Part 10

Olimme kyllä tuumineet vähän niinkin, että hevosella vedättäisimme veneemme Paanajärven länsipäästä lähtevää maantietä pitkin pari penikulmaa Kuusinkijoen vartta, aina Käkelän taloon saakka, josta vesitien kerrottiin vapaan olevan. Kun meille kuitenkin vakuutettiin, jotta "kyllä vain sitä Kuusinkia kulettu on ennenkin, vaikka kivikkokoskeahan se kyllä enimmäkseen on", niin päätimme ainakin nousta jokea. Vaikuttavana syynä oli sekin, että sanottiin maantien kovin huonon vielä olevan, uusi kun näet oli, ja pelkäsimme siis veneemme kärrykyydissä niin muokkautuvan, ettemme sillä matkan perille pääsisi. Olipa vieläkin yksi syy. Olimme näet saaneet uusia lisävoimia. Toverimme nimittäin — joka oli jo keväällä pääkaupungissa oltaessa mielinyt retkeemme yhtyä, vaan sitten käytännöllisistä syistä kuitenkin suostunut lähtemään tuolle toiselle tutkimusretkelle — oli niin innostunut kertomistamme seikkailuista, ettei malttanut olla loppumatkalle mukaan lähtemättä. Se sopikin hänelle varsin hyvin, kun hänellä kaikissa tapauksissa päivän parin päästä oli aikomus lähteä kotimatkalle. Hän puhui siis "prinsipaalinsa" kanssa niin, että pääsi lähtemään jo seuraavana päivänä. Meille olivatkin lisävoimat tervetulleet. Sen sijaan kun tähän saakka olimme työn jakaneet niin, että kaksi aina kerrallaan oli ollut tunnin työssä, kolmas vuoronperään levähtänyt puolituntia, — missä nimittäin ei kaikkien voimia tarvittu — saimme nyt tasaisen tunnin työ- ja levähdysvuorot. Rasittavaksi olikin tähänastinen työjärjestyksemme tahtonut käydä, kun ainoastaan kolmannen osan sai levätä useinkin 14—15 tuntisista työpäivistä, muun ajan tehdä työtä kovemmin kuin jätkä. —

Puolenpäivän rinteessä lähdimme nelin miehin soutelemaan Mäntyniemestä. Sivumennessä pistäysimme katsomassa järven etelärannalla vaaran rinteessä olevia vaskikaivoksia, joista matkamuistoksi kuparikiveä taskun täydet kokoilimme. Tuolla kaukana Pohjan perukalla on nimittäin löydetty melkoisen rikkaita kuparisuonia ja niitä hiukan koetettu louhoakin. Syrjäisen asemansa ja kulkuneuvojen puutteen takia saanevat nuo vuorissa piilevät rikkaudet kuitenkin levätä siellä vielä rauhassa siksi, kunnes rautatie rakennetaan — Paanajärvelle. Poikkesimme vielä Rajalaan, sinne jättämiämme liikoja tavaroitamme noutamaan sekä matkalle eväitä varustamaan. Ja sitten lähdettiin taasen koettamaan koskennousemista. —

Suussaan se jo Kuusinki tapansa näytti. Monena pienenä, matalana haarana se näet laskee Oulankajokeen melkein sen suussa. Niittymiehiä oli siinä rannalla heinänteossa. Ihmeissään katselivat he tuota kummaa joukkoa, joka pyrki ylös vielä kummempaa kulkutietä. Epäilyksensä he lausuivatkin, tokko tuon joen nousemisesta valmista syntyisi.

"Kyll' on matka teillä eessä", virkahti muuan. "Koko parisen penikulmaa siinä on ihan keskeymätöntä koskea... Niin — kun se ies oikeaa koskea olisi, vaan — matalaa karikkoa koko pituuveltaan, kivikkoa kuin ruoja..."

"Ei ole sitä ikinä veneen kanssa ennen noustu, lastiveneen kanssa kaikkein vähimmin", tiesi vielä toinen lisätä. "Laskettu tuota kyllä lienee joku kerta tulvan aikana, viimeksi tässä kymmenisen vuotta sitten, kun muutaman isnyöri Tiikerin tavaroita toivat veneellä Paanajärvelle... Tosin kerrotaan vuosikymmeniä sitten parin kullankaivajan nousseen sitä ylös, mutta hekin olivat kulkeneet tyhjällä veneellä ja vielä vähin erin, kun näet koettivat kultaa joen pohjasta huuhtoa."

