Part 1
VENÄLÄISIÄ TALONPOIKIA
Kirj.
Anton Tshehov
Suomentanut J. G. Vuoriniemi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundamemt, 1919.
Kirjapaino-Osakeyhtiö Sana.
Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia" sekä aikamme kulttuuriprobleemi.
Jo toista vuotta olemme kirjoittaneet ja lukeneet bolshevismista, mutta epäilemättä valaisee tätä yhteiskunnallista arvoitusta osaltaan mitä suurimmassa määrin Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia". Ne, jotka Venäjän vallankumouksen puhjetessa vartosivat uuden ajan aamunkoittoa, uutta kulttuuria, eivät olisi niin perinjuurin erehtyneet, jos Tshehovin kertomus olisi paremmin säilynyt heidän muistossaan. Sillä mitä voisivat nämä venäläiset talonpojat, jotka elävät puolittain eläimellisellä asteella, muuta antaa maailmalle kuin paheita ja himoja, hävitystä ja köyhyyttä? Seuratessamme päivälehdistä nykyistä tilannetta Venäjällä, tuntuu meistä, että Tshehovin kuvailema kurjuus on levinnyt kautta koko maan, että valkokivinen Moskova ja Nevankuningatar Pietari ovat muuttuneet kyliksi, jotka lahoavat nälänhädän ja irstaisuuden raivotessa.
Paitsi tätä ajan polttavien kysymysten aiheuttamaa mielenkiintoa on Tshehovin kertomuksella myöskin yleissivistyksellinen merkityksensä, sillä se koskettelee erästä aikamme tärkeimmistä elinkysymyksistä, nimittäin maaseudun ja kaupungin suhtautumista toisiinsa. Eittämättä on kulttuurin kehitys keskittynyt kaupunkeihin ja käynyt senvuoksi luonteeltaan yksipuoliseksi. Kaupunkilainen -- sellainen tyyppi on syntynyt -- ei ainoastaan arvioi talonpojan kulttuurille antamaa lisää liian alhaiseksi, vaan on muodostanut myöskin väärän mielikuvan maalaiselämästä. Ensimäisessä suurkaupungissa, joka historiallisella ajalla saavutti kukoistuksensa, Aleksandriassa, esiintyi jo räikeänä tämä maaseudun ja kaupungin välinen eroavaisuus. Maalaiselämä alkoi kaupunkilaisen silmissä kangastaa kadotetulta paratiisilta. Kaupungissa raastetaan ja taistellaan, mutta maalla vallitsee lepo ja rauha, luonnon helmassa paistaa onnen aurinko pilvettömällä taivaalla. Siten syntyi se idyllinen runous, jonka isä oli Theokritos. Idylli kuvailee maalaiselämää ruusunpunaisin värein, sellaisena, joksi kaupunkilainen sen unelmissaan kuvitteli. Tämän kuvan mukaan olivat vaivannäöt, taistelut ja kiusaukset tuntemattomia maalaiselämässä: paimen kaitsee lampaitaan ja rakastaa viattomasti paimentyttöään.
Näin syntyi vähitellen kuilu maaseudun ja kaupungin välille. Keskinäinen ymmärrys katosi kokonaan. Kaupunkilainen ihannoi talonpojan korutonta elämää, hänen tietämättömyyttään kulttuurin vaatimuksista ja edesvastuusta, talonpoika sitävastoin rupesi vihaamaan kaupunkilaista hänen hienostuneiden elintapainsa sekä ruumiillisen työn vieroksumisensa vuoksi. Tämän maaseudun ja kaupungin välille auenneen kuilun täytyi johtaa romahdukseen, sillä ihmiskunta on perhe, jonka yksityisten jäsenten hyvinvointi on kaikkien onnen välttämätön ehto.
Myöhemmin kuitenkin pääsivät valtaan terveemmät käsitykset
Jo 150 vuotta sitten huomattiin, että kulttuuri oli joutunut harhateille. Ranskassa, joka silloin hallitsi europalaista ajatusmaailmaa, Rousseau julisti hylkäävän tuomionsa kulttuurista ja lausui sen mielipiteen, että vain palaamalla maalaiselämän kannalle ihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Talonpoika-luonnonihminen oli hänen ihanteensa. Leikillinen Voltaire tuumi, että Rousseau kuvaili luonnonelämää niin viekoittelevin värein, että ihmisen ehdottomasti valtasi halu eläimen lailla nelinkontin livistää metsään. Ankaran iskun Rousseaun luonnonpalvonnalle ja talonpojan ihannoimiselle antoi kuitenkin Ranskan vallankumous, joka kamalan selkeästi osoitti, minne luonnonihmisen raa'at vaistot johtivat ja miten kulttuurissa sittenkin piilee ihmiskunnan tosi onni.
1855 ilmestyi kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin romaani: "Les paysans" (Talonpojat). Kymmenen vuotta hän valmisteli tätä teosta, jota hän piti elämänsä tärkeimpänä. Siinä hän armotta paljasti talonpojan sivistyksellisesti takapajulla olevan tilan ja murskasi jäntevin käsin idyllin harhaanvievät lasimaalaukset. Balzacin romaani oli terveellinen käännekohta maaseudun ja kaupungin välisissä suhteissa, sillä nyt aukenivat kaupunkilaisen silmät näkemään talonpojan tarpeita ja maalaiselämän kulttuurivaatimuksia. Menneet olivat unelmain ja itsepetoksen päivät, nyt vaadittiin totuutta, säälitöntä totuutta ja valoa, lämmittävää valoa.
Ranskan tapahtumilla on vastaavat tapahtumansa Venäjällä. Venäjälläkin on kaupunkilainen, joka hallitsi kirjallisuutta ja koko henkistä elämää, muodostanut aivan liian kauniin kuvan maalaiselämästä. Ajatelkaamme vain Turgenjevin ja Grigorovitshin kuvauksia. Gljeb Uspenskij kirjoitti, että venäläinen talonpoika oli "sielullisesti nuori, miehekkään-voimakas ja lapsellisen-lempeä". Tästä venäläisen talonpojan ihannoimisesta riippui slavofiilien käsitys Venäjän tulevaisuudesta. Huippunsa tämä talonpojan palvonta saavutti kreivi Tolstoissa -- yhdeksännentoista vuosisadan Rousseaussa. Niin suunnattomasti jumaloitiin talonpoikaa Venäjällä, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan niihin suuriin havaintoihin, joita Tshehov teki kuvatessaan v. 1897 venäläisen kylän todellista tilaa. Kukaan ei uskonut häntä, monet moittivat häntä hänen pessimistisyytensä vuoksi. Bolshevismin ansio on, että se on paljastanut venäläisen talonpojan kulttuuritarpeen ja osoittanut sen vaaran, joka syntyy siitä, että kymmeniltä miljoonilta ihmisiltä riistetään opinsaanti, kasvatus ja osallisuus niihin alkeellisimpiinkin etuihin, joita kulttuuri saattaa tarjota.
Idylli on kadottanut suosituimman aiheensa. Se saa etsiä itselleen toisia liittymäkohtia loihtiakseen ilmoille tenhoavia paratiisinkuvia. Me, kulttuurin päivätyöläiset, siedämme kyllä karvaita rohtoja. Tällainen karvas vahvistusjuoma en Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia".
Venäläisiä talonpoikia
I.
Nikolai Tshikildejev, moskovalaisen "Slaavilainen Basari" nimisen ravintolan lakeija, sairastui. Hänen jalkansa puutuivat ja käynti muuttui, niin että hän kerran kulkiessaan hotellin käytävässä kompastui ja kaatui tarjottimineen, jolla oli kinkkua ja herneitä. Hänen täytyi ottaa ero. Omat ja vaimon rahavähät hupenivat lääkäreille, ei ollut enää millä elää, aika kävi työttä ikäväksi, ja niinpä hän päätti parhaimmaksi matkustaa kotiinsa maalle. Kotosallahan on helpompi sairastella, ja elämä käy halvemmaksi eikä suotta sanota, että oma koti on kullan kallis.
