Part 2

Pyhän kunniaksi ostettiin ravintolasta silli ja keitettiin sen päästä särvintä. Keskipäivällä kaikki istuutuivat juomaan teetä ja joivat sitä kauan, hikeentymiseen saakka ja näyttivät vallan teestä turvonneilta. Senjälkeen vasta käytiin särpimeen käsiksi, kaikki söivät samasta astiasta. Mutta sillin pisti muori piiloon.

Illalla poltti savenvalaja jyrkänteellä astioita. Alhaalla niityllä tytöt lauleskellen leikkivät piirileikkiä. Hanuri soi. Myöskin joen toisella puolen paloi uuni, tytöt lauloivat ja heidän laulunsa kuului kaukaa tahdikkaana ja korvia hyväilevänä. Ravintolassa ja sen ympärillä melusivat miehet laulaen juopuneen lauluaan, kaikki eri ääntä, ja riitelivät niin, että Olga tuontuostakin säpsähti ja sanoi:

-- Oi, hyvä luoja!

Häntä kummastutti, että riideltiin lakkaamatta ja että kovimmin ja kauimmin kuuluivat riitelevän ukot, joiden aika jo olisi ollut kuolla. Mutta lapset ja tytöt kuuntelivat tätä riitaa vähääkään kummastelematta, he näkyivät tottuneen siihen jo kehdosta lähtien.

Keskiyön aika oli ohi, uunit sekä joen tällä että tuolla puolen olivat sammuneet, mutta alhaalla niityllä ja ravintolassa yhä elämöitiin. Vaari ja Kirjak lähenivät latoa, jossa Olga ja Maria nukkuivat. Miehet olivat humalassa, kulkien käsi kädessä, olkapäillään toinen toistaan töykkien.

-- Anna olla, koetti ukko vakuuttaa. Anna hänen olla -- Hän on kunnon eukko -- Synti on...

-- Ma-aaria, kirkasi Kirjak.

-- Anna hänen olla -- Synti on -- -- Kyllä hän eukosta käy...

Molemmat seisoivat hetkisen ladon luona ja poistuivat sitten.

-- Ra-akastan kedon kukkia, alkoi ukko yhtäkkiä korkealla korvia särkevällä tenorillaan. Niitä kedoilla poimiskelen.

Sylkäsi sitten, kirosi rumasti ja meni tupaan.

IV.

Muori pani Sashan vahtimaan vihannestarhaansa, etteivät hanhet pääsisi siihen. Oli helteinen elokuun päivä. Ravintoloitsijan hanhet olisivat kylläkin voineet päästä takatietä vihannestarhaan, mutta niillä oli nyt muuta työtä; ne nokkivat ravintolan luona kauroja rauhallisesti keskustellen ja ainoastaan ukkohanhi kohotti korkealle päätään ikäänkuin pitääkseen silmällä, oliko muori keppineen tulossa. Toiset hanhet olisivat voineet tulla alhaalta laaksosta, mutta ne käyskentelivät nyt laitumella kaukana joen takana, missä ne valkealta hohtavana jonona ulottuivat niityn halki.

Sasha seisoi hetkisen, ikävystyi ja huomatessaan, ettei hanhien tulosta ollut pelkoa, meni jyrkänteelle.

Siellä hän huomasi Marian vanhemman tyttären Motjkan, joka seisoi liikkumattomana suunnattoman suurella kivellä ja katseli kirkkoa. Marialle oli syntynyt kolmetoista lasta, mutta vain kuusi oli jäänyt henkiin, kaikki pelkkiä tyttöjä, ei yhtä ainoata poikaa, ja vanhin oli kahdeksanvuotias. Paljasjalkainen, pitkään paitaan puettu tyttö seisoi auringonpaisteessa, päivä paahtoi suoraan hänen päälakeaan, mutta hän ei sitä huomannut ja näytti olevan kuin paikalleen kivettynyt. Sasha meni hänen rinnalleen ja sanoi kirkkoa katsellen:

