Part 10

Hän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuuta vasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalan valio... Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista, uutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessa miehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on oleva ihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan, tavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhui niin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta, puhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänen tenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunis ja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maalliselle vieras elämänsä oli kuin linnun elämää.

-- Ilma viilenee, -- sanoi Olga Ivanovna värähtäen.

Rjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:

-- Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olette tänään niin lumoava?

Hän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilme oli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.

-- Minä rakastan teitä mielettömästi... -- kuiskasi Rjabovski, jonka hengitys tuntui toisen poskella. -- Sanokaa sana vain, niin en tahdo enää elää, heitän taiteen... -- virkkoi hän väkevän kiihtymyksen vallassa. -- Rakastakaa minua, rakastakaa...

-- Älkää puhuko noin, -- sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. -- Se on kauheata! Entä Dimov?

-- Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus, rakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole... Oh, minä en tiedä... En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen... yksi ainoa hetkinen!

Olga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistella miestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen ja vieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä, joutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta... Ja todellakin: mitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä? Oliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? "Hänelle, yksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänen osakseen jo oli tullut, -- ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvot käsiinsä. -- Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minä uhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun... Elämä on elettävä perin pohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!"

-- Mitä vastaatte? Mitä? -- mutisi taiteilija syleillen häntä ja suudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikosti työntää häntä luotaan. -- Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikä yö! Ihana yö!

-- Niin, mikä yö! -- kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänen kyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen, syleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.

-- Tulemme Kineshmaan, -- sanoi joku laivan toisella puolella.

Kuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.

-- Kuulkaa! -- sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien. -- Viiniä, olkaa hyvä!

Taiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi Olga Ivanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä ja sanoi raukeasti hymyillen:

-- Olen väsynyt.

Ja kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.

V.

Syyskuun toinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta pilvinen. Varhain aamulla leijaili ohut sumu Volgalla, ja yhdeksän jälkeen alkoi sataa tihuttaa. Ei ollut minkäänlaista toivoa taivaan seestymisestä. Teetä juotaessa Rjabovski puhui Olga Ivanovnalle, että maalaus on taiteista kaikkein kiittämättömin ja ikävin, että hän itse ei ollut mikään taiteilija ja että ainoastaan typerät ihmiset uskoivat, että hän oli kyvykäs... Ja yht'äkkiä hän sieppasi veitsen ja repi parhaan harjoitelmansa siekaleiksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui synkkänä ikkunan luona ja katseli Volgalle.

Mutta Volga oli jo loistoton, himmeä, samea ja näöltään kylmä. Kaikki, kaikki johti mieleen lähestyvän alakuloisen, synkän syksyn. Näytti siltä kuin luonto olisi riisunut uhkeat, vihreät matot rannoilta, timanttiset sädeheijastukset, kuulakkaan sinisen taivaan ja koko juhlallisen koreuden ja pannut ne talteen seuraavan kevään varalle; korpit lentelivät virran läheisyydessä ja ilkkuivat: "alaston, alaston!" Rjabovski kuuli niiden ilkkumisen ja tuli ajatelleeksi, että hän on jo mennyttä miestä, on tuhlannut kykynsä, että tässä maailmassa kaikki on sovinnaista, suhteellista ja tyhmää ja ettei olisi pitänyt sitoa itseään tuohon naiseen... Lyhyesti sanoen, hän oli huonolla tuulella ja synkkämielinen.

Olga Ivanovna istui vuoteessaan väliseinän takana ja piteli kaunista, vaaleaa tukkaansa. Hän kuvitteli olevansa kotona vierashuoneessa tai makuuhuoneessa tai miehensä työhuoneessa, sitten teatterissa, ompelijattarensa luona ja kuuluisain ystäväinsä seurassa. Mitä mahtoivat he tehdä nyt? Muistelevatkohan häntä? Sesonki on jo alkanut, ja on aika ajatella vieras-iltoja. Entä Dimov? Rakas Dimov? Kuinka hellästi ja lapsellisesti hän pyytää kirjeissään vaimoaan joutumaan kotiin! Joka kuukausi hän lähetti vaimolleen 75 ruplaa, ja kun tämä ilmoitti taiteilijoilta lainanneensa sata ruplaa, niin lähetti hän nekin. Kuinka hyvä, jalomielinen mies!

Matkusteleminen väsytti Olga Ivanovnaa, joka ikävöi ja halusi mahdollisimman pian pois talonpoikien keskuudesta, Volgan kosteasta rantailmanalasta voidakseen vapautua tästä fyysillisestä synnistä, jota oli tuntenut koko ajan asuessaan talonpoikaismökeissä ja kylästä kylään muuttaessaan. Jollei Rjabovski olisi antanut taiteilijoille kunniasanaansa, että viipyy heidän luonaan syyskuun 20 päivään, niin olisi jo tänään voinut matkustaa pois. Miten hyvä se olisi ollut!

-- Jumalani, -- voihki Rjabovski, -- koskahan aurinko alkaa vihdoinkin paistaa? Enhän voi maalata päivänpaisteista maisemaa, kun aurinko ei paista!...

