Part 5

Kun Ognjev lähestyi puutarhan pikku porttia, erosi aitauksen luota tumma varjo, joka tuli häntä vastaan.

-- Vera Gavrilovna! -- ilostui Ognjev. -- Te täällä? Ja minä kun etsin turhaan teitä kotoanne lausuakseni teille jäähyväiset... Niin, hyvästi siis, nyt minä lähden!

-- Näin varhain? Kellohan on vasta yksitoista.

-- Kyllä nyt on jo aika!... Pitää ensin käydä viisi virstaa ja sitten vielä nukkua. Ja huomenna on noustava varhain...

Ognjevin edessä seisoi Kusnetsovin tytär Vera, 21-vuotias neitonen, joka tavallisesti oli surumielinen, huolimattomasti puettu, mutta sangen mieltäkiinnittävä. Sellaiset tytöt, jotka haaveksivat paljon ja makaavat ja lukevat laiskoina päivät pääksytysten kaikkea, mitä vain käsiin sattuu, ja jotka ikävöivät ja murehtivat, sellaiset pukeutuvat yleensä huolimattomasti. Mutta niille, joille luonto on suonut maun ja kauneusaistin, antaa tämä pukeutumisen kevyt huolimattomuus erikoisen viehätyksensä. Ainakaan Ognjev, muistellessaan jälkeenpäin viehättävää Veraa, ei voinut ajatella häntä ilman tuota väljää viittaa, joka vyötäisten kohdalta oli syvissä poimuissa olematta silti vartalonmukainen, ei ilman hiuskiehkuraa, joka korkeasta kampauksesta oli valahtanut otsalle, ei ilman sitä punaista, pumpulasyrjäistä liinaa, joka iltaisin riippui niin alakuloisesti Veran olkapäällä kuin lippu tyynellä säällä, mutta oli päivällä eteisessä rutussa miesten hattujen seassa tai ruokahuoneen arkulla, jossa vanha kissa loikoi kursailematta sen päällä. Tästä liinasta ja noista viitan poimuista tuulahti jonkinlainen vapaa velttous, kodikkuus ja hyväsydämisyys. Ehkä Ognjev juuri senvuoksi, että Vera miellytti häntä, näki tämän joka napissa ja päärmeessä jotakin lämmintä, viehättävää, luontevaa, jotakin sellaista hyvää ja runollista, jota ei ole valheellisissa, kylmissä, kauneustunteensa menettäneissä naisissa.

Veran vartalo oli sopusuhtainen, hänen piirteensä olivat säännölliset ja tukkansa kaunis ja kihara. Ognjev, joka oli nähnyt eläissään hyvin vähän naisia, piti häntä kaunottarena.

-- Huomenna matkustan! -- sanoi Ognjev hyvästellessään pikku portin luona. -- Muistelkaa ystävyydellä minua! Kiitos kaikesta!

Samalla laulavalla äänellä kuin ukonkin kanssa puhuessaan, ja samalla tapaa olkapäitään kohautellen hän alkoi nyt kiitellä Veraa vieraanvaraisuudesta ja hyväsydämisyydestä.

-- Olen kirjoittanut teistä äidilleni joka kirjeessä, -- sanoi Ognjev. -- Kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin te ja teidän isäukkonne, niin silloin vasta elämä olisi suloista! Kotiväkenne on kerrassaan suurenmoista! Te olette yksinkertaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä!

-- Minne te nyt matkustatte? -- kysyi Vera.

-- Ensin äitini luo Oreliin, jossa viivyn parisen viikkoa, ja sitten Pietariin töihin.

-- Entä sitten?

-- Sittenkö? Koko talven teen työtä ja keväällä matkustan jälleen jonnekin maaseudulle kokoomaan aineksia tilastoani varten. No niin, eläkää onnellisena, kauan... Tuskinpa enää koskaan näemme toisiamme.

Ognjev kumartui ja suuteli Veran kättä. Sitten hän sanattoman liikutuksen valtaamana korjasi hartiavaippaansa paremmin ylleen ja kirjoja mukavampaan asentoon, oli hetken vaiti ja virkkoi:

-- Miten paljon täällä onkaan sumua.

-- Niin on. Ettehän vain suinkaan unohtanut mitään?

-- Nähtävästi en mitään...

Ognjev seisoi hetken äänettömänä, kääntyi sitten kömpelösti pikkuporttia kohti ja astui ulos puutarhasta.