"Niin ne meille ovat kertoneet, että kyllä sitä kulettu on", koimme tuohon vastaan väittää. Miehet kuitenkin vakuuttivat, että semmoista puhuu vaan se, joka ei koskaan ole joella käynyt.

Arveluttavalta tosin tuntui tuommoisten uutisten jälkeen joelle lähteä, mutta toisekseen tuumimme, että yhtä mahdottomiksihan niitä oli jo monia muitakin paikkoja kuvattu, vaan kuljettuhan ne silti oli. "Ja onhan meitä sitäpaitse nyt neljä miestä..."

Pian kuitenkin näimme, että leikki siitä oli poissa, jos mieli eteenpäin päästä. Parannellen eivät miehet jokea olleet juuri kuvailleet, mutta vielä pahempi se sittenkin oli. Säännöllisestä sauvomisesta ei tullut kysymystäkään. Väliin vain jonkun kerran sai sauvomella pukata, sitten hypätä "sekaan" ja käsivoimilla vetäen panna. Tuo ei virtavassa koskessa ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, kun koskessa venettä kiskoessaan ei tiennyt, millä hetkellä silmälleen suistui niljaisilta pohjakiviltä. Kainaloltaan myöten voi väliin pudota hurahtaa johonkin kuoppaan. Parhaaksi näimmekin riisua itsemme niin kevyeen pukineeseen kuin suinkin: saappaat vaan jalassa, väliin ei niitäkään, lakki päässä ja ruumiin suojana — paita, vyötäisiltä kiinni sidottuna. Siinä "koskitokumenttimme". — Kun ilma oli lämpöinen ja aina levähdysajaksi pistettiin vähän muutakin vaatetta päälle, niin emme silti pahoin paleltuneet, vaikkakin kohta kolme vuorokautta tuota menoa kesti; yskää kuitenkin saimme viime päivänä, kun kylmä tuuli silloin puhalteli.

Matkamme ei käynyt niin joutuin kuin olimme luulleet. Ensi iltana arvelimme jo matkan kohta puolivälissä olevan, mutta samanlaista kulkua sitä kesti vielä seuraavan päivänkin eikä päätä sittenkään kuulunut. Tuo ei oikeastaan kummaa ollutkaan, kun useinkin tunnin "jutistamisen" perästä oli päästy vaan joku sata pari veneen mittaa eteenpäin. — Koski vaan paheni pahenemistaan, tullen aina vuolaammaksi. Syveni se kyllä paikotellen, mutta muuttui myöskin kivisemmäksi ja oli sitä pahempi nousta. Paikoin se taas laajeni ja mataleni niin että väliin puolin kilometrin melkein kuivia kiviä myöten saimme venettä vetää. Suvantopaikatkin, se vähä mitä niitä olikaan, olivat eninmäkseen niin kivikoita, että melkein sama vaiva oli niitä noustessa kuin koskia kahlatessa. Olipa semmoisia korkeiden kallioiden välisiä kuohujakin, että hengenvaaralla niistä vaan läpi päästiin. Yleensä koko Kuusinkijoen luonto oli hyvin Kitkajoen tapaista, varsinkin joissakin kohdin, vaikkei kuitenkaan missään niin jylhän kaunista. Viehättäviä paikkoja kuitenkaan ei puuttunut.

Ensimäisen yön vietimme rakotulella, kuivaillen vaatteitamme ja lämmitellen itseämme. Vaikka näet päivät olivat lämpöisiä, olivat yöt kuitenkin jokseenkin koleita ja usvaisia. Mitään hätää ei meillä kuitenkaan vielä ollut, tuumittiin vain hyvillä toivein, että huomispäivänä tuosta ainakin loppu jo tullee. Nukuimmekin loppuosan yöstä rauhassa, uneksien — niin, kukapa sen tietää, mitä kaikkea hyvää. —

