Part 6

Kesäisenä sunnuntaina viiden tienoissa iltapäivällä istui Volodja, seitsentoistavuotias, ruma, sairaloinen ja ujo kimnasisti, Shumihinin huvilan lehtimajassa ja ikävöi. Hänen ilottomat ajatuksensa kulkivat kolmeen suuntaan. Ensinnäkin huomenna, maanantaina hänen tuli suorittaa matematiikan tutkinto; hän tiesi, että jollei hän huomenna voinut ratkaista kirjallista tehtävää, niin hänet erotettaisiin koulusta, koska hän oli toista vuotta kuudennella luokalla ja kovin heikko algebrassa. Toiseksi, hänen olonsa Shumihinien luona kiusasi hänen itserakkauttaan, sillä he olivat rikkaita ja aristokraattisia ihmisiä. Hänestä tuntui siltä, että rouva Shumihin ja tämän sukulaiset kohtelivat hänen äitiään kuin köyhää armoleivän syöjää, etteivät he kunnioittaneet äitiä, vaan pitivät häntä pilkkanaan. Kerran Volodja kuuli sattumalta, kuinka rouva Shumihin sanoi terassilla serkulleen Anna Fedorovnalle, että Volodjan äiti kaikin tavoin itseään laitellen tekeytyi nuoremmaksi kuin oli, ettei hän koskaan maksanut korttipelissä häviämiään rahoja ja muisti kyllä tilaisuuden sattuessa, että oma suu oli aina lähinnä. Joka päivä Volodja rukoili äitiään, ettei tämä matkustaisi Shumihinien luo, kuvasi miten huonossa asemassa hän oli tuohon herrasväkeen nähden, vakuutteli, puhui röyhkeästi, mutta äiti, kevytmielinen, hemmoteltu nainen, joka oli eläessään tuhlannut kahden ihmisen omaisuuden, omansa ja miehensä, pyrki yhä vain parempaan, ylhäisempään seuraan, eikä ymmärtänyt poikaansa, jonka pari kertaa viikossa täytyi seurata äitiä tuohon vihattuun Shumihinien huvilaan.

Kolmanneksi Volodja ei voinut hetkeksikään vapautua kummallisesta vastenmielisyyden tunteesta, joka oli hänelle aivan uusi... Hän tunsi nimittäin olevansa rakastunut rouva Shumihinin serkkuun ja vieraaseen, Anna Fedorovnaan. Tämä oli vilkasliikkeinen, kovaääninen ja naurunhaluinen kolmikymmenvuotias nainen, terve, tanakka, punakka, pyöreäharteinen, lihavaleukainen ja ohuet huulet aina hymyssä. Hän ei ollut kaunis eikä nuorikaan -- sen Volodja kyllä tiesi -- mutta jostakin syystä hän ei voinut olla ajattelematta, katsomatta tuota naista, kun tämä krokettia pelatessaan kohautteli pyöreitä hartioitaan ja liikutti sileätä selkäänsä tai naurettuaan jonkun aikaa ja juostuaan portaita ylös, heittäytyi nojatuoliin, sulki silmänsä ja hengitti raskaasti, ikäänkuin hänen rintaansa olisi ahdistanut. Anna Fedorovna oli naimisissa. Hänen miehensä, arkkitehti, joka oli käytökseltään sangen arvokas, saapui kerran viikossa huvilaan, nukkui tarpeekseen ja palasi takaisin kaupunkiin. Kummallisen tunteen herätti Volodjassa se, että hän syyttä vihasi tätä arkkitehtiä ja iloitsi joka kerran, kun tämä matkusti takaisin kaupunkiin...

Istuessaan nyt lehtimajassa ja ajatellessaan huomista tutkintoa ja äitiään, jolle naurettiin, hän halusi voimakkaasti nähdä Njutan -- näin nimittivät Shumihinit Anna Fedorovnaa -- kuulla hänen äänensä, vaatteittensa kahinan... Tämä halu ei ollut sen puhtaan, runollisen rakkauden kaltaista, josta hän oli lukenut romaaneissa, ja josta hän uneksi joka ilta levolle mennessään, vaan oli se niin kummallista, käsittämätöntä; hän häpesi ja pelkäsi kuin jotakin kovin pahaa ja rietasta, jota oli vaikea edes itselleenkään tunnustaa...

-- Se ei ole rakkautta, -- arveli hän itsekseen. -- Kolmikymmenvuotisiin ja naimisissa oleviin naisiin ei rakastuta... Se on vain oikku... pieni oikku...