Hän saapui synnyinpaikkaan Shukovoon iltapuhteella. Lapsuusmuistojen valossa oli se väikkynyt hänen mielessään valoisana ja kodikkaan rauhaisana, mutta nyt hän astuessansa tupaan vallan pelästyi, niin pimeää, ahdasta ja siivotonta siellä oli. Vaimo Olga ja tytär Sasha, jotka olivat tulleet hänen kanssaan, silmäilivät ymmällään suurta epäsiistiä, noen ja kärpästen mustaamaa uunia, joka täytti melkein puolen tupaa. Mikä kärpäspaljous! Uuni oli kallellaan, seinähirret viistossa, ja koko tupa näytti siltä, kuin olisi se minä hetkenä tahansa valmis lysähtämään kokoon. Etunurkkaan oli pyhäinkuvain viereen, kuvien sijasta muka, liimailtu pullojen leimoja ja sanomalehtien palasia. Köyhän köyhää. Aikuisista ei kukaan ollut kotona, kaikki olivat leikkuulla. Uunilla istui noin kahdeksanvuotias pellavapäinen, pesemätön ja mistään väliäpitämättömältä näyttävä tyttö, joka ei suonut tulijoille edes silmäystä. Permannolla hieroi valkea kissa itseään korentoa vastaan.
-- Kis, kis, houkutteli Sasha sitä. Kis!
-- Se ei kuule, sanoi tyttö. Se on tullut kuuroksi.
-- Miksi?
-- Ilman vain. Pieksivät sen.
Nikolai ja Olga käsittivät jo ensi silmäykseltä, millaista elämää täällä vietettiin, mutta eivät sanoneet toiselleen sanaakaan. Vaieten ottivat he nyyttinsä ja vaieten menivät he ulos. Heidän pirttinsä oli kylän reunasta lukien kolmas ja näytti kaikkein köyhimmältä ja vanhimmalta. Seuraava talo ei ollut paljoakaan häävimpi, vaan reunimmainen sensijaan oli rautakattoinen ja sen akkunoissa upeilivat verhot. Tämä talo, jonka ympärillä ei ollut aitaa, oli erillään toisista ja siinä oli ravintola. Kylän rakennukset olivat yhdessä rivissä ja hiljaisen mietteliäs kyläpahanen pihoilta pilkkivine raitoineen, pihlajoineen ja seljapuineen teki miellyttävän kokonaisvaikutuksen.
Talonpoikaistalojen takana alkoi maa jyrkästi viettää joelle, niin että paikoittain saven seasta pisti esiin suuria kiviä. Kivien ja savenvalajien kaivamien kuoppien lomitse kierteli rinnettä pikku polkuja, joille oli kaadettu kokonaisia kasoja särkyneitten ruskeitten ja punaisten astioitten palasia. Alhaalla taas aukeni laaja, tasainen, kirkkaanvihreä ja jo niitetty niitty, jota nyt kuljeskeli talonpoikien karjalauma. Virstan päässä kylästä kulki mutkittelevaa kulkuaan joki ihanine kukkaisrantoineen, sitten jälleen näkyi lavea niitty, karjaa, valkeita hanhijonoja, kunnes, samaten kuin tälläkin puolen, tuli eteen jyrkkä mäenrinne ja ylhäällä mäellä kylä viisikupolisine kirkkoineen ja hiukan kauempana herraskartano.
-- Miten hyvä täällä on, sanoi Olga tehden ristinmerkin nähdessään kirkon. Kylläpä on tilaa, hyvä luoja!
Samassa alkoivat iltakellot soida, oli nimittäin pyhän aatto. Kaksi tytöntylleröistä, jotka raahasivat alhaalta vesisankoa, katsahti kirkkoon päin kuullakseen paremmin kellojen kaiun.
