Chapter 29
Edistysmielinen blokki oli vallan varma siitä, että tarvittiin vain parlamentillisen hallituksen asettamista, jotta yhdellä iskulla sekasorto muuttuisi järjestykseksi ja "poliisin keinotekoisesti aikaansaama kansan raakuus"[30] luonnolliseksi lempeydeksi, jotta Saksa voitettaisiin ja Konstantinopoli valloitettaisiin. Järkevän ja toden lausunnon antoi edustaja Kerenski duumassa 28 p. helmikuuta: "Venäjällä vallitsee nykyään sekasorto, jonka rinnalla tuo kauhea, 300 vuotta takaperin vallinnut sekasorron aika oli pelkkää lasten leikkiä. Imperialistisilla haaveiluilla, tyhjillä korupuheilla tulevista valloituksista, duuman porvarillinen enemmistö koettaa peittää venäläisen elämän surullisen todellisuuden. _Venäjän kansa ei tahdo valloituksista mitään tietää_!" -- "Se ei ole totta!" hänelle huudettiin. -- "Te ette tahdo totuutta kuulla. Se on teidän ja Venäjän onnettomuus! Tehkäämme järkeviä ehdotuksia, tehkäämme rauha -- Saksan kanssa!" Raivoissaan Rodsjanko heilutteli kelloaan; suuttumuksen huutoja kaikui salissa. Hän ei saanut jatkaa.
Protopopov ei näyttäytynyt duumassa. Hänellä oli tärkeämpää tehtävänä. Maaliskuun alkupäivinä kaikki oli valmiina vallankumousta vastaanottamaan. Kenraali Habalov, kykenemätön ja pelkurimainen mies, oli vastaanottanut hänen määräyksensä. Kaupungin keskustassa oli kulmatalojen ullakoille järjestetty konekivääriasemia, jotka oli miehitetty luotettavilla poliiseilla. Hallitus oli varustettuna, _vallankumous_ saattoi alkaa.
Se alkaa torstaina, maaliskuun 8 p. 1917, katumellakoiden muodossa. Leipuripuotien edustalla syntyy kansanmeteleitä. Kaikuu huutoja: leipää! vapautta! Punaisia lippuja liehutellaan ja puodit ryöstetään. Poliisit huutavat ja ampuvat. Työmiehet laukaisevat heihin revolvereitaan ja kiväärejään. Kasakat karauttavat esiin ja hyökkäävät väkijoukkoon. Duuma pohtii muonituskysymystä.
Kahtena seuraavana päivänä nämä näytelmät toistuvat. Mutta mielenosoittajat karttavat kaupungin keskustaa, missä konekiväärit vaanivat. Täällä vallitsee tavallinen vilkas liike, välittämättä esikaupungeissa tapahtuvasta ammunnasta. Noin 10,000 hengen suuruinen kansanjoukko täyttää illalla Kasanin-kirkon edustalla olevan paikan. Sotaväki ampuu sen keskelle. Kuusikymmentä kuolee, muut heittäytyvät pitkäkseen maahan. Duuma pohtii muonituskysymystä.
Hallitus tarttuu tavalliseen keinoon, joka siihen saakka aina, aseman ollessa jännittyneenä, on näyttäytynyt tehokkaaksi. Se hankkii itselleen sähköteitse tsaarin käskyn, joka lykkää duuman istunnot kaksi kuukautta eteenpäin.
Vaikka 11 päivä maaliskuuta on sunnuntai, niin duuma kokoutuu ja saa kuulla, että sen on hajottava. Mutta se ei noudata tätä käskyä. Sen valtuuttamana Rodsjanko sähköttää tsaarille, että vallankumous on alkanut, ja että vain pikainen uuden kabinetin asettaminen voi pelastaa hallitsijasuvun. Kun hän ei saa mitään vastausta, niin hän yöllä toistaa ilmoituksensa ja antaa sen sisällyksen sähköteitse tiedoksi rintaman ylimmille sotapäälliköille.
Maaliskuun 12 p. vallankumous voittaa, kun sotajoukot menevät kansan puolelle. Merkin antaa Volhynian henkivartiorykmentti, ammuttuaan komentajansa. Vain nimeksi Pietarin vanhat kaartinrykmentit olivat olemassa, todellisuudessa ne olivat nostokasten muodostamia varapataljoonia. Kello 1 päivällä volhynialaiset punaisten lippujen liehuessa ja soiton kaikuessa marssivat Taurian palatsin edustalle. Tsheidse ja Kerenski juoksevat ilosta säteillen heitä vastaan ja tervehtivät heitä. Rodsjanko ja blokin enemmistö horjuu. Uusia sotajoukonosastoja marssii esiin, kuljettaen mukanaan vangittuja ministerejä. Duuman vanhimpienneuvosto päättää muodostettavaksi väliaikaisen hallituksen Rodsjanko johtajanaan. Duuman puhemies horjuu yhä vielä. Silloin tulee tieto, että myöskin Venäjän vanhin kaartinjoukko, Preobrasenskin rykmentti, on mennyt kapinoitsijain puolelle. Se ratkaisee. "Duuman toimeenpanevan komitean" nimisenä kokoutuu väliaikainen hallitus, johtajinaan Rodsjanko, Miljukov ja Gutshkov, ja kääntyy sähköteitse rintamalla olevien sotapäällikköjen puoleen. Ei kukaan heistä kieltäydy sitä tunnustamasta. Samaan aikaan ja samassa paikassa muodostuu toinen väliaikainen hallitus, "työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston toimeenpaneva komitea", johdossaan Tsheidse ja Kerenski. Oli aivan kuin Pariisissa 24 p. helmik. 1848, jolloin Lamartine muodosti porvarillisen ja samaan aikaan Louis Blanc köyhälistöhallituksen. Ja niinkuin silloin Pariisissa, niin nytkin Pietarissa molemmat hallitukset ryhtyivät keskusteluihin toistensa kanssa omavaltaisesti anastetun valtansa jakamisesta.
Kaupungissa valloitetaan vankilat ja vapautetaan muutamia tuhansia rikoksentekijöitä. Heidän huudostaan työmiehet hyökkäävät piirioikeutta, rauhantuomarikamareita sekä poliisilaitoksia vastaan ja hävittävät ne sekä sytyttävät ne tuleen. Asiakirjat, jotka todistavat karkuun päässeiden rangaistusvankien syyllisyyden, ovat hävitettävät. Toiset panevat vapauden nimessä toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia, jotka antavat hyvän saaliin.
Kronstadtissa merisotamiehet kapinoivat. He murhaavat amiraali Virénin ynnä 39 upseeria ja heittävät muut päälliköt vankeuteen.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 13:ntena, on keskikaupungilla kiivaita taisteluja sotaväen ja poliisin kesken. Konekivääriasemia aletaan ampua, ne vallataan ja niiden puolustajat surmataan. Vallankumous leviää Pietarin lähistössä oleviin kaupunkeihin. Tsarskoje Selossakin linnaväki kapinoi. Tsaarin henkivartio panee linnan puolustuskuntoon. Mutta kun "toverit" kaupungista tulevat, niin se yhtyy heihin ja sallii keisarinnan ja hänen lastensa vangitsemisen. Sitten linnaväki Tsarskoje Selosta lähtee Pietariin ja marssii Taurian palatsille. Sieltä astuu juhlallisesti esiin pappi Vladimir Popov, duumaedustaja ja siihen asti äärimmäinen oikeistolainen, ja siunaa kapinoitsijat ristillä.
Mohilevin päämajassa ei Pietarin katumellakoille alussa annettu mitään merkitystä ja Rodsjankon sähkösanomaa pidettiin edistysmielisenä peloituskeinona. Vasta 13 p. päätettiin, että tsaari lähtisi Tsarskoje Selohon rauhoittamaan puolisoansa ja keskustelemaan Rodsjankon kanssa välttämättömistä myönnytyksistä. Illalla hovijuna lähti, mutta pääsi vain Inon asemalle, joka on 220 kilometriä Tsarskoje Selosta. Siitä eteenpäin rautatielinja jo oli vallankumouksellisten käsissä. Tsaari päätti kääntyä rintamajoukkojensa puoleen ja käski ajaa eteenpäin Pinkovaan, missä pohjoisrintaman päämaja oli. Ylipäällikkönä oli kenraali Russki. Raaoilla uskon- ja kielivainoilla hän oli saanut ankarasti taantumuksellisen miehen maineen. Todellisuudessa hän oli ryhditön kiipijä, josta nyt tuli kavaltaja. Kun 14 päivän illalla tsaarin hovijuna ajoi Pinkovan asemalle, pidätti hänet Russki siellä ja ilmoitti asiasta sähköteitse Rodsjankolle. Tsaarista oli tullut sen sotapäällikön vanki, jolta hän oli odottanut apua.
