Part 4

Vaunussa oli viileätä. Matkustin ensimäisessä luokassa, mutta meitä istui kolme henkeä samalla sohvalla, sisäikkunoita ei ollut, ulko-ovi johti suorastaan vaunuun, ja minusta tuntui kuin olisin istunut jalkapuussa, ahdingossa, hyljättynä, kurjana. Minun jalkojani paleli ja samalla johtui mieleeni, kuinka houkutteleva Ariadna oli ollut aamunutussaan, hiukset hajalla, ja minut valtasi äkkiä niin voimakas mustasukkaisuuden tunne, että hypähdin tuskissani pystyyn. Naapurini katsoivat minuun ihmeissään, vieläpä kauhuissaankin.

Kotona maalla oli suuria lumikinoksia ja kahdenkymmenen asteen pakkanen. Rakastan talvea, sillä tähän vuodenaikaan minun oli maalla, vieläpä paukkuvassa pakkasessa, niin lämmin olla. On niin hauska turkit ja huopasaappaat yllä työskennellä kirkkaana, kylmänä päivänä puutarhassa tai pihalla, tai lukea sisällä hyvin lämmitetyssä kamarissa, istua isän työhuoneen uunin edessä, kylpeä maalaissaunassa... Vain siinä tapauksessa, ettei talossa ole äitiä, sisaria tai lapsia, ovat talvi-illat niin kolkkoja, ja tuntuvat silloin niin pitkiltä ja hiljaisilta. Ja mitä lämpimämpi ja suloisempi olo on, sitä tuntuvampi on tämä puutekin.

Sen talven illat olivat pitkiä, jolloin palasin ulkomailta. Minun oli ikävä, enkä voinut ikävältä edes lukea. Päivällä tosin aika kului joten kuten lapioidessa lunta puutarhassa, kanoja ja vasikoita ruokkiessa, mutta illoista ei tahtonut tulla mitään loppua!

Ennen en pitänyt vieraista, mutta nyt iloitsin heidän tulostaan, sillä tiesin, että puhe kääntyisi ehdottomasti Ariadnaan. Spiritisti Kotlovitsh ajoi usein luoksemme saadakseen puhua sisarestaan, ja toi toisinaan mukanaan ystävänsä, ruhtinas Maktujevin, joka ei ollut suinkaan vähemmän rakastunut Ariadnaan kuin minä. Ruhtinaan täytyi saada istua Ariadnan huoneessa, kosketella hänen pianonsa näppäimiä ja selailla hänen nuottiensa lehtiä; muuten hän ei jaksanut elää. Ja isoisä Hilarionin henki ennusti yhä, että Ariadnasta tulisi ennemmin tai myöhemmin ruhtinaan puoliso.

Meillä ruhtinas viipyi tavallisesti pitkän aikaa, keskipäivästä aina puoliyöhön saakka. Mutta hän ei puhunut paljon; vaieten hän tyhjensi pari kolme pulloa olutta naurahtaen vain silloin tällöin katkonaisesti, surullisesti ja typerästi osoittaakseen siten, että hänkin ottaa osaa keskusteluun. Aina lähtöä tehdessään hän vei minut syrjään ja kysyi puoliääneen:

-- Milloin näitte Ariadna Grigorjevnan viimeksi? Oliko hän terve? Luulen, että hän viihtyy siellä?

Tuli kevät. Oli lähdettävä pelloille kevätkylvöjä tekemään. Sää oli kolkko, mutta kuitenkin keväinen, ja minä olin jo taipuvainen tyytymään tappiooni. Tehdessäni peltotöitä ja kuunnellessani kiurujen laulua, juohtui usein mieleeni ajatus: eiköhän olisi parasta päättää jo nuo haaveet onnesta ja naida muitta mutkitta yksinkertainen talonpoikaistyttö?

Mutta keskellä kuuminta työkiirettä sain kirjeen, jossa oli italialainen postimerkki. Ja kevätkylvöt, mehiläiset, vasikat, talonpoikaistyttö -- kaikki katosivat kuin savu.

