Part 12

Luotipatruunia, joita tohtori varovaisen insinöörin kehotuksesta oli jo kotona kymmenkunnan valmiiksi ladannut tämmöisen tapauksen varalta, pistetään kahteen muassa olevaan haulikkoon... Ne kahdelle miehelle aseiksi... Kolmas ottaisi kirveen, neljäs — no, kunhan jotain asetta hänkin käteensä saisi, vaikka sauvomen, muun paremman puutteessa... Ja onhan puukotkin joka miehellä, muutamilla kaksikin, oikeita pohjalaisia surma-aseita...

Soudetaan rantaan, min keretään... Kilvan sitten suolle ja pensaikkoon, ensin edes jälkiä nähdäkseen... Ja tuossahan ne jo... "No voi sun perhana!" Ja kaikki purskahdimme kohti kurkkua nauramaan, sillä tuolla ne menivät, kiitivät täyttä neliä, min enimpänsä ennättivät, läpi pensaikon ja pitkin suota ne kolme — poroa, emä vasoineen. — Hukkaan menivät siis taasen hyvät humalat.

Sitten sitä ihmeteltiin ja vielä uudestaan ja uudestaan ihmeteltiin, miten noin oli voitu erehtyä. "Mutta kyllä ne sittenkin niin kummilta näyttivät tuossa suomätästen välillä hypellessään, että olisi siinä erehtynyt toinenkin, vaikkei olisikkaan äsken nähnyt hirveä kuten me". Noin vakuuteltiin ja uskoteltiin toisilleen, kun ei näet erehdyksestä voinut toinen toistaan syyttää. — Hiukan pani epäilemään jo hirvenkin näkemistä, kun silmämme noin pahasti kerran rupesivat pettämään. Ja — epäilevällä kannalla olemme vieläkin sen elukan suhteen. —

Hieman apua oli taasen purjeesta Isollakerolla, johon tyyntä jokea olimme soutaneet edellisestä järvestä; se olikin viime kerta, jolloin purjetta voimme käyttää, kun näet koko loppumatkan puhalteli yhtämittaa vastanen. Pian tuuli kuitenkin tyyntyi, niin että loppumatkan saimme soudella jo Kerollakin. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa salmen kautta Isolleirnijärvelle. — Sen ympäristöt muistuttivat vielä hiukan Kuusamon järvimaisemien kauneudesta.

Yöksi pysähdyimme järven yläpäässä, pitkällä niemekkeellä olevaan Irniniemen taloon. —

Nyt oli meidän päättäminen, kummanko tien valitsisimme, Ii- vai Oulujoenko. Jos mielimme Oulujokea latvoille, niin olisi Irnijärven pitkälle pistävästä Vaaraperästä pientä puroa myöten ollut noustava Kainuunselän vaarojen alle. Sieltä neljänneksen taivalluksella olimme arvelleet pääsevämme selänteen yli pieneen Lomapuroon, jota myöten olisi koetettava päästä Salmijärveen. Mainitusta järvestä tiesimme kyllä sitten pääsevän Salmijokea Oulujoen Iijärveen, sieltä Hossajärven ja Yläjoen kautta pitkälle Kiantajärvelle, josta syvät veet vetäisivät aina meren rannalle; kaksi meistä oli näet ennenkin nuo matkat kulkenut.

Talossa panivat ihmeekseen jo tuumaammekin aikoa koettaa Iin vesiltä Oulujoen vesille. "Jalan tuon taipaleen kyllä voisi päästä", sanottiin, "mutta venettä sen kautta ei ole tämän maailman aikoina kulotettu."

"Mahottomaksi siellä kävisi taivallus, vaikk’ olisi miehiä kymmenenkin... Kovin kolkko siell' on korpi ja korkeat vaarat vesistöjen välillä", vakuuttelivat talon miehet.

