Part 8

Pian katosi medisiinarikin.

"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enää päinsä..." -- ajatteli Vasiljev edelleen.

Ja hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiä syyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai ei yksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkien kasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme. Typeriä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä -- siinä kaikki.

Luultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsa kanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvosta liinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevan kahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit, kahteen saakka nukkuminen...

Kun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiä älykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hieman uneliaihin, väsyneihin kasvoihin... Tyttö ei ollut enää nuori; oli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istui nojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.

Vasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuin sattumalta hänen viereensä.

"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sitten vähitellen vakavampaan..." -- ajatteli Vasiljev. -- Kuinka kaunis puku teillä on! -- sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytön liivin liepeessä.

-- Niin on, -- vastasi tyttö veltosti.

-- Mistä kuvernementistä olette kotoisin?

-- Minäkö? Kaukaa olen... Tshernigovin kuvernementistä.

-- Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!

-- Ihanaa on siellä, missä emme ole.

"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa", -- ajatteli Vasiljev. -- "Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi. Tietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan."

-- Onko teidän täällä ikävä? -- kysyi Vasiljev.

-- Ikävä... tietysti.

-- Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?

-- Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?

-- Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.

-- Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?

-- Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Mutta vaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinen on joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.

Tyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoi tarjottimella laseja ja soodavettä.

-- Tilatkaa portteria, -- sanoi hän ja haukotteli jälleen.

"Portteria... -- ajatteli Vasiljev. -- Mitä sanoisit, jos veljesi tai äitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa saisit portteria, luulen..."

Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija oli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot punottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi suurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:

-- Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy parempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!

Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta kuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että siellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla loukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua...

Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja kiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta itkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä, hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä niitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä kauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.

Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen vaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli araksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa, hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota, lyödä, loukata ilettävin sanoin...

Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin portaita alas.

V.

Vasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaen tovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaat ja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhä vieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojen yläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Jos katsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevan täynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaan ne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivat vielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenä Vasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa, silmäripsiinsä... Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.

"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! -- ajatteli Vasiljev. -- Kirotut olkoot nämä talot!"

Hänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaita alas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, ja sydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältä kadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaa tovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.

Näissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt; turmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, mutta sen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaa kuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, joka oli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli "langennut", niin vaikeata oli keksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällä noitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.

"On olemassa pahetta, -- ajatteli Vasiljev, -- mutta syyllisyyden tuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan, poljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä, välinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Vasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo, personallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, ja etteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.

Joukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen ja nauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi, katsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:

-- Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, ei hätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!

Hän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmillä viiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiään huitoen:

-- Seiso suorana vaan! Älä tärise!

Ja nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.

Halki melun kuului taiteilijan ääni:

-- Olkaa te lyömättä naisia! Minä en salli sitä, piru vieköön! Mokomia lurjuksia!

Medisiinari ilmestyi ovelle. Hän katseli ympärilleen ja huomattuaan Vasiljevin hän sanoi levottomasti:

-- Sinä täällä? Kuulehan, sen Jegorin kanssa ei voi sitten mennä kerrassaan minnekään! Se sitten on sellainen mies! Skandaalin teki! Kuuletko? Jegor! -- huusi hän ovelle päin, -- Jegor!

-- Minä en salli, että naisia lyödään! -- kuului ylhäältä taiteilijan pisteliäs ääni.

Joku suuri, raskas esine lensi alas portaita. Se oli taiteilija, joka sieltä vieri kolisten. Hänet oli nähtävästi viskattu ulos.

Hän nousi maasta, pudisti hattunsa puhtaaksi ja uhkasi nyrkillä ylöspäin huutaen vihaisena ja kiukkuisena:

-- Roistot! Nylkyrit! Verenimijät! Minä en anna teidän lyödä heikkoa, humalaista naista! Äh, te...

-- Jegor!... Kuule, Jegor... -- alkoi medisiinari pyydellä. -- Minä annan sinulle kunniasanani, etten lähde enää toiste kanssasi! Kunniasanani!

Taiteilija rauhoittui vähitellen ja toverit lähtivät kotiin.

-- "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima..." --

alkoi medisiinari taas laulaa.

-- "Kas tuossa mylly..." -- yhtyi taiteilija lauluun hetken kuluttua -- "rauennut se on..." Mutta pyhä isä, kylläpäs sitä lunta on ehtinyt tulla! Grishka, miksi lähdit pois? Aika akka sinä olet, siitä ei pääse mihinkään!

