Part 7

Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä kertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei ollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui siltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä, katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.

-- Te valehtelette! -- toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin lujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. -- Miksi kerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!

Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa, ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.

"Minne mennä?" -- ajatteli Volodja.

Ulkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taas muistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä... Hän kulki muutaman kerran "yhteisen" huoneen nurkasta toiseen ja meni sitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästi eetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpä tuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen. Volodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen "Figaro"... Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hän otti pöydältä revolverin...

-- Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! -- lohdutti musiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. -- Hän on vielä niin nuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksien rajoista mitään. Siihen pitää tottua.

-- Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! -- sanoi äiti pitkäveteisesti. -- Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahda sille mitään. Olen niin onneton!

Volodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakin liipasimen tapaista ja painoi... Sitten hypisteli hän taas jotakin ulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipun suustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hän ei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta...

-- Tämä on kaiketi nostettava... -- arveli hän. -- Niin, siltä se näyttää...

Augustin Mihailovitsh astui "yhteiseen" ja alkoi nauraen kertoa jostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitä ja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti... Jokin löi kauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojen sekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattu ja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänyt siihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiä häneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syvään rotkoon.

Sitten meni kaikki sekaisin ja katosi...

Taudinpuuska.

I.

Lääketieteen ylioppilas, medisiinari Maier ja Moskovan taidekoulun oppilas Rybnikov tulivat kerran iltasella ystävänsä, juristi Vasiljevin luo ja kehottivat tätä lähtemään heidän kanssaan S:n kadulle. Vasiljev esteli pitkän aikaa, mutta puki vihdoin ylleen ja lähti heidän mukanaan.

Vasiljev tunsi langenneita naisia vain sen verran kuin oli kuullut heistä puhuttavan tai lukenut kirjoista, mutta sellaisissa taloissa, missä heitä asui, ei hän ollut käynyt kertaakaan eläissään. Hän tiesi, että on olemassa siveettömiä naisia, joiden sietämättömien olosuhteiden pakosta -- huono seura, kelvoton kasvatus, puute j.n.e. -- täytyy myydä kunniansa rahasta. He eivät tunne puhdasta rakkautta, heillä ei ole lapsia eikä minkäänlaisia oikeuksia; heidän äitinsä ja sisarensa surevat ja itkevät heitä kuin vainajia, tiede pitää heitä itse paheena, miehet sinuttelevat heitä. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei Jumalan kuva ja kaltaisuus ole heistä kadonnut. He tunnustavat syntinsä ja toivovat anteeksiantoa. He voivat mitä suurimmassa määrässä käyttää hyväkseen keinoja, jotka tuovat pelastuksen. On totta, että yhteiskunta ei anna anteeksi ihmisen menneisyyttä, mutta Jumalan edessä on pyhä Maria Egyptistä saman arvoinen kuin muutkin pyhimykset.

Kun Vasiljev tunsi kadulla langenneen naisen puvusta tai käytöksestä, tai näki hänen kuvansa pilalehdessä, niin muisti hän aina kertomuksen, jonka oli joskus lukenut: nuori mies, puhdas ja omaa etuaan katsomaton, rakastui langenneeseen naiseen ja pyysi tätä vaimokseen; mutta nainen ei pitänyt itseään moisen onnen arvoisena, vaan päätti päivänsä myrkyttämällä itsensä.

Vasiljev asui Tverskin bulevardiin päättyvän sivukadun varrella. Kun hän lähti tovereineen kotoa, oli kello noin 11. Oli satanut aivan äskettäin ensi lumen, jonka vallassa koko luonto tuntui nyt olevan. Ilma tuoksui lumelle, jalkain alla narahteli lumi pehmeästi, maa, katot, puut, penkit bulevardilla -- kaikki oli niin pehmeätä, valkoista, uutta. Juuri tästä syystä näyttivät talot toisenlaisilta kuin eilen, lyhdyt paloivat kirkkaammin, ilma oli läpikuultavampi, vaunut kulkivat hiljemmin, ja tämä raitis, kylmähkö ilma herätti mielessä tunteen, valkoisen, nuorekkaan, utuisen, pehmeän kuin tuo ensi lumi.

-- "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima..."

alkoi medisiinari laulaa kauniilla tenoriäänellään.

-- "Kas tuossa mylly..." -- jatkoi taiteilija, -- "rauennut se on..."