Kesti sitä kuitenkin ponnistella yhtä hurjasti vielä seuraavankin päivän, taipaleen pään näkymättä, kuulumatta. Ei auttanut muu kuin asettua nuotiolle toiseksikin yöksi. Ilma oli sinä iltana aika kylmä. Sentakia aijoimme laittaa oikein aimo roihun. Sattui kuitenkin niin hullusti, että honkaa hakatessa se kaatui vankkaa petäjää vasten voimatta murtaa sitä. Siinä työ oli ennenkuin saimme puun irti vivutuksi ja nuotion valmiiksi. — Sattui vielä toinenkin harmillinen seikka. Olin näet unohtanut saappaani jonnekkin jokivarrelle ja sain palata niitä hakemaan monien kilometrien päästä. Löysin ne kyllä vihdoin, mutta väsyneenä, kylmässä yöilmassa, märän ja tiettömän metsän läpi juosta niitten perään pitkät matkat — vähempikinhän jo saattoi vihaksi pistää. Ja vielä yksi huolettava seikka: ruokavaratkin alkoivat käydä loppupuolelle. Pieni pala leipää vaan jälelle jäi illasteltuamme. Emme näet olleet arvanneet niin moneksi päiväksi evästä matkalle varata, kun päivässä luulimme taipaleen päähän ja ihmisten ilmoille pääsevämme. Lohdutettiin kuitenkin sillä itseään ja toisiaan, että kohta sitä ainakin aamulla taloon päästään. "Ei ole sporttimies ennen noussut!" Tuo lause se oli meidän tunnussanamme ollut koko matkan, innostanut meitä kaikissa vaikeuksissa. Sepä vielä nytkin uutta intoa antoi. —

Omantunnon mukaisesti jaettiin aamulla leipäpala, mutta eihän sitä tyhjästä ravinnoksi ollut: kiihotti vaan jo heräävää näläntunnetta. Reippaina kuitenkin lähdettiin edelleen jutamaan. Jo täytyi tuossa koskenkorvan ohi tavarat kantamallakin taas kulottaa, niin oli paha ja matala... Vedettiin, pukattiin, sauvottiin ja työnnettiin, aina vaan eteenpäin pyrkien...

"Taloon kun päästään, niin sitten sitä syödään ja levähdetään", tuumittiin kohottavasti toisilleen. Ihmeen itsepintaisesti se talo kuitenkin pysyi näkymättömissä. Kului päivä puoleen... ei näy. Jo kallistui iltapuolelle... ei vaan sittenkään ota kuuluakseen.

Nälkä alkoi tuntuvasti jo tehdä muistutuksia vatsan vaatimuksista, mutta: "mistäs Matti antaa kun Matilla ei ole", saimme sen valituksiin vastaukseksi sanoa. "Odota vielä vähän aikaa vatsakulta, kyllä sitten saat sapuskata!" täytyi sitä maanitella, kovin kun murisemaan mieli. Vaan — apupa siitä, jos syöttikin sitä hyvillä sanoilla! Ei se usko velaksi, veronsa vaan vaatii ajalleen. Eikä kyllin siinä, että se olisi tyytynyt pelkkiin "valitusvirsiin". Vieläpä se teki muutoinkin tuntuvia muistutuksia. Voimat ne näet myöskin alkoivat päivän päälle väsähtää, mieli käydä alakuloiseksi. Sanaa sanomatta voimme tuossa rehjastaa tuntikaudet. Ja kun joku vihdoin sanan pari virkkoi, ei ne olleet enään kovinkaan innostavia.

Odotimme järven tuloa kuin päivännousua, sillä sehän tuosta tukalasta taipaleesta lopun tekisi. Jo näkyykin tuossa...

"Hei vaan! No loppui se vihdoinkin lappaminen", huudahti jo yksi joukosta iloisesti. "Nyt tuota oltanee taas pelas..."

Lopettaa ei hän ehtinyt kuitenkaan lausettaan, kun toinen ääneti kädellään vaan viittasi toiseen päähän pientä lampea: siinä oli enempi kuin kylliksi suun tukkeeksi. Ei se näet ollutkaan järvi, josta Kuusinki lähtee, olipahan vaan pieni lampare, jonka toiseen päähän joki tyrskyvänä koskena laski kuin olisi se tahtonut varsin ivata tuota ilohuudahdusta.