Tällä kertaa Ariadna kirjoitti, että hän oli sanomattoman onneton. Hän soimasi minua siitä, etten ollut ojentanut hänelle auttavaa kättä, vaan heittänyt hänet vaaran hetkenä oman onnensa nojaan. Koko kirje oli kirjoitettu suurella, hermostuneella käsialalla, se oli täynnä korjauksia ja tahroja, ja saattoi huomata, että hän oli kirjoittanut sen suuressa kiiressä ja että hän oli kärsinyt paljon. Kirjeensä lopussa hän rukoili minua luokseen pelastamaan häntä.

Tempasin itseni taas irti ympäristöstäni ja matkustin muille maille.

Ariadna asui Roomassa. Saavuin hänen luokseen myöhään illalla, ja nähdessään minut hän alkoi itkeä ja heittäytyi kaulaani. Hän ei ollut lainkaan muuttunut talven kuluessa; oli yhtä nuori ja kaunis kuin ennenkin. Söimme yhdessä illallisen ja ajelimme aina aamun valkenemiseen saakka ympäri Roomaa, ja koko ajan hän kertoi elämänsä vaiheita.

Kysyin, missä Lubkov oli.

-- Älkää puhuko siitä roistosta! -- huusi hän. -- Hän inhottaa ja iljettää minua!

-- Mutta tehän rakastitte häntä, -- sanoin.

-- En milloinkaan! Ensi aikoina hän näytti hyvin omaperäiseltä ja herätti myötätuntoisuutta -- siinä kaikki. Hän on hävytön, valtaa naisen väkirynnäköllä, ja se tempaa mukaansa. Mutta älkäämme puhuko hänestä. Se on surullinen lehti elämäni kirjassa. Hän on matkustanut Venäjälle rahoja hankkimaan, ja minä sanoin hänelle, että hänen on paras pysyä poissa täältä.

Ariadna ei asunut enää hotellissa, vaan yksityisessä huoneustossa, jossa oli kaksi kylmästi ja uhkeasti sisustettua huonetta. Sellainen oli hänen makunsa.

Lubkovin lähdettyä hän oli lainannut tuttaviltaan noin viisi tuhatta frangia, ja minun tuloni oli todellakin hänen pelastuksensa.

Toivoin voivani viedä hänet maalle kotikyläämme, mutta en onnistunutkaan siinä. Hän ikävöi tosin kotimaahansa, mutta muistot eletystä köyhyydestä, puutteista, ruostunut katto veljensä talossa, herättivät hänessä inhoa ja kauhua, ja esittäessäni kotimatkaa hän puristi suonenvetoisesti käsiäni ja sanoi:

-- Ei, ei! Minä kuolisin ikävään siellä kotona!

Silloin joutui rakkauteni viimeiseen vaiheeseensa.

-- Olkaa entinen ystäväni, rakastakaa minua hiukan, -- sanoi Ariadna puoleeni kumartuen. -- Te olette niin synkkä ja miettiväinen, pelkäätte antautua innostuksen valtaan ja ajattelette alati seurauksia. Tuo tuollainen on ikävää. Minä rukoilen, olkaa nyt hellä minulle!... Minun puhdas, pyhä, rakas ystäväni, minä rakastan teitä!

Minusta tuli hänen rakastajansa. Ainakin kuukauden päivät olin kuin mieletön, ihastunut korviani myöten. Syleillä nuorta, ihanaa vartaloa, nauttia siitä, tuntea aina herätessään sen lämpö ja ajatella, että tässä on nyt minun Ariadnani, -- siihen ei ollut helppo tottua!