Ajatellessaan tätä oikkua hän muisti olevansa sanomattoman ujo, viiksetön, kesakkoinen, pienisilmäinen ja kuvitteli seisovansa Njutan rinnalla; mutta tämä pari tuntui hänestä mahdottomalta. Sen jälkeen hän kuvitteli olevansa kaunis, rohkea, älykäs, yllään viimeisen muodin mukainen puku...

Istuessaan kumartuneena lehtimajan hämärässä nurkassa ja juuri kiihkeimmillään haaveillessaan, hän kuuli keveitä askelia. Joku kulki verkalleen lehtokujaa pitkin. Askeleet hiljenivät pian ja lehtimajan ovella väikkyi jotakin valkoista.

-- Onko täällä ketään? -- kysyi naisen ääni.

Volodja tunsi tämän äänen ja kohotti pelästyneenä päätään.

-- Kuka se on? -- kysyi Njuta astuen lehtimajaan. -- Ah, tekö täällä olettekin, Volodja? Mitä te täällä teette? Mietitte? Mutta kuinka saattaa tuolla lailla yhä vain miettimistään miettiä?... Siitä voi tulla mielisairaaksi!

Volodja nousi ja katsoi hajamielisesti Njutaan, joka palasi juuri uimahuoneelta. Njutan hartioilla oli hursti ja paksu, pehmeä pyyhinliina, ja valkoisen huivin alta näkyi märkiä hiuksia, jotka olivat imeytyneet kiinni otsaan. Hänestä huokui kosteata, viileätä uimahuoneen ja mantelisaippuaan tuoksua. Hän oli hengästynyt nopeasta käynnistä. Puseron ylin nappi oli auki ja nuorukainen saattoi nähdä Njutan kaulan ja rinnan.

-- Miksi vaikenette? -- kysyi Njuta silmäillen Volodjaa. -- On epäkohteliasta vaieta, kun nainen puhuu kanssanne. Millainen nahjus te olettekaan! Ja yhä vain istua nökötätte, vaikenette, mietitte kuin mikäkin filosoofi. Teissä ei ole lainkaan elämää eikä tulta! Te olette vastenmielinen, suorastaan... Teidän iässänne pitää elää, hyppiä, jutella, hakkailla tyttöjä, rakastua...

Volodja katsoi hurstia, jota valkoinen, lihava käsi kannatti, ja mietti...

-- Vaikenee! -- ihmetteli Njuta. -- Tämä on kerrassaan ihmeellistä... Kuulkaa, olkaa mies! Hymyilkää edes! Hyi, tuollainen vastenmielinen filosoofi! -- alkoi hän nauraa. -- Mutta tiedättekö, Volodja, miksi te olette tuollainen nahjus? Siksi, että te ette hakkaile naisia. Ja miksette? Totta on, ettei täällä ole neitejä, mutta kuka estää teitä hakkailemasta rouvia? Miksette välitä esimerkiksi minusta?

Volodja kuunteli ja silitti ohimojaan raskaitten, jännittäväin ajatusten valtaamana.

-- Ainoastaan ylpeät ihmiset vaikenevat mielellään ja ovat yksikseen, -- jatkoi Njuta vetäen hänen kättään ohimolta. Te olette ylpeä, Volodja. Miksi katsotte noin alta kulmain? Suvaitkaa nyt katsoa minua suoraan silmiin! Kas noin, filosoofi!

Volodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikutti alahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.

-- Minä... minä rakastan teitä! -- sanoi hän.

Njuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.

-- Mitä minä kuulen?! -- hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvä laulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. -- Mitä? Mitä te sanoitte? Toistakaa, toistakaa!...

-- Minä... minä rakastan teitä! -- toisti Volodja.

Ja vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hän astui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmät samenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi, pehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.

-- Hyvä, hyvä! -- kuuli hän iloista naurua. -- Miksi vaikenette? Odotan, että puhuisitte! No?

Huomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodja tämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutan vyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, mutta Njuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppaset näkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisella äänellä:

-- Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vain naisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonne ovat!... Pitää jutella, nauraa... Niin, Volodja, älkää ruvetko möröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoa filosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!

Njuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodja jäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaa nurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran. Hän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinen häpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili, kuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.

Hän häpesi sitä, että häntä oli kohdeltu kuin koulupoikaa, häpesi ujouttaan ja etupäässä sitä, että oli uskaltanut käydä käsiksi säädylliseen, naimisissa olevaan naiseen, vaikkei hänellä iän, ulkomuodon eikä yhteiskunnallisen asemankaan puolesta näyttänyt olevan siihen oikeutta.