-- "Kas tuossa mylly... rauennut se on..." -- toisti medisiinari kohottaen kulmakarvojaan ja nyökäyttäen surullisesti päätään. Hän vaikeni, hieroi kädellään otsaansa palauttaen mieleensä sanoja ja lauloi sitten kuuluvammin ja niin kauniisti, että ohikulkijat kääntyivät häntä katselemaan:

-- "Vapaana kerran tässä voitti suloinen, vapaa rakkaus mun..."

Kaikki kolme poikkesivat ravintolaan ja riisumatta yltään päällystakkia he joivat kaksi ryyppyä paloviinaa mieheen. Kun Vasiljev oli juomaisillaan toisen ryypyn, huomasi hän lasissa korkkipalasen ja katseli sitä lähempää jonkun aikaa, tirkistellen kuin likinäköinen.

Medisiinari, joka ei ymmärtänyt hänen ilmettään, sanoi: Mitä sinä siinä tuijottelet? Filosofia hiiteen, ole hyvä! Viina on luotu juotavaksi, sammenliha syötäväksi, naiset vierailtaviksi, lumi kaiken kansan tallattavaksi. Elä siis edes yksi ilta ihmisten tavoin!

-- Enhän minä mitään... -- sanoi Vasiljev nauraen. -- Olenko kieltäytynyt?

Viinasta hänen rintansa tuntui lämpenevän. Hän katseli tovereitaan, katseli mielikseen ja kadehti heitä. Kuinka näissä terveissä, voimakkaissa, iloisissa ihmisissä kaikki on tasapainossa, kuinka heidän mielessään ja sielussaan kaikki on ehjää! He laulavat, pitävät intohimoisesti teatterista, puhuvat paljon, juovat, eikä heillä seuraavana päivänä ole kohmeloa; he ovat runollisia, irstaita, hyväntahtoisia ja joskus röyhkeitäkin; he osaavat tehdä työtä, kiihtyä, nauraa syyttä ja lasketella tyhmyyksiä; he ovat tulisia, rehellisiä, uhrautuvaisia eivätkä vähääkään huonompia kuin hän, Vasiljev, joka harkitsee joka askeleensa, joka sanansa, epäilee, on varovainen ja panee pienimmän, joutavimmankin seikan kyseenalaiseksi.

Hän tahtoi viettää edes yhden illan samalla lailla kuin hänen toverinsa, heittäytyä vapaaksi, olla tekemättä tiliä itselleen. Jos oli juotava viinaa, -- hän juo, vaikkapa pää huomenna halkeaisi. Jos tahtovat viedä hänet naisten luo, -- niin hän menee. Hän tahtoo nauraa hohottaa, hassutella, vastata iloisesti ohikulkijain puheisiin...

Nauraen hän jätti ravintolan. Hän piti hurjasti tovereistaan, -- toisella rutistunut, leveälierinen hattu ja edellytyksiä taiteelliseen epäjärjestykseen, toisella kissannahkalakki, ei mikään köyhä mies, vaikkakin kuului "boheemiin". Hän piti myöskin lumesta, lyhtyjen kalpeasta valosta ja silmiinpistävistä mustista jäljistä, joita ohikulkijat tallasivat tuoreeseen lumeen; hän piti ilmasta ja etenkin tuosta läpikuultavasta, hempeästä, naivista, ikäänkuin neitseellisestä sävystä, jonka saattaa huomata luonnossa vain kaksi kertaa vuodessa: kaiken ollessa ensi lumen peitossa ja keväällä kirkkaina päivinä tai kuutamoisina iltoina, kun jää murtuu joella.

-- "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima..." --

hän lauloi puoliääneen.

Eikä häipynyt matkan kuluessa hänen eikä tovereittenkaan mielestä tämä sävel, jota kaikki kolme lauloivat koneellisesti, eri tahtiin.

Vasiljev kuvitteli mielessään, kuinka hän ja hänen toverinsa noin kymmenen minutin kuluttua koputtavat ovelle, kuinka he pimeitä käytäviä pitkin ja pimeitten huoneitten läpi hiipivät naisten luo, kuinka hän pimeässä raapaisee tulitikulla tulta ja huomaa kärsivät kasvot ja syyllisen hymyn. Tuntematon, vaalea tai tumma nainen, jonka yllä on valkoinen yövaippa ja jonka tukka on hajalla, pelästyy valoa, hämmästyy sanomattomasti ja virkkaa: "Herran tähden, mitä te teette! Sammuttakaa!" Kaikki tämä on oleva kauheata, mutta uutta ja mieltäkiinnittävää.