-- Tähän aikaan on "Slaavilaisessa Basarissa" päivällinen, sanoi Nikolai haaveksivasti.
Istuessaan jyrkänteen reunalla näkivät Nikolai ja Olga auringon laskevan, taivaan kullan ja purppuran heijastuvan jokeen, temppelin akkunoihin ja koko leppoisaan, rauhalliseen ja sanomattoman puhtaaseen ilmaan, jollaista ei Moskovassa koskaan ole. Ja kun aurinko laskeutui taivaanrannan taa, kulki heidän ohitsensa ammuen ja mylvien kylän karja, ja toiselta suunnalta lensivät kotiinsa hanhet. -- Kaikki vaikeni, vieno valo sammui ja illan pimeä alkoi nopeasti levitä.
Sillä välin olivat vanhukset, Nikolain isä ja äiti, palanneet heinältä. Molemmat olivat laihoja, kumaraisia ja hampaattomia. Kumpikin samaa kokoa. Tulivat kotiin naisetkin, miniät Maria ja Tekla, jotka olivat olleet tilanomistajan töissä joen takana. Marialla, Kirjakin vaimolla, oli kuusi lasta. Teklalla, sotaväkeen joutuneen Denis-veljen vaimolla, oli kaksi. Ja kun Nikolai näki astuessaan tupaan koko perheen, kaikki nuo suuret ja pienet ruumiit, joita liikehti mökin lavitsoilla, kehdoissa ja kaikissa nurkissa, ja kun hän näki, miten ahnaasti ukko ja eukot söivät mustaa leipäänsä kastaen sitä veteen, niin hän käsitti, että oli tullut turhaan tänne sairaana, rahoitta ja lisäksi perheineen aivan turhaan.
-- Missäs on Kirjak veikko, kysyi hän tervehdittyään.
-- Metsävahtina kauppiaalla, vastasi isä. Välttäisi kyllä miehekseen, kun ei vain liiaksi ryyppäisi.
-- Kyllähän nyt on hyvä, sanoi mummo itkuisella äänellä. Kelvottomia ovat meidän miehet, kaiken kotoa kylälle kantavat. Kirjak juo ja juoppo on ukkokin, kyllä hänkin löytää tien kapakkaan. Mitäpä siitä synnistä peittelee. Vihastunut on Neitsyt Maaria.
Vieraiden tulon kunniaksi pantiin teekeittiö kiehumaan. Tee löyhki kalalle, sokeri oli harmaata ja niluttua, pitkin leipiä ja astioita puikkelehtivat torakat. Vastenmielistä oli juoda ja vastenmielinen oli keskustelu. Puhuttiin vain puutteesta ja sairaudesta. Mutta ei oltu ehditty juoda ensi kuppiakaan, kun pihalta kuului kova, venytetty humalainen huuto:
-- Ma-aaria!
-- Kirjak tuntuu tulevan, sanoi vaari. Siinä paha, missä mainitaan.
Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua kuului taas sama raaka ja venytelty, ikäänkuin maan alta tuleva huuto:
-- Ma-aaria.
Maria, vanhempi miniöistä, kalpeni ja painautui uunia vasten. Kummalliselta näytti pelon ilme tuon leveäharteisen, voimakkaan ja ruman naisen kasvoilla. Hänen tyttärensä, sama tyttö, joka oli istunut välinpitämättömän näköisenä uunillaan, purskahti äkkiä itkuun.
-- Mitä siinä, senkin vietävä, huusi hänelle Tekla, joka myöskin oli voimakas ja leveäharteinen. Ei tuo tappane!
Vaarilta sai Nikolai tietää, että Maria pelkäsi asua metsässä Kirjakin kanssa ja että tämä juovuspäissään tuli aina vaimoaan hakemaan ja tällöin mellasti ja pieksi häntä armotta ja säälittä.
-- Ma-aaria, kajahti aivan oven takaa.