Jo muuttui kuitenkin maat alavammiksi: soisen niityn läpi siinä joki mutkia vinkuroi. Tuli tuossa taaskin pieni lampi vastaan, vaan ei vielä sekään odottamamme järvi ollut. Iloiseksi muuttui yhtähyvin mielemme, vaikkakin toisesta syystä. Tuolla näet kankaan laitaa astuu... niin — todellakin, siellä näemme taasen ihmisiä. — Tuntui kuin olisi äärettömän kauvan kulunut siitä, kun viimeksi näimme sen nimellisiä.

Niittymiehiä ne olivat, palasivat luovolta. Hekin huomasivat meidät ja tulivat puhuttelemaan. Ihmeisiinsä he ällistyivät, kun kuulivat meidän Kuusinkia nousseen Paanajärvestä saakka.

"Eihän sitä kuuna päivänä ole kulettu! Ja sitten vielä tämmöisellä kuivalla... Ei kait siellä kaikin paikoin liene ollut vettä jalan kastua kivien koloissakaan?"

Meidän ensi kysymyksemme tietysti olivat, joko joki kohta loppuisi ja eikö heiltä eväitä liikeneisi meille edes vähänkään antaa.

"Pari virstaa tästä tulee vielä järvelle. Ja niin se on kuivaa sekin, että kyllähän se nousematta taitaa neljältä mieheltä jäähä lastiveneen kanssa", arveli miehistä toinen vastineeksi. — Eväitä ei heillä jälellä ollut. Sanoivat talon kuitenkin muutaman kilometrin päässä olevan, josta kyllä saisi.

"Sinne kaksi miestä ruuan hakuun siis kiireimmän kautta, toiset rannalle nuotion tekoon!" — Tuossa vasta muistimme, että pitihän meillä jossain laatikossa ryynejäkin olla. Aivan oikein! Löytyihän niitä, vaikkei oltu muistettu koko matkalla käyttää.

"Ja nyt pistetäänkin oikein puuroksi ja syödään pojat, syödään niin jotta rutisee", ehdotti yksi jo taas hyväntuulisesti. Ja tuota ehdotusta vastaan ei tietysti kukaan pannut.

Mies oppaana lähdimme sitten insinööri ja minä läheiseen Pohjolan taloon. Saimmekin sieltä mitä tarvitsimme: leipää, voita, maitoa ja piimää, kaikki ihan tuoretta, kuin meitä varten. Maitokin oli ihan vasta lypsettyä. Olimmekin sitä — kolme kannua, ei sen enempää eikä vähempää.

Sillaikaa olivat toiset keittäneet oikein jyky puuron. Hevosen se olisi kestänyt päälle hypätä, niin oli sakeaa. "Mitä siitä semmoisesta nälkäisen miehen syödä, jossa ryyni toistaan hakee", toimitti tohtori, kun mielimme sitä liian paksuksi moittia.

Eivät olleet kokit malttaneet maistelematta odottaa, nälissään kun olivat, vaan oli sitä vielä puuroa meidän jos muidenkin osalle. Ja sitten sitä syötiin, syötiin niin jotta nahoissa tuntui. — Anteeksi annettavaa lienee, että semmoisen paaston perästä tulimme syöneeksi vähän... niin, ei auta kieltäminen, että tuon aterian perästä kaikki voimme hiukan pahoin — ylönsyömisestä, kilpaa kun näet koitettiin, kuka enimmän kestäisi. Jos olisi vielä poikanulikoita oltu, niin olisippa tainnut itkuksi hyreytyä kuten ennen joskus jouluaattona, kun ei oltu maltettu olla kaikkia herkkuja syömättä eikä vatsa tahtonut täyttään enempi vetää.

Tuntui tuota sitten hiukan tavallistaan kankeammalta ja muutoinkin olo vähän vaikealta, kun täytyi syötyä lähteä vielä lopputaivalta katkasemaan. Ei se matka kuitenkaan enään niin pahaa ollut kuin mitä jo kulkeneet olimme, vaikkakin mies oli penoskellut sen nousematta meiltä jäävän. Matalaa joki kyllä oli ja pahaa koskea paikotellen, vaan tuohan kaikki oli meille jo vanhaa tuttua.