-- Onhan sinulla tekeillä harjoitelma "pilvisenä päivänä", -- sanoi Olga Ivanovna tullen väliseinän takaa esille. -- Muistathan... se, jossa oikealla on metsää ja vasemmalla karjalauma ja hanhiparvi. Nyt voisit valmistaa sen.

-- Äsh! -- murahti taiteilija. -- Valmistaa! Ette kai luule, että olen niin tuhma, etten itse tietäisi, mitä minun pitäisi tehdä?

-- Kuinka käytöksesi minua kohtaan on muuttunut! -- huoahti Olga Ivanovna.

-- Hm! sepä oivallista.

Olga Ivanovnan kasvot vavahtivat, hän meni uunin luo ja alkoi itkeä.

-- Kyyneleitä, se vielä puuttui. Heretkää! Minulla on tuhat itkun syytä, mutta en itke sittenkään.

-- Tuhat syytä! -- huudahti Olga Ivanovna.

-- Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun, -- sanoi hän nyyhkyttäen. -- Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidän rakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijat sitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikoja sitten päässeet selville meistä.

-- Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. -- sanoi taiteilija rukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, -- älkää kiusatko minua! Enempää en teiltä pyydä!

-- Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!

-- Tämä on kiusallista! -- sähisi taiteilija hampaittensa välistä ja ponnahti ylös. -- Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi! Jättäkää minut rauhaan!

-- No tappakaa, tappakaa minut sitten! -- kirkui Olga Ivanovna. -- Tappakaa!

Hän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.

Sataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astui nurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisi tahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleen ja lähti ulos.

Pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovna sängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, jos myrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänet kuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensä työhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä ja nauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassa kuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä, kaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntä ahdisti.

Maalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniin valmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilma huoneessa muuttui savusta siniseksi.

Taiteilijat palasivat jaloissaan pitkävartiset, saviset saappaat ja kasvot sateesta märkinä, alkoivat tarkastella maalauksiaan ja lohduttelivat itseään sillä, että Volgalla huononkin sään vallitessa on viehätyksensä. Halpa seinäkello käydä naksutteli kuuluvasti, viluiset kärpäset kokoontuivat uunin nurkkaan, jossa surisivat pyhänkuvan ympärillä, ja penkkien alla rapistelivat torakat papereita...

Rjabovski palasi kotiin auringon laskussa. Hän heitti lakkinsa pöydälle, istuutui kalpeana, väsyneenä ja saappaat savessa penkille ja sulki silmänsä.

-- Olen väsynyt... -- sanoi hän ja kohotti kulmakarvojaan avaten vaivoin silmäluomensa.

Hyväilläkseen ja osoittaakseen hänelle, että hänen suuttumuksensa oli mennyt menojaan, astui Olga Ivanovna Rjabovskin luo, suuteli häntä vaieten ja upotti kamman hänen vaaleihin hiuksiinsa, joita tahtoi järjestää.

-- Mitä? -- kysyi Rjabovski vavahtaen, aivan kuin jokin kylmä esine olisi sattunut häneen, ja avasi silmänsä. -- Mitä nyt? Jättäkää minut rauhaan, minä pyydän.

Hän työnsi Olga Ivanovnan luotaan ja siirtyi kauemmaksi; hänen kasvoillaan oli inhoa ilmaiseva, vihainen ilme.

Maalaiseukko kantoi kaksin käsin esiin lautasen kaalikeittoa, ja Olga Ivanovna näki eukon suuret sormet keitossa. Tuo likainen, suurimahainen eukko, kaalikeitto, jota Rjabovski alkoi ahnaasti syödä, tupa ja koko tämä elämä, josta hän alussa oli niin pitänyt yksinkertaisuuden ja taiteellisen epäjärjestyksen vuoksi, kaikki tämä tuntui hänestä nyt kauhealta.

Olga Ivanovna tunsi itsensä loukatuksi ja sanoi kylmästi:

-- Meidän pitää erota joksikin aikaa, muuten me pelkästä ikävästä voisimme vakavasti riitaantua. Minua tämä kyllästyttää. Matkustan tänään.

-- Millä? Ehkä kävelykepillänne ratsastaen?

-- Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.

-- Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan... -- sanoi Rjabovski lempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. -- Sinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sen täytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nyt sitten... mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.

Olga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänen poskilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, -- kysyi hän itseltään, -- että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa, nukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Hän tunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.

-- Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, -- sanoi hän. -- Tuo mukanasi, mitä jää jälelle... Mutta muista minun poissaollessani olla laiskottelematta, sureksimatta... ja tee työtä. Sinä olet minun kelpo poikani, Rjabovski!

Kellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koska hän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivalla muitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle. Höyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.

Kaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovna kotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksesta raskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltä ruokahuoneeseen.

Dimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki, ja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään oli paistettu peltokana.

Kun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, ettei ilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa ja voimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymyn ja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa, ilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata, varastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleen kaikki, mitä oli tapahtunut.

Annettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hän polvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.