-- Odottakaa, minä saatan teitä meidän metsäämme saakka, -- virkkoi Vera astuen hänen jälkeensä.

He lähtivät astelemaan tietä pitkin. Nyt eivät puut sulkeneet enää näköalaa ja saattoi nähdä taivaan ja kaukaisuuden. Koko luonto oli ikäänkuin himmeän, läpikuultavan harson peitossa, josta sen kauneus näytti iloisesti katselevan. Sumu, jota oli paikoin sakeasti, paikoin ohuesti, lepäili epätasaisena pensaiden ja kuhilaiden yllä, harhaili höytäleinä yli tien tai painui maahan ikäänkuin koettaen olla sulkematta näköalaa. Sumuharson läpi näkyi aina metsään saakka koko tie molemmin puolin kulkevine tummine ojineen ja pienine pensaineen, jotka kasvoivat ojien vierillä ja estivät sumuhöytäleiden harhailua. Puolen virstan päässä pikkuportista häämötti Kusnetsovin metsälohko.

"Miksi hän lähti kanssani? Varmasti hän on saatettava takaisin!" -- ajatteli Ognjev, mutta silmäiltyään Veran kasvoja hän hymyili hellästi ja sanoi:

-- Eipä haluttaisi lähteä täältä pois, kun sää on näin kaunis! Ilta on todella romanttinen: kuu, hiljaisuus ja paljon muuta. Tiedättekö mitä, Vera Gavrilovna? Olen elänyt jo 29 vuotta tässä maailmassa, mutta minulla ei ole ollut ainoatakaan seikkailua. Koko elinaikanani ei ainoatakaan romanttista tarinaa, niin että en tunne lemmenkohtauksia enkä lehtokujia huokauksineen ja suuteloineen muuta kuin kuulopuheelta. Luonnotonta! Istuessasi kaupungissa kammiossasi et huomaa tätä puutetta, mutta täällä raittiissa ilmassa sen tuntee voimakkaasti... Oikein harmittaa!

-- Miksi niin?

-- Enpä tiedä. Luultavasti ei minulla ole ollut liikaa aikaa tai ehkäpä en ole tavannut sellaisia naisia, jotka... Yleensä minulla on vähän tuttavia enkä liiku juuri missään.

Nuoret astuivat kolmisen sataa askelta sanaakaan virkkamatta. Ognjev katseli Veran paljasta päätä ja huivia ja hänen mielessään heräsivät keväiset ja kesäiset päivät toinen toisensa jälkeen. Se oli aikaa, jolloin hän kaukana harmaasta kammiostaan Pietarissa, nauttien täällä hyvien ihmisten huolenpidosta, luonnosta ja mieliharrastuksestaan, ei ennättänyt huomata, kuinka aamuiset sarastukset vaihtuivat iltaisiin ja kuinka linnut kesän loppua ennustaen herkesivät laulamasta, ensin satakieli, sitten peltopyy ja vähän myöhemmin ruisrääkkä... Aika kului huomaamatta, oli hyvä ja hauska olla...

Sitten Ognjev alkoi ääneen muistella, kuinka vastenmielistä hänen köyhän, ihmisiin ja elämänhyörinään tottumattoman oli saapua huhtikuun lopulla tänne N:n pitäjään, jossa luuli olon käyvän ikäväksi ja yksinäiseksi ja ihmisten välinpitämättömästi puhuvan tilastosta, joka, hänen mielipiteensä mukaan, oli huomattavin kaikista tieteistä. Saavuttuaan eräänä huhtikuun aamuna pieneen N:n kaupunkiin hän asettui asumaan vanhauskoisen Rjabuhinin majataloon, jossa hänelle parista kymmenestä kopekasta vuorokaudessa annettiin valoisa ja puhdas huone sillä ehdolla, että hän tupakoi ulkona. Levähdettyään ja saatuaan tietää, kuka pitäjän kunnallishallinnon puheenjohtaja oli, lähti hän viivyttelemättä jalkasin Gavril Petrovitshin luo. Hänen oli kuljettava neljä virstaa uhkeita niittyjä ja nuoria lehtoja. Yläilmoissa leijaili leivoja, jotka täyttivät ilman hopeanhelähtävillä äänillä, mutta vihertävillä vainioilla hyppeli peltovariksia arvokkaasti siipiään räpytellen.