Noiden tietojen takia ja kun muutoinkin matka-aikamme alkoi jo lopuilleen käydä, päätimme luopua tuosta tuumasta ja laskea suoraan alas Iijokea. Emme kuitenkaan ensinkään epäilleet, että jos vain meillä olisi aikaa ollut, olisimme kyllä tuonkin ennen kuulumattoman taivalluksen suorittaneet.

Aamulla lähdimme siis soutelemaan edelleen. Molemmat Irnijärvet jäivätkin taaksemme jo aamupuhteella. Vasta Vähänirnijärven alapäässä pistäysimme Irnin taloon tiedustelemaan minkälainen joki on alaspäin.

"Kovastihhan se on koskinen. Ja sitten niin pahoja koskia... Tulvan aikaan ne varsin hirvittäviä ovat... Ja kyllä siellä oppimaton joutuu pahempaan kuin pelinään nytkin, jos niille omin päin uskaltaa... Onhan tuo kyllä matalana vesi, jottei ne niin vuolaita ole, vaan varovaisena siellä saa olla sittenkin."

Noin kerrottiin meille talossa. — Kalarikkaita sanottiin koskien tavallisesti olevan, vaan kuivuuden takia arveltiin kalojen, varsinkin isompain, järviin siksi kesäksi jääneen. Koettaa sittenkin aijoimme ohi mennessä kalastusta koskilla, kuitenkin pitemmittä pysäyksittä. Myöhemmin huomasimme kuitenkin todeksi ukkojen sanat ja uskoimme onkimisen siihen.

Laskumies-tarjokkaita niitä olisi ollut useitakin; eivätkö liene sentakia koskiakin niin pahoiksi "maalailleet". Sanoimme kuitenkin koettavamme mieluummin itse laskea, menipä sitten syteen eli saveen. Ja niin lähdimme talosta. —

Ilta oli käsissä, kun saavuimme Jokijärvelle. Viisitoista koskea olimme laskeneet jo siihen saakka. Niiden nimet järjestyksessään ovat: Niskakoski, Runtti, Väkeväkari, Vähälaaka, — sen yläpuolella vielä erittäin mainittiin "Iinkka" eli ensimmäinen suurempi korvake — Isolaaka, Vääräkoski, Petäjäkorva, Kahu, Louhi, Parila, Saarikoski, Lohikari, Peurakoski ja Iiviökoski.

Jyrkkiä olivat noista koskista useat, vaan enimmäkseen olivat kaikki lyhyitä. Tulvan aikana voipi moni niistä olla todella hurjan väkeväkin, mutta noin vähällä vedellä ei niitä juuri voi sanoa vaarallisiksi. Eipä niistä useaakaan olisi viitsinyt edes koskeksi sanoa. Yleensäkkin meistä näytti siltä, että iijokelaiset ovat paljon kärkkäämpiä koskille nimiä keksimään, vieläpä oikein "voimakkaita". Kemijoella taas useinkin sanottiin: "Ei siellä mitään koskea nyt tule pitkiin aikoihin... Ompahan vain joku niva tai karikko suvantojen välissä". Ja kuitenkin useat noista "nivoista" ja "karikoista" olivat niin väkeviä kuin Iijoen isommat kosket, ainakin paljon vetevämpiä.

En kuitenkaan sillä tahdo sanoa, että luettelemani kosket — vielä vähemmin myöhemmät — sentään olivat juuri lasten laskettavia. Aika kyydin niissä sai vene useassakin ja virta kuohahteli joissakin jo aika sievästi. Hyvänä harjotuksena ne olivat isompien laskemiseen. Emme näet enään viitsineet vaivata itseämme edeltäpäin käydäksemme koskia tarkastelemassa, se kun aikaakin olisi paljon vienyt. Laskimme vaan summakaupalla, veden kulkua tarkasti silmällä pitäen ja sen mukaan venettä ohjaten. Kyllähän se silloin tällöin tahtoi veneen pohja kiviäkin koluta, vaan ihmeesti se kuitenkin meni aina niin, ettei pahoja vaurioita tullut. Perkatuita ne tosin ovat muka Iijoen enimmät kosket, vaan siitä ei paljon avuksi ole, kun tukit ovat väylät kerrassaan pilanneet. — Laskumiehenä olimme alusta lähtien kukin vuoro tuntinsa ja niin pitkin matkaa. Sattui eteen mitä hyvänsä, ei auttanut kenenkään arasteleminen. Ei muuta kuin: "Ann’ huhkia vain!" meni sitten syvin eli matalin. —

