Part 3

Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämän vaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla, kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista, ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskin itseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinut hänelle monta hauskaa tuttavuutta.

Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maalla ollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainen hiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielelläni kaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov piti enemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolme kertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoitti vakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia, ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaa vai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiin rattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsä lihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiä velanantajat olivat...

Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu, sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänen huvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa, hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerran Ariadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöä osoittaen:

-- Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minua miellytä.

Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessani siten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:

-- Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?

En vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskalla tuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:

-- Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa. Ihmettelen, miksi haukottelette...?

Nämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitin hämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.

-- En tiedä, -- huoahti hän. -- Minun mielestäni nainen on nainen ja mies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kuten sanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnon lakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainen tarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te, mutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta. Runollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on sama kuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistä ja viljelyksistä.

Kun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämme hiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.

-- Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! -- sanoi hän. -- Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajia sanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin munkki. Ohhoh, sellainen ukko ja vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias! Olen teitä lähes kymmenen vuotta vanhempi, mutta kumpi meistä oikeastaan on nuorempi? Ariadna Grigorjevna, kumpi?

-- Te, tietysti, -- vastasi Ariadna hänelle.

Ja kun hän kyllästyi meidän vaitioloomme ja siihen tarkkaavaisuuteen, jolla me katselimme ongenkohoja, lähti hän sisään, ja Ariadna sanoi silloin katsoen vihaisesti minuun:

-- Todellakin, te ette ole mikään mies, vaan -- suokaa anteeksi -- tallukka. Miehen tulee hurmaantua, hullutella, hairahtua, kärsiä! Nainen suo anteeksi julkeutenne, vieläpä röyhkeytennekin, mutta hän ei anna milloinkaan anteeksi tuollaista järkevyyttä.

Ariadna suuttui toden teolla ja jatkoi:

-- Menestyäkseen pitää miehen olla päättäväinen ja rohkea. Lubkov ei ole niin kaunis kuin te, mutta hän on paljon mieltäkiinnittävämpi ja hänellä tulee aina olemaan menestys naismaailmassa, sillä hän ei ole teidän kaltaisenne, hän on mies!...

Hänen äänessään oli katkera sointu.

Kerran illallispöydässä hän alkoi minuun päin kääntymättä selittää, että jos hän olisi mies, niin hän ei jäisi maaseudun yksinäisyyteen homehtumaan, vaan lähtisi matkoille, asuisi talvella jossakin ulkomailla, esimerkiksi Italiassa.

-- Oi, Italia! -- huudahti isäni kaataen siten tahtomattaankin öljyä tuleen. Hän kertoi pitkät ajat Italiasta, kuvasi miten hyvä siellä on olla, kuinka luonto on kaunis, miten paljon museoita siellä on!

Ariadnassa syttyi yhtäkkiä halu matkustaa Italiaan. Löipä innoissaan oikein nyrkkiä pöytään ja hänen silmänsä säihkyivät matkaa ajatellessaan.

Ja sitten seurasi keskusteluja siitä, kuinka ihanaa Italiassa mahtoi olla... Oi, Italia, ah, Italia... oi ja ah!... Ja sitä jatkui sitten päivät pääksytysten, ja kun Ariadna kurottautui katsomaan olkapääni yli minua, niin näin hänen kylmästä, itsepäisestä katseestaan, että hän unelmissaan oli vallannut jo koko Italian salonkeineen, ylhäisine ulkomaalaisineen ja matkailijoineen, ja että oli mahdoton enää pidättää häntä. Neuvoin häntä vielä hiukan odottamaan, lykkäämään matkan pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta hän rypisti ärtyisästi kasvojaan ja virkkoi:

-- Te olette varovainen kuin vanha akka!

Mutta Lubkov kannatti matkaa. Hän sanoi, että sen voisi tehdä jotakuinkin vähillä rahoilla ja lupasi kernaasti lähteä mukaan Italiaan ja levätä siellä perhe-elämän vaivoista.

Tunnustan, että käyttäydyin lapsellisesti kuin kimnasisti. En mustasukkaisuudesta, vaan jotakin kauheata, tavatonta aavistaen koetin mikäli mahdollista estää heitä jäämästä kahden kesken. He tekivät minusta pilaa, ja astuessani esimerkiksi sisään, käyttäytyivät he kuin olisivat muka juuri suudelleet j.n.e.

Mutta eräänä kauniina aamuna tulee Ariadnan pöhöttynyt, kalpea veli, spiritisti, luokseni ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken. Hän oli perin heikkotahtoinen mies, joka ei voinut, kasvatuksestaan ja hienotunteisuudestaan huolimatta, olla lukematta toisen kirjettä, jos näki sellaisen edessään pöydällä. Keskustelun kuluessa hän tunnusti sattumalta lukeneensa Lubkovin kirjeen Ariadnalle.

-- Siitä kirjeestä sain tietää, että sisareni lähimmässä tulevaisuudessa matkustaa ulkomaille. Rakas ystäväni, olen kovin liikutettu! Selittäkää Jumalan tähden... en ymmärrä tästä yhtään mitään!

Puhuessaan hän hengitti suoraan vasten kasvojani, ja hänen henkensä haisi keitetylle lihalle.

-- Suokaa anteeksi, että kerron teille sen kirjeen salaisuuden, -- jatkoi hän, -- mutta tehän olette Ariadnan ystävä, hän kunnioittaa teitä! Ehkä tiedättekin jo jonkun verran asiasta? Ariadna aikoo matkustaa, mutta kenen kanssa? Herra Lubkov varusteleikse matkalle hänen kanssaan. Suokaa anteeksi, mutta minusta se on perin kummallisesti tehty herra Lubkovin puolelta. Hän on naimisissa, hänellä on lapsia, mutta siitä huolimatta hän tekee rakkaudentunnustuksia ja kirjoittaa Ariadnalle: sinä. Suokaa anteeksi, mutta se on kerrassaan kummallista!

Minä jäähmetyin, käteni ja jalkani turtuivat, ja rinnassani tunsin kipua; oli kuin olisi sinne upotettu kolmikulmainen kivi. Kotlovitsh vaipui uupuneena nojatuoliin, ja hänen kätensä olivat riipuksissa kuin piiskan siimat.

-- Mitä voin tehdä? -- kysyin.

-- Puhutelkaa häntä, vakuuttakaa hänelle... Ajatelkaa: mitä merkitsee Lubkov hänelle? Sopiiko hän Ariadnalle? Hyvä Jumala, miten kauheata tämä on, miten kauheata! -- jatkoi Kotlovitsh päätään pidellen. -- Ja Ariadnalla kun on niin suurenmoisia tarjouksia kuin Maktujev ja... ja muut. Ruhtinas jumaloi häntä, ja viime keskiviikkona vakuutti hänen iso-isävainajansa Hilarion, jonka me manasimme esiin, vakuutti yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että Ariadnasta tulee ruhtinatar. Hilarion on viisas mies; me manaamme hänen henkensä usein esiin.

Seuraavana yönä en nukkunut lainkaan, aioin ampua itseni. Aamulla kirjoitin viisi kirjettä, mutta revin ne palasiksi, itkin sitten riihessä, pyysin rahaa isältäni ja matkustin Kaukaasiaan hyvästiä sanomatta.

Nainen on tietysti nainen ja mies on mies, mutta tokkohan tämä kaikki on yhtä yksinkertaista meidän päivinämme kuin ennen vedenpaisumusta, ja tokkohan minä, kultuuri-ihminen, jolla on niin monimutkainen sielunrakenne, voin selittää voimakkaan viehätyksen naisiin siten, että naisen ruumiin muodot ovat toisenlaiset, kuin omani? Miten kauheata se olisi! Uskon, että ihmishenki, joka taistelee luontoa vastaan, on velvollinen vastustamaan lihallista rakkautta kuin vihollista, ja ellei se voittaisikaan sitä, niin onnistuisi se kuitenkin kietomaan tällaisen rakkauden veljellisen rakkauden kuvitteluverhoon. Minusta ei rakkaus ole vain eläimellisen elimistöni toimintaa, kuten on koirien ja sammakkojen, vaan sellaista todellista rakkautta, mikä elähyttää jokaista syleilyä sydämen puhtaalla innostuksella ja kunnioituksella naista kohtaan. Inho eläimellistä aistillisuutta kohtaan on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sadoissa sukupolvissa ja on se periytynyt minulle veren mukana muodostaen osan olemustani, ja eikö se, että ihannoin rakkautta, ole yhtä luonnollista ja välttämätöntä kuin se, että meidän aikanamme korvalihakseni ovat liikkumattomat ja ihoni karvaton. Minusta tuntuu kuin suurin osa kultuuri-ihmisiä ajattelisi samoin, koskapa meidän päivinämme pidetään rakkauden siveellisen ja ihanteellisen elementin puutetta atavistisena ilmiönä; sanotaan, että se on suvun huonontumisen ja mielenhäiriöiden tunnusmerkki. Totta on, että rakkautta ihannoidessamme otaksumme rakastamissamme henkilöissä olevan ominaisuuksia, joita heissä ei ole, mikä seikka johtaa meidät alituisiin erehdyksiin ja kärsimyksiin. Mutta minusta on sittenkin parempi kärsiä kuin lohduttaa itseään sillä, että nainen on nainen ja mies on mies.