Vasiljev asteli tovereittensa takana, katseli heitä ja ajatteli:

"On vain kaksi mahdollisuutta: joko meistä vain tuntuu, että prostitutsiooni on jotakin pahaa ja me sitä liioittelemme, tai jos prostitutsiooni todellakin on sellainen pahe kuin minä sitä tavallisesti pidetään, niin ovat nuo minun rakkaat toverini samanlaisia orjakauppiaita, pahantekijöitä ja murhamiehiä kuin viikkolehti 'Nivassa' kuvatut Syrian ja Kairon asukkaat."

"Nyt he laulavat, nauravat ja keskustelevat järjellisesti, mutta eivätkö he äsken puolestaan lisänneet nälän, tietämättömyyden ja tylsämielisyyden valtaa? He juuri -- sen minä todistan. Missä siinä on se humaanisuus, jota lääketiede ja taidemaalaus edustavat? Näitten sielunsurmaajain tieteet, taiteet ja ylevät tunteet johtavat mieleen lihapalasen eräässä kertomuksessa. Kaksi rosvoa oli tavannut kerjäläisen korvessa; he alkoivat jakaa murhatun vaatteita ja löysivät eräästä mytystä palan sianlihaa. 'Se tuli hyvään tarpeeseen, -- sanoi toinen, -- annappas kun syömme sen.' -- 'Mitä sinä ajattelet? -- kauhistui toinen. -- Oletko unohtanut, että tänään on keskiviikko?' Eivätkä syöneet. Murhattuaan ihmisen poistuivat he metsästä vakuutettuina siitä, että olivat paastoojia. Niin nämäkin naisia ostettuaan kulkevat tuossa ja luulevat olevansa taiteilijoita ja oppineita miehiä..."

-- Kuulkaa! -- sanoi hän kiivaasti ja terävästi. -- Miksi käytte täällä? Ettekö todellakaan käsitä, kuinka kauheata se on? Lääketiede sanoo, että jokainen niistä naisista kuolee ennen aikojaan joko keuhkotautiin tai johonkin muuhun tautiin; taide sanoo, että hän kuolee henkisesti vielä aikaisemmin. Kukin heistä kuolee oltuaan eläissään keskimäärin noin viiden sadan miehen parissa. Nuo viisi sataa, joihin tekin kuulutte, tappavat siis yhden naisen. Jos te eläissänne käytte täällä ja muissa samanlaisissa paikoissa kumpikin kaikkiaan kaksisataa viisikymmentä kertaa, niin lankeaa teidän osallenne yhden naisen kuolema! Onhan se selvää?... Eikö se ole kauheata? Kaksi, kolme, viisi miestä tappaa typerän, nälkäisen naisen!

-- Arvasinhan minä, että tämän näin piti päättyä, -- sanoi taiteilija rypistäen naamaansa. -- Ei olisi pitänyt lyöttäytyä tuon tolvanan pariin! Luuletko, että sinun päässäsi tällä hetkellä pyörii suuria ajatuksia, ihanteita? Ei suinkaan! Piru ties, mitä ne ovat, mutta ihanteita ne eivät missään tapauksessa ole! Sinä katsot minua vihaten ja inhoten, mutta minusta olisi viisaampaa, että rakentaisit vielä parikymmentä sellaista taloa etkä mulkoilisi tuolla lailla. Tuossa katseessasi on enemmän pahetta kuin koko S:n kadulla! Lähtekäämme, Volodja! Menköön hän hiiteen! Hän on tolvana, pässinpää, siinä kaikki...

-- Tapammehan me ihmiset alituisesti toisiamme, -- sanoi medisiinari. -- Se on tietysti epäsiveellistä, mutta filosofia ei mahda sille mitään. Hyvästi!

Trubnij-torilla toverit hyvästelivät ja erosivat.

Jäätyään yksin Vasiljev riensi nopeasti pitkin bulevardia. Kauhealta tuntui hänestä ympäröivä pimeys, kauhealta näytti lumi, joka suurina hiutaleina putosi maahan näyttäen tahtovan haudata alleen koko maailman; kauheata oli katsella lyhtyjen tulia, jotka tuikkivat kalpeina lumen läpi. Kummallinen arka pelko valtasi hänen mielensä. Ohikulkijoita hän näki harvoin ja niitäkin hän väisti pelokkaasti. Hänestä tuntui siltä kuin kaikkialta olisi lähestynyt ja kaikkialta olisi häneen katsonut naisia, vain naisia...