Kurjalta näyttää Jokijärven kylä ohikulkijasta. Ei luulisi siinä ennen kirkonkylän olleen; kirkko on näet muutettu entiseltä sijaltaan Jokijärveltä pari penikulmaa alemmaksi Taivalkoskelle, jonka mukaan koko kuntakin on sitten ristitty Taivalkoskeksi.

Ylempänä oli meitä jo varoitettu yöpymästä Jokijärven taloihin, kovin pahansiivosia kun ne kuuluivat kaikki — muuatta syrjässä olevaa suurempaa taloa lukuun ottamatta — olevan. Sentähden soutelimmekin halki järven ja niin sen sokkeloisen länsipään läpi edelleen joelle. Mieluummin aijoimme yöpyä metsään nuotiolle kuin taloihin mennä.

Pari koskea—Hevos- ja Niskakosken — laskimme vielä iltahämärässä, sopivaa yöpaikkaa katsellen. Nuotioksi kelpaavaa honkaa ei kuitenkaan ottanut näkyäkseen. Ilma taas muuttui jokseenkin koleaksi, niin ettei mieli tehnyt asettua telttiinkään lämmittävättä nuotiotta. Venäläiskarin niskalle tullessamme satuimme onneksemme huomaamaan pienoisen ladon jonkun matkan päässä. Se oli kuin tehty neljälle miehelle makuupaikaksi... Ja heiniä melkein täynnä... Parempaahan ei voinut toivoa. — Sinne hautausimmekin heiniin ja nukuimme makeammin kuin monesti höyhenpatjoilla. —

Seuraavana päivänä laskimme kokonaista kolmeneljättä koskea. Ensinkin yöpaikasta lähdettyämme Taivalkoskelle saakka oli: Venäläiskari, Taljakosken "linkka", Taljakoski, Kaijankoski, Saarikoski, Harjunalanen, Kirkkokari, Mustakoski, Kumpukeula, Hyväkari, Hepokari, Jäniskoski, Pikkujuurikka, Sauvonjuurikka, Isonkivenjuurikka, Kallioinen, Pirtinkari, Markkinakari, Käpylinnunleuka, Venetkoski, Kiveskoski, Saunakari, Väljä, Näveri, Yliniittykari, Myllykoski, Matoniva ja viimeksi Taivalkoski.

Toiset noista koskista olivat melko vuolaita ja veteviä, toiset taas niin laveita ja matalia, että kahlailemalla niissä täytyi venettä vedellä. Enin osa kuitenkin oli helposti laskettavia; ei silti, ettei niillä tarpeeksi asti olisi kiville sittenkin koluutellut.

Taivalkoski oli yläpuolelta kokonaan padolla tukittu, kun tahdottiin siten vesi ohjata kosken partaalle raketun sahan ränniin, väkirattaita käyntiin panemaan. Kun tuo jo muutoinkin paha koski oli veden vähyyden tähden vielä hankalammaksi käynyt, ei sinne ollut hyvä venettään uskaltaa, ei edes köydelläkään laskien. Sahan miehet kyllä tuumivat, että siitä ne ovat muutkin omin neuvoin saaneet veneensä kosken alle puuhata, kun on padon ohi vain autettu. Tuohon emme kuitenkaan tyytyneet. Lähdimme senvuoksi sahan hoitajan puheille, tiedustamaan, miten tuosta pulmasta päästäisiin. Kohteliaasti ottikin hän meidät vastaan, lupasi veneemme hevosella kosken ohi toimittaa ja pyysi meitä sen aikaa huoletonna istumaan ja levähtämään. Ensin ei hän sanonut oikein korviansa uskoneen, kun selitimme, että olimme omalla veneellä tulossa Paanajärveltä. — Pari tuntia meillä levähtäissä menikin, hauskasti jutellessa, kahvit ja teet juodessa.