II.

Trubnij-torilta toverit kääntyivät Gratshovskia kohti ja astuivat ripeästi sivukadulle, josta Vasiljev oli kuullut puhuttavan.

Hän näki kaksi taloriviä, joiden ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja ovet selkiselällään, ja kuuli iloista pianon- ja viulunsoittoa, joka tulvi ulos kaikista ovista ja muodostui omituiseksi kaaokseksi, ikäänkuin jossakin hämärässä, kattojen yläpuolella olisi näkymätön orkesteri soittanut. Vasiljev ihmetteli ja virkkoi:

-- Miten monta taloa!

-- Eihän tämä mitään ole! -- sanoi medisiinari. -- Lontoossa on kymmenen kertaa enemmän. Siellä on noin satatuhatta sellaista naista.

Ajurit istuivat pukeillaan yhtä rauhallisina ja välinpitämättöminä kuin muillakin kaduilla; käytävillä kulki aivan samanlaisia ihmisiä kuin muuallakin. Kukaan ei kiirehtinyt, kukaan ei kätkenyt kasvojaan kaulukseen, kukaan ei ravistanut moittivasti päätään... Ja tässä välinpitämättömyydessä, pianojen ja viulujen sekavassa soitossa, kirkkaasti valaistuissa ikkunoissa, selkiselälleen avatuissa ovissa tuntui olevan jotakin avomielistä, hävytöntä, uskaliasta ja surutonta. Kaiketi oli orjamarkkinoilla aikoinaan yhtä hauskaa ja meluisaa, ja ihmisten kasvot ja käytös mahtoivat silloinkin ilmaista samanlaista välinpitämättömyyttä.

-- Alkakaamme alusta, -- sanoi taiteilija.

Toverit astuivat ahtaaseen käytävään, jonka seinällä paloi heijastimella varustettu lamppu. Kun he avasivat eteisen oven, nousi keltaiselta sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat parroittuneet ja silmät uniset. Vastaan löyhkähti pesutuvan haju ja sitäpaitsi tuntui ilmassa etikan tuoksua. Eteisestä johti ovi kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Medisiinari ja taiteilija pysähtyivät tälle ovelle ja katsoivat kaulaansa kurottaen yht'aikaa huoneeseen.

-- Bona sera, signori, rigoletto-hugenotti-traviata! -- alkoi taiteilija kumartaen teatraalisesti.

-- Havanna, tarakanna, pistoletti! -- jatkoi medisiinari painaen lakkia rintaansa vasten ja kumartaen syvään.

Vasiljev seisoi heidän takanaan. Hän tahtoi myöskin kumartaa teatraalisesti ja sanoa jotakin typerää, mutta hän vain hymyili, tunsi olevansa nolo, melkeinpä häpesi ja odotti kärsimättömänä, mitä seuraisi. Ovelle ilmestyi pienikasvuinen, vaalea, noin 18-vuotias tyttö, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, yllään lyhyt, sininen hame ja rinnalla valkoisia nauhoja.

-- Miksi seisotte ovelia? -- kysyi tyttö. -- Riisukaa päällystakkinne ja käykää saliin.

Medisiinari ja taiteilija astuivat saliin puhuen italiaansa. Vasiljev seurasi heitä epävarmana.

-- Hyvät herrat, riisukaa palttoot yltänne! -- sanoi lakeija ankarasti. -- Noin ei saa mennä sisään.

Paitsi vaaleata tyttöä, oli salissa vielä toinenkin nainen, lihava ja suuri ja käsivarret paljaina; hän ei näyttänyt venakolta. Pianon vieressä istuen hän pani korteilla pasianssia polvillaan, eikä kiinnittänyt tulijoihin vähintäkään huomiota.

-- Missä muut neidit ovat? -- kysyi medisiinari.

-- Teetä juomassa, -- vastasi vaalea tyttö. -- Stepan, -- huusi hän sitten, -- mene sanomaan neideille, että tuli ylioppilaita!

Hetken kuluttua ilmestyi saliin kolmas tyttö. Hänen yllään oli tulipunaisesta kankaasta ommeltu puku, jossa oli sinisiä juovia, hänen ihonsa oli huonosti maalattu, otsa tukan peitossa, katse jäykkä ja pelästynyt. Astuttuaan sisään hän alkoi heti voimakkaalla, karkealla äänellä laulaa jotakin laulua. Hänen jälestään tuli neljäs tyttö, sitten viides...