-- Mitä? Mitä nyt? -- kysyi Dimov hellästi. -- Oletko ikävöinyt?

Olga Ivanovna kohotti häpeästä punaiset kasvonsa ja katsoi miestään syyllisesti ja rukoilevasti, mutta pelko ja häpeä estivät häntä puhumasta totuutta.

-- Ei mitään... -- sanoi Olga Ivanovna. -- Minä olen niin...

-- Istukaamme, -- sanoi Dimov nostaen hänet ylös ja istuttaen hänet tuolille. -- Kas niin... Maistahan nyt peltokananpaistia. Olet kai nälissäsi, poloinen.

Olga Ivanovna hengitti mielihalulla kotoista ilmaa ja söi peltokanan, mutta Dimov katseli vaimoaan liikutettuna ja hymyili iloissansa.

VI.

Sydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntä petetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin, ikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enää iloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnut olla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljov nimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen, ja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaan auki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasenta viistään.

Päivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jos sydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotaudit ovat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen, avattuaan ruumiin, jossa oli "vaikean verenvähyyden" diagnoosi, löysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivat keskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että Olga Ivanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.

Päivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimov huoahti ja virkkoi hänelle:

-- Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.

Korosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointua ja alkoi tenoriäänellään laulaa:

-- "Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi"...

Dimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Viime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hän heräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän ei rakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos. Mutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski oli vienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikä Rjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovski valmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksi laatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänen työhuoneessaan, innostuivat. "Tämän -- niin ajatteli Olga Ivanovna -- on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minun vaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen ja olennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennä hukkaan."

Ja Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä oli tullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina ja kysynyt väsyneesti: "Olenko kaunis?" Ja hän oli todellakin kaunis, tuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis -- tai ehkä vain näytti siltä -- ja oli hyvällä tuulella.

Muisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutui ja ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulella ja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli ja vastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovna oli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoi kohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili, kuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:

-- Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että on oikein kauheata katsella sitä!

Sitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä, säälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteli Rjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntä ja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilija eksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.

Pilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensä nöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutun näyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.

Mutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hän jätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovski tulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tuli ja jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteli Olga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa. Molemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaita ja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannut sopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki. Heti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmän kautta pois.

-- Minne te lähdette? -- kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessä katsoen vihaisesti häneen.

Rjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisen tuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänen mustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.

Olga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle; mustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puri patjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovin vierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:

-- Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni... Ja miksi itkeä? Asiasta on vaiettava... Ei saa antaa edes vihiä... Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.

Olga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntä mustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asian vielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneille kasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänyt Rjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen... Ensin häntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui, ja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkien tuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät, mistä oli kysymys.

Kerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:

-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!

Tämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaan taiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskin kanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisen liikkeen:

-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!

Elintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisin tuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat, sellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkin avautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin, hymyili ja sanoi:

-- Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.

Entiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, mutta ei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivä myöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenä vuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmelta ja nousi kahdeksan aikaan.

Kerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoi kuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakki ja valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisesti vaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsa loistivat.

-- Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, -- sanoi Dimov, istuutui ja silitti polviaan.

-- Puolustitko voitokkaasti? -- kysyi Olga Ivanovna.

-- Tietysti! -- nauroi hän ja kurottautui nähdäkseen kuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen ja järjesti tukkaansa. -- Tietysti! -- toisti hän. -- Tiedätkö, on varsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologian yksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.

Dimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hän olisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden että tulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilon ja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitä yksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsi hän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.

Dimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.

VII.

Oli mitä levottomin päivä.

Dimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, ei mennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisella sohvalla.

Olga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luo näyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa "nature morte" ja kysyäkseen, miksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli Olga Ivanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi, että olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.

Hän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun hän eteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameiden kahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaan vilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, joka oli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka. Epäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan Olga Ivanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!

Rjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmat kätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa ja sanoi väkinäisesti hymyillen:

-- Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?

Olga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikä hän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen, kilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana ja irvisteli luultavasti vahingoniloisesti.

-- Toin teille erään harjoitelman, -- sanoi hän arasti hennolla äänellä ja vapisevin huulin. -- Nature morte.

-- Kas vaan! Väriharjoitelma!... Taiteilija otti harjoitelman ja katseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.

Olga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.

-- Nature morte... première sorte, -- jupisi taiteilija keksien loppusointuja, -- escorte, fort, porte...

Työhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se oli _hän_, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti, iskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennä matkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivan ymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikä taiteilijatar, vaan pieni matelevainen...

-- Minua väsyttää... -- virkkoi taiteilija katsellen uupuneesti harjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. -- Onhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonna harjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma... Eikö sellainen ala ikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet ja alkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta... Ettehän te mikään taiteilijatar ole, vaan soittajatar... Mutta, tiedättekös, minä olen kovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä...

Hän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen. Jotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkin välttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovski palasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänen helpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista että maalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niin kovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!

Hän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, ja koko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän, julman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesällä Dimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisesti entisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.

Palattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamatta vierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.