mistä hitosta se on ne kaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen.

Lopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat tulleet, nimittäin että Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja myönnetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna.

Äkkiä kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes löi Gregoria olalle semmoisella voimalla, että tämä lyyhistyi veteläksi mytyksi sohvalle.

--Nyt veljet minun täytyy lähteä tärkeälle asialle, mutta jos hyvin käy, niin vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä--rautaisella kädellä--!

Näin sanoen Hannes silmät säkenöivinä leijonan voimalla pudisti vahvaa nyrkkiään ilmassa. Se merkitsi, että vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä hävitämme pahuuden maailmasta!

Juotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniä ja erottuaan heistä hän läksi ajamaan asiallensa.