-- Hyvänen aika! -- ihmetteli Ognjev silloin, -- eihän täällä aina saane tällaista ilmaa hengittää, vai tuoksuneekohan se näin minun tuloni tähden?

Odottaen kuivaa ja asiallista vastaanottoa hän astui arasti Kusnetsovien asuntoon, katseli silmäkulmainsa alta ja nyki ujosti partaansa. Ukko rypisteli ensin otsaansa, kun ei ymmärtänyt, mitä tällä nuorella miehellä ja tilastotieteellä on tekemistä kunnallishallinnon kanssa, mutta kun tämä oli laajasti selittänyt hänelle, mitä tilastoaines on ja missä ja miten sitä kootaan, niin Gavril Petrovitsh vilkastui, hymyili ja alkoi lapsellisen uteliaasti silmäillä tulijan tilastovihkoja... Saman päivän illalla istui Ivan Aleksejevitsh jo Kusnetsovien illallispöydässä, humaltui pian väkevistä juomista, ja katsellessaan uusien tuttaviensa rauhallisia kasvoja ja velttoja liikkeitä, hän tunsi ruumiissaan suloista, uneliasta uupumusta kuten silloin, kun ihmistä nukuttaa, hymyilyttää, kun hän tuntee loikoilemishalua... Ja uudet tuttavat katselivat häntä hartaasti ja kyselivät, tokko hänen vanhempansa elivät, paljonko hän ansaitsi kuukaudessa, kävikö usein teattereissa...

Ongjev muisteli taivalluksiaan ympäri pitäjiä, huviretkiä, kalamatkoja, joukkoretkeä nunnaluostariin abbedissa Marfan luo, joka lahjoitti kullekin vieraalle lasihelmisen kukkaron, muisteli kiihkeitä, loputtomia, aitovenäläisiä riitoja, jolloin riitapukarit nyrkeillä pöytään iskien ja rummuttaen kiistelivät keskenään, keskeyttivät toistensa puheita ja itsekään sitä huomaamatta puhuivat itsensä pussiin, siirtyivät asiasta toiseen ja riideltyään siten pari kolme tuntia, nauroivat: "Piru ties, mistä tämä riita syntyi! Alettiin terveydestä, mutta jouduttiin haudantakaisiin asioihin!"

-- Entä muistatteko, kuinka minä, te ja tohtori ratsastimme Shestovoon? -- kysyi Ivan Aleksejevitsh Veralta heidän lähestyessään metsää. -- Silloin me vielä tapasimme sen hupsun, jolle minä annoin viisi kopekkaa ja joka kolme kertaa ristinmerkin tehtyään heitti rahan ruispeltoon. Hyvä Jumala, miten runsaasti minulla on muistoja täältä, niin runsaasti, että jos ne voisi koota kiinteään muotoon syntyisi niistä aika harkko kultaa! En ymmärrä, miksi järkevät ja tunteelliset ihmiset tungeksivat suurissa kaupungeissa eivätkä tule tänne? Tokkohan Nevskillä ja suurissa, kosteissa taloissa on enemmän tilaa ja totuutta kuin täällä? Minusta ovat kalustetut vuokrahuoneet, joissa asuu taiteilijoita, lukumiehiä ja sanomalehdentoimittajia, aina näyttäneet epäilyttäviltä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä metsästä kulki tien yli pieni silta, jonka kussakin kulmauksessa oli pylväs. Tähän Kusnetsovit ja heidän vieraansa tavallisesti pysähtyivät iltakävelyillään. Täältä saattoi kiusata metsän kaikua ja nähdä tien katoavan puitten tummaan siimekseen.

-- Nythän olemme jo sillalla! -- virkkoi Ognjev. -- Tästä kai käännytte takaisin...

Vera pysähtyi ja hengähti.

-- Istukaamme, -- sanoi hän istahtaen eräälle siltapylväälle. -- Ennen lähtöä hyvästeltäessä kaikki tavallisesti istuutuvat.

Ognjev istahti hänen viereensä kirjapinolleen ja jatkoi puheluaan. Vera hengitti raskaasti kävelystä eikä katsellut Ivan Aleksejevitshiin, vaan jonnekin syrjään, niin ettei tämä saattanut nähdä hänen kasvojaan.