Tiflisissä sain kirjeen isältäni. Hän kirjoitti, että Ariadna Grigorjevna oli matkustanut ulkomaille oleskellakseen siellä koko talven.

Palasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähetti isälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän ja kaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen olla kirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeasti lepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oli ollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan oli etsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa, saadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtain kertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänellä ollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.

Vähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksui hajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsä minua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteli minua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maalle homehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujen alla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeen alle: "hylkäämänne Ariadna". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisen kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: "Teidän unohtamanne".

Pääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin joka yö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: "hylkäämänne", "unohtamanne"... Miksi niin?... Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys, pitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista... Epätietoisuus kiusasi minua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. En voinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.

Ariadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana, lämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vielä puissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellista nimeltä "Dependance", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivät olleet kotona.

Lähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitten eräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädet selän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissa kuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiin ohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla. Sitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukko englantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainen kenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunut sotilassoittokunta, ja soitto alkoi.

Oletteko koskaan ollut Abbaziassa?

Se on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksi ainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saata päällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettuna lukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sitten housunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadun ja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, joka tunsi minut venäläiseksi ja sanoi "tshitiri" (neljä), "davatsat" (kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minne mennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtä pettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.

Abbazia on tyynen, Adrian merestä pistävän lahden rannalla, josta näkee höyrylaivojen ja purjealusten kirjavine purjeineen liikkuvan meren ulapalla. Näkyypä sieltä aina Fiumeen saakka ja kaukaa siintävät Adrian meren saaret punertavan usvan peitossa. Maisema olisi kuvankaunis, elleivät näköalaa lahdelle pilaisi tyyliltään kömpelön porvarimaiset hotellit, joita ahnaat kauppiaat ovat rakentaneet pitkin viheriäistä rantaa, niin että tässä paratiisissa ei näe paljon muuta kuin akkunoita, terasseja, aukeita paikkoja valkoisine pöytineen, ja viinurien mustia hännystakkeja!

Kaupungissa on puisto, -- niitähän on nykyään jokaisessa ulkomaalaisessa kylpypaikassa. Palmujen tumma, liikkumaton, äänetön vihreys, käytävien heleänkeltainen hiekka, kirkkaan viheriät penkit, sotilassoittokunnan rämisevien torvien kimallus, kenraalien punaiset housunjuovat -- kaikkiin niihin kyllästyy kymmenessä minuutissa. Ja kuitenkin luulee olevansa jostakin syystä velvollinen oleskelemaan täällä kymmenen päivää, vieläpä kymmenen viikkoakin!

Matkustellessani vastoin tahtoani kylpypaikasta toiseen, olen tullut yhä vahvemmin vakuutetuksi siitä, miten epämukavasti ja kitsaasti rikkaat, kylläiset ihmiset elävät, miten veltto ja heikko heidän mielikuvituksensa on, miten arkoja heidän toiveensa ja miten riippuvainen heidän makunsa on. Ja miten paljon onnellisempia ovatkaan ne vanhat ja nuoret matkailijat, joilla ei ole varaa asua hotelleissa, vaan majailevat missä sattuu, katselevat ihaillen merta korkealta vuorelta, loikoilevat viheriässä ruohossa, kulkevat jalan, näkevät läheltä metsiä ja kyliä, tutkivat kansan tapoja, kuulevat sen lauluja, rakastuvat sen naisiin...