"Nyt se alkaa... -- ajatteli hän. -- Taudinpuuska lähestyy..."

VI.

Vasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

-- He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! -- ajatteli hän.

Hänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteli olevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloin itse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämä kauhistutti häntä.

Tuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymys heti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaan koski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsi epätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset, jotka hän oli yöllä nähnyt.

Ajatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäin hyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynyt kuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.

Hän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevan kirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkasta nurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakka oli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useita hyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia ja uhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaa näitä naisia...

"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeen ryhmään", -- ajatteli Vasiljev.

Ensimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä, vuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuosta naisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet joko tahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänet sitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehen haltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyy langenneena.

Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon välttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla luku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää, kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin kauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän kyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen, toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka iltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän tienoissa.

Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia, ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin kyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä ihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää tämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös alaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea entistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa pelastuskeino.

-- Mutta se on mahdotonta! -- sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen vuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä inhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija voittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo naiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi, että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin, smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi tänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten ja varsovalaisten naisten mukana... Entä mitä olisi lontoolaisille tehtävä? Ja hampurilaisille?

Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev ei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa yhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden naisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi välttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat, tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan. Pitää pelastaa miehet.

"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia... -- ajatteli Vasiljev. -- Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."

Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo kadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:

-- Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!

Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:

-- Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te Jumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden joutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne heitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin...

Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi. On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta hänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto kärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää toisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten kärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin itkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee valittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo väkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi, mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys tarttuu häneen, innostaa häntä...

En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja koki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen kaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi puhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat häntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän istuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan...

Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä ei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset, hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret painavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja ja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että hän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät kuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä lukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen apostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin...

Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää, lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen pisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi rupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen kärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää, epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman pelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä se oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata mihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen kärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi. Väitöskirja -- oivallinen teos -- jonka hän jo oli kirjoittanut, ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus -- kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi katseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin ajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo...

Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa, olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti. Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli kaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli se, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään, toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme päivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.

Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella huoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan neliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli käsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista suuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä paloi sietämätön sieluntuska.

Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.

-- Grigorij, oletko kotona? -- kysyi hän.

Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui itsekseen:

-- Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.

Sitten hän lähti.

Vasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeä tuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävi tuska.

Hämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, ja kauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensi huoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaan pitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopein askelin pitkin Sadovaja-katua.

Satoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädet hihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaitten ryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkin Sadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselle portille, josta hän kääntyi Basmannajalle.

Matkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, mutta se ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle ja harhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollut käynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohisten virtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistut ikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudella tunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsa ja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestä alastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.

Sitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan, levottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoin alas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaan haavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla. Mutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivat kauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulki pitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutui erääseen lehtoon, sieltä taas sillalle...

"Ei, kotiin, kotiin! -- ajatteli hän. -- Kotona on kai sittenkin parempi olla..."

Ja hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märän päällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriä pitkin -- väsymättä aina aamuun saakka.

VII.

Kun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamuna Vasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta, yllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.

-- Jumalan tähden! -- parkui hän huomatessaan toverinsa. -- Viekää minut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vain viipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!

Taiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskin hyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus on pysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoi rauhallisesti:

-- Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinen laatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.

-- Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!

-- Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.

Taiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle ja taluttivat hänet kadulle.

-- Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun, -- sanoi medisiinari matkalla. -- Hän on hyvin ystävällinen ja ammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajan kokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.

-- Pikemmin, pikemmin!... -- kiiruhti Vasiljev.

Mihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toverukset ystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisella poskellaan.

-- Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne, -- sanoi Mihail Sergeitsh. -- Olen iloinen, jos voin auttaa teitä. No... olkaa hyvä ja käykää istumaan!...

Hän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin ja siirsi esille paperossilaatikon.

-- No? -- alkoi hän polviaan silittäen. -- Ryhtykäämme asiaan... Kuinka vanha olette?

Hän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Hän tiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia, oliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessä ollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä, äidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevin äidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynyt teatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi: