Part 3

Vielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan levähtääksemme, ennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme kosken partaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin oikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli siinä kuohu ja kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen; kerrottiin monelta veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa neuvoivat kosken päälle pyrkimään, vaikka kyllä sielläkin muutaman kallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan pyörteen olevan. Päätimmekin valita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me pääsimme kuin luulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna tuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut mukaansa ryöstetyksi. —

Ilta oli erinomaisen kaunis. Päätimmekin senvuoksi jatkaa vielä matkaa ja koettaa ehtiä aina Rovaniemen kirkolle, jonne oli parisen penikulmaa. Aijoimme panna vaikka yötäkin jatkoksi. Ilveillen ja laulellen soutelimme sitten tyyniä suvannoita hyvät matkat, mutta jopa ajan kuluun alkoi väsymyksen mukana kärtyisyys ja kärsimättömyyskin kumppaniksi tunkeutua. Kun kirkkoa ei alkanut näkymään, vaikka yö oli jo yli puolen, emmekä "huonolla tuulella" tahtoneet enään kulkemista jatkaa, niin pysähdyimme aamupuolella yötä muutamaan taloon pari kilometriä kirkolta. Hyvä siinä olikin talo. Ja uni kyllä taasen maistui, kun vaan seinäin sisälle päästiin. —

Näin olimme siis vähän rapiammassa kuin puolessa viikossa nousseet Kemijoen suusta aina Rovaniemen kirkolle eli noin yksitoista penikulmaa, mikä, retkemme alkupuoli ollakseen, ei ollut suinkaan huono "rekordi". Tulee nimittäin huomioon ottaa, että olimme alkumatkasta ihan tottumattomat sauvomiseen, vieläpä sekin, että jo kulkemamme osa on Kemijoesta valtavin; Rovaniemen kirkon ylipuolella näet yhtyy Kemijokeen toinen sen päähaaroista, Ounasjoki, joten veden paljous ja myöskin koskien vuolaus siitä alaspäin on sen mukaan.

IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.

Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen päälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän aterian. Sitä odotellessa pistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin kirkolla postikonttoriin viedä.

Kun kaikki oli taasen reilassa, niin miehet kuin venekkin, lähdimme laskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei kauvan joudettu vitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet sinne jättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut, vaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä ostoksia, kun "kaupungista" arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla tarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä sitä mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen koski noustiin melkein sauvomen koskematta, purjeella vaan.

Vaikka matkamme kääntyikin enempi itää kohden, jätettyämme vasemmalle Ounasjoen suun, saimme kuitenkin vielä lasketella myötätuuleen, sillä tuuli käännälti suotuisasti kulkunsa meidän matkamme mukaan. Kuohuna se vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan kohinan, missä virta kovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa Olkkakoskea emme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se näet oli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun.

Iltapuolella ei meno enään liian rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt ja nyt saimme soudella pitkää suvantoa.

Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä. Olimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi kulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä väylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa, miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen olla Kemijoessakaan. —

Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.

Kohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla ja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen "vastine". Aina kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa matkustavaisia.

Olikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.

Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen saimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen kaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa venettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua. Saattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne ruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin leikistä suoriuta. —

Kovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden sanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan aikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen miehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli vene niin lastissa kuin meidän.

"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme... Kyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee, sen saatte nähdä." Noin vakuutettiin. Vaan "sittenhän tuon näkee kun sinnekkin tulee", arvelimme me. "Eipähän tässä auttane takasinkaan palaaminen."

Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika alkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu riisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.

Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää puohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin päässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme helotti tuo pitkin matkaa mainittu "porokuninkaan" Tenniläisen talo. Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan, heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä saman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat värit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli tuhannenviidensadan.

Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään. Teimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon, pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti ajatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.

Tapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme kammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö tulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon kylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin matkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, minne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä talossa vaan parasta löytyi. Hiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin tervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan: jätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. Ei tehty edes noita tavallisia kysymyksiäkään. — Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies pistäysi muutaman sanan haastamassa.

"Täällä sitä oisi", kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta sanomassa.

Kun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina katsomaan, mitä hyvyyksiä siellä sitten oli.

"No — istu ja pala! Silakkaa, leipää, piimää! Ja porokuninkaan talossa!" — Siinä koko kestitykset!

Täytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin, vaikka veneessä olisi itsellämme parempaakin ollut. Ja sitten maksettiin ja lähdettiin.

"Semmoista se on, kun pohattain tykö menee. On totta vie 'aristokraattinsa' sydänmaassakin." Niin päättelimme kun pettynein toivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.

Saimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää tuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen. Talon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan sulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein mahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä kaikki vesi hyömälsi tulista vauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille jättäneet, niin valtavana aallokkona ettei siihen pienellä veneellä ollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos poikkikin patouneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia pölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä jyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin ruuhkaa yhä suurentamaan.

Kova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin menneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut Eihän siinä siis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa.

Panttiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten antaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan jäntevästi ponnistaessa. Eikä siinä tuntikausia siekailtu ennenkun "Täräys" taas keinui selvillä vesillä, s.o. oli yli tuon parikymmentä metriä pitkän ruuhkan vedettynä. — Niin oli siis taasen vaikeudesta suoriuduttu.

Puolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen Viirin taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan jo pahasti hampulle käyneiden "koreiden" eli saumakohtain suojaksi. — Päivämatkamme oli mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan työhön nähden; emme aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä, että parin penikulman taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta vuorokautta. —

Nyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen Viirin alipuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän, ja enemmän, ollen paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät että vyöryvä hiekka tuskin rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet enimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi ikusäveltään. —

Hyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet yötalostamme, ehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina kuitenkin hiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen. Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei siitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä olevan, olipahan vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se kerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään.

Äreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin oli kosket tukkinut.

"No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?" kysäsi insinööri jo "lakiäänellä".

"Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee", tuumiskeli mies, uhkamielisenä hänkin.

"Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?" jatkoi tuohon edellinen, vetäen povestaan taskukirjansa esille.

"Tuota, — Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat", ehätti vastaukseksi saapuville tullut vanha isäntä. "Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä! Kyllähän tässä miehissä... Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin... Ovat vähän väsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo aukasivat väylän, vaan taasenhan tuo tukki. — Menehän siitä hakemaan toisia", lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.

Tämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat: "Pannaampas muistiin", jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen kirjoittavinaan, tekivät tehtävänsä häneenkin.

Pian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat näet nukkumaan menneet.

Helposti se sitten saariin vene ruuhkan yli miehissä vedetyksi.

Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen vastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä omituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut ensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan alempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia sitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen uuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä olevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina kuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia. — Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus ole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema sillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella; siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken asemesta.

Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.

Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä oli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina puolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen välitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin patounut valtava joki on.

"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!" olisi tehnyt mieli huutaa noille uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen tahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä ruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun...

Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen ja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa elementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan "virkahuone"! Eikä siinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut, kun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.

Katselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo asiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi juoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.

"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan mitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?"

"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin", vastasi muuan joukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan "kukkona linnan päällä", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine ulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta osottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki tuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin kunnianimenä toisten huulilta.

"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!" komenteli hän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.

Kepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan ylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse kosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten vedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme ihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan vuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei tukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.

Oli siinä hirmuinen ruuhka. Kuuteenkymmeneentuhanteen arvelivat miehet siinä puita jo olevan ja yhä uusia niitä tuli minkä kerkesi. Kolme kertaa oli koskeen jo ruuhkan tehnyt ja kolme kertaa oli se hajonnut. Kun näet joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi ylipuolella niin tavattomasti ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää. Ja silloin ruuhka "laukeaa" semmoisella ryskeellä ja paukkeella että penikulmien päähän sanottiin kuuluvan. Vahvat tukit menevät poikki kuin korret, jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät muutoin irti pääse. Niin tekee siis vesi sen, mikä ihmisvoimille näyttää mahdottomalta. Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan ne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten parhaiten herkeävät. Niilo kertoi meille, miten kerrankin kun he olivat purkamassa suurta ruuhkaa Taivalkoskessa, ruuhka yhtäkkiä laukesi niin etteivät miehet ajoissa ehtineet paeta. Ei siinä ollut muu auttanut kuin mennä muassa vaan. Toiset olivat hyökänneet veneisiin ja niillä miten kuten pelastuneet tukkien joukosta kosken alla rannalle, mutta hän erään toisen miehen kanssa oli hiljastunut ja joutunut vesivaraan. Pölkyn päälle he kuitenkin olivat päässeet ja niin yhdellä tukilla laskea hurauttaneet kosken alle, vaikka kuohut olivat yli hartioiden lyöneet.

"Se oli kyytiä se", arveli Niilokin. "Ei siinä joutanut nenäänsä niistämään edes, kun muutamassa sekunnissa oli jo kosken alla. Sieltä meidät sitten toiset korjasivat veneellä rannalle."

Noita jutteli hän saatellessaan meitä ruuhkalta ylemmäs koskelle. Vesi kun näet oli noussut niin tavattomasti ja tukkeja tuli alas sakealti ehtimiseen, oli täysi työ neljälle miehellekkin koskea noustessa: kaksi sauvoi veneessä minkä jaksoivat ja kaksi kiskoi henkensä uhalla pitkällä nuoralla venettä rantaa pitkin kulkien. Sittenkin oli paikoin niin ja näin, menikö eteen- vai taaksepäin.

Tuossa juuri ponnistellessamme lähti pienempi, ylipuolella olevan niemen nenään patounut ruuhka liikkeelle suurempaa kohden.

"Ka nyt se lähtee", arveli Niilokin jo, kun tuo röykkiö mahtavan juhlallisesti jyskien lähti hiljoilleen jutamaan virran mukana kivikolta, pannen liikkelle edessään olevatkin tukkipadot.