Puistossa istuessani alkoi hämärtää ja silloin Ariadnani ilmestyi kauniina ja suloisena kuin prinsessa sinne. Hänen jäljessään kulki Lubkov, jonka yllä oli uusi, väljä, luultavasti Wienissä ostettu puku.

-- Miksi olette vihainen? -- kysyi Lubkov häneltä. -- Mitä olen teille tehnyt?

Huomattuaan minut Ariadna huudahti ilosta ja olisi varmaan heittäytynyt kaulaani, ellemme olisi olleet puistossa. Hän puristi lujasti kättäni ja nauroi; minäkin rupesin nauramaan, vaikka olisi tehnyt mieleni itkeä liikutuksesta. Sitten alkoi sataa kysymyksiä: Kuinka maalla voidaan? Entäs isä? Olinko nähnyt hänen veljeään? j.n.e.

Ariadna vaati minun katsomaan häntä silmiin, ja kysyi muistinko onkiretkiämme, kinastelujamme, huvimatkojamme...

-- Miten hauskaa silloin totisesti oli, -- huoahti hän. -- Mutta ei meidän täällä nytkään ikävä ole. Meillä on paljon tuttavia, rakas ystäväni! Huomenna esitän teidät eräälle venäläiselle perheelle. Mutta teidän pitäisi ostaa uusi hattu.

Hän katseli minua kasvojaan rypistellen.

-- Abbazia ei ole mikään maalaiskylä, -- jatkoi hän. -- Täällä pitää olla comme il faut.

Sitten läksimme ravintolaan.

Ariadna nauroi koko ajan, laski leikkiä ja sanoi minua hyväksi, rakkaaksi, viisaaksi eikä näyttänyt uskovan silmiään, kun näki minut seurassaan. Istuimme siten yhdentoista tienoille saakka ja erosimme hyvin tyytyväisinä sekä illalliseen että toisiimme. Seuraavana päivänä Ariadna esitteli minut venäläiselle perheelle: "Tunnetun professorin poika, meidän naapurimme." Ariadna puhui tämän perheen kanssa ainoastaan maatiloista ja viljasadoista vedoten vähän väliä minuun. Hän tahtoi tekeytyä hyvin rikkaaksi maatilanomistajattareksi ja onnistuikin siinä. Hän käyttäytyi kuin todellinen aatelisnainen ainakin, ja aatelinen hän syntyjään olikin.

-- Mutta minkälainen ihminen tätini on! -- huudahti hän yht'äkkiä katsoen hymyillen minuun -- jouduimme täällä keskenämme riitaan, ja hän matkusti heti Meraniin. Mokomakin!

Kysyin sitten häneltä puistossa kävellessämme:

-- Mistä tädistänne te äsken puhuitte?

-- Se oli vain hätävalhe, -- nauroi Ariadna. -- Heidän ei tarvitse tietää, ettei minulla ole naisseuraa.

Hetken vaiettuaan hän lähestyi minua ja sanoi:

-- Kohdelkaa myötätuntoisesti Lubkovia, hyvä ystäväni! Hän on niin onneton! Hänen äitinsä ja vaimonsa ovat kerrassaan kauheita.

Ariadna teititteli Lubkovia ja sanoi hänelle levolle mennessään "hyvää yötä" kuten minullekin. He asuivat eri kerroksissa, ja senvuoksi minä rupesin uskomaan, että kaikki oli joutavaa juttua mitä heistä oli puhuttu, ja ettei heidän välillään ollutkaan mitään suhdetta. Sentähden oloni olikin nyt kevyempi heidät tavattuani. Ja kun Lubkov pyysi eräänä päivänä lainata 300 ruplaa, annoin ne hänelle mielihyvällä.

Olimme joka päivä kävelemässä emmekä juuri muuta tehneetkään. Milloin kuljimme puistossa, milloin söimme, milloin taas joimme. Jouduimme joka päivä keskusteluun venäläisen perheen kanssa.