Kaikessa tässä ei Vasiljevin mielestä ollut mitään uutta. Hänestä tuntui siltä kuin olisi jo jossakin useamman kerran nähnyt tämän salin, pianon, kuvastimen halpoine kultakehyksineen, valkoiset nauhat tytön rinnalla, tuon tulipunaisen puvun sinisine juovineen ja nuo tylsäkatseiset, välinpitämättömät kasvot. Mutta sitä pimeyttä, hiljaisuutta, salaperäisyyttä ja syyllistä hymyä, kaikkea sitä, mitä oli luullut täällä näkevänsä ja mikä häntä pelotti, sitä hän ei lainkaan huomannut.

Kaikki oli niin jokapäiväistä, proosallista ja epäintresanttia. Eräs seikka sentään kiihotti hänen uteliaisuuttaan -- tuo pelottava, ikäänkuin varta vasten ajateltu mauttomuus, mikä ilmeni rumissa tauluissa, puvuissa... Tässä mauttomuudessa oli jotakin luonteenomaista, omituista.

-- Kuinka kaikki on köyhää ja typerää! -- ajatteli Vasiljev. -- Mikä kaikessa tässä näkemässäni roskassa saattaa johtaa normaalin ihmisen kiusaukseen, ja tekemään kauhean synnin -- ostamaan elävän ihmisen yhdellä ruplalla? Saatan ymmärtää mielisynnin, joka tehdään loiston, kauneuden, viehätyksen, himon, maun tähden, -- mutta tässä?... Minkätähden tehdään täällä syntiä? Muuten... ei pidä ajatellakaan sitä!

-- Partaniekka, tilatkaa portteria! -- sanoi vaalea tyttö hänelle.

Vasiljev hämmästyi.

-- Mielelläni... -- vastasi hän kohteliaasti kumartaen. -- Mutta suokaa anteeksi, hyvä neiti, minä... minä en juo.

Viittä minuttia myöhemmin olivat toverukset jo matkalla toiseen taloon.

-- Miksi tilasit portteria? -- kysyi medisiinari suuttuneena. -- Sinähän vasta rahamies olet! Kuudenkertaisen hinnan nylkivät! Vahvasti sinä elätkin!

-- Kun tyttö tahtoi... miksen olisi tehnyt hänelle sitä iloa? -- selitti Vasiljev.

-- Ei siitä hänelle iloa ollut, vaan emännälle. Tyttöjä vaaditaan pyytämään vierailta kestitystä, siitä kun emäntä hyötyy.

-- "Kas tuossa mylly, rauennut se on",... -- lauloi taiteilija.

He tulivat seuraavaan taloon, jäivät eteiseen eivätkä astuneet saliin. Samoin kuin edellisessä paikassa nousi täälläkin eteisen sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat hyvin unisen näköiset. Katsellessaan miestä, hänen kasvojaan ja kulunutta pukuaan, Vasiljev ajatteli: "Kuinka paljon on tavallisen, yksinkertaisen venäläisen täytynyt elää ja kokea, ennenkuin kohtalo viskaa hänet tänne palvelijaksi? Missä hän on ollut ennen ja mitä tehnyt? Mitenkä hänen vast'edes käynee? Liekö nainut? Missä on hänen äitinsä ja tietääköhän tämä, että hänen poikansa on täällä palvelijana?"

Ja nyt Vasiljev tahtomattaan kiinnitti joka talossa huomionsa ovenvartijaan. Eräässä talossa, lienee ollut neljäs järjestyksessä, oli ovenvartijana pieni, kivulloinen, laiha mies, jonka liivinrinnoilla riippui kellonperät. Hän luki sanomalehteä, eikä näyttänyt vähääkään välittävän tulijoista. Katsottuaan hänen kasvojaan Vasiljev tuli ajatelleeksi, että mies, jolla on tuollaiset kasvot, saattaa varastaa, murhata ja tehdä väärän valan. Ja hänen kasvonsa olivat todellakin mieltäkiinnittävät: korkea otsa, harmaat silmät, hieman litistynyt nenä, ohuet, yhteen puristetut huulet ja katse tylsä, mutta samalla röyhkeä kuin nuorella metsäkoiralla, kun se on jäniksen kintereillä. Vasiljev ajatteli, että olisipa hauska koskettaa tuon palvelijan tukkaa: -- mahtaakohan se olla karkea vai pehmeä? Kaiketi karkea kuin koiran karvat.