-- Puolustakaa Jumalan tähden, rakkaat ystävät, soperteli Maria ja puhkui, kuin olisi häntä työnnetty hyvin kylmään veteen. -- Puolustakaa minua, rakkaani!
Kaikki tuvassa olevat lapset alkoivat parkua ja heitä katsellessaan rupesi Sashakin itkemään. Kuului humalaisen yskintää ja tupaan ilmestyi isokasvuinen mustapartainen mies, talvilakki päässä. Hän näytti kauhealta, kun lampun himmeässä valossa ei voinut erottaa hänen kasvojaan. Tämä mies oli Kirjak. Päästyään vaimonsa luo hän ojensi kätensä ja löi häntä nyrkillä kasvoihin, mutta Maria ei iskun huumaamana päästänyt ääntäkään, istuutui vain ja hänen nenästään alkoi vuotaa verta.
-- Ettet häpeäkin, murisi vaari kiiveten muurille. Vierasten aikana! Synti ja häpeä!
Mutta mummo istui hiljaa kumarassa ja mietiskeli jotain. Tekla liekutti kehtoa. Tuntien kaiketi tekevänsä hirvittävän vaikutuksen tarttui Kirjak tyytyväisenä Marian käteen, veti hänet ovelle ja ulvahti kuin peto, jotta olisi näyttänyt vieläkin kauheammalta. Mutta samassa hän äkkiä huomasi vieraat ja pysähtyi.
-- Kas vain, vieraita, sanoi hän päästäen vaimon irti. Velimies perheineen!
Hän alkoi rukoilla pyhäinkuvaan päin kääntyen, hoiperrellen ja aukoillen humalaisia punertavia silmiään ja jatkoi:
-- Velimies on siis tullut perheineen Moskovasta. Se on se Moskova oikea pääkaupunki, se oikea kaupunkien kaupunki -- -- Suokaa anteeksi --
Hän istuutui penkille teekeittiön luo ja alkoi ääneen maiskutellen juoda teetä teevadiltaan. Muut vaikenivat. Juoda härpittyään kymmenisen kuppia hän painui pitkäkseen penkille ja alkoi kuorsata.
Ruvettiin puuhaamaan makuullemenoa. Sairas kun oli, pantiin Nikolai vaarin kanssa uunille, Sasha kävi lattialle ja Olga meni eukkojen kanssa heinälatoon.
-- Niin, niin pääskyseni, sanoi hän laskeutuessaan Marian viereen heinille. Ei parku pahasta päästä. Parasta, että koetat kärsiä. Sanassa sanotaan: Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle vasenkin. Niin, niin pääskyseni.
Sitten hän puolihiljaa laulavalla äänellä kertoili Moskovasta, elämästään siellä ja olostaan erään huonevuokralan sisäkkönä.
-- Moskovassa ovat talot suuria ja kivisiä, puheli hän. Kirkkoja on hyvin paljon, kymmeniä satoja -- -- Taloissa asuu vain herrasväkeä ja nekös vasta ovat kauniita ja miellyttäviä!
Maria sanoi, ettei hän koskaan ollut käynyt edes kihlakunnan pääkaupungissa, saati sitten Moskovassa, hän ei osannut lukea, ei tuntenut rukouksia, ei edes "Isä meitää". Hän ja toinen miniä Tekla, joka nyt istui taampana ja kuunteli, olivat kumpikin kovin kehittymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään. Kumpikaan ei rakastanut miestään. Maria pelkäsi Kirjakia, ja kun hän jäi kahden miehensä kanssa, niin hän värisi kauhusta ja joutui tämän läheisyydessä aivan pyörälle päästään, sillä Kirjakista lähti väkevä viinan ja tupakan katku. Ja Tekla vastasi kiukustuneena kysymykseen, ikävöikö hän miestään tämän poissa ollessa:
-- Johan nyt, mokomaa!
Hetken juteltuaan he vaikenivat.