Puistoon mennessäni olin vähitellen tottunut näkemään keltatautisen ukon, pappismiehen ja itävaltalaisen kenraalin, jolla oli aina mukana pienet kortit ja joka jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa paikassa istuutui panemaan "patiencea" kohautellen hermostuneesti olkapäitään. Ja soittokunta soitti yhä samoja kappaleita.

Kotona maalla häpesin talonpoikia; jos tein arkipäivin muutamien tuttujen kanssa lähtöä huvimatkalle tai istuin onkimassa, ja niin häpesin nytkin nähdessäni palvelijoita, kyytimiehiä, vastaantulevia työmiehiä. Minusta näet tuntui siltä kuin he olisivat katsoneet minua ja ajatelleet: Mikset sinä tee mitään? Ja tämä häpeä kiusasi minua aamusta iltaan, joka päivä.

Se oli omituista, ikävää, yksitoikkoista elämää. Ainoana vaihteluna oli se, että Lubkov lainasi minulta milloin sata, milloin viisikymmentä guldenia, joista hän ilostui kuin morfinisti morfiinista, ja rupesi äänekkäästi nauramaan vaimoaan, itseään ja velkojiaan.

Sää muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Matkustimme Italiaan, ja minä sähkötin isälleni, että hän lähettäisi minulle kiireimmän kautta kahdeksansataa ruplaa Roomaan. Matkalla viivähdimme Veneziassa, Bolognassa ja Firenzessä ja jouduimme joka kaupungissa kalliiseen hotelliin, jossa kiskottiin eri maksu valosta, palveluksesta, lämmityksestä, leivästä aamiaispöydässä, vieläpä oikeudesta olla syömättä yhteisessä pöydässä.

Me söimme paljon. Aamulla meille tarjottiin café complet'a. Yhdeltä oli aamiainen: lihaa, kalaa, omeletti, juustoa, hedelmiä ja viiniä. Kuudelta syötiin päivällinen, johon kuului kahdeksan ruokalajia ja pitkät väliajat, joiden kuluessa joimme olutta ja viiniä. Yhdeksän aikaan tarjottiin teetä. Ennen puolta yötä Ariadna halusi syödä jotakin ja tilasi liikkiötä ja pehmeäksi keitettyjä munia. Hänen seurakseen söimme mekin. Aterian väliajoilla juoksimme museoissa ja näyttelyissä ajatellen koko ajan, ettemme vain myöhästyisi päivälliseltä tai aamiaiselta. Taulujen katseleminen ikävystytti minua, minun teki mieleni kotiin maalle, minua väsytti, etsin tuolia voidakseni istahtaa ja toistin teeskennellen muitten mukaan: "Miten ihanaa! Miten paljon ilmaa!"

Kuten kylläisten jättiläiskäärmeitten kiintyi meidänkin katseemme vain kiiltäviin esineihin, myymäläin ikkunat vaikuttivat meihin hypnotisoivasti, ja me ihailimme väärennettyjä rintaneuloja ja ostimme paljon tarpeetonta tavaraa.

Samallaista oli Roomassakin. Siellä satoi usein ja tuuli puhalsi kylmästi. Nautittuamme tanakan aamiaisen lähdimme katsomaan Pietarin kirkkoa, mutta kun olimme syöneet runsaasti ja ilmakin sitä paitsi oli huono, ei rakennus tehnyt meihin sanottavaa vaikutusta ja syyttäessämme toisiamme välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan olimme joutua riitaan.

Isäni lähettämät rahat saapuivat. Lähdin aamulla noutamaan niitä; Lubkov seurasi minua.

-- Nykyisyys ei voi olla täysin onnellinen, jos miehellä on menneisyytensä, -- sanoi hän. -- Minun harteilleni on menneisyys sälyttänyt raskaan taakan. Olisipa minulla rahaa, niin ei onnettomuus olisi niin perin suuri, mutta nyt on suo siellä, vetelä täällä... Uskotteko, että taskussani on tällä hetkellä vain kahdeksan frangia, -- jatkoi hän alentaen ääntänsä, -- ja minun pitäisi lähettää vaimolleni sata ruplaa ja äidilleni yhtä paljon. Niin, ja itse täytyy myöskin elää. Ariadna on kuin lapsi eikä ajattele asemaamme yhtään, vaan tuhlaa rahoja kuin ruhtinatar. Miksi hän osti itselleen eilen kellon? Ja sanokaa, mitä hyötyä tällaisesta näyttelemisestä on? Johtuuhan siitä, että Ariadna ja minä salaamme palvelusväeltä ja tuttavilta suhteemme, ainakin 10 tai 15 frangin lisäkustannukset vuorokaudessa, minä kun asun eri huoneessa. Mitä hyötyä siitä todellakin on?

