Chapter 27
Blokin johtajat uskoivat varmasti, että Goremykin ja hänen virkakumppaninsa "kykenemättömyytensä" tuntien vapaaehtoisesti väistyisivät paikoiltaan. Silloin tapahtui 5 p. syyskuuta odottamaton käänne. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh luopui ylipäällikkyydestä ja lähti kohtaloonsa alistuneena Kaukasiaan, poimiakseen sikäläisen armeijan johtajana taistelussa turkkilaisia vastaan niitä laakereita, jotka onnetar oli häneltä kieltänyt sodassa Saksaa vastaan. Huhu kertoi, että Rasputin oli aikaansaanut hänen kukistuksensa, että tsaari oli saanut tiedon eräästä aikeesta, joka 29 p. elokuuta oli otettu puheeksi muutamassa salaisessa kokouksessa Moskovassa edistysmielisen Konovalovin luona: oli muka pyydettävä suuriruhtinasta, että hän ylipäällikkönä omavaltaisesti kutsuisi toimeen parlamenttiin nojautuvan ministeristön. Voittajana Nikolai Nikolajevitsh olisi voinut uskaltaa vallankaappausta parlamentillisessa tai, mikä paremmin vastasi hänen luonnettaan, yksinvaltaisessa mielessä; voitettuna hän ei sitä voinut. Tsaari itse otti nyt ylipäällikkyyden ja siirsi asuinpaikkansa Tsarskoje Selosta Mohileviin. Sota-asiat veivät tästä lähin koko hänen niukan työaikansa. Sisäpolitiikan johdon hän täydellä luottamuksella uskoi Goremykinille. Tuo 76-vuotias vanhus horjui: pitikö hänen pitää kiinni nuoruutensa ja miesikänsä valtiomieskäsityksistä vaiko keskustella blokin kanssa kokoomusministeristön muodostamisesta, jota monet hänen kabinettinsa jäsenet jo salaa olivat tehneet. Silloin hän "yhdistyneen aatelin neuvoston" esimieheltä, A. Strukovilta, sai virallisen kirjeen, jossa tämä taantumusmies maa-aateliston nimessä pani vastalauseensa parlamentillisen ministeristön kutsumista vastaan. Se ratkaisi. Novoje Vremja sai viittauksen ja selitti lukijoilleen, että blokin ohjelma oli kadettinen ja siis mahdoton hyväksyä. Syyskuun 11 p. Goremykin virkatoveriensa tietämättä lähti Mohileviin ja ilmoitti tsaarille, että duuma puheillansa hermostutti maata ja olemalla koossa esti 87. pykälän nojassa tapahtuvaa lainsäädännöllistä toimintaa. Alttiisti Nikolai II allekirjoitti hänen eteensä asetetun käskykirjeen, joka keskeytti duuman istunnot aina marraskuun loppuun. Palattuaan Goremykin säikähtyneelle ministerineuvostolle ilmoitti tsaarillisen käskyn vain tiedonantona, ja jyrkästi hän torjui kauhistuneena hänen luokseen rientäneen Rodsjankon pyynnön, että hallitsijan ratkaisu peruutettaisiin.
Syyskuun 16 p. duuma ääneti kuunteli tsaarillista hajautumiskäskyä ja piti sitten suurimman kiihtymyksen vallitessa yksityisen istunnon. Oikeisto lausui pilkallisin sanoin tyytyväisyytensä tämän, "keltaisen" blokin (joksi Markov sitä sanoi) politiikan surkean lopun johdosta. Kuohuksissaan vastasi heille kadetti Shingarjov ja -- alkoi itkeä. Toisetkin edustajat nyyhkyttivät. Tsheidse ja Kerenski vaativat duumaa kääntymään kansan puoleen ja kehoittamaan sitä nousemaan kapinaan hallitusta vastaan. Mutta kansaneduskunnan enemmistö vastusti vielä jyrkästi vallankumouksellista menettelyä. Se päätti kääntyä tsaarin puoleen ja selittää hänelle, joka ei mitään asiasta aavistanut, millainen oli maan asema. Rodsjanko sai sen toimekseen. Mutta hoviministeriö kielsi kansaneduskunnan puhemieheltä hänen pyytämäänsä puheille-pääsyä tsaarin luo ja surullisena Rodsjanko matkusti maatilallensa Etelä-Venäjälle. Sama kohtalo tuli myöskin erään semgoran lähetyskunnan osaksi, jonka johdossa oli ruhtinas Lvov, ja jonka semstvo- ja kaupunkiliiton myrskyiset kongressit 22 p. syyskuuta olivat valtuuttaneet taivuttamaan tsaaria politiikkansa muuttamiseen.
"Edistysmielisen blokin" politiikka oli tehnyt surkean haaksirikon juuri sinä hetkenä, jolloin saksalainen hyökkäysliike lakkasi ja välitön vaara meni ohi. Hovissa laskettiin leikkiä "lapsellisesta parlamentillisuusjaarittelusta".
Samoin raukesivat sosiaalidemokraattien ja trudovikkien ponnistukset "kansan" nostattamiseksi hallitusta vastaan. Yleinen työväen vastalauselakko estyi Pietarissa kenraalikuvernöörin uhattua, että sotatilan nojassa sotaoikeus tulisi tuomitsemaan kapinalliset elinkautiseen pakkotyöhön. Moskovassa, missä oli vain "lisätty suojelustila", vastalauselakko puhkesi. Se kävi pian kovin kiusalliseksi, ei hallitukselle vaan Moskovan asukkaille. Goremykin piti mitä ankarimpia poliisitoimenpiteitä oikeutettuina voidakseen torjua uusia "edistysmielisen blokin hyökkäyksiä hallitsijan oikeuksia vastaan". Suvaitsevainen sisäministeri ruhtinas Shtsherbatov sai 9 p. lokakuuta eronsa, ja hänen sijaansa nimitettiin A. N. Hvostov. Nisnij Novgorodin kuvernöörinä hän "tarmokkailla toimenpiteillään" oli jättänyt huonon muiston, äärimmäisen oikeiston johtajana hän elokuussa oli sanonut sisäpolitiikan ainoiksi tehtäviksi saksalaisen "pakkoherruuden" ja "juutalaisten aikaansaaman" tavarankallistumisen vastustamista. Kun hänen puheensa aina olivat herättäneet remuavia suosionosoituksia parlamentin oikeistossa, niin Goremykin uskoi tuossa suuressa, paksussa miehessä, jolla oli raa'at mongolikasvot, keksineensä ankaralle sortopolitiikalle tarmokkaan ja samalla kansanomaisen johtajan. Hvostovin toimesta tsaari 16 p. lokakuuta määräsi sotatilan Moskovassa, voidakseen jyrkillä toimenpiteillä, niinkuin Pietarissakin, tehdä lopun vastalauselakosta ja "sotilaallisista syistä" kieltää kaikki kongressit lukuunottamatta Venäjän kansan liiton pitämiä, jonka jäsen ministeri oli.
Suuri kirkollinen häväistysjuttu käänsi lokakuussa huomion sodasta ja politiikasta pois. Tobolskin arkkipiispa Siperiassa, Varnava, oli 11 p. syyskuuta omavaltaisesti koroittanut erään kuolleen edelläkävijänsä oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Tästä kuulumattomasta teosta pyhä synodi tahtoi vetää hänet vastuuseen ja haastoi hänet eteensä. Varnava tuli, kohteli ylintä kirkollista virastoa talonpoikaisella uhmalla ja voitti, sillä Rasputin oli hänen ystävänsä.