Lujalle kuitenkin tahtoi ottaa, vaikea oli syöneen miehen ponnistella. Jopa tohtori kovasti toimittikin, että jäisimme yöksi kappaleen matkan päässä olevaan myllymiesten saunaan, niin kurjalta kuin se näyttikin; muutamassa kosken korvassa oli näet mylly, jonka pato meille vielä vastukseksi heittäysi, kun täytyi sen yli vene vetää. Tuo ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut yksimielistä kannatusta, vaikka esittäjä koettikin parastaan panna, todistaakseen toisille saunan hyviä puolia ja sen tarjoomia etuja. Eteenpäin vain lähdettiin ponnistamaan. Toivoimme pian järvelle jo joutuvamme ja sen rannalta jonkun talon paremmaksi yöpaikaksi löytävämme. Alkoi näet ikäväksi paneutua oikean vuoteen perään, monta yötä kun olimme nuotiolla viruneet. Ja parin tunnin työn perästä pääsimme vihdoinkin Kuusingin suulle. — Ei totta tosiaan, tehnyt mieli lähteä toista kertaa tuolle taipaleelle.

Sankassa sumussa soutelimme vielä Vuotungin järven poikki ja saavuimme puoliyön tienoissa Alavuotungin taloon. "Yöjalkalaisiksi" tai mustilaisiksi olivat talossa ensin meitä luulleet, koiran haukkumasta herättyään, ja varustauneet jo kutsumattomille vieraille "matkapassin" antaakseen. Lähemmäksi päästyämme sanoivat kuitenkin arvanneensa, jotta "oikioita ihmisiä nämät sentään taitavat ollakkin". Ja niin saimme talossa yösijan sen pitemmittä mutkitta.

Huvin vuoksi tahdon mainita muutaman seikan todisteeksi siitä, etteivät matkailijat vielä ole ehtineet kaikin paikoin totuttaa kansaa suuria maksuja vaatimaan, matkustajia nylkemään. Kun näet talosta seuraavana aamuna lähtiessämme kysyimme, mitä olimme velkaa, arveli isäntä: "Mahtaisikkohan olla viisitoista penniä miehestä paljo".

Ja arvaatteko, mistä kaikesta tuo suuri summa, viisitoista penniä? Tuskin. Olimme näet olleet talossa yötä ja saaneet kutakuinkin hyvät makuusijat, juoneet aamulla kahvit, oikein "kaksi kuppia mieheen", syöneet vankan aamiaisen, saaden ensikerran matkallamme uutisperunoitakin — talon väkikään ei vielä ollut ennen raskinnut maistaa — ja maukkaasti paistetuita tuoreita ahvenia oikein mielin määrin. — "Taksaa" ei saatettane kalliiksi moittia.

Noin vähää ei kohtuudentuntomme sallinut antaa. Yleensä kuitenkin pidimme "prinsiippinämme", ettei kansaa pidä totuttaa liian runsaille maksuille. Vähästä pian totutaan, sen olimme huomanneet Paanajärvellä. Kun näet siellä poikaset ja tyttöset Mäntyniemessä ollessamme toivat meille tarjoksi mansikkatuohisiaan ja joku joukostamme antoi ensimäiselle 25—30 penniä hänen tuokkosellisestaan, niin jopa vähän päästä toiset puolia markkoja mielivät tahtoa, olipa astia kuinka pieni hyvänsä. Tuosta sopimattomuudesta huomautettuina he sitten kuitenkin tyytyivät kymmeneen penniinkin, kun senkään vaan saivat. —

Seuraavana päivänä emme pitkää matkaa kulkeneet, liekkö paria penikulmaa täyteen tullut. Soutelimme pieniä järviä, jokia, virtoja ja suvannoita. Nakattiinpa onkeakin pikku koskissa matkan varrella. Eikä ne niin kalattomia näyttäneet olevan kuin ensin luulimme, sillä aikalaisia harreja niistä koukkuihin käpertyi. Ammuskelimme myöskin vesilintuja; niitä olimme vähin saaneet ja syöneet pitkin matkaakin, vaan nyt niitä alkoi olla viljavammalti, kun joet ja järvet muuttuivat ruohorantaisiksi ja siis vesilinnuille sopivammiksi.