-- Kirkossa asuu Jumala, ihmisten asunnoissa palaa lamppuja ja kynttilöitä, mutta Jumalan lamput ovat pyhäinkuvainlamppuja, punervia, vihreitä, sinerviä kuin silmiä ikänä. Yöllä Jumala kävelee kirkossa ja häntä seuraavat Pyhä Neitsyt ja Nikolai-pyhimys kulta -- top, top, top -- -- Ja vartiaa pelottaa, pelottaa -- -- Niin, pääskyseni, lisäsi hän matkien äitiään. Ja kun maailmanloppu tulee, kohoavat kaikki kirkot taivaaseen.

-- Kel-loi-neen-ko, kysyi Motjka bassoäänellä venyttäen joka tavua.

-- Kelloineen. Kun maailmanloppu tulee, pääsevät hyvät ihmiset taivaaseen, mutta äkäiset joutuvat ikuiseen ja sammumattomaan tuleen, pääskyseni. Äidilleni ja Mariallekin Jumala sanoo: Te ette ole ketään loukanneet, menkää siis oikealle paratiisiin, mutta Kirjakille ja muorille sanoo hän: Menkää te vasemmalle, tuleen. Ja se, joka syö paastoaikana kiellettyä ruokaa, joutuu myöskin tuleen.

Hän katseli taivaalle silmät selkosen selälleen ja sanoi: Katsopas taivaalle äläkä räpäytä silmiäsi, niin näet enkeleitä.

Motjka alkoi myöskin katsella taivasta ja hetkinen kului hiljaisuuden vallitessa.

-- Näetkö, kysyi Sasha.

-- Ei näy, virkkoi Motjka bassoäänellä.

-- Mutta minäpä näen. Pikku enkelit lentelevät taivaalla ja siipineen -- viuh, viuh niinkuin hyttyset vain.

Motjka mietti hetkisen katse maahan luotuna ja kysyi sitten:

-- Joutuuko muori tuleen?

-- Joutuu, pääskyseni.

Kiveltä vei aivan alas saakka loiva tasainen rinne ja sitä peitti pehmeänvihreä ruoho, jota teki mieli kädellä silittää tai levätä sillä. Sasha kävi pitkälleen ja vieri alas. Vakavan ja ankaran näköisenä pullistaen poskensa laskeutui Motjkakin maahan ja alkoi vieriä. Sitten ratkesi hänen paitansa olkaan asti.

-- Miten naurettavaa, sanoi Sasha ihastuksissaan.

He menivät molemmat ylös vielä kerran vieriäkseen, mutta samassa kuului tuttu inisevä ääni: "Voi hirveätä!" Hampaaton, luiseva, kyttyräselkäinen muori ajoi lyhyet harmaat hiukset tuulessa liehuen hanhia vihannestarhasta ja huusi:

-- Kaiken kaalin sotkivat, senkin kirotut. Vieköön teidät surma, kolmasti kirotut, rutonsyömät! Paha teidät periköön!

Hän huomasi tytöt, heitti käsistään kepin, otti maasta risun ja tartuttuaan Sashan kaulaan kuivine ja kovine sormineen alkoi piestä häntä. Sasha itki kivusta ja pelosta. Silloin uroshanhi hoippuen jalalta toiselle tuli vanhuksen luo kaula kurollaan ja suhisi jotain, ja kun se taas palasi laumansa luo, niin kaikki naarashanhet tervehtivät sitä hyväksyvästi: krok, krok, krok! Sitten muori ryhtyi pieksämään Motjkaa ja tällöin Motjkan paita taas repesi. Epätoivoissaan ääneen itkien meni Sasha tupaan valittamaan, hänen perässään tuli Motjka, joka myöskin itki, mutta bassoäänellä ja kyyneleitään pyyhkimättä. Hänen kasvonsa olivat niin märät, kuin olisi hän kastanut ne veteen.

-- Hyvä isä, ihmetteli Olga, kun he yhdessä tulivat tupaan, Taivasten valtiatar!