* * * * *
Venäläisen sotajohdon sokeasti noudattama vuoden 1812 sodankäyntitapa oli hallitukselle tuottanut uuden pulman entisten lisäksi. Rahtivaunuihin tiheästi sullottuina, talonpoikaisrattailla kyyköttäen, jalan kulkien ja karjaansa edellään ajaen, vaelsi neljättä miljoonaa[26] pakolaista itään päin. Kokonaisten Puolan kaupunkien asujamisto marssi pitkin noita kahta Brest-Litovskista Kiovaan tai Moskovaan johtavaa viertotietä. Toinen pakolaisaalto vyöryi hiljaa eteenpäin Liettuasta Vitebskiin ja Smolenskiin vieviä maanteitä. Päivällä karkoitetut saivat kärsiä syyssateista, yöllä kylmyydestä. Mukana raahattu karja teurastettiin tai myytiin polkuhinnasta. Pakenevat sotajoukon-osastot vyöryttivät tavarakuormat maantieojaan, takaa-ajavat vihollisten lentäjät säikähdyttivät pakolaisia heittämällä alas pommeja. Tuhannet jäivät makaamaan tielle. Kaupungeissa tunkeilivat kaupustelijat pakolaisia vastaan, ostaen talouskaluja, useinkin viimeisen omaisuuden, sekä nuoria tyttöjä. Poliisi hyökkäsi nuorten poikien kimppuun ja tutki ankarasti miesten ikää, viedäksensä mukanaan asevelvolliset. Naisille, lapsille ja vanhuksille sillä oli vain yksi määräys: menkää eteenpäin! Kuvernöörit koettivat kaikkialla työntää nuo epäsuotuisat tunkimukset naapurin virkapiiriin. Rautateitse ensimmäiset pakolaiset 1 p. lokakuuta saapuivat Siperiaan. Monet tuhannet seurasivat heitä, niiden joukossa juutalaisiakin. Pakosta hallitus 25 p. elokuuta oli kumonnut juutalaisten asutusaluetta koskevan lain. Vain Pietariin ja Moskovaan, Donin alueelle sekä niihin kaupunkeihin, missä oli tsaarin linnoituksia, juutalaiset eivät saaneet tulla. Kaukasian uusi käskynhaltija, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, kumosi kuitenkin omaan hallintoalueeseensa nähden omavaltaisesti hallituksen määräyksen 25 p:ltä elokuuta. Siperiassakaan ei poliisi siitä välittänyt, vaan vangitsi juutalaiset pakkopakolaiset ja lähetti heidät vankivaunuissa Europpaan takaisin.
Virkavalta oli tähän kansanvaellukseen nähden voimaton. Se oli sentähden hyvillään siitä, että pakolaiset muodostivat kansallisia avustamisjärjestöjä. Niiden keskuskomiteat olivat kaikki Pietarissa ja saivat hallitukselta runsaita rahavaroja käytettäväkseen. Myöhemmin kansalliset keskuskomiteat harjoittivat toistakin, salaista toimintaa: ne järjestivät tulevan hallituksen rungon niille Venäjän valtakunnan alueille, jotka sen luhistumisen jälkeen tulisivat kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella eroamaan siitä.
Edustajia lähetettiin ulkomaille toimittamaan valtiollista valistustyötä, ministerejä nimitettiin tulevaisuuden varalle, valtiosääntöluonnoksia tehtiin j.n.e. Huolimatta riidoista omassa leirissä salaisuus niin hyvin säilytettiin, että Venäjän hallitus mitään aavistamatta rahavaroja antamalla tehokkaasti auttoi tulevien riippumattomien reunavaltioiden pystyynpanossa.
Muutamien Pietarin isänmaallisten keinottelijain toimesta syntyi 1915 myöskin eräs kansallis-venäläinen järjestö "pakolaisten avustamiseksi kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta", n.s. "severopomoshtsh" (pohjoisapu). Hallitus antoi tutkimatta suuria summia tälle yritykselle, joka monine osastoineen ja jättiläismäisine virkamieskoneistoineen kehittyi mieluisaksi pakopaikaksi tyhjäntoimittajille. Kun vallankumouksen jälkeen uusi hallitus huhtikuussa 1917 pani toimeen tutkimuksen "pohjoisavun" asiainhoidosta, näyttäytyi, että se oli valtiolta saanut kaikkiaan 100 miljoonaa ruplaa ja tästä summasta käyttänyt 11.5 pakolaisten hyväksi ja 88.5 miljoonaa ruplaa hallintokustannuksiinsa.
Juutalaisille ja saksalaisille pakkopakolaisille hallitus ei myöntänyt mitään raha-avustusta eikä alussa edes sallinut niitä varten perustaa kansallisia avustuskomiteoja. Kauan pyydettyä tämä oikeus suotiin juutalaisille: kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä suureksi, ansaitsemattomaksi armolahjaksi.