Mutta minä totuin siihen kuitenkin ja vähitellen asemani alkoi selvitä minulle. Ensinnäkin huomasin, että Ariadna ei rakastanut minua nyt enemmän kuin ennenkään. Mutta hän tahtoi tosissaan rakastaa, hän pelkäsi yksinäisyyttä ja tärkeintä oli se, että minä olin nuori, terve, voimakas, ja hän aistillinen, kuten yleensä kaikki kylmät ihmiset. Me emme salanneet toisiltamme, että himokas rakkaus oli vienyt meidät yhteen. Senjälkeen minäkin ymmärsin jotain muuta... Oleskelimme Roomassa, Napolissa, Firenzessä, matkustimme myöskin Parisiin, mutta siellä oli liian kylmä ja me palasimme takaisin Italiaan. Esiinnyimme kaikkialla miehenä ja vaimona, elimme kuin rikkaat kartanonomistajat. Tuttavuudestamme oli usealle huvia, ja Ariadnalla oli kaikessa hyvä menestys. Kun hän otti tunteja taidemaalauksessa, sanottiin häntä taiteilijattareksi, ja ajatelkaas, tämä nimitys sopi hänelle mainiosti, vaikka hänellä ei ollut lainkaan luontaisia lahjoja tälle alalle.

Ariadna nukkui joka päivä kahteen, kolmeen saakka ja nautti kahvinsa ja aamiaisensa sängyssä. Päivälliseksi hän söi lientä, kalaa, lihaa, parsaa, lintua, ja kun hän meni levolle, annoin hänelle vielä vuoteelle jotakin, esimerkiksi pihvin, ja sen hän söi surullisen, huolestuneen näköisenä. Yöllä herätessään hän söi omenia ja appelsiineja. Tämän naisen pääominaisuuksia oli hämmästyttävä kavaluus. Hän oli aina joka hetki kavala, nähtävästi tuntematta siihen minkäänlaista tarvetta, vaistomaisesti, saman vietin vaikutuksesta, joka saa varpusen tirskumaan ja torakan liikuttamaan tuntosarviaan. Hän oli kavala minua, palvelijoita, ovenvartijoita, kauppa-apulaisia, tuttavia kohtaan; hän ei voinut kertaakaan keskustella kenenkään kanssa eikä tavata ketään teeskentelemättä, irvistelemättä. Kun joku mies, olipa tämä sitten palvelija tai herra, vain astuikin huoneeseemme, muuttui Ariadnan katse, ilme, ääni, muuttuivatpa hänen muotonsa ääriviivatkin. Olisittepa edes kerrankin nähnyt hänet silloin, niin olisitte varmaan sanonut, ettei voinut olla meitä ylhäisempiä ja rikkaampia ihmisiä koko Italiassa. Ei sattunut sitä taiteilijaa hänen seuraansa, jolle hän ei olisi laverrellut jonninjoutavia valheita tämän erinomaisista luonnonlahjoista.

-- Te olette suurenmoinen taituri! -- sanoi hän suloisen laulavalla äänellä. -- Teidän seurassanne on melkein kauheata olla. Luulen, että voitte tunkeutua ihmissielun salatuimpiinkin kätköihin.

Ja kaiken tämän hän sanoi viehättääkseen, saavuttaakseen "menestystä" ja ollakseen lumoava! Hänen aivojensa ainaisena ajatuksena oli vain tämä: miellyttää! Ja se oli hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä. Jos olisin sanonut hänelle, että sen ja sen kadun varrella, siinä ja siinä talossa asui ihminen, joka ei ollut mieltynyt häneen, olisi hän siitä todellakin kärsinyt. Hänen piti joka päivä saada lumota, vangita, tehdä joku mielettömäksi. Se seikka, että olin hänen vallassaan ja haihduin hänen lumoissaan aivan kuin olemattomiin, tuotti hänelle samaa tyydytystä, jota voittajat tunsivat aikoinaan turnajaisissa. Mutta minun nöyryytykseni ei riittänyt vielä hänelle. Hän vääntelihe peitteittä öisin vuoteellaan kuin naarastiikeri, sillä hänen oli aina kuuma, ja luki kirjeitä, joita Lubkov oli hänelle kirjoittanut. Tämä rukoili Ariadnaa saapumaan Venäjälle, muuten hän ryöstäisi ja murhaisi jonkun saadakseen rahaa, jolla matkustaa Ariadnan luo Italiaan. Ariadna vihasi Lubkovia, mutta tämän kiihkeät, orjamaiset kirjeet kiihottivat häntä. Hänen ajatuksensa omasta lumousvoimastaan oli kerrassaan suurenmoinen: hänestä tuntui siltä kuin olisi hän voinut valloittaa suuret joukot ihmisiä, koko Italian, koko maailman, jos he vain olisivat nähneet hänen alastoman ruumiinsa muodon ja hänen ihonsa värin. Nämä puheet ruumiin muodosta ja ihon väristä loukkasivat minua, mutta tämän huomattuaan hän puhui huonolla tuulella ollessaan tuontapaisia typeryyksiä ärsyttääkseen minua, ja menipä kerran niinkin pitkälle, että suuttui erään naisen luona ollessamme vieraisilla tämän huvilassa ja sanoi minulle:

