Part 3
Hiljeni taas. Tuvassa nukuttiin aina huonosti. Jokin hellittämätön tunkeileva tuska esti jokaista nukkumasta. Vaarin selkää särki, muoria vaivasivat huolet ja ilkeys, Maria pelkäsi, lapsia kutitti ja nälätti. Nytkin oli uni levotonta, käänneltiin kyljeltä toiselle, puhuttiin unissa, noustiin juomaan.
Tekla alkoi äkkiä ulvoa kovalla ja raa'alla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä ja vain harvakseltaan nyyhki, yhä hiljaisemmin ja matalammin, kunnes vaikeni. Aika ajoin kuului joen toiselta puolen kellon ääni, mutta kello löi kummallisesti, ensin viisi, sitten kolme.
-- Voi, hyvä Jumala, huokaili kokki.
Ikkunoista oli vaikea päättää, paistoiko vielä kuu, vai tekikö aurinko jo nousuaan. Maria nousi, meni ulos ja kuului pihalla lypsävän lehmää puhellen. Seiso-o! Muorikin meni ulos. Tuvassa oli vielä pimeä, mutta saattoi jo erottaa kaikki esineet.
Nikolai, joka ei ollut nukkunut koko yönä, kiipesi uunilta. Hän veti vihreästä arkusta esiin hännystakkinsa, puki sen ja mennen akkunan luo silitteli sen hihoja, piti kiinni liepeistä ja hymyili. Sitten hän varovasti riisui takin, kätki sen arkkuun ja kävi taas pitkäkseen.
Maria palasi ja ryhtyi uunia lämmittämään. Hän ei nähtävästi vielä ollut aivan valveilla ja heräsi lopullisesti vasta nyt liikkeellä ollessaan. Hän oli kaiketi uneksinut jostain, tahi johtuivat hänen mieleensä eiliset kertomukset, koskapa hän makeasti venyttelihe uunin ääressä ja sanoi:
-- Ei, vapaus on parempi.
VII.
Kylään tuli herra, komisariota sanottiin nimittäin herraksi. Milloin ja miksi hän tulee, tiedettiin kylässä jo viikko sitten. Shukovossa oli vain neljäkymmentä taloa, mutta maksamattomia valtion- ja kunnanveroja oli kertynyt yli kahden tuhannen.
Komisario asettui kylän ravintolaan. Hän joi siellä kaksi lasia teetä ja meni sitten jalan kylänvanhimman tupaan, jonka luona verovelkaisten joukko jo odotteli. Kylänvanhin Antip Sedelnikov oli huolimatta nuoruudestaan, hän oli vähän yli kolmikymmenvuotias, ankara ja piti aina päällystön puolta, vaikkakin itse oli köyhä ja maksoi veronsa epäsäännöllisesti. Hänelle nähtävästi tuotti mielihyvää se, että hän oli kylänvanhin, ja häntä hiveli tietoisuus vallastaan, jota hän ei osannut osottaa muuten kuin ankaruudella. Kyläkokouksissa häntä pelättiin ja toteltiin. Sattui niinkin, että hän tiellä tai ravintolan luona hyökkäsi humalaisen kimppuun, sitoi hänen kätensä selän taakse ja pisti putkaan. Panipa hän kerran sinne muorinkin siitä syystä, että tämä tultuaan Osipin sijasta kyläkokoukseen oli alkanut siellä torailla. Kokonaisen vuorokauden piti hän muoria kopissa. Kaupungissa hän ei ollut elänyt eikä koskaan lukenut kirjoja, mutta jostakin oli hän painanut mieleensä joukon viisaita sanoja ja käytti niitä mielellään keskustelussa, seikka, jonka tähden häntä kunnioitettiin, vaikkakaan ei aina ymmärretty.
Kun Osip astui verokirjoineen kylänvanhimman tupaan, istui komisario, laihannakkea harmaatakkinen ukko pitkine valkoisine partoineen, etunurkassa pöydän ääressä ja kirjoitti jotain muistiin. Tupa oli siisti, seinillä oli kirjavanaan sanomista leikeltyjä kuvia ja parhaalla paikalla, pyhäinkuvain vieressä, oli entisen bulgarialaisen ruhtinaan Battenbergin muotokuva. Pöydän vieressä seisoi kädet rinnallaan ristissä Antip Sedelnikov.