Päivä oli jo ikäpuolella. Kuitenkaan emme malttaneet käyttää hyväksemme isäntämme kohteliasta pyyntöä, että jäisimme taloon yöksikin, vaan lähdimme edelleen koskia laskettelemaan. —

Valtavammiksi ja vesirikkaammiksi alkoivat nyt kosket käydä: aika tulisen vauhdin ne jo antoivat veneelle. Illan hämy rupesi kyllä pian koskilla pahasti haittaamaan, mutta siitä huolimatta laskimme vielä viisi koskea, nimittäin Turvakko-, Koivuja Suukosket sekä Pirin ja Jurmun.

Huijaa menoa se oli. Kosken kuohuissa vene kiiti eteenpäin kuin lintu. Perämies ei kuitenkaan hämärän takia voinut liijoin ensinkään eteenpäin erottaa. Lännen taivaalla juuri vasten suuntaamme heikosti vielä kajastava iltarusko esti vähänkin näkemisen, se kun näet heijasti veteen niin ettei kuohupaikkoja ja kiviä muusta voinut erottaa. Hätä kuitenkin keinon keksii. Yksi kykötti keulassa sauvon kädessä, sillä tarpeen mukaan pahimpia paikkoja syrjäyttäen, muutoin kädellään vaan viitaten perämiehelle, minne milloinkin tuli kääntää. — Niin ne pojat laskea hurottelivat silloin!

Luonnollisesti on selvää, ettei semmoisia kuin Oulujoen koskia tuolla tavoin kävisi laskeminen, ne kun ovat niin syviä ja väkeviä. Leikkiä ei ole edes pienempienkään koskien laskeminen pimeän päässä, varsinkin kun ne ihan outoja ovat. Olimme kuitenkin koskiin jo niin koteuneet, ettei nuo seikat meitä isosti huolettaneet. Lopulta kuitenkin, kun kosket kävivät aina väkevämmiksi ja pitemmiksi sekä yö yhä pimeämmäksi, alkoi itsistämmekin tuo uhkameno tuntua vaaralliselta, vaikka se toiselta puolen oli huvittavaakin. Päätimme sentähden yöpyä ensimmäiseen taloon. Ja sen teimmekin.

Pieni vahinko oli kuitenkin vielä ennen yöpymistä tapahtua, ei koskella vaan maalle tultuamme. Olimme näet matkalla ammuskelleet vesilintuja ja kiireessä lienee tullut pistetyksi pyssyyn kostea patruuna, jota emme voineet pois saada millään keinoin.

"Olkoon sitten sisällä", virkahti tohtori jo hiukan tuskauneena ja viskasi pyssyn olalleen. Vaan — miten lienee ollutkaan, mutta samassa se laukesi. Aika pahan päänkivistyksen ja korvansa lumpeeseen pitkäksi aikaa sai tuosta pamauksesta toinen kumppani, joka sattui takana seisomaan, sillä pyssy laukesi juuri hänen korvansa juuressa. Hiukka vaan lähemmäksi ja — koskenlasku olisi tainnut häneltä siksi kertaa loppua. Onni siis, että päänkivistyksellä pääsi.

Koskelan talossa, johon menimme, saimme kuulla sen kumman, että maine meistä oli jo ehtinyt edellemme. Taloon tullessamme näet muuan mies tervehti meitä leikillisesti sanoen: "No siinä ne nyt taitaa tulla ne maanvakoojat, joista on tietty täälläkin kertoa". — Kuusamosta päin tuo tieto oli näet postimiehen mukana kulkenut. —

Seuraavan päivän osalle tuli vain kymmenen koskea, nimittäin: Teaskoski, Kallioinen, Pikkukallioinen, Parviaisenkoski, Helankallio, Räpättävä, Koivukari, Oinajankari ja Veittikoski; joukossa oli huonoja ja hyviä, miten mikin.