Ilma oli viileä ja ladon luona kiekui täyttä kurkkua kukko häiriten unen tuloa. Kun sinervä aamuvalo jo pilkki kaikista raoista, nousi Tekla hiljaa, meni ulos ja kuului juoksevan jonnekin paljaita jalkojaan tömistäen.
II.
Olga meni kirkkoon ja otti Marian mukaansa. Kun he laskeutuivat polkua niitylle, oli heidän kummankin hauska. Olgaa miellytti avoin keto ja Maria tunsi, että käly oli hänen läheinen sukulaisensa. Aurinko nousi. Matalalla niityn yläpuolella leijaili uninen haukka, joki oli sumuinen, usvaa siellä täällä, mutta joen tuolla puolen alkoi jo levitä valojuova, kirkko loisti päivänsäteissä ja herraskartanon puutarhassa kirkuivat kilvan varikset.
-- Vaari kyllä menettelee, kertoi Maria, mutta muori on ankara ja sotkeutuu kaikkiin asioihin. Omaa viljaa riitti laskiaiseen asti, mutta nyt ostamme ravintolasta. Siitäkin kiukuttelee. Liian paljon moittii meidän syövän.
-- Niin, niin pääskyseni. Kärsi ja sillä hyvä. On sanottu: Tulkaa kaikki työtä tekevät ja raskautetut.
Olga puhui vakavasti, puolittain laulamalla, ja käveli pyhiinvaeltajan tapaan nopeasti ja hätiköiden. Hän luki joka päivä evankeliumia, luki ääneen diakoonien tavoin ja paljon jäi häneltä käsittämättä, mutta pyhät sanat liikuttivat häntä kyyneliin saakka ja vanhat kirkkokielen muodot hän lausui heltynein mielin. Hän uskoi Jumalaan, Neitsyt Maariaan ja pyhimyksiin, uskoi, ettei saanut loukata ketään, ei yksinkertaisia ihmisiä, ei saksalaisia, ei mustalaisia, ei juutalaisia. Ja voi niitä, jotka eivät säälineet eläimiä! Näin uskoi hän kirjoitetun pyhiin kirjoihin ja siksi hänen kasvonsa kävivät lempeiksi, helliksi ja kirkkaiksi, kun hän lausui raamatun sanoja, käsittämättömiäkin.
-- Mistä olet syntyisin, kysyi Maria.
-- Olen Vladimirista. Mutta minut vietiin Moskovaan jo kauan sitten, kahdeksanvuotiaana.
He tulivat joelle. Toisella rannalla vallan veden partaalla seisoi joku nainen ja riisuutui.
-- Se on meidän Tekla, sanoi Maria tuntien naisen. Hän on käynyt joen takana herrastalossa kauppapalvelijain luona. Niin julkea ja riitaisa hän on, että...
-- Niin julkea, että ihme, toisti Maria.
Joen poikki johtivat huojuvat hirsiportaat ja aivan niiden alla uiskenteli puhtaassa läpikuultavassa vedessä parvittain leveäotsaisia karppikaloja. Veteen kuvastuvissa vihreissä pensaissa kimmelsi kaste. Tuntui lämmin hengähdys, mieli kävi iloiseksi. Miten ihana aamu! Miten ihanaa olisikaan ollut elämä, jollei olisi ollut vaanimassa puute, hirveä ja armoton puute, jolta ei voinut minnekään kätkeytyä. Mutta nyt tarvitsi vain katsahtaa kylään, kun jo muistui elävästi mieleen kaikki eilinen, ja onnekas riemu, joka oli henkinyt kaikkialta, katosi heti jäljettömiin.
He tulivat kirkkoon. Maria pysähtyi ovelle eikä uskaltanut astua kauemmaksi. Hän ei tahtonut edes istuutua, vaikka päiväkirkkoon soitettiin vasta yhdeksännellä tunnilla. Hän seisoi koko ajan.