-- Tämä mies, teidän jalosukuisuutenne, on velkaa 119 ruplaa, sanoi hän, kun Osipin vuoro tuli. Ennen pääsiäistä maksoi hän ruplan, siitä perin ei ole antanut kopekkaakaan.
Komisario kohotti katseensa Osipiin ja kysyi:
-- Miksikä niin, velihopea?
-- Armahtakaa, Jumalan tähden, teidän jalosukuisuutenne, alkoi Osip levottomana. Suvaitkaa kuulla, suvella Ljutoretskin herra pyytää heiniä myymään. Myy nyt heiniä, sanoo. Miksikä en? Minulla oli satakunta puutaa myytävänä, eukot olivat niittäneet poikki. Sovittiin kaupoista -- Kaikki hyvin, vapaaehtoisesti...
Hän valitti kylänvanhimman menettelystä ja tavan takaa kääntyi miesten puoleen ikäänkuin vaatien heitä todistajiksi. Hänen kasvonsa punettuivat ja hiestyivät ja silmät saivat terävän häijyn ilmeen.
-- En käsitä, miksi tuollaista puhut, sanoi komisario. Kysyn sinulta, sinulta minä kysyn, miksi et maksa veroa? Kaikki te jätätte maksamatta, minunkos tässä on teistä vastattava?
-- En voi.
-- Nämä sanat ovat seurauksettomia sanoja, sanoi kylänvanhin. Toden totta. Tshikildejevit ovat varatonta väkeä, mutta suvaitkaa kysyä muilta, syy on kerta kaikkiaan, niin onkin, viinan. Ja veijareita ovat. Eivät ymmärrä mitään.
Komisario kirjoitti jotakin muistiin ja sanoi Osipille rauhallisella tasaisella äänellä, ikäänkuin olisi pyytänyt vettä:
-- Mene tiehesi!
Pian hän matkusti pois. Kun hän istuutui yksinkertaisiin ajoneuvoihinsa ja ryki, niin jo hänen pitkästä laihasta selästään saattoi nähdä, ettei hän enää muistanut Osipia, ei kylänvanhinta, ei shukovolaisten verovelkoja, vaan ajatteli omia asioitaan. Hän ei ehtinyt ajaa virstaakaan, kun Antip Sedelnikov jo vei Tshikildejevin tuvasta teekeittiön, hänen jäljessään kulki muori huutaen vinkuvalla äänellä, rintaansa jännittäen:
-- En anna. Enkä anna sinulle, kirottu mies!
Antip kulki nopeasti, pitkin askelin ja kyyryselkäinen raivostunut muori ajoi häntä takaa ollen vähällä langeta. Hänen huivinsa oli valunut harteille, harmaan vihertävät hiukset liehuivat tuulessa. Äkkiä hän pysähtyi ja alkoi, kuin todellinen kapinoitsija ainakin, lyödä nyrkeillään rintaansa ja huusi vielä kovemmin, laulavalla äänellä ja melkein itkien:
-- Kristikansa, kaikki jotka Jumalaan uskotte! Voi, vääryyttä tekevät! Hyvät ystävät, minua ahdistetaan. Voi, voi, kultaseni, tulkaa apuun!
-- Muori hoi, sanoi ankarasti kylänvanhin. Pysyhän järjissäsi!