Sasha alkoi kertoa, mutta tällöin astui sisään muori läpitunkevalla äänellä huutaen ja riidellen. Tekla suuttui ja tuvassa alkoi aikamoinen melu.

-- Ei mitään, ei mitään, lohdutteli Olga silittäen kalpeana ja liikutettuna Sashan päätä. Hän on isoäitisi, olisi synti suuttua häneen. Ei mitään, lapsukaiseni.

Nikolai, jota ainainen huuto, nälkä, häkä ja löyhkä vaivasi, ja joka jo vihasi ja halveksi köyhyyttä, joka häpesi vaimonsa ja tyttärensä silmissä isäänsä ja äitiänsä, laski jalkansa uunilta riipuksiin ja alkoi puhua ärtyneellä itkuisella äänellä kääntyen äitinsä puoleen:

-- Te ette saa lyödä häntä. Ei teillä ole mitään oikeutta lyödä häntä.

-- Katsohan, kuolemaasiko sinä siellä uunilla teet, tiuskasi hänelle Tekla ilkeyksissään. Pahusko teidät tänne toikaan, senkin tyhjäntoimittajat!

Sasha, Motjka ja pikku tytöt, niin monta kuin heitä olikin, sulloutuivat uunin päälle nurkkaan Nikolain selän taa ja kuuntelivat sieltä kaikkea tätä vaiti, peläten ja heidän pikkuiset sydämensä tykyttivät aivan kuuluvasti. Kun perheessä on sairas, joka on kauan toivottomasti potenut, niin sattuu raskaita hetkiä, jolloin kaikki läheiset arastellen, salaisesti, sydämensä syvyydestä toivovat hänen kuolevan. Vain lapset pelkäävät silloinkin omaisensa kuolemaa ja sitä ajatellessaan tuntevat kauhua. Nytkin tytöt pidättäen hengitystään katselivat surullinen ilme kasvoillaan Nikolaita luullen, että hän kohta kuolee, ja heidän teki mieli itkeä ja sanoa hänelle jotain hellää, säälivää.

Nikolai puristautui Olgaa vasten ikäänkuin turvaa hakien ja sanoi hänelle hiljaisella väräjävällä äänellä:

-- Olga rakkaani, en voi enää olla täällä. Voimani eivät kestä. Jumalan tähden, Kristuksen vuoksi, joka on taivaissa, kirjoita sisarellesi Klaudia Abramovnalle, että hän myisi ja panttaisi kaikki, mitä hänellä on, että hän lähettäisi rahaa, sillä me lähdemme täältä. Voi hyvä Jumala, jatkoi hän tuskaisesti, jospa saisi edes toisella silmällä vilkaista Moskovaan. Kunpa edes näkisin siitä unta...

Ja kun tuli ilta ja tupa pimeni, valtasi mielen niin tuskallinen ikävä, että oli vaikea sanoa sanaakaan. Äkäinen muori liotteli ruisleivän kuoria vadissa ja imeksi niitä kauan, koko tunnin. Maria toi lehmän lypsettyään maitosangon ja asetti sen penkille, sitten muori kaasi maidon sangosta kannuihin, hitaasti, kiirehtimättä, nähtävästi tyytyväisenä siihen, ettei sitä nyt paastoaikana kukaan joisi ja että se jäisi kokonaan säästöön. Vain hiukkasen, hyvin vähän, hän kaasi teevadille Teklan lapsia varten. Kun hän ja Maria olivat vieneet kannut kellariin, Motjka yhtäkkiä vavahti, kiipesi uunilta ja tultuaan penkin luo, jolla oli kuppi leivänkuorineen, loiskautti siihen vadista maitoa.

Muori ryhtyi tupaan palattuaan taas imemään kuoriaan ja Sasha ja Motjka katselivat häntä uunilla istuen. Heitä miellytti ajatus, että muori oli tehnyt paastosynnin ja joutuu siis helvettiin. He olivat saaneet lohdun, nukkumaisillaan ollessaan kuvitteli Sasha viimeistä tuomiota: Paloi iso saviuunin muotoinen pätsi ja paholainen, jolla oli sarvet kuin lehmällä, ajoi muoria tuleen pitkällä kepillä, kuten tämä oli äsken ajanut hanhia.