-- Ja yhtäkkiä me tapaamme toisemme kymmenen vuoden päästä, -- puhui Ivan Aleksejevitsh. -- Millaisia olemme silloin? Te olette ehkä arvoisa perheen äiti, mutta minä jonkun paksun arvokkaan, tarpeettoman tilastollisen kokoelman tekijä. Tapaamme toisemme ja muistelemme menneisyyttä... Me tunnemme nykyisyyden, se täyttää meidät ja liikuttaa meitä... mutta silloin emme enää muista päivää, kuukautta emmekä edes vuotta, jolloin viimeksi näimme toisemme tällä pienellä sillalla. Te tulette muuttumaan... Kuulkaa, muututtehan?...

Vera säpsähti ja kääntyi kysyjää kohti.

-- Mitä? -- kysyi hän.

-- Kysyin teiltä juuri...

-- Suokaa anteeksi, en kuullut, mitä sanoitte.

Nyt vasta Ognjev huomasi, että Vera oli muuttunut. Tyttö oli kalpea ja huokaili, ja hänen vavahteleva hengityksensä levisi hänen huulilleen, hänen käsiinsä, hänen päähänsä, ja hänen otsallaan riippui nyt tuon yhden hiussuortuvan asemesta kaksi... Nähtävästi hän ei tohtinut katsoa Ongjevia suoraan silmiin, vaan liikutustaan peittääkseen hän vuoroin korjasi kaulustaan, joka tuntui viiltävän hänen kaulaansa, vuoroin taas veti punaisen liinansa toiselta olkapäältä toiselle...

-- Teidän on kaiketi kylmä, -- sanoi Ognjev. -- Eihän ole terveellistä istua sumussa. Kyllä minä saatan teidät takaisin kotia.

Vera vaikeni.

-- Mikä teitä vaivaa? -- hymähti Ivan Aleksejevitsh. -- Te vaikenette ettekä vastaa kysymyksiini. Oletteko sairas vai oletteko suuttunut?

Vera, joka painoi lujasti kädellään Ongjevin puoleista poskeaan, tempasi yhtäkkiä kätensä pois.

-- Kauhea asema... -- kuiskasi hän kasvoillaan suuren tuskan ilme. -- Kauhea!...

-- Miksi se niin kauhea on? -- kysyi Ognjev olkapäitään kohauttaen ja ihmetystään salaamatta. -- Mitä tämä oikeastaan merkitsee?

Yhä vielä raskaasti hengittäen ja vavisten kääntyi Vera selin häneen, katseli puolisen minuuttia taivasta ja virkkoi:

-- Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ivan Aleksejevitsh...

-- Kyllä minä kuuntelen.

-- Teistä tuntuu ehkä kummalliselta... te ihmettelette, mutta minusta on kaikki yhdentekevää...

Ognjev kohautti vielä kerran olkapäitään ja valmistautui kuuntelemaan.

-- Minä, tuota noin... -- alkoi Vera painaen päänsä alas ja hypistellen liinansa pumpuloita. -- Nähkääs, minä... tuota noin... tahdoin sanoa... Teistä tuntuu kummalliselta ja... typerältä, mutta minä... en voi enää kauemmin.

Veran puhe muuttui epäselväksi muminaksi, jonka itku äkkiä katkaisi. Tyttö kätki kasvonsa liinaan, painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja itki ääneen. Ivan Aleksejevitsh rykäsi ihmetyksestä hämmästyneenä ja tietämättä, mitä sanoa tai tehdä, katsoi toivottomasti ympärilleen. Itkuun ja kyyneliin tottumattomana hänenkin silmänsä vettyivät.

-- Hyvänen aika, mitä nyt! -- jupisi hän hajamielisesti. -- Vera Gavrilovna, miksi te nyt?... Armaani, oletteko sairas? Vai onko joku loukannut teitä? Sanokaa nyt, ehkä minä voin...

Kun Ivan Aleksejevitsh koettaen lohduttaa tyttöä rohkeni hellävaroen irroittaa tämän kädet kasvoilta, hymyili Vera hänelle kyyneltensä läpi ja virkkoi:

-- Minä... minä rakastan teitä!

Nämä yksinkertaiset ja tavalliset sanat lausui tyttö aivan jokapäiväisesti, mutta ne hämmensivät kovin Ognjevia. Hän kääntyi poispäin Verasta, nousi ja kun hänen hämmästyksensä oli hiukan haihtunut, häntä alkoi pelottaa.