Teekeittiöttä tuli Tshikildejevin tuvassa lopullisen ikävä. Sen kadottamisessa oli jotain alentavan loukkaavaa, aivan kuin olisi äkkiä riistetty tuvan kunnia. Ennemmin olisi kylänvanhin saanut viedä pöydän, kaikki penkit, kaikki astiat, näin tyhjältä ei sittenkään olisi näyttänyt. Muori huusi, Maria itki ja tytöt nähdessään hänen itkevän tekivät samoin. Vaari istui tuntien itsensä syylliseksi nurkassa allapäin ja oli vaiti. Nikolaikin oli vaiti. Muori rakasti ja sääli häntä, mutta nyt hän unohti säälin, syöksyi sättien ja soimaten hänen kimppuunsa ja heristi hänelle nyrkkiä aivan hänen kasvojensa edessä. Hän huusi, että Nikolai oli kaikkeen syypää. Miksi oli hän lähettänyt niin vähän apua, vaikka itse oli kirjeissään kehunut ansainneensa "Slaavilaisessa Basarissa" 50 ruplaa kuussa? Miksi hän oli tullut tänne ja lisäksi perheineen? Jos hän kuolee, niin millä rahoilla hänet haudataan? Oli sääli katsella Nikolaita, Olgaa ja Sashaa.
Ukko voihkasi, otti lakkinsa ja meni kylänvanhimman luo. Ilta jo pimeni. Antip Sedelnikov sulatteli jotain uunin luona pullistellen poskiaan. Huoneessa tuntui olevan häkää. Hänen lapsensa, jotka olivat laihoja, pesemättömiä ja yhtä huononnäköisiä kuin Tshikildejevinkin perheen lapset, hyörivät lattialla. Ruma kesakkoinen, isovatsainen vaimo keri silkkiä. Perhe oli onneton ja rutiköyhä, vain Antip näytti reippaalta ja kauniilta. Penkillä oli vierekkäin viisi teekeittiötä. Vaari teki ristinmerkin Battenbergin kuvan edessä ja sanoi:
-- Antip, armahda Jumalan tähden ja anna teekeittiö takaisin! Kristuksen tähden!
-- Anna kolme ruplaa, niin saat.
-- En voi.
Antip pullisti poskensa, tuli humisi ja pihisi kuvastuen teekeittiöiden kylkiin. Vaari rypisteli hattuaan ja sanoi mietittyään:
-- Anna pois!
Tummaverinen kylänvanhin näytti jo aivan mustalta ja muistutti noitaa; hän kääntyi Osipin puoleen ja virkkoi ankarasti ja nopeasti:
-- Kaikki riippuu semstvopäälliköstä. Hallinnollisessa istunnossa kahdentenakymmenentenäkuudentena päivänä voit osottaa suullisesti tai kirjallisesti aihetta tyytymättömyyteesi.
Osip ei ymmärtänyt mitään, vaan tyytyi tähän ja meni kotiin.
Noin kymmenen päivän perästä tuli komisario, viipyi tunnin verran ja ajoi pois. Sää oli niihin aikoihin tuulinen ja kylmä, joki oli jäätynyt, mutta lunta vaan ei tullut ja kelirikko teki haittaa. Kerranpa pyhänä ennen illan tuloa naapurit pistäytyivät Osipin luo istumaan ja juttelemaan. Istuttiin pimeässä tulta sytyttämättä, koska työnteko olisi ollut synti. Saatiin kuulla joitain uutisiakin, melko epämieluisia muuten. Niinpä oli parista kolmesta talosta viety veroveloista kanat ja lähetetty ne kunnan hallitukseen, jossa ne olivat kuolleet, kun kukaan ei ollut niitä syöttänyt. Oli otettu lampaita, ja kun niitä kuljetettiin kiinnikytkettyinä ja muuteltiin joka kylässä uusiin ajoneuvoihin, oli yksi heittänyt henkensä. Ja nyt yritettiin ratkaista kysymystä siitä, kuka oli syyllinen.
-- Semstvo, sanoi Osip. Kukas muu sitten!
-- Tietysti semstvo.
Semstvoa syytettiin kaikesta, maksamattomista veroista, sorrosta, kadosta, vaikka yksikään ei tiennyt, mitä semstvo merkitsi. Niin oli asianlaita ollut siitä pitäen, kun rikkaat rahvaanmiehet, joilla oli omia tehtaita, kauppoja ja majataloja, olivat olleet kunnanvaltuutettuina, jääneet tyytymättömiksi ja sitten tehtaissaan ja anniskeluissaan alkaneet soimata semstvoa.