Mitään merkillisempää sen päivän vaiheista ei ole kerrottavaksi. Samallaista huijaa koskien laskemista ja uuvuttavaa suvantojen soutamista se oli pääasiallisesti kuin edellisinäkin päivinä. Pikku seikkailuja ja vaihtelevaisuuksia ei tietysti puuttunut, vaan niin hauskoja kuin ne olivatkin meille itsellemme, kävisi kuitenkin niiden kaikkien kertominen liijan pitkälliseksi.

Nelisen penikulmaa laskeskeltuamme pysähdyimme Ervastin taloon, vaikkei ilta kovin myöhänen vielä ollutkaan. Oli näet lauvantain ilta ja kun pitkin jokivartta näimme taloissa kylvettävän, emme mekään malttaneet hillitä haluamme saada pitkäin aikain perästä taas kerran tuota suomalaista nautintoa. Laskimme siis rantaan ja — kylvyn saimme kuin saimmekin oikein maalaiskylvyn. —

Sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, solautimme veneemme taasen kahdeksan kosken alle. Ne olivat: Lapinkorva, Lapinkari, Hakokorva, Hammaskari, Yli- ja Alikurkikosket, — kaikki ylipuolella Pudasjärveä — Vikevinvirta ja Vuormakoski, jossa on kolme kovaa korvaa, nimittäin Lapinkorva, Ämmänkorva ja Toho; jälkimmäiset kosket ovat Pudasjärven alapuolella. — Omituinen — ei luonnon kauneudestaan vaan kummallisesta asemastaan — on Sotkajärvi, jonka sivuutimme aamupäivällä. Siinä on luonnotar mukavasti oikkuillut. Sen sijaan että joki juoksisi järven läpi, kiertää se näet sen puoliympyrässä ihan rantoja pitkin, muutaman parin sadan metrin päässä. Järvikin laskee jokeen yhtä omituisella tavalla: järveen pistävän kapean niemen päästä kaksihaaraisena alkavan joen kautta. Tuo omituinen vesien yhtyminen on mahdollinen maan alavuuden ja lakeuden kautta, kun nimittäin joki on ainoastaan sen verran järven pintaa alempana, että vesi järvestä siihen juuri juoksee. Järven pohjoisranta taas lienee hiukan alavampaa, koska joki on nähnyt hyväksi sen ympäri uransa uurtaa. —

Sotkajärveltä Pudasjärvelle oli koko matka melkein ehtimiseen koskea tai väkevää virtaa. Kosket olivat kuitenkin enimmäkseen hyvänluontoisia, niin ettei niitä laskiessa ollut hätäpäivää. — Muutamassa heitimme pilan päiten pienen perho-uistimen veneen jälkeen. Eipä aikaakaan kun siihen jo harri tarttui, niin toinen ja kolmas. Ja vähässä ajassa saimme kymmenittäin, sekasin suurempaa ja pienempää.

Olisi niistä koskista onkimalla tuntunut kalaa saavan, kun noin otti myötävirtaankin laskiessa. Nyt emme kuitenkaan kalastelemaan joutaneet. Riensimme vaan kotia kohden niin kiireeltä kuin kerkesimme. Emme malttaneet edes Pudasjärven kirkollakaan taloissa pistäytyä, vaikka tuttuja niissä kyllä olisi ollut useitakin. Soudettiin vaan komeasti vastaan tulevain, ihmetteleväin kirkkomiesten ohi. Toisessa päässä järveä meidät kuitenkin saavutti ankara sade, jota pakoon täytyi erääseen taloon vähäksi aikaa pistäytyä.