-- Ellette lakkaa kiusaamasta minua noilla viisauksillanne, riisuudun heti ilki alasti ja heittäydyn tuonne kukkapenkereelle makaamaan!

Ajattelin toisinaan katsellessani, miten hän nukkui, söi tai koetti tekeytyä hyvin naivin näköiseksi: miksi Jumala on luonut hänet kauniiksi, suloiseksi, älykkääksi? Senköhän vuoksi, että hän voisi piehtaroida vuoteessa, syödä ja valehdella, valehdella rajattomasti?

Kolmea seikkaa Ariadna pelkäsi: kuukauden kolmattatoista päivää, ilkeitä silmiä ja pahoja unia. Vapaasta rakkaudesta ja vapaudesta yleensä hän jutteli kuin vanha, jumalinen nainen, ja väitti, että Boleslav Markevitsh on Turgenjevia etevämpi. Mutta hän oli kavala ja teräväkielinen kuin paholainen ja osasi käyttäytyä seuroissa kuin sivistynyt ja edistystä harrastava henkilö ikään.

Ariadna saattoi ilon hetkellä loukata palvelijaa tai tappaa hyönteisen; hän piti härkätaisteluista, luki mielellään murhista ja suuttui, jos joku syytetty vapautettiin.

Elämämme kävi hyvin kalliiksi. Isä parka lähetti minulle eläkkeensä, kaikki pikku tulonsa, lainasi minulle, mistä vain sai irti, ja kun hän kerran vastasi "non habeo", lähetin hänelle epätoivoisen sähkösanoman, jossa pyysin häntä panttaamaan maatilan. Hiukan myöhemmin pyysin häntä hankkimaan jostakin rahoja toista kiinnitystä vastaan. Hän täytti vähääkään vastustelematta molemmat pyyntöni ja lähetti minulle kaikki rahat viimeiseen kopekkaan asti.

Mutta Ariadna halveksi elämän käytännöllistä puolta, hän välitti viis kaikesta tästä, ja tuhlatessani tuhansia frangeja hänen mielettömiä toiveitaan tyydyttääkseni ja valittaessani kuin vanha puu, lauleli hän iloisin mielin: "Addio bella Napoli".

Kylmenin vähitellen häntä kohtaan ja rupesin häpeämään suhdettamme. En pidä raskaudesta enkä synnytyksestä, mutta nyt haaveksin toisinaan lasta, joka ainakin muodollisesti olisi voinut muuttaa elämäämme.

Jotten olisi perinpohjin kyllästynyt elämääni, rupesin käymään museoissa ja taidekokoelmissa, aloin lukea kirjasia, söin vähän ja lopetin juomisen. Pitkin päivää uuvutin siten itseäni, ja elämäni tuntui jonkunverran kevyemmältä.