Puhuttiin siitä, ettei Jumala anna lunta, pitäisi vetää puita, mutta mättäitä ei voi ajaa eikä kulkea. Ennen noin 15-20 vuotta sitten olivat shukovolaisten keskustelut olleet paljon mielenkiintoisempia. Silloin oli jokainen ukko näyttänyt siltä, kuin olisi hänellä ollut säilytettävänään salaisuus, kuin olisi hän jotain tiennyt ja jotain odottanut. Silloin puhuttiin kultakirjaimisesta kirjasta, maan jaosta, uusista maista, aarteista ja viittailtiin johonkin. Mutta nyt ei shukovolaisilla ollut mitään salaisuuksia, koko heidän elämänsä oli kuin kämmenellä kaikkien nähtävissä ja he voivat puhua vain puutteesta ja ravinnosta, siitä ettei ollut lunta.
Vaiettiin, ja taas tulivat mieleen kanat ja lampaat ja ryhdyttiin ratkaisemaan, kuka on syyllinen.
-- Semstvo, virkkoi Osip alakuloisena. Kukas sitten.
VIII.
Pitäjän kirkko oli kuuden virstan päässä Kosogorovissa; siellä käytiin vain tarpeen vaatiessa, kun täytyi viedä lapsia ristittäväksi, käydä vihillä tahi toimittaa kuolinmessu. Mutta rukoilemassa käytiin joen takana. Pyhinä, hyvän sään aikana, tytöt pukeutuivat juhlapukuun ja menivät joukolla päiväkirkkoon, ja hauska oli nähdä heidän kulkevan niityn poikki punaisissa, keltaisissa ja sinisissä puvuissaan. Kun oli huono sää, pysyivät kaikki kotosalla. Pitäjän kirkossa käytiin ripillä. Niiltä, jotka eivät suuren paaston aikana ehtineet käydä ripillä, otti pappi pääsiäisviikolla siunatessaan ristisaattueineen tuvat viisitoista kopekkaa.
Vaari ei uskonut Jumalaa, koskapa tuskin koskaan ajattelikaan häntä. Hän tunnusti yliluonnollisen olemassaolon, mutta sanoi sen olevan vain akkoja koskevan asian, ja kun hänen läsnäollessaan puhuttiin uskonnosta tai ihmeistä ja kysyttiin häneltä jotain, niin hän sanoi vastenmielisesti ja päätään raapien:
-- Kukapa sen tietää.
Muori uskoi, mutta jollain lailla hämärästi. Kaikki sekautui hänen muistissaan ja tuskin oli hän alkanut ajatella syntiä, kuolemaa ja sielunpelastusta, kun puute ja huolet valtasivat hänen ajatuksensa ja hän unohti heti, mitä oli ajatellut. Rukouksia hän ei muistanut ja seisahtui usein iltaisin maatapanon aikana pyhäinkuvain eteen ja kuiskaili:
-- Oi, pyhä Kasanilainen Jumalanäiti, oi, pyhä Smolenskin Jumalanäiti, oi, pyhä Kolmikäsinen Jumalanäiti...
Maria ja Tekla tekivät ristinmerkkejä ja kävivät joka vuosi ripillä, mutta eivät ymmärtäneet mitään. Lapsia ei opetettu rukoilemaan, heille ei puhuttu jumalasta mitään eikä opetettu mitään sääntöjä, kiellettiin vain paastoaikana syömästä kiellettyjä ruokia. Muissa perheissä oli asianlaita melkein sama, vähän oli uskovia, vähän sellaisia, jotka olisivat jotain ymmärtäneet. Samalla kuitenkin kaikki rakastivat pyhää raamattua, rukoilivat hellästi ja hartaasti, mutta ei ollut kirjoja, kenkään ei osannut lukea eikä selittää ja sentähden, että Olga joskus luki evankeliumia, kunnioitettiin häntä ja kaikki teitittelivät sekä häntä että Sashaa.