Pudasjärveltä lähtemään päästyämme saimme soudella pitkälti suvantoja ennenkun taas oikeille koskille ehdimme. Mutta sitten kun kerran koskiksi rupesi, olikin niitä ehtimiseen aina jokisuulle asti. Ne eivät enään olleetkaan lyhyitä, helposti laskettavia. Niissä alkoi olla jo vakaisempikin vaara tarjona. Väkevän Vuormakosken Ämmänkorvassa olikin jo vähällä huonosti käydä. Iltahämärässä sitä laskiessamme emme näet huomanneetkaan oikeaa väylää, kun siinä on muutamassa kohden kivasti käännettävä vasemmalle läpi kuohun, välttääkseen vieressä olevaa louhta, jonka yli vesi äkkijyrkästi putoaa metrin toista. Vene syöksähti paaden päälle, tarttui kiinni, heilahti pari kolme kertaa jo hyvin arveluttavasti, mutta takaa painavan virran väestä se yhtäkkiä syöksästi keula edellä alas kuohuun. Kelpo siemauksen vene kyllä jo ryyppäsi keulasta vettä sisälle, vaan samassa solahti se kuitenkin alas kalliolta ja luisui sitten virran mukana tulista vauhtia onnellisesti kosken alle.

Tuo kaikki oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Omituisen puristavan tunteen ehti kuitenkin tuntea povessaan. Sydän äkkiä ikäänkuin kouristui kokoon. Tuossa tuokiossa luulimme suin päin syöksyvämme kuohuvaan koskeen. Helpotuksen ja ilon tunne ajoikin veret poskille, kun tuosta silminnähtävästä vaarasta ainakin noin onnellisesti pelastuimme. — Samassa paikassa kuului moni muu oppimaton ereyksen tehneen, vaan harvat niin sievästi siitä suoriuneen kuin me.

Sanottiin näet monta venettä siinä kerrassaan rikki ruhjoutuneen. Niimpä joku viikko vaan takaperin oli pari miestä siinä veneensä särkeneet. Veneemme lyhyyttä saimme kiittää siitä, että uhkaava vaara meiltä niin onnellisesti välttyi.

Tuo äsköinen tuiskaus kait se lienee vaikuttanut, ettemme enään Toholle uskaltaneetkaan lähteä pimeän päässä, kun se niin kovin voimakkaalta ja kiveräväyläiseltä näytti. Vieressä olevasta talosta lähdimme siis yösijaa tiedustamaan ja aijoimme aamulla laskea tuon korvan alle. Talossa kuitenkin sanottiin, ettei huoneet heillä "aivan anhittomia" ole syöpäläisistä, kun varalta sitä tiedustelimme, ja neuvottiin kosken takana olevaan Kipinän kestikievariin. Kun sinne ei voinut muutoin päästä kuin kosken alle laskemalla, niin otimme talosta miehen, joka solautti veneemme sievästi Tohon kuohujen läpi illan hämärässäkin, tuttu kun näet oli väylä hänelle. —

Kievarissa tuli aamulla jo ennenkun olimme oikipäin ehtineet vielä nousta ylöskään muuan mies pakeillemme, tarjoutuen laskumieheksi. Ihan mahdottomaksi kuvasi hän edessäpäin olevien koskien laskemisen, jollei niitä tunne. "Väylät niissä ovat tavattoman mutkaiset. Eikä niissä ole edes veden kulkuunkaan luottamista... Kun laskee sitä väylää, josta enin vesi näyttää juoksevan, saattaakin sattua niin, että tulee pussin perään. Ja sitten saa neljänneksittäin palata takasin, ennenkun väylälle taasen pääsee", selitteli hän.