Pietarissa molempien toimeenpanevien komiteain väliset keskustelut 14 p. vielä jatkuivat. Mutta Tsheidse ja Kerenski anastivat itselleen jo käskijävallan armeijaan ja sanomalehdistöön nähden. He kielsivät Pietarin lehtien ilmestymisen ja julkaisivat omaa lehteään, "Pietarin työväen- ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston sanomia". Siinä he julkaisivat "Pietarin työväen ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston päiväkäskyn n:o 1". Se määräsi, että kaikkien sotajoukonosastojen tuli keskuudestaan valita valiokuntia, joilla siitä lähin oli oleva paikallinen käskyvalta, sekä lakkautti sotilaalliset kunnianosoitukset. Tällä asetuksella, jonka kantavuutta sen sepittäjät eivät aavistaneet, on ollut sangen onnettomat seuraukset.
Maaliskuun 15 päivän vastaisena yönä nuo molemmat toimeenpanevat komiteat sopivat seuraavasta _ohjelmasta_: tsaarin erottamisesta, perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsumisesta yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella sekä kansanvaltaisten uudistusten pikaisesta toimeenpanosta "väliaikaisen hallituksen" toimesta, jonka toimintaa oli tarkastava "sovjetin", se on Pietarin työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston, toimeenpaneva komitea. Kärsimättöminä odottivat Taurian palatsin suuressa Katarinan-salissa duuman ja neuvoston jäsenet, sotamiehet, porvarit ja työmiehet kabinetin kokoonpanoa. Vihdoin kello 3 ip. (15 p maalisk.) Miljukov ilmoitti uusien ministerien nimet: ruhtinas _Georgi Lvov_, ministeripresidentti ja sisäasiainministeri; _Miljukov_, ulkoministeri; _Gutshkov_ sota- ja meriministeri; _Kerenski_, neuvoston varapresidentti, oikeusministeri ja neuvoston valtuutettu kabinetin valvomiseksi; _Tereshtshenko_, sokerikuningas Kiovasta, rahaministeri; kadetti, professori _Nekrasov_ kulkulaitosministeri; edistysmielinen, tehtailija _Konovalov_ kauppa- ja teollisuusministeri; Kasson kadettisten mielipiteidensä tähden erottama Moskovan yliopiston rehtori _Manuilov_ kansanvalistusministeri; kadetti _Bingarjov_, kielimies, lääkäri ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, maatalousministeri; _Vladimir Lvov_, keskustapuolueen jäsen, tilanomistaja, pyhän synodin yliprokuraattori; _Godnev_, vasemmisto-lokakuulainen, lääkäri, valtakunnankontrollööri.
Sitten Miljukov piti puheen: vanha hallitus oli heitetty takaisin siihen lokaan, josta se oli ryöminyt esille. Maailmanhistoria ei tietänyt mainita yhtäkään vallankumousta, joka oli tapahtunut niin verettömästi kuin suuri Venäjän vallankumous. Mutta maailmanhistoria ei myöskään tiedä mainita yhtäkään hallitusta, joka on ollut niin typerä, niin kunniaton, niin pelkurimainen ja niin maata-kavaltava kuin kukistettu keisarillis-venäläinen hallitus. Nyt Venäjä on loistava vapaudessaan ja voittava Saksan.
Myöskin uusi oikeusministeri Kerenski puhui: ankaraa oikeutta tullaan käymään entisiä vallanpitäjiä vastaan heidän kansaa kohtaan tekemistään rikoksista. Hänen käskystään vietiin ruhtinas N. Galitsin, Protopopov, Shtsheglovitov, Goremykin, A. Makarov, N. Maklakov, Habalov, Kurlov, A. Hvostov, Stürmer, Markov, tri Dubrovin ynnä monet muut kukistetut arvohenkilöt Taurian palatsista, jossa heitä siihen saakka oli pidetty, Pietari-Paavalin linnaan, jonka vallinsarvien päällä punainen lippu liehui.