* * * * *
Marraskuun lopussa 1915 Rodsjanko tiedusteli ministeripresidentiltä, saiko duuma nyt kokoutua. Hän ei saanut mitään vastausta, mutta jonkin ajan kuluttua, ikäänkuin pilkaksi, ritarimerkin "etevistä ansioistaan uuden Moskovan kymnaasin kunniakuraattorina". Joulukuun 6 p. julkaistiin tsaarin käskykirje, joka lykkäsi duuman kokoutumisen seuraavan vuoden alkuun. Mihin päivään, tahtoivat Pietariin kokoutuneet, syvästi loukkautuneet edustajat tietää. Mutta Goremykin oli edelleen ääneti ja esitti tsaarille allekirjoitettavaksi läjittäin uusia lakeja, jotka oli annettu 87. artiklan mukaan. Silloin Rodsjankon kärsivällisyys loppui. Tammikuussa 1916 hän osoitti ministeristön puheenjohtajalle karkean kirjoitelman, jota sitten levitettiin jäljennöksinä ja ylistettiin kansalaisylpeyden ilmaisuna ministeri-istuinten edessä. Se vaikutti. Tuo vanha virkavaltias ilmoitti tsaarille, ettei hän enempää tahtonut hallita sellaisen uuden laitoksen kuin kansaneduskunnan kanssa, ja pyysi eronsa. Se myönnettiin hänelle mitä armollisimmassa muodossa 2 p. helmik. 1916. Hänen suosituksestaan hänen läheinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa, hovimestari Stürmer, tuli hänen seuraajaksensa. Plehwen aikana hän sisäministeriön yleisen osaston johtajana oli tehnyt itsensä hirvittävän vihatuksi edistysmielisessä yhteiskunnassa. Hänen suosijansa murha oli keskeyttänyt tuon vallan- ja kunnianhimoisen miehen enemmän kohoamisen. Hän joutui syrjään ja nimitettiin valtakunnanneuvoston jäseneksi, mutta siellä hän liittyi äärimmäiseen oikeistoon ja tavoitteli salaa jotakin ministerinvirkaa. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli pyhän synodin johto, sillä hän oli hurskas ja vihasi kerettiläisiä. Nyt hän, käyttäen ahkerasti hyväkseen ystävyyttänsä Goremykinin kanssa, oli kohonnut paljoa korkeammalle.
Tehdäkseen itsensä tunnetuksi ja kansanomaiseksi uusi ministeristön puheenjohtaja teki kiertokulun kaikkien ministeriöiden läpi ja piti silloin tekopyhiä puheita. Ensin hän kävi pyhässä synodissa, jossa hän ylisti "venäläisen sotamiehen ihmisyyttä ja kulttuuria maailmansodassa" oikeauskoisen kirkon ansiona ja johti "saksalaisen sotamiehen raakalaisuuden" "preussilaisen kirkon raa'asta luonteesta". Muuan Stürmerin sangen taitava shakinveto oli se, että hän sai tsaarin käymään valtakunnanduumassa, kun se jälleen avattiin. Helmikuun 22 p. 1916 tapahtui Taurian palatsissa ennen istunnon alkamista kiitosjumalanpalvelus Erzerumin valloituksen johdosta. Odottamatta tsaari ilmestyi sinne ja otettiin vastaan myrskyisellä isänmaanrakkaudella. Edistysmielinen blokki käsitti hallitsijan käynnin merkiksi hallitussuunnan käänteestä sen hyväksi. Oikeistolaiset päinvastoin näkivät siinä kehoituksen blokille vihdoinkin luopumaan "epävenäläisestä" ohjelmastaan. Tsaarin rakastettava teko teki vaikutuksensa: niinkuin öljy se tasoitti kapinan korkealle kohonneet aallot. Hirvittävän rajumyrskyn sijaan, jommoista virkavalta oli odottanut rääkätyn kansaneduskunnan puolelta, seurasi vain hiljaista sanojen tippumista. Stürmer oli voittanut. Blokki pysyi ohjelmassaan, hallitus politiikassaan.
Maaliskuun 16 p. Stürmer otti sisäministeriönkin johdon, sillä Hvostov oli tehnyt itsensä mahdottomaksi hovissa. Ajattelemattomana niinkuin aina keinojensa valitsemisessa, hän oli suunnitellut tsaarin suosikin ja neuvonantajan Rasputinin syrjäyttämistä murhalla.
Ainoa myönnytys, mihin duuma pakotti hallituksen, oli se, että kerran niin ylistetty ja nyt kavaltajaksi leimattu entinen sotaministeri Suhomlinov asetettiin syytteeseen. Oikeistokin oli sitä vaatinut, ja hallitus siis siihen myöntyi. Toukokuun 3 p. hänet vangittiin ja vietiin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Sosiaalidemokraatit tosin jo edeltäkäsin sanoivat, ettei syntyisi mitään oikeudenkäsittelyä, koska syytetty silloin tekisi paljastuksia, jotka saattaisivat hallituksen huonoon valoon. He olivat oikeassa. Suhomlinov päästettiin salaa vankilasta ja kaikille sanomalehdenjulkaisijoille uhattiin vankeutta, jos he uskaltaisivat siitä kertoa.