III.

Taiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä ja muuttui luonnottoman vilkkaaksi.

-- Menkäämme toiseen paikkaan! -- komensi hän käsiään huitoen. -- Minä vien teidät kaikkein parhaimpaan!

Vietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana, ilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinari murisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostui kuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.

Parhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin. Siellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisia kampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsi Vasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoi nimittää S:n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla, jotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessa kehittynyttä.

Oltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkät hameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violetti poskimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuon piti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästi tai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä koko kadun yleinen sävy.

-- Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. -- Eivätkö he todellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kun se on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin? Yksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämärä ympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinka tyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisi toki vieraiden opettaa heitä...

Tyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutui hänen viereensä.

-- Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? -- kysyi tyttö. -- Miksi olette noin surullinen?

-- Minun on ikävä.

-- Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.

Vasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:

-- Mihin aikaan menette levolle?

-- Kuudelta aamulla.

-- Entä koska nousette?

-- Kahden, kolmen tienoissa.

-- Mitä teette levolta noustuanne?

-- Juomme kahvia... ja seitsemältä syömme päivällistä.

-- Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?

-- Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidän emäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?

-- No... puhellakseni...

Vasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsi voimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätkö hänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hän joutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vai oliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään ja toivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan...

Mutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava ja missä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hän ajatteli jotensakin kauan ja kysyi:

-- Kuinka vanha olette?

-- Kahdeksankymmentä vuotta, -- sanoi tyttö piloillaan, katsellen suu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään ja jaloillaan.

Yht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoi pitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.

Vasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeen tekisi, hymyili hän väkinäisesti.

Mutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut -- hänen toverinsa, musikantit ja naiset -- eivät edes katsahtaneet hänen vieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleetkaan.

-- Tilatkaa Lafittea! -- toisti tyttö.

Vasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, ja hän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavan kuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuin vasaralla lyöden: yks... kaks... kolme...

-- Lähtekäämme pois! -- sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.

-- Odota, minä lopetan ensin!

Taiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljev musikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.

Sieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkka Bazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodin mukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkot kasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoin älykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soitti tunteellisesti.

Kuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneet tänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatella noita naisia katsellessaan?

Jos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä, nälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat ja tylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksi he olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan. Hän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänen mielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollut mitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin ei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisen maailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisi aikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenut siitä, niin ei olisi uskonut...

Nainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa ja lasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui ja poistui huoneesta.

-- Odota, me tulemme kohta! -- huusi taiteilija hänen jälkeensä.

IV.

-- Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänen ensimäisestä seikkailustaan, -- kertoi medisiinari, kun he olivat tulleet kadulle. -- Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainen konttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloin seitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivät myömällä saippuaa ja kynttilöitä.

-- Millä valloitti sankari tytön sydämen? -- kysyi Vasiljev.

-- Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru ties!...

"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta" -- ajatteli Vasiljev medisiinarista. -- Minä en vain osaa... -- Hyvät herrat, nyt lähden kotia, -- sanoi hän ääneen.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja kaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes ihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos sallitte.

-- No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni... -- valitti taiteilija itkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. -- Jatkakaamme matkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten periköön... Lähde nyt mukaan, Grigoriants!

Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.

Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä koristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka jonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.

-- Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! -- sanoi Vasiljev, mutta riisui kuitenkin palttoon yltään.

-- Mutta hyvä veli... -- sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle. -- Älähän nyt juoni!... Gri... Gri... ole nyt toverillinen! Yhdessä tulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!

-- Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä, inhottaa niin äärettömästi täälläolo.

-- Älä nyt, Grisha!... Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja! Ymmärrätkös? Havaintoja!

-- Asioita pitää katsoa objektiivisesti, -- huomautti medisiinari vakavasti.

Vasiljev astui saliin ja istuutui.

Salissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräs vanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aika humalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivat näitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevin tuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneen kuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:

-- Tulipa tumma herra vieraaksi...

Vasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hän häpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut. Häntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä -- sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään -- vihasi näitä naisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän ei säälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.

"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, -- ajatteli hän. -- He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, mutta ovathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppia tuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta..."

-- Grisha, älä lähde pois, odota meitä! -- huusi taiteilija ja katosi jonnekin.