Surunvoittoinen, lämmennyt, hellätunteinen mieliala, jonka lähtö ja läksiäisjuomat olivat hänessä herättäneet, katosi heti tehden tilaa katkeralle, vastenmieliselle kiusallisuudentunteelle. Hän tunsi joutuvansa pois suunniltaan ja hän vieroi Veraa, joka nyt, tunnustettuaan rakkautensa ja heitettyään yltään luoksepääsemättömyyden, mikä niin kaunistaa naista, näytti ikäänkuin lyhyemmältä, yksinkertaisemmalta, himmeämmältä.

"Mitä tämä on? -- kauhistui Ivan Aleksejevitsh. -- Mutta minähän rakastan häntä... vai enkö? Siinäpä arvoitus!"

Mutta Vera, kun kaikkein pahin ja raskain oli vihdoin sanottu, hengitti taas vapaasti. Hän nousi myöskin seisomaan ja katsoen Ivan Aleksejevitshia suoraan silmiin alkoi puhua nopeasti, hillittömästi, innokkaasti.

Kuten ihminen, joka äkkiä pelästyy, ei voi muistaa katastroofin yksityiskohtaista kulkua, niin ei Ognjevkaan muistanut Veran sanoja ja lauseita. Hän muisti vain tytön puheen sisällön, hänet itsensä ja sen vaikutuksen, minkä tuo rakkaudentunnustus teki, muisti ikäänkuin tukahutetun, jonkun verran liikutuksesta sortuneen äänen, ja puhetavan omituisen musikaalisuuden ja intohimoisuuden.

Itkien, nauraen, kyynelten silmäripsissä kimaltaessa Vera kertoi, että heti heidän tuttavuutensa ensimäisenä päivänä Ivan Aleksejevitshin alkuperäisyys, järki, kauniit, viisaat silmät, toimet ja elämän päämäärä olivat hämmästyttäneet häntä ja että hän oli rakastunut tulisesti, järjettömästi ja syvästi; että keväällä, kun hän tuli puutarhasta sisään ja näki eteisessä Ivan Aleksejevitshin hartiavaipan tai kuuli kaukaa hänen äänensä, niin hänen sydäntänsä hiveli viileä, onnea aavistava tuulahdus. Hänen tyhjät pilapuheensakin saivat tytön nauramaan; jokaisessa vihkoon merkityssä numerossa näytti olevan jotakin harvinaista, suurenmoista; hänen ryhmysauvansa näytti kaikkia puita kauniimmalta.

Metsä, sumuhöytäleet ja tummat ojat kahden puolen tietä näyttivät vaienneen ja kuuntelevan tytön kertomusta, mutta Ognjevin sielussa liikkui jotakin pahaa ja kummallista... Tunnustaessaan rakkautensa Vera oli ihana, puhui kauniisti ja tulisesti, mutta Ognjev ei tuntenut nautintoa eikä elämäniloa, kuten olisi toivonut, vaan myötätuntoisuutta, tuskaa ja sääliä Veraa kohtaan, senvuoksi, että hänen tähtensä kärsi noin hyvä ihminen. Ties, ohjasiko Ognjevia kirjallinen järki vai ilmenikö hänessä järkähtämätön tottumus objektiivisuuteen, mikä niin usein häiritsee ihmisten elämää, mutta joka tapauksessa tuntuivat Veran innostus ja kärsimys hänestä tympäiseviltä eikä vakavilta. Samassa hänen tunteensa kuohahti ja kuiskasi hänelle, että kaikki, mitä hän nyt kuuli ja näki, oli luonnon ja personallisen onnen kannalta katsoen tilastoa, kirjoja ja totuuksia tärkeämpää... Ja hän kiukutteli ja syytti itseään, vaikkei ymmärtänytkään, mihin oli vikapää.

Ognjevin kiusallista asemaa pahensi sekin, ettei hän tiennyt, mitä vastata, ja vastata piti ehdottomasti. Suoraan vastaukseen: "en rakasta teitä", siihen hänen voimansa eivät riittäneet, mutta hän ei voinut myöskään myöntyä, sillä hän ei löytänyt kipinääkään sydämestään, vaikka kuinka olisi etsinyt...