Olga kävi usein temppelien suojeluspyhäin juhlilla ja hartaushetkillä lähikylissä tai piirikunnan pääkaupungissa, jossa oli kaksi luostaria ja kaksikymmentäseitsemän kirkkoa. Hän oli hajamielinen ja pyhiinvaelluksillaan ollessa unohti hän täydelleen perheensä ja vasta kotiin palatessaan teki ilokseen sen keksinnön, että hänellä oli mies ja tytär ja puhui silloin hymyillen ja loistaen:
-- Jumalan armo on osanani.
Kylän elämä tuntui hänestä inhottavalta ja vaivasi häntä. Eliaan päivänä juotiin, Maarian taivaaseenastumisen päivänä juotiin, ristinpystyttämisen juhlapäivänä juotiin. Pyhän Neitsyen esirukouksen juhlana vietettiin Shukovossa seurakunnan pyhää. Sen kunniaksi joivat miehet kolme päivää, joivat 50 ruplaa yleisiä rahoja ja lisäksi vielä keräsivät kaikista taloista viinarahaa. Ensimäisenä päivänä teurastettiin Tshikildejevin lammas. Sitä syötiin aamulla, päivällä ja illalla, syötiin ahmimalla ja vielä keskellä yötä nousivat lapset syömään. Kirjak oli kaikki kolme päivää kauheasti päissään ja ryyppäsi kaikki, jopa lakkinsa ja saappaansakin sekä pieksi Mariaa niin kovasti, että tätä valeltiin vedellä. Ja sitten kaikkia hävetti ja inhotti.
Muuten Shukovossakin, tässä lurjusten pesässä, oli kerran oikea uskonnollinen juhla. Elokuussa kannettiin pitkin piirikuntaa kylästä kylään pyhäinjäännöksiä. Sinä päivänä, jona kulkuetta odotettiin Shukovoon, oli hiljaista ja pilvistä. Tytöt olivat jo aamulla lähteneet loistavanvärisiin juhlapukuihinsa puettuina pyhäinkuvaa vastaan ja toivat sen illan suussa ristikulkueessa lauluja laulaen. Samaan aikaan alkoi joen takaa kuulua heleä kellojen soitto. Suunnaton kylän omien asukkaiden ja vierasten joukko täytti tien, melua, pölyä, tungosta -- -- Vaari, muori, Kirjak -- kaikki kurkottivat kätensä pyhäinkuvaa kohti, katselivat sitä ahnaasti ja puhelivat itkien:
-- Puolustajamme! Oma äitimme! Puolustajamme!
Kaikki tuntuivat yhtäkkiä ymmärtäneen, etteivät rikkaat ja voimakkaat vielä olleet kaikkea anastaneet, että vielä oli olemassa turva loukkauksia, orjan vapaudettomuutta, raskasta, sietämätöntä puutetta ja hirveää viinaa vastaan.
-- Puolustajamme, oma äitimme, itki Maria. Oma äitimme!
Mutta kun rukoushetki oli pidetty ja pyhäinkuva viety pois, alkoi kaikki taas mennä vanhaa menoaan ja kyläravintolasta kuulua raakoja juopuneita ääniä.
Kuolemaa pelkäsivät vain rikkaat miehet, jotka sitä vähemmin uskoivat Jumalaan ja sielunpelastukseen, mitä enemmän rikastuivat, sekä vain maallisen lopun pelosta asettivat kynttilän pyhäinkuvan eteen ja lukivat rukouksensa. Köyhemmät eivät kuolemaa pelänneet. Vaarille ja muorille sanottiin vasten silmiä, että he olivat jo aikansa eläneet ja että heidän oli jo aika kuolla eivätkä he olleet siitä millänsäkään. Eikä liioin arkailtu sanoa Nikolain läsnäollessa Teklalle, että hänen miehensä hyötyisi Nikolain kuolemasta, pääsisi kotiin sotapalveluksesta. Maria puolestaan ei pelännyt kuolemaa, vaan vieläpä pahoitteli, että se viipyi niin kauan, ja iloitsi, kun joku hänen lapsistaan kuoli.