Englannin ja Ranskan lähettiläät tunnustivat heti uuden hallituksen.
Samana päivänä (maaliskuun 15:ntenä) ratkesi Nikolai II:n kohtalo. Sovittuaan sir Buchananin kanssa uusi hallitus päätti, että tsaarin oli luovuttava kruunusta poikansa hyväksi ja että hänen veljensä, suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsh, oli määrättävä hallituksen hoitajaksi. Gutshkov ja duumaedustaja Shulgin, joka kerran oli ollut "jumaloidun" tsaarin innostunut palvoja, lähetettiin Pihkovaan, pakottamaan vangittua keisaria luopumaan kruunustaan.
Liian myöhään Nikolai II oli tullut siihen päätökseen, että edistysmielisen blokin anomus 4 p:ltä syysk. 1915 oli hyväksyttävä. Maaliskuun 15 p. klo 2 yöllä hän salonkivaunussaan Pihkovan rautatieasemalla allekirjoitti manifestin, joka sisälsi parlamentillisen ministeristön kutsumisen hallitukseen. Kenraali Russki ilmoitti asian puhelimitse Rodsjankolle. Hän vastasi, että tämä myönnytys tuli liian myöhään, tsaarin täytyi luopua kruunusta. Iltapäivällä sepitettiin toinen manifesti, joka sisälsi tsaarin kruunusta-luopumisen poikansa hyväksi. Kello 3 Nikolai II allekirjoitti sen ja antoi sen Russkille. Heti senjälkeen eräs Rodsjankon lähettämä sähkösanoma ilmoitti, että nuo kaksi hallituksen lähettiä olivat tulossa. Tsaari sai uutta toivoa. Kello 10 illalla Gutshkov ja Shulgin saapuivat Pihkovan asemalle ja menivät tsaarin salonkivaunuun. Gutshkov teki selkoa valtiollisesta asemasta. Samalla välinpitämättömyydellä, jota Nikolai II oli osoittanut kaikkia valtiollisia asioita kohtaan, hän kuunteli Gutshkovin esitystä. Erityisen vaikutuksen häneen teki vain se tieto, että Tsarskoje Selon henkivartio oli liittynyt kapinallisiin ja että keisarinna oli vangittuna. Vain puolittain tarkkaavaisena hän sitten seurasi Gutshkovin kertomuksen jälkiosaa ja kysyi häneltä senjälkeen: "Mitä minun on tehtävä?" "Luovuttava", vastasi tämä sangen päättävästi. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten tsaari sanoi: "Minä olen eilen ja tänään koko päivän miettinyt ja olen päättänyt luopua valtaistuimesta. Luopumusasiakirjan poikani hyväksi olen tänään jo allekirjoittanut. Mutta hänellä on heikko terveys enkä tahdo hänestä erota. Sen tähden olen päättänyt luovuttaa valtaistuimen Mihailille."
Edustajat eivät tehneet mitään vastaväitettä. Viereisessä vaunussa kirjoitti sitten kenttäkanslian päällikkö, kenraali Narilkin, tämän päivän kolmannen manifestin kolmelle lehdelle kirjoituskoneella, ja Nikolai II allekirjoitti sen klo 1/2 12 yöllä lyijykynällä. Venäjän lain mukaan lyijykynällä allekirjoitetulla asiakirjalla ei ole lain voimaa. Gutshkov ja Shulgin eivät sitä tienneet. Mutta he vaativat, että hoviministeri kreivi Freedericks varmentaisi tsaarin allekirjoituksen, mikä tapahtui.
Entinen tsaari sai Russkilta takaisin persoonallisen vapautensa ja matkusti Mohileviin päämajaan takaisin. Sotajoukon ylipäällikkyyden hän siirsi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille.