Mielenkiinto duumaa kohtaan väheni vähenemistään. Väsyneesti siellä jatkuivat keskustelut, yhä harvempien kansanedustajien ollessa läsnä. Puhuttiin siitä, että saksalaista kansallisuutta olevilta Venäjän alamaisilta oli riistettävä heidän omaisuutensa. Vain vasemmisto pani sitä vastaan vastalauseensa. Puhuttiin ehdottoman raittiuden toimeenpanosta. Sillävälin useimmat edustajat kotona ottivat ryypyn tai joivat viiniä, työväestö taas denaturoitua väkiviinaa kaikenlaisine sekoituksineen. Huolimatta siitä, että joukkoon sekoitettiin paloöljyä ja pahalta haisevia nesteitä, huolimatta siitä, että julistettiin palkinto erityisen inhoittavan sekoituksen keksimisestä, ei hallituksen onnistunut saada aikaan väkiviinaa, joka venäläiselle ei olisi ollut nautittavaa. Hän piti nenästään kiinni, painoi kielen alas ja ajoi sisäänsä juovuttavan juoman.
Kesäkuun 22 p. äänestettiin vasemmiston esityksestä, jonka se yhdessä vierasheimoisten edustajien kanssa jo elokuussa 1915 oli tehnyt ja joka silloin lokakuulaisten äänillä oli rauennut: että duuma päättäisi lakkauttaa kaikki kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset. Tällä kertaa eivät ainoastaan lokakuulaiset vaan myöskin kadettien enemmistö äänesti hylkäämisen puolesta, sillä esitys soti edistysmielisen blokin ohjelmaa vastaan. Yksin vanha vapaustaistelija Roditshev ei enää uskaltanut antaa ääntänsä sen puolesta, minkä hyväksi hän ikänsä oli sanoin ja kirjoituksin taistellut. Häpeissään hän poistui salista. Äänestys oli valtiollinen tutkinto, jonka merkitystä tulevaisuuden varalle ei yksikään venäläisistä edustajista aavistanut.
Heinäkuun 3 p. 1916 tsaari lykkäsi duuman istunnot marraskuun 14 p:ään. Mielenkiinto kääntyi Galitsian sotatapahtumiin, missä kenraali Brusilov 4 p. kesäkuuta oli aloittanut suuren ja menestyksellisen hyökkäysliikkeen.
Itä-Europan ja Pohjois-Aasian ihmisreserveistä oli luotu uusi sotavoima, joka lukumäärältään voitti vuoden 1914 armeijat, mutta sisälliseltä kunnoltaan ei ollut sen tasalla. Palvelukseen kutsutut nostokkaat eivät olleet mitään sotamiehiä, vain aseistettuja ihmisiä. Muutamassa viikossa vänrikeiksi koulutetut ylioppilaat olivat pikemminkin valtiollisten aatteiden levittäjiä kuin upseereja.
Brusilov tahtoi käyttää itävaltalaisista joukoista saatuja voittoja koko vihollisten rintaman murtamiseen aina Riian lahdelle saakka. Sitä varten oli myöskin saksalaisten salpa-asema Kovelin luona murrettava. Mutta yksi hyökkäysaalto toisensa jälkeen vyöryi takaisin. Kaarti vuodatti verensä kuiviin raskaiden puolustustykkien tulen alla, jotka oli tuotu Saksan länsirintamalta. Samanaikuiset keski- ja pohjoisrintaman armeijain hyökkäykset, joita johtivat kenraalit Ewerth ja Kuropatkin, eivät voineet puhkaista saksalaisten verraten ohuita linjoja.
Elokuun alussa vallitsi siis painostunut mieliala päämajassa, sillä ensi kerran oli -- niinkuin esikuntaupseerit väittivät -- valmistettu järjestelmällinen hyökkäyssuunnitelma, jonka kaikkien ennakkolaskelmien mukaan olisi pitänyt onnistua ja joka kuitenkin oli rauennut tyhjiin, tuottaen vain hirvittäviä tappioita. Saksalaisten puolustautuminen Kovelin edustalla, jota johti vapaaherra von Linsingen, antoi Venäjän ylimmälle sodanjohdolle sen vakaumuksen, että voitto Saksan armeijasta ei ollut venäläisten joukkojen saavutettavissa.