Jännityksellä odotimme jo saavamme nähdä oikein uhkean laukeamisen. Vaan mitäs vielä! Jonkun matkaa tuo mahtava tukkilautta solui kyllä alaspäin, vaan sitten pysähtyi, kai tarttuen kiinni peräänantamattomia pohjalouhikoita vastaan. Parin kolmen tunnin perästä Niilo kyllä arveli veden niin paljon nousevan, että koko ruuhkalle lähtö tulisi, vaan emme malttaneet enään ruveta odottelemaan, hitaasti kun matka muutoinkin kului ja olimme jo pari kolme tuntia siinä värkkäillessä menettäneet.

Niilolta saimme me muutoin tietoja Autti- ja Korojoistakin, hän kun näet oli niillä useat kerrat ollut tukinlaskussa.

"Kyllähän niitä veneellä juuri muutoin voisi nousta, vaan miten lienee veen laita siellä nyt, kun on näin kovin kuiva kesä... Ja sitten ne köngäs-pahukset! Auttijoessa ensinnäkin on Autinköngäs, jossa vesi putoaa viisikolmatta syltää, suihkuna ilmassa suhauttaen jyrkältä kalliolta alas syvään rotkoon kuin ilves saaliinsa niskaan, niin että tulvan aikana ihan aukea luola jää kallion ja suihkun väliin... Kurtti siitä koetti kerran tukkeja ruveta alas laskemaan, vaan kun sinne kerran päästettiin, niin ei niitä sen koommin näkynyt", lisäsi hän silmäten meihin, jotta minkä vaikutuksen nuo sanat tekivät. "Ei siinä muu auttanut kuin rakentaa hirsistä ränni, jota myöten tukki kerrallaan solautettiin putouksen alle."

Ylempänä tiesi Niilo olevan vielä korkeamman Koivukönkään Korojoen latvoilla, vaan siellä ei hänkään sanonut käyneensä.

"Niin — kyllähän siellä taitaa monasti kovalle ottaa ennenkuin selville vesille taasen pääsettä. Vaan mitäpä niistä: kyllähän mies kaikesta muusta pääsee, vaan ei pahasta akasta", arveli Niilo lopuksi. "Hyvästi nyt vaan ja onnea matkoillenne", toivotti hän jättäessään meidät erään toisen junkkarin saatettaviksi kosken niskalle. Keksin hän vielä komensi tuon uuden saattajamme meille antamaan, sillä: "Ajatteles miltä itsestäsi tuntuisi, jos olisit matkalla eikä kukaan kättään ojentaisi pulaan puuttuessasi", tuumi hän toiselle, kun tämä ei mielellään olisi tahtonut ainoaa keksiään antaa.

"Minä tuossa pistäyn talossa emäntiä puhuttelemassa", sanoi hän sysäten lakin upeasti korvalliselle ja lähti huolettomasti astumaan taloa kohti, mennessään laulellen:

Vielä niitä honkia humiseepi Suomen salomailla. Eikä ne reippaat Pohjolan poijat ole Helsingin tyttöjä vailla.

Huhtikuussa ne parhaat poijat jokirantoja astuu. Siellä ne saappaat likoaa ja housun "pultit" kastuu.

Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra, "Patenttiliiveri" taskussa ja vitjat viisin kerroin.

Toisen junkkarin saattelemina nousimme sitten "rosvon väylää", s. o. matalaa rantaväylää kuta kuinkin helposti kosken niskalle. Keksin hän meille erotessaan antoi kuin antoikin, vaan kun rahaa siitä hänelle tarjosimme, niin arveli: "Puulaakin se on keksi eikä siitä siis minun ole maksua perittävä." Ja sen pitemmittä puheitta hän lähti takasin astuskelemaan.

"Suomalainen tuokin", virkahti joku meistä tuon johdosta.

Ei ne nuo Niilon kertomat uutiset juuri kovin ilahuttavia meistä olleet, vaan "ei tässä silti auta suremaan ruveta", tuumiskelimme tuohon. Vaivoja ja vastuksia kyllä olimme odottaneet, vaan jo alkoi siltä näyttää, että liian vähäisiksi olimme ne sittenkin arvanneet. —

Kappaleen matkaa Vanttauskosken ylipuolella laskee Kemijokeen Vanttausjärvestä saman niminen pienenen joki. Sen olivat tukkilaiset koko kahdeksan kilometrin pituudelta perkanneet ja tukeilla kahden puolen padonneet parin kyynärän levyiseksi ränniksi. Ja sitä myöten he sitten paraikaa laskivat Kemijokeen ylempänä Vanttausjärvessä olevia tukkeja, joita niitäkin piti olla kahdeksisenkymmentätuhatta. Aika hurjaa vauhtia siinä tukit kilvan toinen toisensa jälkeen kiitivät, veden iloisesti kohistessa tuossa ahtaassa salvoksessa. Mutkapaikoissa kivet, pohjasta irti kiskoutuen, jyrinällään säestivät tukkien kumeita jysäyksiä horjumatonta hirsiseinää vastaan. — Kappaleen aikaa katselimme tuota hauskaa näytelmää.