Kuolemaa ei peljätty, vaan sensijaan suhtauduttiin kaikkiin sairauksiin liioitellun pelokkaasti. Tyhjänpäiväinen juttu, ruuansulatushäiriö tai lievä vilunväristys riitti ajamaan muorin pitkäkseen uunin päälle, jossa kietoutui peitteeseensä ja alkoi lujaan ja herkeämättä ähkiä: "Ku-olema tulee!" Vaari kiiruhti hakemaan pappia ja muorille annettiin ehtoollinen ja viimeinen voitelu. Hyvin usein puhuttiin vilustumisesta, madoista ja pöhöttymistä, jotka kuljeksivat vatsassa ja vierivät sydäntä kohti. Eniten peljättiin vilustumista ja siksi pukeuduttiin kesäisinkin lämpimästi ja lämmiteltiin uunin päällä. Muori hoiteli mielellään itseään sekä kävi usein sairaalassa, jossa sanoi olevansa 58- eikä 70-vuotias. Hän otaksui, ettei lääkäri rupea häntä parantamaan, jos saa tietää hänen todellisen ikänsä, vaan sanoo, että hänen on aika kuolla eikä lääkitä itseään. Sairaalaan lähti hän tavallisesti varhain aamulla ottaen mukaansa pari kolme tyttöä ja palasi illalla nälkäisenä ja äkäisenä tuoden itselleen tippoja ja tytöille voiteita. Kerran vei hän sinne Nikolainkin, joka sitten parisen viikkoa otti tippoja ja puheli voivansa paremmin.
Muori tunsi kaikki kolmenkymmenen virstan ulottuvilla asuvat lääkärit, välskärit ja taikurit eikä yksikään ollut hänen mieleisensä. Pyhän Neitsyen esirukouksen juhlana, kun pappi ristikulkueineen siunasi pirtit, sanoi lukkari hänelle, että kaupungissa vankilan luona asui ukko, entinen sotavälskäri, joka paransi hyvin sairaita, ja kehoitti häntä kääntymään tämän puoleen. Muori teki neuvon mukaan. Kun ensi lumi oli langennut, matkusti hän kaupunkiin ja toi tullessaan ukonrähjän, parrakkaan pitkäkauhtanaisen juutalaiskristityn, jonka kasvot olivat täynnä pieniä sinisiä juonia. Juuri samaan aikaan työskenteli tuvassa päiväläisiä, vanha räätäli, jolla oli kauheat silmälasit, leikkasi vanhoista riekaleista liivejä ja kaksi nuorta miestä teki villasta huovikkaita. Kirjak, joka oli erotettu juopottelun vuoksi ja joka nyt asui kotona, istui räätälin rinnalla ja paikkaili länkiä. Tuvassa oli ahdasta, ummehtunutta ja löyhkäsi pahalta. Juutalaiskristitty tarkasti Nikolain ja sanoi, että häntä oli kupattava.
Hän asetti sarvet paikalleen ja räätälivanhus, Kirjak ja lapset olivat näkevinään, miten tauti lähti Nikolaista. Nikolaikin katseli, kuinka sarvet imeytyen rintaan vähitellen täyttyivät tummasta verestä, tunsi, että hänestä todellakin lähtee jotain, ja hymyili tyydytyksestä.
-- Hyvä on, sanoi räätäli. Suokoon Jumala, että auttaisi..
Juutalaiskristitty pani kaksitoista sarvea ja sitten uudelleen kaksitoista, joi teetä ja ajoi tiehensä. Nikolai alkoi väristä, hänen kasvonsa painuivat sisään "puristautuen nyrkkiin", kuten eukot sanoivat, ja hänen sormensa kävivät sinisiksi. Hän kääriytyi sekä peitteeseen että turkkiin, mutta tuntui vain yhä kylmemmältä. Iltapuolella hän rupesi tuskailemaan, pyysi, että hänet pantaisiin lattialle, pyysi, ettei räätäli polttaisi, vaikeni sitten turkkinsa alla ja aamupuoleen kuoli.
IX.