Todeksi mies penäsi sanansa, koettaen meiltä kokonaan luonnon ottaa. Jopa tohtoria, joka muutoin suoraan tunnusti aina koskella perustuksen allaan hiukan epävarmaksi tuntevansa, — kentiesi sentakia kun hän painaa kokonaista yksitoista leiviskää — rupesikin niin arveluttamaan, että teki ehdotuksen laskumiehen ottamisesta. Tuohon me toiset emme kuitenkaan suostuneet, kun arvelimme olevan joutavaa tyhjästä pelotuksesta niin kovin säikähtää. Olimmehan jo liijan paljon kuulleet jokivarsilaisten joutavia jaarituksia, voidaksemme niihin enään luottaa.

Todeksi huomasimmekin otaksumisemme. Tulisia ja pahojahan ne kosket kyllä olivat, mutta ei kuitenkaan niin pahoja, ettei niitä tottumattomampikin laske, kun vaan silmänsä auki pitää. Jospa silloin tällöin hiukan kiven kylkeen kolahtelikin, niin olimmehan tuohon jo siksi tottuneita, ettei sentakia hätäilemään kannattanut ruveta. Eikä sitäpaitsi tottunutkaan olisi niistä sen paremmin laskenut, niin perin vähänä oli vesi joessa. Sen saimmekin myöhemmin nähdä. —

Riepulankosken, Hikimyksen, Konttikosken ja Vasemmankarin laskimme ilman epäilyksettä, suoraa päätä vaan. Ja hyvin ne menivät. Mutta jopa Vauhukoski kovin kolkolta näytti, siihen aivan summassa uskaltautuaksemme. Menimmekin sitä sentähden ensin maalta käsin hiukan katselemaan. Samalla tahdoimme myös väylää kysellä rannalla olevilta miehiltä.

Pahan se oli häjy näköinen. Aivan kovan kalliolouhikon läpi oli siihen joki tiensä raivannut ikäänkuin ruhjomalla. Keskitse siitä säännöttömästi kiemurteli kuitenkin kaltainen, hieman syvempi ura ja siitä sen sanottiin väylän menevän.

Rannalla hyväksi syötyämme lähdimme koettamaan. Miehiä siihen keräytyi katsomaan, jotta miten tuossa meidän käy. Koskelle lähtemästä eivät he kuitenkaan evänneet, mikä seikka meistä oli hiukan vastoin tavallisuutta. Arvelivat vaan suomalaisen tapaan tyynesti: "Ka miks’ eipäs siitä laske outoki, kun eteensä katsoo".

Hyvästi kaikki alussa kävikin. Jopa kuitenkin kosken keskipalkoilla hairahduttiin pois väylältä ja: yks' kaks' karahti vene karikolle. Sen pahempaa vauriota tuossa ei sittenkään tullut, vaikka kyllä jo hiukan säikähdimme, kun vene kovin pahoin kallioita vasten rasahteli.

Kova oli työ, ennenkun taasen pääsimme väylälle takasin, vaan sitten se vene luistikin koskea alas kuin riivattu. —

Omituista on muutoin se jännitystila, jossa varsinkin laskumies on suurempaa koskea alas viilettäessään. Hänen kun on kokonaan vene hallittava, häneen kun toiset kokonaan sillä hetkellä luottavat, niin tuo jo — paitsi sitä että oma henkikin siinä on samallaisessa vaarassa — tuottaa raskaan velvollisuuden tunteen, joka ei salli silmän räpäykseksikään vilpistymään tarkimmasta huolekkuudesta. Saattaa kyllä olla, että tuo tunne katoaa ammatti-laskijoilta, tai ainakaan se ei heissä niin selvään näy, tottumus kun näet sekä saavutettu taito ja varmuus tekevät tässäkin kohden tehtävänsä niinkuin kaikessa muussakin. Mutta kun suuremmatta ammatti-taidotta laskee tuntemattoman, pahanlaatuisen kosken alle kerrankaan veneen, jossa useammat henkilöt uskovat itsensä kokonaan perämiehen huolekkuuden huomaan, niin epäilemättä silloin jokainen tuntee samaa vastuunalaisuuden painoa. — Tarkemmin piirtein on tuota tunnetta vaikea kuvata.