Pari pahempaakin paikkaa vielä tiellemme sattui. Muutamassa kohden piti näet erään kuivan pikkukosken ohi — Saunakoski nimeltään — taivaltaa lyhyt kankaan kaistale. Se oli kuitenkin telotettu ja vähällä vaivalla siitä siis suoriuttiin. Eräs toinen koski, jota Jyrkäksikoskeksi mainittiin, oli sanottu myös tavallisesti taivallettavan, kun se on kovin kiverä noustavaksi, mutta meidän pojat arvelivat tuosta liian suuren vaivan tulevan, pistivät koskipuvun päälleen eli paremmin sanoen riisuivat muut tamineet päältä pois ja — niin se vene nousi että "humu kuului ja kärty haisi". Tuumi tohtori tuossa venettä vedettäessä jotta: "Mitähän mahtaisivat Helsingin neitoset sanoa, jos niitä tuohon sillalle sattuisi joitakin ajamaan ja näkisivät pojat tämmöisissä 'tokumenteissä'... Kyllä taitaisi suu virnelle vähän venähtää ja nenä tulla käännettäväksi toiseen ilmansuuntaan — kainouden takia tietystikkin." — Paanajärvelle menevän maantien silta näet menee juuri kosken kohdalla joen poikki.

Suiningin suurehkolle järvelle saavuttuamme soudimme itäpäitse selän yli ja, kun ilta oli jo käsissä, yövyimme Multaksen taloon. —

Nyt alkoi meille järvinen matka. Olimme toivoneet että saisimme myötäisen järvillä, siten saadaksemme hiukan levähtää edellisten päiväin ponnistusten jälkeen. Vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija ei kuitenkaan tällä kertaa ollut meille ensinkään suosiollinen, vaan päin vastoin. Noilla moneen ilman suuntaan olevilla järvillä osasi tuuli päivän kuluessa aina niin pyöriä, ettei vahingossakaan vetäväksi sattunut. Niinpä saimmekin soudella kovaa vastatuulta koko pitkän pyhäpäivän, ensin Suiningin päästä päähän, sitten puoli penikulmaa jokea ja kapeaa salmea Kiitämään, josta kaivettua kanavaa myöten pääsimme Kirpistöön. Soukkaa salmea soutelimme sitten Kirpistöstä suureen Muojärveen.

Nyt olisi meidän, jos tahdoimme Vuokkiniemen kautta pyrkiä Oulujoen latvavesille, sopinut suoraan laskea laitatuulella Muojärven halki ja edelleen salmien kautta Joukamojärveen, josta Venäjän puolelle laskeva Pistojoki alkaa. Kun emme kuitenkaan olleet saaneet minkäällaisia tietoja Pistojen kulkukelpoisuudesta, niin jatkoimme vastatuuleen soutamista poikki Muojärvenkin laajan selän. Sitäpaitse oli meidän muutoinkin välttämätöntä käydä ensin Kuusamon kirkonkylällä. Olimme näet unohuttaneet matkalle lähtiessämme Oulujoen osan kartastamme ja ilman sitä emme mitenkään voineet tuolle taipaleelle lähteä. Toivoimme muutoinkin kirkolla saavamme tietoja omaisiltamme ja tahdoimme puolestamme ilmoittaa jotain itsestämme ja matkoistamme, jotteivät kotolaiset kovin rauhattomiksi kävisi meidän kohtalomme takia.

Muosalmen kautta pääsimme Välijärveen. Emme joutaneet edes Muosalmen mainitussa talossa pistäytymään, vaikkakin pitkin matkaa oli meille kerrottu, ettei siitä tavallisesti sivu kuleta talossa käymättä, varakas kun se näet on ja vierasvarainen. Tahdoimme joutua sinä päivänä välttämättömästi Kuusamon kirkolle. Niin vetelimmekin yhtämenoa. Miehet ja naiset talon pihamaalla ihmetellen katselivat noita kummannäköisiä kulkijoita, jotka vihaisesti soutaen ponnistelivat vastatuuleen; tuuli oli näet ruvennut kiihtymään kiihtyrnistään, puhallellen jo pikku myrskynä.

Välijärvestä saimme kilometrin verran laskea hyvää laitasta Virransalmen kautta paria penikulmaa pitkän Kuusamojärven itäpäähän.

Toivoimme tuulen meitä nyt vähänkään rupeavan vetämään, mutta niin se kuin kiusalla kiepsahti taasen melkein vastaiseksi. Niin kovasti ponnisti länsi vastaan, että vene kahdella parilla soutaen ja perästä huovaten kuitenkin kuin hivumalla vaan eteenpäin kulki. Jopa Kantoniemen kohdalla tuuli semmoiseksi myrskyksi yltyi, että katsoimme viisaimmaksi koettaa päästä järven toisella puolen oleviin taloihin säätä pitämään; olimme näet tuulen suojaa saadaksemme soutaneet järven eteläistä rantaa.