Oi, miten ankara, miten pitkä talvi! Joulusta lähtien ei ollut omaa viljaa ja jauho oli ostossa. Kirjak, joka nyt asui kotona, mellasteli iltaisin kauhistuttaen kaikkia, aamuisin taas poti päänsärkyä ja oli häpeissään. Sääli oli katsella häntä. Navetasta kuului yöt päivät nälkäisen lehmän ammunta, joka särki muorin ja Marian sydäntä. Ja kuin vartavasten tulivat paukkuvat pakkaset, kinokset kasautuivat korkeiksi, talvi pitkittyi, Neitsyt Maarian ilmestymisen päivänä raivosi oikea talvipyry ja pääsiäisviikolla satoi lunta.
Mutta oli miten oli, talvi loppui. Huhtikuun alussa olivat päivät lämpimiä ja yöt kylmiä, mutta eräs lämmin päivä sai vihdoin pakkasista voiton, vihdoinkin, ja purot alkoivat virrata, linnut laulaa. Koko niitty ja joen partaalla kasvavat pensaat hukkuivat tulvaveteen ja Shukovon ja vastaisen puolen välinen aukea oli yhtenä suurena lahtena, jonka pinnalla siellä täällä pyrähtelivät villit sorsaparvet. Hehkuva keväinen auringonlasku uhkeine pilvineen valoi joka ilta maisemaan jotain tavatonta, uutta ja uskomatonta, juuri sitä samaa, jota et usko nähdessäsi samat värit ja samat pilvet kuvassa.
Kurjet lensivät nopeaan ja päästivät surullisia ääniä kuin mukaansa kutsuen. Seisten jyrkänteen reunalla katseli Olga kauan lahtea, aurinkoa, säteilevää, ikäänkuin nuortunutta kirkkoa ja kyyneleet alkoivat vieriä hänen silmistään ja hengitys salpautui, sillä teki niin kauheasti mieli jonnekin silmin siintämättömiin, vaikkapa maailman ääriin. Mutta oli jo päätetty, että hän menee takaisin Moskovaan sisäköksi, ja hänen kanssaan lähtee Kirjak palkkautumaan pihamieheksi tahi miksi tahansa. Kunpa vain pian pääsisi lähtemään.
Kun maa hiukan kuivui ja tuli lämmin, lähdettiin matkalle. Olga ja Sasha mytyt selässä, molemmilla jaloissaan virsut, menivät ulos heti aamun sarastaessa. Maria lähti heitä saattamaan. Kirjak ei ollut terve ja jäi vielä viikoksi kotiin. Olga rukoili viimeisen kerran kirkkoon päin kääntyneenä ajatellen miestään eikä itkenyt, hänen kasvonsa kävivät vain ryppyisiksi ja tulivat rumiksi kuin eukon. Hän oli talven kuluessa laihtunut, rumentunut, hiukan harmaantunut ja entisen sirouden ja miellyttävän hymyn sijasta oli hänen kasvoillaan alistuvan surullinen eletyn murheen ilme ja hänen katseessaan oli jotakin tylsää ja liikkumatonta, aivan kuin hän ei olisi kuullut. Hänen oli ikävä erota kylästä ja sen väestä. Hänen mieleensä muistui, miten Nikolaita oli viety hautuumaalle ja miten jokaisen tuvan luona oli tilattu sielumessu ja miten kaikki itkivät ottaen osaa hänen suruunsa. Kesän ja talven pitkään oli ollut hetkiä ja päiviä, jolloin nämä ihmiset näyttivät elävän huonommin karjaa, hirveää oli elämä heidän kanssaan. He olivat raakoja, epärehellisiä, likaisia, juoppoja, eivät eläneet sovussa, riitelivät alituiseen, koska eivät kunnioittaneet, vaan pelkäsivät ja epäilivät toisiaan. Kuka piti kapakkaa ja juotti kansaa? Talonpoika. Kuka tuhlasi ja joi kyläkunnan, koulun ja kirkon rahat? Talonpoika. Kuka varasti naapuriltaan, teki murhapolton, antoi oikeudessa väärän