Kun luettiin evankeliumia, alkoi kirkkoväki liikkua antaakseen tietä maatilanomistajan perheelle. Kirkkoon astui kaksi valkopukuista tyttöä leveäreunaiset hatut päässään ja heidän seurassaan täyteläinen, heleäihoinen, merimiespukuinen poika. Heidän tulonsa liikutti Olgaa, sillä hän päätti ensi katseesta heidän olevan oikeita, sivistyneitä ja kauniita ihmisiä. Maria taas katseli heitä alta kulmin, jurosti ja arkaillen, ikäänkuin he eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan hirviöitä, jotka olisivat saattaneet murskata hänet, jollei hän olisi väistänyt.
Ja kun diakooni vain lausui jotain bassoäänellään, niin oli hän joka kerran kuulevinaan huudon "Ma-aaria" ja säpsähti.
III.
Kyläläiset saivat tietää vierasten tulosta ja jo päiväkirkon jälkeen kokoontui taloon paljon väkeä. Leonytshevit, Matveitshevit ja Iljitshovit, kaikki tulivat saamaan tietoja Moskovassa toimessa olevista sukulaisistaan. Oli tapana viedä lukutaitoiset shukovolaiset lapset Moskovaan ravintolapalvelijoiksi ja käytävävahdeiksi (samoin kuin joen toisella puolella olevan kylän lapset pantiin leipurinoppiin). Niin oli tehty pitkät ajat, jo maaorjuuden aikana, jolloin eräs shukovolainen, nyt jo tarujen piiriin siirtynyt, talonpoika Luka Ivanytsh, joka palveli tarjoilijana eräässä moskovalaisessa klubissa, otti palvelukseensa vain kotikyläläisiään ja nämä taas kaupungin elämään perehdyttyään kutsuivat sinne omia sukulaisiaan, joille hankkivat paikkoja anniskeluihin ja ravintoloihin. Siitä ajasta lähtien nimittivätkin ympäristön asukkaat Shukovoa vain lakeijain kyläksi. Nikolai vietiin Moskovaan yhdentoistavuotiaana ja siellä hankki hänelle paikan silloinen "Ermitash" puiston teatterivahtimestari Ivan Makarytsh, joka kuului Matveitshevien perheeseen, ja nyt Nikolai kääntyneenä Matveitshevien puoleen puhui seuraavaan opettavaiseen tapaan.
-- Ivan Makarytsh oli hyväntekijäni ja velvollisuuteni on rukoilla Jumalaa hänen puolestaan päivin ja öin, sillä hänen avullaan tulin hyväksi ihmiseksi.
-- Isäseni, sanoi itkuisella äänellä vanha mummo, joka oli Ivan Makarytshin sisar. Hänestä, kultasestamme, ei vain kuulu mitään.
-- Talvella hän palveli Omanilla ja tällä huvikaudella kerrottiin hänen olleen jossain kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa. Alkaa jo käydä vanhaksi... Ennen saattoi kesäaikoina tuoda kotiin kymmenenkin ruplaa päivässä, mutta nyt on elämä kaikkialla käynyt hiljaiseksi ja vaikea on ukon tulla toimeen.
Mummo ja eukot katselivat Nikolain jalkoja, joissa oli huopasaappaat, ja hänen kalpeita kasvojaan ja puhuivat surumielisesti:
-- Kovaosainen olet, Nikolai Osipytsh, kovaosainen. Ei luonnista.
Sashaa kaikki hyväilivät. Hän oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, mutta hän oli pienikasvuinen, hyvin laiha ja näytti korkeintaan seitsenvuotiaalta. Toisten, päivettyneiden, pitkiin haalistuneisiin paitoihin puettujen tyttöjen joukossa, joitten tukat olivat rumasti leikatut, tuo vaalea lapsi suurine tummine silmineen ja punaisine tukkaan pistettyine nauharuusukkeineen näytti huvittavan kummalliselta, aivan kuin hän olisi ollut villin eläimen pentu, joka äsken oli saatu kiinni kedolta ja tuotu tupaan.
