Part 2

Sofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä. Hän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, mutta sen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoon ja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoi häntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaa kannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen -- yllään epoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen. Sofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvon tavoin.

Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.

-- Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! -- hän sanoi; ja hetken kuluttua: -- Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaa tohtori Salimovitsh telefoniin. -- Ja vielä hetken kuluttua: -- Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä, isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin -- ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!... Mainiota... Kiitoksia vaan sitten... Hyvästi!

Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsa yli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään -- hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivat häntä, suutelivat häntä kädelle -- ja sanottuaan palaavansa päivälliseksi hän poistui huoneesta.

Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshin saapuneen.

Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleen uuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja suki hätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttä ja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, että rakastettu menisi matkoihinsa.

Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinen kaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astui vierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valitti avosydämisesti hänen sairauttaan.

He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.

-- Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti -- sanoi Sofia Lvovna. -- Ensin tuntui niin kiusalliselta, mutta nyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saa liikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinut valita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseään elävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaa eikä elämää.

Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinen ilme.

-- Te, Volodja, olette viisas mies, -- sanoi Sofia Lvovna. -- Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainen enkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin saman arvoista. Elämäni on raskasta, -- jatkoi hän hetken vaiettuaan. -- Neuvokaa nyt... Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edes yksi sana.

-- Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!

-- Volodja, miksi halveksitte minua? -- kysyi Sofia Lvovna vilkkaasti. -- Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakas keikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Te olette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhu milloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?

Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:

-- Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teille on konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?

-- No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinen nainen... Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut, ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkunta vuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olen kasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niin olisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te... (hänen äänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minut ollessaan jo ikämies, ja te...

-- No, no, riittää, riittää, -- sanoi Volodja istuutuen lähemmäksi ja suudellen hänen molempia käsiään. -- Filosofoikoot ja todistakoot Schopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitä kätösiä.

-- Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minua kiduttaa! -- sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin, ettei pikku Volodja häntä uskonut. -- Jospa todella tietäisitte, kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätä ajatellessani, -- sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todella hänen silmiinsä. -- Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, ei valehdella, määrätä elämän tarkoitus...

-- No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!... En pidä siitä! -- sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. -- Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!

Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovna puolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taas puhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsä arvoituksen ja muuttua ihmiseksi.

-- Tara... ra... bumbia... -- alkoi pikku Volodja hyräillä puoliääneen. -- Tara... ra... bumbia!...

Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä, tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille ja katseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisia kasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa...

-- Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, -- tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänen huulensakin häpeästä vapisivat. -- Minä rakastan sinua! Miksi kiusaat minua?

Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikä voinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se oli sopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, että palvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään...

-- Oi kuinka sinä kiusaat minua! -- huudahti Sofia Lvovna.

Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi, istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänen edessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodja sanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istutti hänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:

-- Tara... rabumbia... Tara... bumbia!...

Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovna intohimoisesti:

-- Milloin? Tänään? Missä? -- ja hän nosti molemmat kätensä kohti Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.

-- Tänään tuskin sopii, -- sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. -- Mutta ehkä huomenna.

Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljan luo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksia vainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskään tavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkin katuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka ei löytänyt mistään rauhaa.

Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisia kaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiin luostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasi hänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisilla ei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla ja valehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa...

Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoi taas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.

Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeen kulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopa tuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia ja pikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan, Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensä ajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.

Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystytti Oljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsi samalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaista luostarikammioon.

Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin, että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.

Ariadna.

Odessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astui sievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan. Hän sanoi:

-- Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuu saksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villan hinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kun me venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystä naisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.

Tunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänä palanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnyt hänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, erään naisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä, jotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi ja tuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, mutta hänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Ja sitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoita milloin appelsiineja naisten osastoon.

Sää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naiset poistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni ja jatkoi:

-- Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistä asioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä, että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkein vaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä, vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kun puhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmällä korkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden ja yksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, että olemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liian ihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voi tarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksena on: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohta milläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttää tämä keskustelu?