todistuksen pullollisesta viinaa? Talonpoika. Kuka semstvon ja muissa kokouksissa oli ensimäinen vastustamaan talonpoikia? Talonpoika. Niin, hirveää oli elää heidän kanssaan, mutta sittenkin olivat he ihmisiä, jotka kärsivät ja itkivät kuin ihmiset konsanaan, eikä heidän elämässään ollut mitään, jolle ei olisi voinut löytää puolustusta. Raskas työ, josta koko ruumis oli aina kipeä, ankarat talvet, niukka sato, ahtaus, apua vain ei mistään eikä sitä voinut mistään odottaa. Ne jotka olivat heitä rikkaampia ja voimakkaampia, eivät kyenneet auttamaan, koska itsekin olivat raakoja, kunniattomia, juoppoja ja torailivat itsekin yhtä inhottavasti. Vähäpätöisinkin virkamies tahi puotipalvelija kohteli rahvaan miehiä kuin kulkureita, sinutteli vieläpä kylän- ja kirkonvanhimpiakin ja luuli olevansa siihen oikeutettu. Ja voivatko auttaa tai olla hyvänä esimerkkinä voitonhimoiset, ahneet, irstaat ja laiskat ihmiset, jotka tulivat maalle vain loukatakseen, riistääkseen, pelottaakseen. Olgan mieleen muistui, miten säälittävän nöyryytetyn näköisiä vanhukset olivat viedessään talvella Kirjakin piestäväksi. Ja nyt hänen oli sääli kaikkia näitä ihmisiä, teki kipeää ja hän silmäili kulkiessaan tuontuostakin taakseen katsellakseen taloja.
Saatettuaan kolmisen virstaa sanoi Maria jäähyväiset, lankesi polvilleen ja alkoi kasvoilleen maahan langeten äännellä:
-- Taas jäin yksin, onneton, kovaosainen...
Kauan hän äänteli ja kauan näkivät Olga ja Sasha, miten hän polvillaan ollen lakkaamatta jollekin syrjään kumarteli pidellen päätään käsineen ja hänen yllään lentelivät kottaraiset.
Aurinko kohosi korkealle, tuli kuuma. Shukovo jäi kauas taakse. Kulku oli kevyttä, Olga ja Sasha unohtivat pian sekä kylän että Marian, heidän oli hauska ja kaikki huvitti heitä. Milloin hautakumpu, milloin rivi sähkölennätinpylväitä, jotka toinen toistaan seuraten menevät tietämätöntä minne, taivaanrannan taa kadotakseen, ja langat humisevat salaperäisesti. Milloin näkyy kaukana kokonaan vihreän peittämä pienoinen maatalo, sieltä tuntuu tulevan kosteuden ja hampun tuoksu ja tuntuu jostain syystä siltä, että siellä asuu onnellisia ihmisiä. Milloin taas pistää silmään hevosen luuranko, joka yksin loistaa valkeana kedolla. Ja leivoset visertelevät lakkaamatta, peltopyyt kuhertelevat toisilleen ja ruisrääkkä huutaa, ikäänkuin joku nyhtäisi vanhasta rautaisesta ovenkolkuttimesta.
Puolenpäivän aikaan Olga ja Sasha tulivat suureen kirkonkylään. Siellä he kohtasivat leveällä kadulla kenraali Shukovin kokkivanhuksen. Hänen oli kuuma ja hänen hikinen punainen kalju päänsä loisti auringossa. Hän ja Olga eivät tunteneet toisiaan, katsoivat sitten yhtaikaa taakseen, tunsivat toisensa ja sanaakaan sanomatta menivät kumpikin omalle suunnalleen. Pysähtyen tuvan luo, joka näytti muita rikkaammalta ja uudemmalta, kumartui Olga avoimien ikkunain alla sanoen kuuluvalla, vienolla ja laulavalla äänellä:
-- Oikeauskoiset kristityt, antakaa Kristuksen tähden almu, jotta Jumalan armo olisi osananne, vanhemmillanne taivaan valtakunta, ikuinen rauha.