* * * * *
Valtion _taloudellinen romahdus_ alkoi toukokuussa 1915. Sen ulkonaisena tunnusmerkkinä oli ensinnä hopea- ja sitten myöskin kuparirahan äkillinen katoaminen liikkeestä. Seuraavana vuonna taloudellinen pula jo sai uhkaavat muodot. Ruokavarojen puute kasvoi kasvamistaan ja samassa suhteessa tavarain hinta luonnollisesti kallistumistaan kallistui. Kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä juutalaisten keksinnöksi, ja monet sen uskoivatkin. Teoreettisesti viljaa vievällä Venäjällä, jolta sota oli katkaissut viennin, täytyi olla elintarpeita yllin kyllin, tosiasiallisesti se kärsi puutetta. Kylvöala väheni, puuttui viljelijöitä. Sotavankeja annettiin tilanomistajille ja talonpoikaiskunnille peltotöitä varten, jolloin jakokomiteat niillä usein kävivät oikeata orjakauppaa. Mutta ne eivät riittäneet. Maatalousministeri tilasi maaliskuussa 1916 korealaisia ja kiinalaisia, joita tuli satatuhatta. Heinäkuussa 1916 työskenteli jo Moskovan tehtaissa kiinalaisia kuleja. Kahta vuotta myöhemmin bolshevistiset vallanpitäjät muodostivat niistä erityisiä kaartinrykmenttejä turvaksi venäläisiä vastaan. Nuo miljoonat pakolaiset olivat melkein pelkästään kuluttajia eivätkä tuottajia. Maiden riistäminen saksalaisilta siirtolaisilta aiheutti etelässä niin suuren tuotannonvähennyksen, että järkevät kuvernöörit pyytämällä pyysivät hallitusta lykkäämään tuon omaisuudenryöstön sodan loppuun. Kiihkokansalliset vaikuttimet olivat kuitenkin voimakkaammat kuin taloudelliset. Niin tapahtui, että muutamin paikoin Aasiaan kuljetettujen Venäjän alamaisten sijaan Aasiasta tuodut kiinalaiset viljelivät Venäjän maata. Karjan pakkotilaukset, jotka viranomaiset järjestivät surkean huonosti, vähensivät kaikkialla karjakantaa. Niinkuin 1915 Vjatkan ja Vologdan kuvernementeissa, niin 1916 Länsi-Siperiassa kukoistavan vointuotannon hävitti pelkästään huhu tulossa-olevasta pakkotilauksesta. Talonpojat myivät lypsylehmänsä polkuhintaan teuraskarjan ostajille, sillä he tiesivät kokemuksesta, että virkamiehet pakkotilauksista eivät maksaneet tai parhaassa tapauksessa antoivat paperiseteleitä, joista piti saatanaan rahaa jollakin kaukaisella paikkakunnalla jossakin tuntemattomassa virastossa, jossa kuitenkin taas istui virkamiehiä.
Venäläisen sotamiehen tarpeet olivat sodan johdosta kasvaneet. Hän kulutti entistä enemmän ja möi entistä vähemmän. Monopolikauppojen sulkemisen johdosta hänelle jäi se raha, minkä hän ennen oli kuluttanut viinaan. Juovutusjuomansa hän nyt itse valmisti itselleen viljastaan. Rintamalta palaavat lomailijat opettivat hänelle tämän juoksuhautataidon. He toivat myöskin paljon rahaa kotiin, minkä olivat saaneet sotasaaliinsa myynnistä. Siihen tuli lisäksi se apumaksu, "pajok", minkä hallitus suoritti kaikkien sotapalvelukseen kutsuttujen omaisille. Tapahtui se kuulumaton asia, että venäläinen kylä oli tulvillaan rahaa. Se oli tosin paperirahaa. Se kaivettiin maahan, pistettynä tyhjiin viinapulloihin tai käytettiin siihen saakka tuntemattomien ylellisyystavarain ostoon. Yksimielisen todistuksen mukaan talonpojat elivät paremmin ja söivät paremmin kuin koskaan ennen. Eivät edes kyläkoirat nähneet enää nälkää.