V.

Maarian taivaaseenastumisen pyhän iltama kellon käydessä yhtätoista tytöt ja pojat, jotka kävelivät alhaalla niityllä, alkoivat äkkiä huutaen ja kirkuen juosta kylään päin. Ylhäällä jyrkänteen reunalla istujat eivät ensin voineet käsittää, mistä se johtui.

-- Tulipalo, tulipalo, kajahti alhaalta. Palaa!

Ylhäällä istuvat katsahtivat taakseen ja heidän silmiään kohtasi kauhea, tavaton näky. Erään reunimmaisen tuvan olkikatosta kohosi tupruava tulipatsas, joka suihkulähteen tavoin sinkautteli itsestään kaikkiin suuntiin palavia kipinöitä, ja samassa leimahti koko katto kirkkaaseen liekkiin ja tuli alkoi räiskyä.

Kuun valo kalpeni ja koko kylää valaisi punainen värisevä palo, mustat varjot kulkivat maata pitkin, haisi palaneelta. Alhaalta paikalle kiiruhtavat ihmiset eivät hengästyksissään voineet puhua, vaan vapisivat, tyrkkivät toisiaan, lankeilivat, ja tottumattomia kun olivat häikäisevään valoon, näkivät huonosti eivätkä tunteneet toisiaan. Tuntui kauhealta. Varsinkin se tuntui hirveältä, että ylhäällä savun seassa lenteli kyyhkysiä ja että kyläravintolassa, jossa ei vielä tiedetty tulipalosta mitään, yhä laulettiin ja soitettiin, ikäänkuin kaikki olisi ollut, niinkuin olla piti.

-- Semjon sedän talo palaa, huudahti joku kovalla raa'alla äänellä.

Maria hääri tupansa luona itkien, käsiään väännellen, hampaat kolisten, vaikka tulipalo oli kaukana kylän toisella laidalla. Nikolai tuli tuvasta huopasaappaat jaloissaan, lapset juoksivat ulos paitasillaan. Kymmenysmiehen tuvan luona alettiin lyödä malmilevyyn. Pom, pom, pom, kajahteli ilmassa ja tuo tiheään uudistuva väsymätön ääni sai sydämen kouristumaan ja ilman tuntumaan kylmältä. Vanhat eukot seisoivat pidellen käsissään pyhäinkuvia. Pihoilta ajettiin tielle lampaita, vasikoita, lehmiä, kannettiin arkkuja, nahkoja ja saaveja. Pikimusta ori, jota ei päästetty hevoslaumaan, koska se potki ja haavoitti toisia hevosia, juoksenteli nyt vapaaksi päästettynä tömistäen ja hirnuen pitkin kylää, kunnes yhtäkkiä seisahtui rattaitten ääreen ja alkoi takajaloillaan niitä potkia.

Joen toisella puolella ruvettiin soittamaan kirkonkelloja.

Palavan talon luona oli kuuma ja niin valoisa, että jokainen ruoho näkyi selvästi. Erään arkun päällä, joka oli ehditty pelastaa, istui Semjon, isonenäinen, punatukkainen mies, lippalakki syvälle korviin saakka vedettynä ja liivisillään. Hänen vaimonsa makasi kasvot maata vasten pyörryksissä ja valitti. Muuan noin kahdeksankymmenen vanha matalakasvuinen, suuripartainen, peikkoa muistuttava ukko, joka ei ollut paikkakuntalainen, vaan jolla nähtävästi oli tulipalon kanssa jotain tekemistä, käveli tulipalon ääressä hatutta ja valkea nyytti käsissä. Tuli kajasti hänen kaljuun päälakeensa. Kylänvanhin, Antip Sedelnikov, joka oli tummaverinen ja mustatukkainen kuin mustalainen, lähestyi kirves kädessä tupaa ja löi akkunan toisensa jälkeen säpäleiksi, tietämätöntä miksi, ja alkoi sitten hakata portaita.