Hän vaikeni, mutta Vera kertoi sillä aikaa, ettei hänellä ollut suurempaa onnea kuin saada nähdä hänet, lähteä vaikka heti hänen kanssaan minne hän vain tahtoi, olla hänen vaimonaan ja auttajanaan ja jos Ognjev nyt lähtisi hänen luotaan, niin kuolisi Vera ikävään...

-- Minä en voi jäädä tänne! -- sanoi Vera käsiään väännellen. -- Koti, tämä metsä, ilma, kaikki täällä on käynyt minulle vastenmieliseksi. Minä en voi kestää tätä alituista rauhaa ja päämäärätöntä elämää, en voi sietää meidän värittömiä ja kalpeita ihmisiämme, jotka ovat toinen toisensa kaltaisia kuin vesipisarat! He ovat kaikki sydämellisiä ja hyväntahtoisia, senvuoksi, että ovat kylläisiä eivätkä kärsi, taistele... Mutta minä tahdon juuri suuriin, kosteihin kivitaloihin, joissa kärsitään työstä rasittuneina, työstä ja puutteista...

Tämäkin puhe tuntui Ognjevistä vastenmieliseltä eikä vakavalta. Kun Vera herkesi puhumasta, niin hän ei tiennyt vieläkään mitä sanoa, mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, niin hän jupisi:

-- Minä, Vera Gavrilovna, olen teille hyvin kiitollinen, vaikka tunnen, etten ole mitenkään ansainnut sellaista... teidän puoleltanne... tunnetta. Toiseksi, rehellisenä ihmisenä minun täytyy sanoa, että ... onni perustuu tasapainoon... se on, molemminpuoliseen rakkauteen...

Mutta samassa Ognjev häpesi jupinaansa ja vaikeni. Hän tunsi, että tällä hetkellä oli hänen kasvojensa ilme tyhmä, typerä, syyllinen, että hänen naamansa oli pinnistetty ja jännittynyt... Vera osasi kaiketikin lukea totuuden hänen kasvoistaan, koska hän yhtäkkiä muuttui vakavaksi, kalpeaksi ja hänen päänsä painui alas.

-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ognjev, kestämättä pitempää vaitioloa. -- Minä kunnioitan teitä niin paljon, että... kärsin siitä!...

Vera kääntyi pikaisesti ympäri ja lähti nopeasti astelemaan kotiansa kohti. Ognjev seurasi häntä.

-- Ei tarvitse! -- sanoi Vera viitaten hänelle kädellään. -- Älkää tulko, minä menen yksin...

-- Eihän toki... pitäähän sentään saattaa...

Mitä ikinä Ognjev puhuikaan, kaikki tuntui hänestä inhottavalta ja typerältä. Syyllisyyden tunne kasvoi hänessä askel askeleelta. Hän kiukutteli, puristeli nyrkkiään ja kirosi kylmyyttään ja kömpelöä käytöstään naisten seurassa. Koettaen kiihottaa itseään hän katsoi Veran kaunista vartaloa, hänen tukkaansa ja pienten jalkojensa jälkiä pölyisellä tiellä, palautti mieleensä hänen sanojaan ja kyyneleitään, mutta kaikki tämä vain liikutti hänen mieltään eikä kiihottanut sitä.

"Ah, eihän saata väkivalloin rakastua!" -- vakuutti hän itselleen ja ajatteli samalla: -- "mutta koska minä oikeastaan rakastun väkivallatta? Olenhan kohta 30-vuotias! Veraa parempaa naista en ole milloinkaan tavannut enkä tule ikänä enää tapaamaankaan... Oh, koiramaista vanhuutta! 30-vuotias vanhus!"

Vera asteli hänen edellään yhä nopeammin ympärilleen katsomatta, pää painuksissa. Ognjevista näytti kuin hän olisi surusta surkastunut hartiain kohdalta...

"Kuvittelenpa, mitä hänen mielessään nyt liikkuu! -- ajatteli Ognjev katsellessaan tytön selkää. -- Kaiketi häntä hävettää ja tuskastuttaa siihen määrin, että tahtoisi kuolla! Hyvä Jumala, kuinka paljon tässä elämässä on runoutta, järkeä... Mutta miten typerä, järjetön minä sentään olen!..."

Puutarhan pikkuportin luona Vera katsahti taakseen, köyristyi, veti liinan ympärilleen ja lähti hätäisesti kävelemään pitkin lehtokujaa.