-- Ei, ei lainkaan.

-- Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, -- sanoi matkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: -- Ivan Ilitsh Shamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsin hyvin.

Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:

-- Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokin keskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksi mielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niin edespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: me olemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme, että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämään lapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muuta maailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihin rakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. Meillä Venäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu, aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä ja niillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita, runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollista on ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa ja pitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Mutta se on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiin naisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä ja käymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemme taas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, että naiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia, kehittymättömiä, julmia -- että he sanalla sanoen eivät ole ylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillä tyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuin napista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.

Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinen ympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä, että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessään venäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaa ulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata, että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhui itsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelematta pitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.

Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoi hän näin:

-- Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo: "siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itse kertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikki tähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaan kertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkin kysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?

Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:

-- Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä sen pohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on siellä ihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla, putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaa mielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja, mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisine pajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä ja harmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää, tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskelee hirviä.

Kun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olen minä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen, jolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanan kevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen ja ruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoa ja puro kohisee -- sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekee mieli itkeä ja lujasti laulaa.

Meillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotka yhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain. Olen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, ja tämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.

Päätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla, harrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiin johonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen, hurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshin sisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jolla oli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähde keskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään, ei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransi talonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muuten hienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotka keskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla. Ensinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokin käsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua, ja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista, ja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiin ihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän oli pitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivät omituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hän ei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteli yhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai -- pyysi anteeksi.

Mutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa, etten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, sillä isäni oli professorina N:ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaa maaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonen jo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanut koulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassa rikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuani häneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennen kaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. -- Ariadna. Se sopi niin mainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea, solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevät ja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen -- kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet -- vaan Ariadnan katseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.

Hän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, -- eikä toisin olisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niin voimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipä yhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaan tarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu, vieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hän ongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanista kasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkisten luonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymy ihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oli ylevä sielu.

Hän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltään yksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisesti kuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisia vivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisen miellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uuden hevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: "no, eihän se tee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin". Ja jos pehtori vannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasi Ariadna: "Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksen katolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkin markkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta".

Tällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon, mutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikki anteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar tai Caesarin puoliso.

Rakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni, naapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia. Tarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:

-- Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.

Ariadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meille ratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minun ja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opetti hänet ajamaan polkupyörällä -- se oli ukon mieliurheilua. Muistan, miten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle ja minä autoin Ariadnan pyörälle... Minusta tuntui, että polttaisin käteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minä vapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnan tietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähti orhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisi säpsähtänyt neidon kauneutta.

Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsi myötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunut ja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!

Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hän oli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannut hänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava, jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hän oli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, että hänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksi tanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista, omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita, lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänen kauneuttaan ja pukujaan...

Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhä vain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. Ja Ariadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan...

Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asui yhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan, niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen, ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisi salassa.

Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinas Maktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oli antanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasi toisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoin kuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluvia torakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästi naamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:

-- Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä, tenhoavaa...

Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaan luotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muista ylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksi käy nuoruus.

Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielä rakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinen mies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilman valoja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani, ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisin kuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävän valttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Ja voitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi ja suuteli -- tämä tapahtui eräänä iltana rannalla -- mutta minä näin hänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaan uteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua, minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:

-- Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!

-- Kuinka kummallinen te olette! -- sanoi hän ja läksi.

Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minä olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaani päättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimme ilmestyi nimittäin uusi henkilö.

Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveri Mihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies ja palvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinen laihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarin ainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät ja kalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa, joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitetty leveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausua selvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin "maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.

Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksi kaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitosta uuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa ja neljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissä huoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestä naurettavaa.

Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsa neljänkymmenkahden ikäinen, -- sekin oli niin naurettavaa. Hänen äitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoi käydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseen koira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaa kuukausittain 75 ruplaa.

Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista "Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kulutti paljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaa vuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juosta päiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä oli myöskin hyvin naurettavaa.