-- Eukot, tuokaa vettä, huusi hän. Kone tänne! Joutuin!

Samat miehet, jotka äsken olivat remunneet ravintolassa, kantoivat hartioillaan paloruiskua. He olivat kaikki juovuksissa, kompastelivat, lankeilivat ja kaikilla oli kasvoillaan avuton ilme ja kyyneleet silmissä.

-- Tytöt, vettä, huusi myöskin juopunut kylänvanhin. Joutukaa, tytöt!

Eukot ja tytöt juoksivat alas lähteelle ja laahasivat vuorelle täysiä ämpäreitä ja vesikorvoja juostakseen jälleen kaadettuaan veden ruiskuun takaisin lähteelle. Olga, Maria, Sasha ja Motjkakin olivat kantamassa. Vettä pumppusivat eukot ja pikku pojat, letku suhisi ja kylänvanhin ohjaten sen milloin oveen milloin akkunoihin, pidätteli sormellaan vesisuihkua jonka vuoksi se suhisi vieläkin kovemmin.

-- Kelpo poika olet, Antip, kuului hyväksyviä huutoja. Koeta parhaasi!

Ja Antip tunkeutui eteiseen suoraan tuleen ja huusi sieltä:

-- Pumpatkaa! Tehkää, mitä voitte, oikeauskoiset, tällaisen onnettomuuden satuttua.

Miehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja katselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut tehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja, kuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat hutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko kääntyen maassa makaavan eukon puoleen:

-- Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä siis...

Semjon kertoili milloin kenellekin, mistä tuli oli saanut alkunsa.

-- Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija. Hän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee illalla, pyytää yöksi taloon... No, joimme tietysti lasin mieheen. Eukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja onnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta, tuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti, ettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.

Malmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa. Olga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia lampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi milloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli terävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan lakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui, niin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin, ettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä vesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui eukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.

Mutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa ajoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan paloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea mekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta vastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi henkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä, käheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen sammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi, navetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.

-- Älkää antako särkeä, kuului joukosta ankaria ääniä. Älä anna!

Kirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut estää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet takaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä kerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.

Joen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan sisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut hirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti. Ylioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin hirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.

-- Yrjö, huusivat tytöt hänelle nuhdellen ja levottomina. Yrjö!

Tulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo sarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita. Aamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan miehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja palaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja heistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.

-- Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät pitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.

-- Oletteko te sitten Moskovasta, kysyi toinen neideistä.

-- Sieltä juuri. Mieheni palveli "Slaavilaisessa Basarissa". Ja tässä on tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui hänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.

Molemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi Sashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi äkkiä hänen kasvonsa.

-- Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän ylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne, hyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on kylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin puolipullosen.

Hänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä laahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka molemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki niittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan tupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:

-- Kuinka hyviä ja kauniita he ovatkaan! -- Entäs neidit -- kuin kerubeja.

-- Pahus heidät periköön, virkkoi uninen Tekla kiukkuisesti.

VI.

Maria tunsi itsensä onnettomaksi ja puheli, että hän mielellään tahtoisi kuolla. Teklaa taas päinvastoin tällainen elämä miellytti: köyhyys, siivottomuus ja lakkaamaton riita. Hän söi valitsematta, mitä annettiin, nukkui missä ja millä sattui. Pesuvedet viskasi hän vallan portaitten päähän, läiskäytti vain kynnykseltä, vieläpä astuskeli paljain jaloin lätäkössä. Jo ensi päivästä alkaen alkoi hän vihata Olgaa ja Nikolaita juuri siksi, ettei tämä elämä heitä miellyttänyt.

-- Katsotaanhan, mitä saatte syödäksenne, mokomakin moskovalainen aatelisväki, sanoi hän ilkkuen. Katsotaanhan!