Tuntui kuin teräväsärmäinen kivi olisi ruhjonut rintaani. Asiaa ei saattanut enää epäillä, kaikki selveni minulle nyt, kylmä väristys kulki kautta ruumiini... Päätin, etten enää tapaisi heitä, menisin heidän luotaan, matkustaisin viipymättä kotia...

-- On helppo päästä lähempään suhteeseen naisen kanssa, -- jatkoi Lubkov, -- kun vain rupee riisumaan häntä. Mutta sitten... kuinka vaikeaksi käykin kaikki! Miten joutavaa, mieletöntä!

Laskiessani isäni lähettämiä rahoja, sanoi hän:

-- Ellette lainaa minulle 1,000 frangia, olen hukassa. Teidän rahanne vain voivat pelastaa minut!

Annoin hänelle hänen pyytämänsä summan. Hän muuttui taas iloiseksi ja alkoi nauraa setäänsä, joka ei ollut voinut salata hänen osoitettaan hänen vaimoltaan.

Palattuani hotelliin kokosin matkakapineeni ja maksoin laskuni. Piti vain sanoa vielä jäähyväiset Ariadnalle.

Koputin hänen ovelleen.

-- Entrez!

Ariadnan huoneessa vallitsi epäjärjestys kuten aamulla ainakin: pöydällä teetarjotin, leivänpalasia, munankuoria. Ummehtunut, hajuvedelle tuoksuva ilma täytti huoneen. Vuode oli siistimätön ja saattoi selvästi huomata, että siinä oli maannut kaksi henkeä. Ariadna oli itse vast'ikään noussut ja pukeutunut flanelliseen aamunuttuun; hänen hiuksensa olivat kampaamattomat.

Minä tervehdin, istuin sitten hetken aikaa ääneti, kunnes hän oli saanut tukkansa kammatuksi ja kysyin vihdoin koko ruumis vavisten:

-- Miksi... miksi kehotitte minun matkustamaan tänne ulkomaille?

Nähtävästi hän arvasi ajatukseni. Hän tarttui käteeni sanoen:

-- Tahdon, että olisitte täällä. Te olette niin puhdas!

Minä häpesin kiihtymystäni ja vavistustani. En voinut pidättää pientä itkua puhkeamasta esiin. Menin sitten ulos sanaakaan sanomatta ja istuin jo tunnin päästä rautatienvaunussa. Kuvittelin koko matkan jostakin syystä, että Ariadna oli raskaana, ja hän inhotti minua. Ja kaikki naiset, jotka näin joko vaunuissa tai asemasilloilla, näyttivät minusta raskailta, ja olivat inhottavia, kurjia. Asemani oli samallainen kuin ahnaan kiihkoisen saiturin, joka yht'äkkiä saa tietää rahansa olevan vääriä. Kaikki ne puhtaat, suloiset haaveet, jotka olivat niin kauan hyväilleet rakkauden lämmittämää mielikuvitustani, kaikki suunnitelmani, toiveet, muistoni, käsitykseni rakkaudesta ja naisesta, näyttivät nyt nauravan ja ilkamoivan minulle.

-- Kuinka saattaa Ariadna, nuori, kaunis, älykäs neitonen, senaattorin tytär, antautua suhteisiin tuollaisen kehnon, jokapäiväisen miehen kanssa? -- mietin kauhistuneena mielessäni.

-- Mutta miksei hän rakastaisi Lubkovia? -- vastasin omiin kysymyksiini. -- Missä suhteessa hän on minua huonompi? Rakastakoon ketä häntä haluttaa, mutta miksi hänen piti valehdella? Mutta miksi hänen pitäisi olla avosydäminen minulle? -- Ja näitä ajatuksiani haudoin siksi kuin pääni meni pyörälle.