Hän hypähti pystyyn, poistui lehtimajasta ja painui ympärilleen katsomatta puiston syvyyteen kauemmaksi talosta.

"Pois täältä mitä pikimmin! -- ajatteli hän päähänsä tarttuen. -- Mitä pikimmin..."

Juna, jossa Volodjan ja hänen äitinsä piti matkustaa, lähti klo 8,40. Junan lähtöön oli vielä noin kolme tuntia, mutta Volodja olisi mielellään lähtenyt heti asemalle odottamatta äitiään.

Kellon käydessä kahdeksaa hän palasi taloon. Koko hänen olentonsa ilmaisi päättäväisyyttä: tuli mitä tuli! Hän päätti astua rohkeasti sisään, katsoa suoraan, puhua lujasti mistään välittämättä.

Hän kulki yli terassin, läpi suuren salin, vierashuoneen ja pysähtyi sitten hengähtämään. Viereisessä ruokahuoneessa juotiin teetä. Rouva Shumihin, Volodjan äiti ja Njuta keskustelivat jostakin ja nauroivat.

Volodja kuunteli.

-- Minä vakuutan! -- sanoi Njuta. -- En uskonut silmiäni! Kun hän tunnusti minulle rakkautensa ja, ajatelkaas, kiersi kätensä vyötäisilleni, niin en tuntenut häntä. Tiedättekös, että hänellä oli omituinen tapa! Kun hän sanoi olevansa minuun rakastunut, oli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin eläimellistä kuten tsherkesseillä.

-- Todellako?! -- voihki Volodjan äiti nauraen. -- Todellako?! Kuinka hän on isänsä kaltainen!

Volodja peräytyi ja juoksi ulos.

"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! -- kiusaantui hän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti. -- Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti... Ja äiti nauroi... äiti!... Jumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?"

Mutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaa pitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.

-- Miksette tule ajoissa teetä juomaan? -- kysyi rouva Shumihin ankarasti.

-- Anteeksi, minun... minun pitää matkustaa, -- mutisi Volodja nostamatta katsettaan maasta. -- Äiti, kello on jo kahdeksan.

-- Matkusta yksin, poikaseni, -- sanoi äiti uupuneesti. -- Minä jään tänne yöksi. Hyvästi siis!... Annahan, kun siunaan sinut...

Äiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleen virkkoi ranskaksi:

Hän on jonkun verran Lermontovin näköinen... Eikö totta?

Jotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodja poistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo pitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enää kauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.

Puolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen ja alkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjun taakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea, vihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinä liikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yli seudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru ja naisen vartalo, -- kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänen mieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuin aikaisemmin...

"Joutavaa... Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun syleilin häntä, -- ajatteli Volodja. -- Se siis miellytti häntä. Jos se olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut..."

Ja nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassa ollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näin typerästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuus uudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioita yksinkertaisemmin.

Ja saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinit kävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisi Njutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin -- siinähän tilaisuus!

"Käännyn takaisin, -- hän ajatteli, -- ja matkustan huomenna aamujunalla... Sanon, että myöhästyin junasta."

Ja hän kääntyi takaisin... Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njuta ja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. Kun Volodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivat he rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisi myöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhain aamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässä katsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen... Hänellä oli jo suunnitelmakin valmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä ja syleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaiken selittämättä.

Mutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaan kävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteen saakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.

"Kuinka typerää tämä tällainen on! -- harmitteli Volodja maata pannessaan. -- No, vähätpä siitä... odotan huomiseen... Huomenna taas lehtimajassa."

Hän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarret kierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatella tutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämä erottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin, vieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu, pukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaa tänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän ei ole enää mikään kimnasisti, vaan "nuori mies". Ja se, jota sanotaan virkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuu vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johon pääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi... Onhan niitä virkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti...

Kellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja Volodjan äiti astui huoneeseen.

-- Etkö sinä nuku? -- kysyi hän haukotellen. -- Nuku sinä vaan... minä hetkeksi... Minä otan vaan tippoja...

-- Mitä niillä?

-- Lily-rouvaa taas puistattaa... Nuku, lapsukainen, sinulla on huomenna tutkinto...

Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja poistui.

-- Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! -- kuuli Volodja hetken kuluttua naisen äänen. -- Tämä on convallariaa, mutta Lily pyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii...

Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut ylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.

-- Ymmärrättekö? Morfiinia! -- selitti Njuta kuiskaten. -- Nimilippu on latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää...

Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen silkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot uniset, tummat hämärässä...

-- Eihän Volodja nukukaan... -- sanoi Njuta. -- Volodja, etsikää sieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa... Häntä vaivaa aina jokin...

Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.

-- Etsikää, -- sanoi Njuta. -- Miksi seisotte siinä?...

Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi liikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja vatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä aaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän syyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja hänen päätään alkoi huimata.

"Äiti on poistunut, -- ajatteli hän. -- Se on hyvä... hyvä..."

-- Ettekö jo?... -- kysyi Njuta pitkäveteisesti.

-- Kohta... Tässä taitaa olla morfiinia... sanoi Volodja luettuaan erään pullon kyljestä nimilipun. -- Olkaa hyvä!

Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän puolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota oli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli hajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä pusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä heikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä auringon valaisemalta taivaalta... Hurmaantuneena, koko ruumiinsa vapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa syleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:

-- Kuinka te olette...

-- Mitä?

Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..

-- Mitä? -- kysyi hän toistamiseen hymyillen.

Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin lehtimajassa, hänen käteensä... Mutta Njuta katseli Volodjaa hymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.

-- Minä rakastan teitä... -- kuiskasi Volodja.

Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:

-- Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! -- sanoi hän puoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. -- Ei näy ketään...

Hän palasi.

Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja hän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi onnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä ikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki tämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme vielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea tapahtunutta kohtaan.

-- Täytyy lähteä, -- sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. -- Kuinka ruma, kurja... hyi, mikä ilettävä otus!

Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä puseronsa, askeleensa, äänensä!...

"Ilettävä otus... -- ajatteli hän Njutan mentyä. -- Olen todellakin ilettävä... Kaikki on ilettävää..."

Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului puutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa... Ja vähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa. Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa on elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla...? Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset milloinkaan puhuneet.

Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan...

"Mitä hän siinä... menköön hiiteen!" -- ajatteli Volodja.

Kellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaan tukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnasta kalpeita kasvojaan hän ajatteli:

"Aivan oikein... Ilettävä otus".

Kun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika ollut tutkinnossa, virkkoi tämä:

-- Nukuin liian kauan... mutta älkää surko, näytän lääkärintodistuksen.

Rouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodja kuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti, ja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiin kysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneesta samosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä -- niiden joukossa hänen äitinsäkin --, kuinka Njutan pestyt ja hymyilevät kasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneen arkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.

Njutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinut ensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi. Arkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissa oli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaan äänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseen hänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunut kiusalliselta ja että hän tuskin huomasi "ilettävän otuksen" läsnäoloa.

Neljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaiset muistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista, omantunnonvaiva -- kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista, synkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää, pitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:

-- Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidän ikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksa pelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa... Se on vastenmielistä! Minä en rakasta teitä... en rakasta!

Volodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmillään pelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasi kauhistuneena:

-- Mitä sinä, hyvä ystäväni?!... Herranen aika, kyytimies kuulee! Ole nyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!

-- En rakasta... en rakasta! -- jatkoi Volodja hengästyen. -- Te olette epäsiveellinen, sieluton... Olkaa käyttämättä tuota sadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?

-- Tule nyt järkiisi, lapseni! -- itki äiti. -- Kyytimies kuulee!

-- Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olette tuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, että minulla on tuollainen äiti... Kun toverini kysyvät jotakin teistä, täytyy minun punastua.

Junamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoi Volodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennä vaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin, junailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä... Ja mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi, että jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa, lämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta... Hän tiesi tämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaan tutkivasti häneen, kysyi:

-- Teillä on luultavasti hammassärky?

Volodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan, aatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, josta hän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äiti oli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksi ikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asui yksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja. Viimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, ja paitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone oli täynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. Läksynsä Volodja valmisti äitinsä huoneessa tai "yhteisessä" -- niin sanottiin suurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistä syömään ja iltaisin seurustelemaan.

Kotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteen ympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit ja huoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollut omaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja "yhteisestä" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetyt kirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollut poissa... Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumalta Mentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansa kanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaista tyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoa pitkin... Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan ja valtameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se ei onnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänen mielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni...

"Ei, täällä on kylmä", -- ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellin ylleen ja meni "yhteiseen".

Siellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä: Volodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluiset silmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihava ranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.

-- En ole tänään vielä syönyt päivällistä, -- sanoi Volodjan äiti. -- Pitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.

-- Dunja! -- huusi ranskalainen.

Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.

-- No, eihän sillä väliä ole, -- sanoi ranskalainen leveästi hymyillen. -- Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!

Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun päähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa musiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja kuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.

-- Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni... -- selitti hän. -- Hänen miesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku. Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb...

-- Äiti, se on valhetta! -- sanoi Volodja ärtyisästi. -- Miksi valehdella?