Huolekkaana — ei pelon vaan velvollisuuden tunteen tähden — nousee viilettäjä jo kappaleen matkaa kosken niskan yläpuolella seisomaan veneen perässä, tarttuu tanakammin kiinni melan varteen, tunnustaa, onko kaikki niinkuin olla pitää, sijoittaa itsensä, etenkin jalkansa, niin että saattaa vakavasti ja voimakkaasti tehdä tarvittavat liikkeet. Sitten silmää hän kosken niskalle, saadakseen selvää, mistä kohden veden kulku näyttää kovimmalta, suppilomaisesti supistuvan yhdeksi voimakkaaksi, nieleväksi virraksi, joka, niskalla tyynemmältä näyttäen, alempana keskeltään kohoaa kuin harjaksi. Jos hän keksii tuommoisen pääväylän, viilettää hän empimättä sen keskitse, "haijavettä myöten", kuten sanotaan. Vaikkapa harja kuohuksi kohahtaisikkin veneen sitä halkoessa, vaikkapa aalto vaahtoavana pursuna yli laitojen roiskahtaisikkin, niin hätää ei kuitenkaan ole, sillä aina voi olla varma siitä, että tuolla kohdin väylä on syvin.

Pahempi silloin, jos koski ei alakkaan noin yhtenä, väkevänä virtana, vaan jakaupi jo niskassaan useampiin eri haaroihin, kuten useat Iijoen koskista. Heität silloin ensin pikaisen yleissilmäyksen. Sitten valitset sen väylän, joka mielestäsi näyttää valtavimmalta ja suuntaat veneen siihen. Jos huomaatkin kentiesi hiukan erehtyneesi valinnassa, niin älä hätäydy. Pysy vaan tyynesti samalla väylällä, äläkä enään rupea niskassa toiselle pyrkimään, sillä silloin saattaa käydä huonosti: virta ryöstää ja ennen pitkää olet auttamattomasti kivillä, voimatta ohjata enään venettä tahtosi mukaan. — Koskella kyllä voi helposti "juoksuttaa" veneen viistoon toisesta päävirrasta toiseen, jos niin näkee asian vaativan, mutta silloin pitää olla aikanaan varoillaan ja veneellä hyvä vauhti, sillä sitten se kyllä sievästi luistaa virran poikitse.

Hetkeksikään ei perämies saa kadottaa koskea näkyvistään: silmät täytyy alati olla tähdättyinä eteenpäin. Samalla kun katsot veneen keulan eteen, silmäät pikaisesti jo etemmäskin, voidaksesi ajoissa laskea, miten tuo ja tuokin kallio on sivuutettava, mentäväkö kivien välistä, niiden alapuolella olevan kuohun keskitse, — mikä ei useinkaan ole tyhmintä kivikko-koskessa — vaiko sivuutettava ulkopuolelta ja vasemmaltako vai oikealta. Kaikki on äkkiä päätettävä, sillä koski ei odota silmänräpäystäkään. Ei epävarmuutta hetkeksikään! Jos hullustikkin jo luulet menevän, niin koeta vaan viime hetkeen asti, sillä yksi ajallaan tehty voimakas nytjäys vaan ja — vene kiidähtää tulista vauhtia kiven ohi, hiukan vaan sipasten sitä sivumennessään, vaikka varmaan jo luulit veneen sille syöksähtävän. Jos ainakin niin hullusti käy, että väkisinkin kivelle tai karikolle viepi, niin vielä sittenkin, jos mahdollista, koetat saada veneen niin ohjatuksi, ettei se kohta joudu poikittain virran painettavaksi, sillä silloin voi pian hukka periä. — Lyhyen veneen saapi näet vielä kivelle tartuttuaankin sauvomilla hallituksi, kun vaan virta ei pääse sivulta painamaan; sen monesti matkallamme koimme.

Semmoista se on tottumattoman koskenlaskeminen oudoilla vesillä: vaaransa sillä on jos huvinsakkin.