Mutta Ariadna kyllästyi minuun myöskin. Sattumalta kuuluivat ne ihmiset keskisäätyyn, joiden parissa hänellä oli ollut hyvä menestys; lähettiläitä ja salonkeja ei ollut enää; rahoja oli niukanlaisesti ja se tuskastutti, vieläpä itkettikin häntä. Vihdoin hän sanoi, ettei hänellä olisi mitään Venäjänmatkaa vastaan.

Ja niin me lähdimme matkalle. Viime kuukausina ennen lähtöä oli hän kirjoitellut ahkerasti veljelleen; hänellä oli nähtävästi salaiset aikomuksensa, mutta mitkä... Jumala ties. Olin jo aikoja sitten väsynyt onkimaan hänen viekkaita ajatuksiaan.

Mutta me emme lähteneet maalle, vaan olemme nyt matkalla Jaltaan ja sieltä Kaukasiaan. Hän ei viihdy nykyään enää muualla kuin kylpypaikoissa, mutta tietäisittepä vain, miten minä vihaan näitä kylpypaikkoja, miten ilma niissä on ummehtunut ja miten minua kaikki hävettää niissä. Olisinpa nyt kotonani maalla, jossa saisin tehdä työtä otsani hiessä voidakseni siten sovittaa erehdykseni! Nyt tunnen itsessäni piilevän rajattoman voiman ja minusta näyttää siltä, että panemalla nämä voimat liikkeelle voin lunastaa maatilan viidessä vuodessa veloista vapaaksi.

Mutta asia on sekava. Me emme ole enää ulkomailla, vaan Venäjällä ja on ajateltava laillista avioliittoa. Viehätys on tietysti jo kadonnut, entisestä rakkaudesta ei ole enää hituistakaan jälellä. Mutta olkootpa asiat miten tahansa, niin on velvollisuuteni naida hänet.

* * * * *

Shamohin, joka oli innostunut kertomuksestaan, ja minä menimme alas ja jatkoimme keskustelua naisista.

Oli jo myöhä tavatessamme toisemme hytissä, jossa rupesimme levolle.

-- Toistaiseksi on nainen vain maaseudulla miehen tasalla, -- puhui Shamohin. -- Siellä hänen ajatuksensa, tunteensa ja aherruksensa askartelevat sivistysasioissa samalla innolla kuin miehen. Mutta älykäs kaupunkilaisnainen on jo paljon jälempänä häntä ja palaamassa jälleen entiseen alkuperäiseen tilaansa. Hän on jo puoliksi ihmispeto, ja hänen ansiotaan on juuri se, että ihmisneron valloituksista on mennyt niin paljon hukkaan. Nainen häviää vähitellen naisena ja hänen sijalleen tulee naaras. Tämä älykkään naisen jäännös uhkaa vakavasti kultuuria; peräytyessään koettaa nainen kiinnittää miehen itseensä ja hidastuttaa siten tämän edistystä. Siitä ei ole epäilystäkään.

Minä kysyin: miksi tuomita kaikkia naisia yhden ainoan mukaan... Ariadnan mukaan? Jo naisten pyrkimys sivistykseen ja sukupuolten tasa-arvoisuuteen, mikä mielestäni on pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen, kumoaa jokaisen luulon taaksepäin kulkevasta kehityksestä.

Mutta Shamohin tuskin kuunteli minua ja hymyili epäluuloisesti. Hän oli jo kiihkeä, paatunut naisten vihaaja, ja olisi ollut turhaa koettaa muuttaa hänen mieltään.

-- Riittää! -- keskeytti hän. -- Ellei nainen kerran pidä minua tasa-arvoisena ihmisenä, vaan koiraksena, ja koettaa koko ikänsä vain miellyttää minua, s.o. valloittaa minut, niin saattaako silloin enää puhua naisen täysistä oikeuksista? Oi, älkää luottako heihin, he ovat niin kovin viekkaita! Me miehet teemme työtä hankkiaksemme heille vapauden, mutta he eivät välitä tästä vapaudesta, ovat vain valittavinaan. He ovat niin äärettömän viekkaita!

Kinastelu ikävystytti minua, tahdoin nukkua ja käännyin seinään päin.

-- Niin, -- kuulin vielä, kun olin jo nukahtamaisillani. -- Niin! Syy on kokonaan kasvatuksessamme, hyvä ystäväni. Kaupungeissa naisten kasvatus rajoittuu pääasiallisesti siihen, että heistä koetetaan muodostaa ihmispetoja, s.o. opettaa häntä miellyttämään koirasta ja pitämään tätä vallassaan. Niin!

Shamohin huoahti.

Tyttöjä ja poikia on opetettava rinnan, jotta he saisivat olla aina yhdessä, ja naisen kasvatuksen tulee olla sellainen, että hän miehen tavoin tottuisi huomaamaan erehdyksensä, muuten hän luulee olevansa aina oikeassa. Istutettakoon tyttöihin heidän vielä kapaloissa ollessaan se käsitys, että mies ei ole vain pelkkä kavaljeeri ja sulhanen, vaan läheinen, samanarvoinen ihminen kuin nainenkin. Opetettakoon heitä ajattelemaan loogillisesti, älköönkä heille vakuutettako, että heidän aivonsa painavat vähemmän kuin miehen ja että he senvuoksi saavat olla välinpitämättömiä tieteitä, taiteita ja yleensä kultuuria kohtaan. Suutarin tai maalarin oppipojalla on myöskin pienemmät aivot kuin täysikasvuisella miehellä, mutta hän ottaa kuitenkin osaa yleiseen olemassaolontaisteluun, hän tekee työtä ja kärsii. On myöskin luovuttava tuosta tavasta vedota fysiologiaan, raskaudentilaan ja synnytyksiin, sillä ensinnäkin: nainen ei synnytä joka kuukausi, toiseksi: kaikki naiset eivät saa lapsia ja kolmanneksi: maalaisnainen tekee peltotyötä vielä päivää ennen synnytystä eikä kärsi siitä. Vallitkoon sitäpaitsi arkielämässä täydellinen yhdenvertaisuus. Jos mies tarjoaa naiselle tuolin tai antaa hänelle lattialle pudonneen nenäliinan, niin maksakoon nainen takaisin samalla mitalla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos hyvään perheeseen kuuluva tyttö auttaa ylleni päällystakin tai ojentaa minulle lasillisen vettä...

Enempää en kuullut; minä nukahdin.

Seuraavana päivänä Sevastopolia lähestyessämme oli huono, sateinen sää. Laiva keinui. Shamohin istui ääneti kanssani laivan kannella syviin ajatuksiin vaipuneena. Teelle soitettaessa alkoi kannelle laskeutua miehiä, kaulukset pystyssä, ja naisia, joiden kasvot olivat unisen näköiset. Eräs naisista, nuori ja hyvin kaunis, sama, joka Woloczyskassa oli suuttunut tullivirkamiehiin, tuli Shamohinin luo ja sanoi tälle oikukkaan, hemmotellen lapsen tavoin:

-- Jean, lintusi on merisairas!

Jaltassa asuessani näin tämän kauniin naisen ratsastavan kahden upseerin seurassa, jotka pysyivät töin tuskin hänen kintereillään. Ja eräänä aamuna näin hänen istuvan meren rannalla yllään fryygialainen päähine ja esiliina. Hän maalasi öljyvärietyydiä, ja jonkun matkan päässä seisoi joukko ihmisiä häntä ihaillen.

Tutustuin sitten kerran tuohon naiseen. Hän puristi lujasti kättäni, loi minuun ihastuneen silmäyksen ja kiitti hempeällä äänellä minua siitä tyydytyksestä, jonka teokseni olivat tuottaneet hänelle.

-- Älkää uskoko, -- kuiskasi Shamohin minulle, -- hän ei ole lukenut yhtään ainoatakaan teostanne.

Kävellessäni rannalla myöhemmin illalla, tapasin Shamohinin, joka kantoi suuria hedelmä- ja herkkukääröjä.