Kerran aamulla, oltiin jo alkupuolella syyskuuta, Tekla toi alhaalta kaksi ämpäriä vettä. Pakkasesta punakka, terve ja kaunis hän oli. Maria ja Olga istuivat pöydän ääressä juoden teetä.

-- Juokaa terveydeksenne, virkkoi Tekla pilkallisesti. Kas vain, millaisia rouvia, lisäsi hän asettaen vesisangon paikalleen. Ovat ottaneet tavakseen juoda joka päivä teetä. Kunhan vain se ei turvotuttaisi teitä, jatkoi hän katsellen vihamielisesti Olgaa. Onkin Moskovassa maleksinut itselleen turpean naaman, senkin lihaläntti!

Hän heilautti korentoa ja iski Olgaa olkapäähän sillä seurauksella, että molemmat miniät vain löivät kätensä yhteen ja sanoivat:

-- Voi, hyvä isä!

Sitten Tekla meni joelle liinavaatteitten pesuun ja toraili koko tien niin, että kuului tupaan.

Päivä kului. Tuli pitkä syysilta. Kaikki muut paitsi Tekla, joka oli mennyt joen taa, kerivät tuvassa silkkiä. Silkki otettiin valmistettavaksi lähellä olevasta tehtaasta ja koko perhe ansaitsi sillä vähän, parisenkymmentä kopekkaa viikossa.

-- Herrain vallassa oli parempi elellä, puheli vaari silkkiä kerien. Sai tehdä työtä, nukkua, syödä, kutakin ajallaan. Päivälliseksi saatiin kaalia ja puuroa ja illalliseksi niinikään kaalia ja puuroa. Kurkkuja ja kaalia oli yllinkyllin. Sai syödä vapaasti, minkä ikinä mieli teki. Ja ankarampia oltiin. Jokainen muisti paikkansa.

Paloi vain yksi lamppu, se valaisi himmeästi ja savuten. Kun joku varjosti lampun ja suuri varjo lankesi akkunaan, näkyi kirkas kuunvalo. Osip vaari kertoili harvakseltaan, miten oli eletty maaorjuuden aikana, kuinka näillä samoilla paikoilla, joilla elämä nyt oli niin ikävää ja köyhää, metsästeltiin ajokoirilla ja vinttikoirilla, kuinka kierron aikana miehille juotettiin viinaa, miten Moskovaan meni kokonaisia kuormastoja pyydettyjä lintuja nuoren herrasväen tarpeeksi. Pahoja ihmisiä rangaistiin ruoskimalla tai lähetettiin Tverin tiloille, mutta hyviä palkittiin.

Mummokin kertoi yhtä ja toista. Hän muisti kerrassaan kaikki. Hän kertoi rouvastaan, hyvästä ja jumalaapelkäävästä naisesta, jonka mies oli juomari ja irstailija ja jonka kaikki tyttäret joutuivat naimisiin, Jumala tiesi kuinka. Yksi meni juopolle, toinen porvarille, kolmas taas vietiin salaa (muori itse, joka oli silloin vielä nuori tyttö, oli auttanut). Kaikki he pian kuolivat suruun ja samoin heidän äitinsä. Tätä kaikkea muistellessaan pisti muori vähän itkuksikin.

Äkkiä joku kolkutti ovea ja kaikki säpsähtivät -- Osip setä, päästä yöksi sisään! Tupaan astui pieni kaljupäinen ukko, kenraali Shukovin kokki, sama mies, jonka lakki oli palanut. Hän istuutui, kuunteli ja alkoi myöskin muistella ja kertoa juttujaan. Istuen jalat riipuksissa uunilla kuunteli Nikolai puhetta ja kyseli vähän väliä ruokia, joita herrasväessä valmistettiin. Puhuttiin pihveistä, kotleteistä, monenlaisista liemistä, kastikkeista ja kokki, joka myöskin muisti kaikki hyvin, nimitteli ruokia, joita ei enää tehdä. Niinpä oli laitettu ruokaa, jota valmistettiin häränsilmistä ja sanottiin "silmänavajaisiksi".