Taloon alkoi jo muutoinkin mieli tehdä, sillä lännen taivas vetäytyi pelottavan synkkiin pilviin, josta arvasimme aika myrskyn kohta nousevan. Epäilytti kyllä hiukan lähteä laitatuulella soutamaan yli aukean selän, kun järvi jo myrskyn käsissä vaahtopäinä väkiaaltoina hurjasti meurusi. Onnellisesti kuitenkin pääsimme toiselle puolelle, vaikkakin vasta kovain ponnistusten perästä ja läpimärkinä, aallot kun ehtimiseen yli varppeitten olivat vettä räpsineet. Tuskin olimme taloon ehtineet, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Vihurikin vinkui ja ulvoi kuin hiisi haltioissaan olisi myrskynä mellastaen tahtonut näyttää voimiaan.

Pari tuntia saimme talossa odotella rajuilman asettumista. Hieman kyllä vielä sittenkin vettä vihmoi, mutta tuosta huolimatta lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Tuuli oli sillä välin tyyntynyt ja alkoi kallistua enempi pohjasen puoleen, muuttaen ilman iltapuolella koleaksi Soutamalla kuitenkin lämminnä pysyttelimme. Mutta jopa alkoi vähitellen siihenkin kyllästyä, kun kämmenet ja käsivarret kovin tuntuvasti rupesivat muistuttamaan, että aika olisi taasen levähtääkkin. Perille me sittenkin ponnistelimme ja pääsimme kirkkorantaan puoliyön tienoissa. Sanomatta on selvää että suloiselta tuntui päästä seinien sisälle, leuvat kun jo kylmästä mielivät pahoin loukkua lyömään; eihän läpimärkä ja väsynyt mies kovin paljon kylmää kestä.

Kestikievariin menimme sisälle. Oikeinpa nautinnolla taasen pitkästä ajasta söimme illallisen ihmisten tavalla. Ja sitten paiskauttiin pehmoisille vuoteille Nukku-Matin kanssa tuttavuutta tekemään. Tietysti se ei kauvan antanutkaan odotella itseään ennenkuin jo tuli väsyneiden luoksi virvottavalle tervehdykselleen. — Huolimatta koko päivän kestäneestä kovasta vastatuulesta olimme sinä päivänä soutaneet yli viiden penikulman, joka ei ole mikään pieni päiväntaival. —

Kauniita olivat yleensä kaikki sinä päivänä kulkemamme järvet olleet, tarjoten silmän ihailtavaksi mitä sievimpiä järvimaisemia. Loppumatkalle ei tuota nautintoa kuitenkaan enään riittänyt. Synti todellakin on että muutoin niin luonnonkauniissa Kuusamossa kirkonkylä on saanut sijansa niin rumassa seudussa. Onhan se melkein kuin vetelöiden soiden taka rakennettu aukealle alankomaalle. Pensaikkoniityt vaan ja kaislarantainen kuiva lahdenlätykkä ovat sen ainoana kaunistuksena. Melkein mielipahalla näkee tuon, muistaessaan niitä monia sopivia, luonnonkauniita kylänpaikkoja, joita matkan varrella on nähnyt.

IX. Kuusamon kirkolla. — Karhunjahdille. — Kuusamon kansa ja sen olot.

Kylmänä ja sateisenharmajäna vaikeni maanantai, heinäkuun 30 päivä, tai oikeastaan oli vaiennut, sillä lähempänä puoltapäivää kuin aamua oli aika jo, kun me ylös kyhäysimme.

Ensi työnä tietysti oli hakea postista, mitä hyvää sillä oli meille annettavana. Kaivattu kartta ja kirjeitä sieltä saatiinkin. Uutiset eivät juuri vereksiä enään olleet, kun kirjeet yli kahden viikon olivat olleet jo odottamassa. Hauskaa oli kuitenkin saada vaikkapa vanhojakin uutisia, sillä tuo oli ensi ja ainoa kerta koko viiden viikon matkalla, kun kirjeitä saimme.