-- Ruhtinas Maktujev on täällä! -- huusi hän iloisesti. -- Saapui eilen Ariadnan veljen, spiritistin kanssa. Nyt ymmärrän, missä asioissa Ariadna kirjoitteli niin ahkerasti veljelleen! Hyvä Jumala, -- jatkoi hän kohottaen katseensa taivasta kohti ja painaen kääröjä rintaansa vasten, -- jos hänen aikeensa ruhtinaan suhteen onnistuisivat, olisin minä vapaa ja voisin matkustaa siinä tapauksessa maalle isäni luo!

Ja Shamohin jatkoi kiireesti matkaansa.

-- Alan jo uskoa henkiin! -- huusi hän minulle taakseen katsahtaen. -- Isoisä Hilarionin henki näyttää ennustaneen oikein! Oi, kunpa asianlaita niin olisi!

Seuraavana päivänä matkustin Jaltasta, mutta sitä en tiedä, miten Shamohinin romaani lienee loppunut.

Vera.

Ivan Aleksejevitsh Ognjev muisteli, kuinka hän eräänä elokuun iltana avasi lasioven niin että helisi, ja meni ulos parvekkeelle. Hänen yllään oli silloin kevyt hartiavaippa ja päässään leveälierinen olkihattu, joka nyt virui tomuisena sängyn alla jalkineitten seassa. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjoja ja vihkoja, toisessa paksu ryhmysauva.

Oven takana hänelle tietä valaisten seisoi talon isäntä, Kusnetsov, kaljupäinen, harmaapartainen ukko, yllään lumivalkoinen, nukkanahkainen takki. Ukko hymyili sydämellisesti ja nyökäytteli päätään.

-- Hyvästi, vanhus! -- huusi Ognjev hänelle. Kusnetsov asetti lampun pöydälle ja meni myöskin parvekkeelle. Kaksi pitkää, kapeata varjoa siirtyi portailta kukkalavoille ja häipyi edemmäksi lehmusten rungoille.

-- Hyvästi ja suuret kiitokset vielä kerran! -- virkkoi Ivan Aleksejevitsh. -- Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, herttaisuudestanne, rakkaudestanne... En unohda ikipäivinä teidän vieraanvaraisuuttanne. Te olette niin hyvä, tyttärenne on hyvä, te kaikki olette niin hyviä, iloisia, sydämellisiä... niin kelpo ihmisiä, etten osaa sitä sanoakaan!

Tunteiden kyllyydestä ja väkevien juomien vaikutuksesta Ognjev puhui laulavalla äänellä ja oli niin liikutettu, että vilkuttamalla silmiään ja kohauttelemalla olkapäitään tulkitsi tunteitaan enemmän kuin sanoin. Kusnetsov, joka myöskin oli lämmennyt ja liikutettu juomista, kurottautui nuorta miestä kohti ja suuteli tätä.

-- Olen tottunut teihin kuin koira isäntäänsä! -- jatkoi Ognjev. -- Olen käynyt melkein joka päivä luonanne, jäänyt kymmenkunta kertaa teille yöksikin, ja maistellut niin runsaasti juomianne, että tekee oikein pahaa sitä nyt muistellessani. Mutta etupäässä kiitän teitä, Gavril Petrovitsh, siitä myötävaikutuksesta ja avusta, jota olette minulle osoittanut. Ilman teitä olisin varmaankin saanut oleskella täällä aina lokakuuhun saakka tilastoineni. Mutta kyllä alkulauseessani kirjoitankin: "Pidän velvollisuutenani lausua kiitokseni N:n kunnallishallinnon puheenjohtajalle, herra Kusnetsoville hänen sydämellisestä myötävaikutuksestaan". Tilastotieteellä tulee olemaan loistava tulevaisuus! Pyydän lausumaan tervehdykseni Vera Gavrilovnalle ja sanomaan tohtoreille, molemmille tuomareille ja teidän kirjurillenne, etten unohda milloinkaan heidän apuaan! Ja nyt, vanhus, syleilkäämme toisiamme ja suudelkaamme jäähyväisiksi!