Pahalta sitävastoin näytti kaupungeissa, missä kallistuminen nopeasti kasvoi. Muuan poliisiosaston salainen kiertokirje 22 p:ltä tammik. 1916 kaikille kuvernööreille kehoitti heitä ryhtymään tarmokkaisiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan, jotka muka olivat syypäät hintojen koroituksiin ja hopearahan katoamiseen ja levittivät huhua tulossa-olevasta valtiovararikosta. Sen johdosta poliisi pani toimeen ajojahteja juutalaisia vastaan, sillävälin myöskin pieniä pogromeja kansan rauhoittamiseksi. Se auttoi yhtä vähän kuin valtion ja kuntien muonituskomiteain perustaminen, koska niiden jäsenet tavallisesti itse harjoittivat hintakeinottelua. Helmikuussa 1916 toimeenpantu Moskovan pankkivarastohuoneen tarkastus osoitti, että keskusylimuonituskomissionin jäsen, valtakunnanneuvoston jäsen ja kamariherra, kreivi Musin-Pushkin, harjoitti suurisuuntaista sokerikeinottelua. Väestön muonittaminen ensin pilkatun saksalaisen mallin mukaan alkoi vuoden 1916 alussa. Se aiheutti suuren virkamieskoneiston, mutta ei mitään parannusta. Pensassa nousi elintarvekorttien jaon johdosta väestö yht'äkkiä 80,000:sta 160,000:een. Samanlaatuisia merkillisiä asioita tapahtui muissa kaupungeissa. Moskovassa kaupunginpäällikkö 23 p. toukok. 1916 kielsi kaupunginhallintoa ottamasta huostaansa väestön muonittamista, koska "se vahingoittaisi kauppiasten etuja". Vielä kummallisempi oli hänen virkatoverinsa, Pietarin kaupunginpäällikön käsky samalta päivältä: jätteiden käyttämiseksi on kaikkiin sairaaloihin, oppilaitoksiin ja leipomoihin perustettava sikalääviä.
_Liikennelaitos_ oli kahden sotavuoden jälkeen vallan pilalla. Rautatiekonepajat olivat rikkinäisiä vetureja täynnänsä, pitkin ratapenkereitä makasi särkyneitä vaunuja, rautatiesolmuihin ruuhkautuivat purkamattomat tavarajunat, ja samaan aikaan sotapäälliköt, virastot ja kauppiaat valittivat vaunujen puutetta. Kolme valtaa taisteli rautateiden herruudesta. Ensimmäinen oli sotapäällystö, joka usein pysähdytti täydet tavarajunat, purkautti tavarat ja käytti tyhjennetyt vaunut kiireelliseen sotaväenkuljetukseen. Toinen valta oli liikenneministeri kenraali A. Trepov (9 p:stä marrask. 1915). Hänellä ei ollut mitään teknillisiä tietoja ja hän sepitti ahkerasti kiertokirjeitä, jotka vain lisäsivät sekasortoa. Kolmas valta oli sairasten ja haavoitettujen sotilasten kuljetustoimen päällikkö, joka omavaltaisilla toimenpiteillään sotki molempien toisten valtojen toimenpiteet. Vaunujen puute synnytti hurjan lahjainoton rautatieläisten keskuudessa, jotka näin kohosivat sotasaalistajien säätyyn. Itse maatalousministeriön, joka oli muuttunut avustuslaitokseksi, täytyi tavarainsa kuljettamiseksi suorittaa vaadittu yksityinen 1,000 %:n lisämaksu ja sitäkin enemmän. Talvella kuljetuslaitos palasi vanhan ajan menetelmiin. Pitkät rekijonot kuljettivat tavaroita kaupunkeihin paljoa huokeammasta ja paljoa nopeammin kuin rautatiet voivat sen tehdä.
Taloudellisen elämän ilmapuntari, Nisnij Novgorodin kesämessut, osoitti 1916 valtavaa kysyntää ja sangen vähäistä tarjontaa. Se vaikutti koko elinkantaan ja johti, huolimatta paperirahan paljoudesta, maan hitaasti takaisin luontaistalouteen. Jo 1915 päre alkoi tulla öljylampun sijaan kylissä; 1916 tämä esi-isien valaisuneuvo jo tuli käytäntöön Pietarin työläisasumuksissa. Sanomalehdistö ylisti Venäjän rikkauden kasvamista sodan johdosta ja viittasi väitteensä todistaakseen valtion säästökassojen loistavaan tilaan. Tosiasiallisesti kasvoivat joka päivä säästöönpanot -- paperirahassa.