Maaliskuun 16 p. Gutshkov ja Shulgin palasivat Pietariin ja antoivat kabinetille Nikolai II:n luopumisasiakirjan. Ministerit säikähtivät lyijykynällä tehtyä allekirjoitusta ja kaatoivat läpinäkyvää lakkaa sen päälle estääkseen sitä haihtumasta. Kruunusta luopumisen Mihailin hyväksi he hyväksyivät. Mutta Kerenski teki vastaväitteitä. Äkkiä hän haihdutti porvarillisten ministerien harhakuvitelman, että he olivat oikea hallitus. Ylihallituksen, Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean valtuuttamana hän vaati suuriruhtinaan kruunusta-luopumista -- uhaten muuten heti panna viralta koko kabinetin työmies- ja sotamiespataljoonan avulla. Kerenski ja Lvov sepittivät luopumismanifestin. Mihail Aleksandrovitsh allekirjoitti sen maaliskuun 16 päivän iltana. Venäjästä oli tullut tasavalta.
* * * * *
Pietarista tullut tieto vallankumouksen voitosta aiheutti kaikissa kaupungeissa kansankulkueita punaisine lippuineen; kaikkialla perustettiin paikallisia "sovjeteja", neuvostoja, ja monin paikoin myöskin vapautettiin rikoksentekijät vankiloista. Porvarillisistakin piireistä kuului hempeämielisiä ääniä, jotka sitä puolustivat: vangittujen rikoksiin oli vanha hallitus syynä. Vapauden valtakunnassa rikoksentekijät taas tulisivat hyviksi ihmisiksi.[31] Ei missään vallankumous kohdannut vastarintaa. Taantumuksellinen "Venäjän kansan liitto" maakunnassa olevine lukuisine haaraosastoineen oli yht'äkkiä kadonnut. Se oli ollut puhtaasti keinotekoinen muodostuma Venäjän kansassa. Turhaan hallitus oli käyttänyt miljoonia ruplia sen järjestämiseen sekä jäsenten kokoamiseen sille ryysyköyhälistön keskuudesta, joka nyt heitti yltänsä liittomerkit, heilutti punaista lippua ja yhdessä vapautettujen ammattirikoksellisten kanssa lähti ryöstelemään.
Rintamalla vallankumous yllätti upseerit, mutta ei sotamiehiä, joita salainen kiihoitus oli valmistanut kumoukseen. He alkoivat panna täytäntöön "päiväkäskyä n:o 1", eivät enää tervehtineet esimiehiänsä ja valitsivat sotamiesvaliokuntia. Ei auttanut, että neuvostohallitus ministerien mitä vakavimman huomautuksen johdosta vanhaan tsaarinaikuiseen tapaan selityksellä osaksi kumosi antamansa määräyksen: sotamiesvaliokuntien tuli ryhtyä vain valtiollisiin ja taloudellisiin toimenpiteisiin, mutta ei sotilaallisiin. Tätä hienoa eroa yksinkertainen sotamies ei voinut tai ei tahtonut käsittää. Kieltäydyttiin aivan yleisesti tottelemasta ja vihattuja upseereja erotettiin tai ammuttiin salaa kuoliaaksi. Niinkuin kaupungeissa monet kadettiset porvarit, niin sotajoukossa monet upseerit yht'äkkiä huomasivat olleensa sydämessään oikeastaan aina tasavaltalaisia ja riensivät ympäristöllensä ilmoittamaan tämän keksintönsä. Pietarissa teki sen kenraali Kornilov, jonka väliaikainen hallitus oli määrännyt sikäläisten joukkojen ylipäälliköksi, ja joka teki tiliä toiminnastaan sekä sille että neuvostohallitukselle. Kenraali Brusilov, etelärintaman ylin komentaja, koristi autonsa punaisilla lipuilla, jotta hänen joukkonsa jo kaukaa voivat huomata ylipäällikkönsä mielipiteet. Eräässä suuressa esikuntaupseeriensa kokouksessa hän ilmoitti heille olleensa jo kauan vakaumukseltaan tasavaltalainen. Ivallisesti kysyi häneltä senjälkeen muuan kenraali, oliko hän ollut sellainen jo heinäkuussa 1916, jolloin hän oli suudellut tsaarin kättä, kun tämä oli antanut hänelle kunniasapelin. Tahditon kysyjä erotettiin heti päällikkyydestään.
Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh Tiflisissä vakuutti uudelle hallitukselle syvää kiintymystänsä ja lykkäsi syyn sotilaallisiin tappioihin keisarinnan niskoille. Hän oli, niin kertoi virallinen "Kaukasian armeijan lehti", saksalaisen puolueen johdossa, hän tahtoi saada aikaan Venäjän tappion ja oli suhteissa Saksan pääesikunnan kanssa, jolle hän kavalsi sotasalaisuuksia. Maaliskuun 20 p. hän Tiflisistä matkusti Mohileviin päämajaan, taas ottaakseen haltuunsa ylipäällikkyyden. Sinne saavuttuaan hän tsaarin entiseltä esikuntapäälliköltä, kenraali Aleksejeviltä, sai sen tiedon, että hallitus oli nimittänyt hänet, Aleksejevin, ylipäälliköksi. Suuttuneena suuriruhtinas matkusti edelleen Pietariin. Huolestuneena ilmoitti hänelle siellä ministeripresidentti 24 p. maaliskuuta, että neuvostohallitus ei ollut hyväksynyt hänen nimitystään ja oli vapauttanut hänet myöskin Kaukasian armeijan päällikkyydestä.
Novoje Vremja ilmestyi maaliskuun lopussa uudestaan -- työläis- ja sotamiesneuvoston sensuurivirasto oli saatuaan rahasumman sen sallinut --, niinkuin ennen suurikokoisena ja jatkaen vanhaa halpamielistä panettelupolitiikkaansa, mutta valtiollisilta mielipiteiltään vallan toisenlaisena. Se ylisti nyt vallankumouksen "petoksetonta" voittoa ja halveksi "petturia" Nikolai II:ta, se kiitti tasavaltaista valtiojärjestystä, koska tämä muka edisti sivistystä, ja tuomitsi vääräksi monarkkisen, koska se sai kansan vajoamaan takaisin raakuuteen.[32]
Neuvostohallituksen julkaisema tahi sitä mielistelevä sanomalehdistö vaati, että "kärpännahkaviittaan puettu jesuiitta -- tai miten muuten häväistyssanat kuuluivat -- oli eristettävä, jottei vapaudelle tulisi mitään vaaraa". Maaliskuun 20 p. Lvovin hallitus päätti vangita ent. tsaarin ja kuljetuttaa hänet Tsarskoje Selohon. Neljälle duumaedustajalle uskottiin asian toimeenpano. Maaliskuun 21 p. iltapäivällä Mohilevin rautatieasemalla seisoi kaksi junaa vastakkain. Toisessa istui leskikeisarinna Maria Feodorovna. Hän oli -- liian myöhään -- rientänyt Kiovasta Mohileviin antaakseen pojalleen neuvoja. Hän oli voinut vain katkerasti moittia ent. tsaaria. Nyt hän sai nähdä, kuinka, suuren kansanjoukon ollessa ääneti kuin hauta, Nikolai II astui ylimääräiseen junaan, joka toisen kerran vei hänet vankeuteen, mistä hän ei enää ollut palaava. Väliaikainen hallitus päätti kyllä antaa hänelle luvan lähteä Englantiin, mutta sen vakoilija Kerenski ilmoitti tämän päätöksen ylihallitukselle. Tsheidse lähetti heti asiamiehiä luotettavan miehistön ja konekiväärien kanssa Tsarskoje Selohon estämään tsaarin vapaaksi laskemista. Kahden hallituksen tarkasti vartioimana ja ankarasti kohdeltuna tsaarillinen perhe vietti neljä raskasta kuukautta Tsarskoje Selon keisarillisessa linnassa. Elokuun 13 p. se Kerenskin toimesta karkoitettiin Siperiaan Tobolskin kaupunkiin.[33]
Vapaan Venäjän lopullinen uudistaminen oli jäävä tulevan perustuslakia-säätävän kokouksen tehtäväksi. Lupauksensa mukaisesti porvarillinen "väliaikainen hallitus" Lvovin johdossa alkoi yrittää heti uudistaa valtiota panemalla toimeen kansanvaltaisia reformeja. Tässä sitä kuitenkin milloin vastaväitteillään, milloin käskyillään esti sitä "tarkastava" Tsheidsen johtama köyhälistöhallitus. Toisina häiritsevinä aineksina tulivat lisäksi rajamaissa syntyneet osaksi julkiset, osaksi salaiset hallitukset, sekä muodostumassa oleva, Leninin johtama toinen köyhälistöhallitus. Lisäksi monet väliaikaisen hallituksen toimenpiteet teki tyhjäksi alkava anarkia, joka sai "oikeudellisen" perustelunsa kansanomaisessa talonpoikaislausunnossa: "nyt vallitsee vapaus eikä enää laki, kansa tekee mitä tahtoo!"