Juomista uupunut Ognjev suuteli vielä kerran ukkoa ja alkoi laskeutua alas. Alimmalla portaalla hän katsahti taakseen ja kysyi:

-- Näemmeköhän enää milloinkaan toisiamme?

-- Jumala ties! -- vastasi ukko. -- Luultavasti emme!...

-- Niin, totisesti! Pietariin ei teitä saa millään, ja minä tuskin koskaan joutunen näille syrjäisille seuduille. Siis, voikaa hyvin!

-- Jättäisitte kirjanne tänne! -- huusi Kusnetsov hänen jälkeensä. -- Miksi turhan tautta kantaa noin painavaa taakkaa? Lähetän huomenna miehen tuomaan niitä!

Mutta Ognjev ei kuullut enää, vaan eteni nopeasti talosta. Hänen viinistä lämmennyt mielensä oli sekä iloinen että surullinen... Hän kulki ja mietti, miten usein tässä maailmassa sentään tapaa hyviä ihmisiä ja kuinka säälittävää on, ettei näistä tapaamisista jää muuta kuin muistot jälelle. Näet joskus kaukana taivaanrannalla kurkiparven, heikko tuulenhenki kantaa sen valittavan ja samalla kiihkeän huudon korviisi, mutta hetken kuluttua et näe enää pienintäkään pistettä etkä kuule heikointakaan ääntä, katsoppa sitten siintävään etäisyyteen miten hartaasti tahansa. Samoin vilahtavat ihmiset elämässä ohitsemme heidän kasvonsa, ja sanansa katoavat menneisyyteen jättämättä jälkeensä muuta kuin muiston mitättömiä tähteitä.

Ivan Aleksejevitsh oli asunut keväästä saakka täällä N:n pitäjässä ja käväissyt melkein joka päivä Kusnetsovien luona. Siksipä hän piti ukko Kusnetsovia miltei kuin omana isänään, oli tottunut hänen tyttäreensä, palvelijoihinsa, ja tutustunut koko taloon aina sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuttuja olivat kodikas parveke, puutarhan sopukat, puitten ääriviivat saunan ja kodan takana... Mutta kohta hän on astuva ulos puutarhan pikku portista, ja kaikki tämä on muuttuva vain muistoksi ja menettävä iäksi todellisen merkityksensä hänen elämässään. Kuluu vuosi, kuluupa vielä toinenkin -- ja kaikki nämä rakkaat kuvat himmenevät mielikuvituksen luomien näkyjen kera.

"Elämässä ei ole mitään ihmistä kalliimpaa! -- ajatteli Ognjev astellessaan liikutettuna puutarhan pikku porttia kohti. -- Ei mitään!"

Puutarhassa oli hiljaista, ja ilma siellä oli lämmin. Tuoksui resedalle, tupakalle ja heliotroopille, jotka vielä kukkivat. Pensaitten ja puitten lomissa häilyi ohut, hempeä, kuutamoinen utu, ja kauan säilyivät Ognjevin muistissa nuo sumuhattarat, jotka olivat kuin kummituksia ja seurasivat hiljalleen toinen toistaan pitkin lehtokujaa kiirien. Kuu paistoi korkealla puiston yläpuolella, mutta matalammalla, jossakin idässäpäin liikkui läpikuultavia sumuhöytäleitä. Koko maailma näytti keinuvan pelkkinä mustina kuvina ja harhailevina valkoisina varjoina, ja Ognjev, joka ehkä ensi kerran eläissään näki sumua kuutamoisena elokuun iltana, luuli, ettei se ollut luontoa, vaan näyttämökoriste, jossa ymmärtämättömät ilotulittajat, tahtoen valaista puutarhan valkoisella bengaalitulella, olivat istuutuneet pensaitten alle ja tulen kera päästäneet ilmoille myöskin valkoista savua.