Ivan Aleksejevitsh jäi yksin. Palatessaan takaisin metsään hän asteli verkalleen, pysähtyen vähän väliä katselemaan pikku porttiin päin sen näköisenä kuin ei olisi uskonut itseään. Hän etsi tiestä Veran jälkiä eikä uskonut, että tyttö, joka oli häntä niin miellyttänyt, oli vastikään tunnustanut hänelle rakkautensa ja että hän niin kömpelösti oli "kieltäytynyt." Ensi kerran elämässään hän tuli kokemuksesta vakuutetuksi siitä, kuinka vähän ihminen on riippuvainen hyvästä tahdostaan, ja huomanneeksi omasta itsestään, millaisessa asemassa kunnollinen ja hyvätahtoinen ihminen on aiheuttaessaan lähimmäiselleen vasten tahtoaan julmia, ansaitsemattomia kärsimyksiä.

Hänellä oli paha omatunto, ja kun Vera oli kadonnut, alkoi hänestä tuntua siltä, kuin hän olisi menettänyt jotakin hyvin kallista, läheistä, jota hän ei enää voinut saavuttaa. Hän tunsi, että Veran mukana katosi osa hänen nuoruuttaan, ja että ne hetket, jotka hän niin hyödyttömästi oli elänyt, eivät enää ikänä palaisi takaisin. Saavuttuaan sillalle hän pysähtyi ja rupesi miettimään. Hän tahtoi löytää syyn kummalliseen kylmäkiskoisuuteensa. Hänestä oli selvää, ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään. Vilpittömästi hän tunnusti itselleen, että se ei ollut järkeilevää kylmäkiskoisuutta, jolla viisaat ihmiset niin usein kerskailevat, eikä itserakkaan hölmön kylmyyttä, vaan aivan yksinkertaisesti henkistä voimattomuutta, kykenemättömyyttä käsittää syvästi kauneutta, varhaista vanhuutta, johon hänet oli vienyt kasvatus, taistelu leipäkannikasta ja perheettömänä numeroidussa huoneessa asuminen.

Sillalta hän lähti vitkaan, ikäänkuin vastenmielisesti astumaan metsään johtavaa tietä pitkin. Täällä, missä puitten läpi hohtava kuutamo räikeinä täplinä kuvastui tummaa, sakeata taustaa vasten, jossa hän ei tuntenut mitään muuta kuin omat ajatuksensa, täällä hän halusi hartaasti saada takaisin sen, mitä oli menettänyt.

Ja Ivan Aleksejevitsh kuvitteli mielessään, että hän oli palannut vielä kerran takaisin. Yllyttäen itseään muistelmilla ja ajatellen voimakkaasti Veraa hän riensi puutarhaan. Tiellä ja puutarhassa ei ollut enää sumua, ja kirkas kuu paistoi kuin puhtaaksi pestynä taivaalta. Idässä oli vielä hiukan usvaa ja taivas jonkun verran synkkä... Ognjev kuvitteli astuvansa varovasti tummia ikkunoita kohti. Heliotrooppi ja reseda tuoksuivat väkevästi... Karo heilutti ystävällisesti häntäänsä, juoksi hänen luokseen ja haistoi hänen kättään... Karo oli ainoa elävä olento, jonka hän näki kiertäessään pari kertaa talon ympäri. Sitten hän pysähtyi Veran pimeän ikkunan alle ja viitattuaan kädellä poistui raskaasti huoaten puutarhasta...

Tunnin kuluttua hän oli jo tuossa pienessä kaupungissa, jossa hän majaili, ja kolkutti kasvot kuumina majatalon porttia, johon hän väsyneenä nojasi. Jossakin kaukana haukkui koira ja ikäänkuin vastaukseksi hänen kolkutukseensa alettiin kirkon luona soittaa raskasta rautalevyä...

-- Yökaudet kuljeskelet pitkin... murisi porttia avatessaan majatalon isäntä, jonka yllä oli kuin pitkä naisten paita. -- Parempi olisi, jos rukoilisit Jumalaa ja heittäisit nuo yöjuoksusi...

Saavuttuaan sisälle huoneeseensa Ivan Aleksejevitsh laskeutui vuoteelle ja tuijotti pitkän aikaa tuleen... Sitten hän ravisti päätään ja alkoi laittaa tavaroitaan matkakuntoon...

Volodja.