-- Valmistettiinko silloin marsalkka-kotletteja, kysyi Nikolai.

-- Ei.

Nikolai pudisti nuhdellen päätään ja sanoi:

-- Voi teitä, kehnoja kokkeja olitte.

Istuen ja maaten uunilla katselivat tytöt alas silmää räpäyttämättä. Heitä näytti olevan paljon, kuin pilvissä kerubeja. Kertomukset miellyttivät heitä, he huokailivat, säpsähtelivät ja kalpenivat milloin ihastuksesta, milloin pelosta. Muoria, joka kertoi mielenkiintoisemmin kuin muut, he kuuntelivat hengittämättä ja uskaltamatta hiiskahtaakaan.

Pantiin vaieten maata. Kertomuksien liikuttamina ajattelivat vanhukset, kuinka ihana on nuoruus, josta, olipa se sitten millainen tahansa, jää mieleen vain se, mikä on ollut elävää, iloista ja liikuttavaa. Ja he ajattelivat, miten hirvittävän kylmä on kuolema, joka ei enää itseään kauan odotuta, parasta on olla sitä ajattelematta. Lamppu sammui. Ja hämärä ja kaksi kuun räikeästi valaisemaa akkunaa ja hiljaisuus ja kätkyeen narina muistuttivat jostain syystä vain siitä, että elonaika on jo ohi, ettei sitä saa millään takaisin... Vaivut nukahtaen horroksiin -- yhtäkkiä koskettaa joku olkapäätä ja puhaltaa poskeesi uni on tiessään -- ruumis tuntuu kuoleutuneelta ja kuoleman ajatukset hiipivät mieleen. Jos kääntyy toiselle kyljelle, unohtaa kuoleman, mutta päässä harhailevat vanhat ikävät mietteet puutteesta, ravinnosta, että jauhon hinta on noussut, ja hetkisen kuluttua muistuu taas mieleen, että elonaika on ohi, ettei sitä saa takaisin...

-- Voi, hyvä Jumala, huokasi kokki.

Joku kolkutti hiljaa akkunaan. Tekla oli kaiketi palannut. Olga nousi ja haukotellen, rukousta soperrellen avasi oven sekä päästi eteisen salvan. Mutta ketään ei tullut sisään, kävi vain kylmä viima ulkoa ja kuu alkoi äkkiä valaista. Avoimesta ovesta näki sekä hiljaisen ja aution tien että taivaalla kulkevan kuun.

-- Kuka siellä, huudahti Olga.

-- Minä, kuului vastaus. Minä se olen.

Oven vieressä seisoi Tekla seinään nojaten aivan alastomana. Hän värisi kylmästä, hänen hampaansa kalisivat ja kuun kirkkaassa valossa hän näytti hyvin kalpealta, kauniilta ja kummalliselta. Hänen ruumiinsa varjot ja kuun hohde iholla pistivät kumman terävästi silmään ja erittäin tarkasti erottautuivat hänen tummain kulmakarvainsa ja nuoren lujan rintansa piirteet.

-- Toisella puolella ilkimykset riisuivat minut, päästivät näin, virkkoi hän. Tulin kotiin vaatteitta, niinkuin tulin maailmaankin. Tuo vaatteet!

-- Tulehan tupaan, sanoi Olga alkaen myös väristä.

-- Kunhan vanhukset eivät näkisi.

Muori jo todellakin rähisi levottomana ja vaari kyseli: "Ken siellä?" Olga toi paitansa ja hameensa, puki Teklan ja sitten molemmat hiljaa, koettaen olla lyömättä ovia, astuivat tupaan.

-- Sinäkö, kelvoton, siellä olet, ärisi muori äkäisenä arvattuaan, kuka tulija oli. Paha sinut, senkin yölinnun, periköön!

-- Ei mitään, ei mitään, kuiskaili Olga verhoten Teklaa. Ei mitään, kyyhkyseni.