_Hallinnossa_ väliaikainen hallitus pakosta antoi vanhan järjestelmän toistaiseksi jatkua ja koetti vain uusilla miehillä vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Kaikki kuvernöörit -- mikäli heitä ei jo vallankumouksessa oltu erotettu tai murhattu -- saivat eronsa ja heidän sijaansa asetettiin automaattisesti kuvernementti-semstvovirastojen esimiehet. Mutta monin paikoin ei väestö tai eivät paikalliset neuvostot olleet tyytyväisiä uusiin läänien johtajiin ja vangitsivat heidät, josta tuli virasta vapauttamisen uudenaikainen muoto. Poliisi sai nimen miliisi. Vanha henkilökunta erotettiin ja uuden muodostaminen uskottiin paikallisille itsehallintoelimille. Ehdokasten valinnassa katsottiin, niinkuin tsaarivallan aikana, vähemmin kuntoa ja rehellisyyttä kuin valtiollisia mielipiteitä. Sentähden hakijoilta säännöllisesti vaadittiin todistus, että he tsaarivallan aikana olivat istuneet vankeudessa. Sellaisen voivat paitsi valtiollisia vankeja myöskin kaikki rikoksentekijät hankkia. Seuraus oli, että uudella miliisillä oli kaikki tsaarinaikuisen poliisin huonot, mutta ei sen hyviä ominaisuuksia. Murtovarkaat ja ryöstömurhaajat palvelivat teollisuuspoliisina ja olivat yksissä hankkeissa toveriensa kanssa, jotka päästyään vankeudesta taas olivat ryhtyneet varkaan toimeensa. Eräällä väliaikaisen hallituksen kovin epäselvästi laaditulla määräyksellä 3 p:ltä huhtikuuta kaikki kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset kumottiin. Mutta monin paikoin ne jäivät edelleen voimaansa.
Neuvostohallituksen käskystä 3 p:ltä huhtikuuta _itsehallintoelimet_ panivat toimeen uudet vaalit yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella sukupuoleen katsomatta. Niiden kautta tuli paljon sopimattomia aineksia kunnallishallintoon. Uudet kaupunginvaltuutetut ja semstvoedustajat myönsivät itselleen ja virkamiehille jättiläispalkat, perustivat uusia komissioneja ja alivirastoja sekä "uudistivat", puoluepoliittisia vaistojaan noudattaen, katujenpuhdistamisen, raitiotiet, teidenrakentamisen, vesijohdon, verolaitoksen j.n.e. ja turmelivat siten kaupunkien ja semstvojen ilmankin enimmäkseen huonot raha-asiat.
Oikeusministeri Kerenski uudisti _oikeudenhoidon_ sillä, että hän rauhantuomareihin lisäsi kaksi lautamiestä, yhden sotamiehen ja yhden työläisen. Toukokuun lopussa väliaikainen hallitus antoi uuden lain oikeuslaitoksen uudistamiseksi, jonka kulmakiviä oli se, että kansa valitsi tuomarit ja lautamiehet. Sen ohessa paikalliset vallankumousoikeudet olivat apuna sellaisten henkilöiden tuomitsemisessa, jotka vuodesta 1905 vuoteen 1907 olivat hallitukselle antaneet vapaaehtoista apua vallankumouksen kukistamiseksi. Kylä harjoitti monin paikoin lynchausoikeutta. Kerenski lakkautti 21 p. maaliskuuta kuolemanrangaistuksen _kaikista_ rikoksista, mikä ei estänyt talonpoikia käyttämästä mitä julmimpia mestaustapoja vangittuja murhaajia, hevosvarkaita ja kerettiläisiä vastaan. Kerenski julisti myöskin armahduksen, mutta sulki siitä pois kaikki ne, jotka sotilasesivalta syytä ilmoittamatta oli karkoittanut Siperiaan.