-- Hän osaa jo lukeakin, alkoi Olga kehuksia katsellen hellästi tytärtään. Luehan, lapsoseni, sanoi hän ottaen nurkasta esiin evankeliumin. Lue sinä, kristikansa kuuntelee.
Evankeliumi oli vanha, raskas ja nahkakantinen, sen lehtien nurkat olivat käpristyneet ja siitä levisi sellainen haju, kuin olisi munkkeja tullut tupaan. Sasha kohotti kulmakarvansa ja alkoi lujaan pitkäveteisellä äänellä:
-- Hänen mentyään ilmestyi Herran enkeli unessa Josefille sanoen: "Ota tykösi poika äitineen".
-- Poika äitineen, toisti Olga ja punastui liikutuksesta korviaan myöten.
-- "Ja pakene Egyptiin ja ole siellä, siksi kunis sanon sinulle -- --".
Vanhanaikaisen "kunis" sanan kohdalla ei Olga enää voinut pidättää liikutustaan, vaan puhkesi itkuun. Tämän jälkeen alkoi ensin Maria ja sitten Ivan Makarytshin sisar nyyhkyttää. Vaari rupesi rykimään ja etsimään pojantyttärelleen makeisia, mutta ei löytänyt mitään ja viittasi vain kädellään. Ja kun lukeminen päättyi, hajautuivat naapurit koteihinsa liikutettuina ja hyvin tyytyväisinä Olgaan ja Sashaan.
Koska oli pyhä, jäi perhe koko päiväksi kotiin. Muori, jota kaikki, mies, miniät ja lapsenlapset nimittivät eukoksi, koetti tehdä kaikki itse. Itse lämmitti hän uunin, hoiti teekeittiön, kävipä ulkotöissäkin ja sitten napisi, että hänet näännytettiin työllä. Aina pelkäsi hän, että joku syö liikaa tai että vaari ja miniät laiskottelevat. Milloin oli hän kuulevinaan, että ravintolanisännän hanhet olivat takatietä tulossa hänen vihannestarhaansa, ja hän juoksi tuvasta pitkä keppi kädessä ja sitten puolisen tuntia huusi korvia särkevällä äänellä kaalikeittonsa ääressä, joka oli yhtä raihnaista ja laihaa kuin hän itsekin; milloin taasen näytti hänestä varis hiipivän kananpoikien kimppuun ja kovalla melulla syöksyi hän varista kohti. Hän oli äkeissään ja murisi aamusta iltaan huutaen väliin niin, että ohikulkijat kadulla pysähtyivät.
Miehelleen ei hän ollut hellä, nimitteli tätä kuhnuriksi tai rutonsyömäksi. Vaari oli toimeton, saamaton mies, ja jollei muori olisi alituiseen häntä liepeestä nykinyt, ei hän kenties olisi lainkaan tehnyt työtä, vaan istunut uunilla ja jaaritellut. Pitkälti jutteli hän pojalleen joistakin vihollisistaan ja valitteli loukkauksia, joita hän muka joka päivä sai naapureittensa puolelta osakseen. Häntä oli ikävä kuunnella.
-- Niin, sanoi hän kylkiinsä tarttuen. Niin, ristinpystyttämisen juhlan jälkeen myin omin ehdoin heinää kolmestakymmenestä kopekasta puuta -- Niin... Hyvä on... Niinpä siis vedän aamulla heiniä, vapaaehtoisesti, enkä ketään häiritse. Silloinpa tulee pahaksi onneksi, huomaan, Antip Sedelnikov. "Minne heiniä vedät, senkin mokoma", huutaa ja lyö minua korvalle.
Kirjakin päätä taas kivisti kohmelo ja hän häpesi veljeään.
-- Mitä kaikkea viina tekeekään. Voi, hyvä luoja, mutisi hän pudistaen kipeätä päätään. Antakaa toki Kristuksen nimessä anteeksi, sisar ja veli, en ole hyvilläni itsekään.