Chapter 26
Hallituksen vastaus tähän tappioon oli laki 15 p:ltä helmikuuta saksalaista kansallisuutta olevien vihollismaan ja Venäjän alamaisten maaomaisuuden pakkoluovuvutuksesta. Koska se oli laadittu kiireessä ja oli epäselvä ja lainopillisesti kestämätön, niin annettiin sittemmin joukko täydennyslakeja, aina duuman ollessa hajalla 87. hätäpykälän nojassa. Ne kovensivat vain ensimmäisiä määräyksiä. Niinpä täydennyslaki 28 p:ltä heinäk. 1916 kumosi alkuperäisen lain poikkeusmääräyksen sotaan osaa ottavien vanhempien hyväksi. Hallinnollista tietä tämä jo ennen oli tapahtunut. Rintamalla taistelevat saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet eivät, huolimatta kaikista rukouksista, rykmentinkomentajalta saaneet siitä mitään todistusta, eikä heitä siis pidetty sotaan osaa ottajina. Kiihkokansallinen sanomalehdistö vaati saksalaista kansallisuutta olevien valtionkansalaisten lähettämistä Volgan takaiselle alueelle ja Siperiaan, ja tätä alettiin 22 p. tammik. 1915 tehdä Puolassa ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä kovuudella Volhyniassa ja Podoliassa. Tuloksena oli seuraava asiaintila: saksalaista kansallisuutta olevat venäläiset sotamiehet, jotka taistelussa vihollista vastaan uskollisesti täyttivät velvollisuutensa tsaaria ja valtakuntaa kohtaan, olivat virallisesti kavaltajain kirjoissa. Rangaistukseksi siitä heiltä riistettiin heidän maaomaisuutensa ja heidän omaisensa karkoitettiin. Sodan päätyttyä heidän tuli seurata omaisiansa maanpakoon. Heidän omaisuutensa luvattiin venäläisille talonpojille ja lain mukaan myöskin niille vihollisvaltojen alamaisille, jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Sillä asetettiin tähänastiset kunnia- ja oikeuskäsitteet päälaelleen. Tätä hallituksen politiikkaa kiihkokansallinen sanomalehdistö tervehti viisaana ja oikeana sekä taantumukselliset puolueet valtiota säilyttävänä tekona, joka oli tyydyttävä venäläisen talonpojan vaarallista maannälkää. Niin ei käynyt. Arvohenkilöt, duumaedustajat, keinottelijat, joilla oli hyvät suhteet, saivat pilkkahinnasta osan saksalaisten siirtolaisten maasta, jonka he sitten voitolla myivät toisille.
Samanlaatuisia siirtokauppoja tehtiin valloitetussa Galitsiassa. Käskynhaltijan, kreivi Bobrinskin ystävät ja hengenheimolaiset hankkivat itselleen Itävallan kruununtiloja, myydäkseen ne sitten sodan jälkeen muutaman tuhannen prosentin voitolla. Tämä keinottelu näytti olevan vallan vaaraton. Huhtikuun 22 p. 1915 Nikolai II Lembergissä juhlallisella puheella toimitti "vapautetun Puna-Venäjän liittämisen yksimieliseen mahtavaan ja jakamattomaan Suur-Venäjään". Ne olivat suurimman voitonriemun päiviä. Venäjän joukot olivat menneet Karpaattien yli ja uhkasivat Budapestia. Joka hetki odotettiin tietoa siitä, että liittolaislaivasto oli tunkeutunut Dardanellien läpi. Maihinnousujoukkoa koottiin Odessaan Konstantinopolin miehittämiseksi. Mitä tarmokkaimmin tehtiin työtä Itä-Galitsian venäläistyttämiseksi ja käännyttämiseksi oikeauskoiseen oppiin. Vuoret ja virrat, kaupungit ja kylät saivat venäläiset nimet. Oikeuslaitos, hallinto ja koulu venäläistytettiin; kaikki ukrainalaiset kirjakaupat, sanomalehdet, sivistysyhdistykset ja kansankirjastot lakkautettiin; vastustelevat ukrainalaiset vietiin venäläisiin vankiloihin, niiden joukossa myöskin ukrainalaisen kirjakielen luoja, Lembergin professori Hrushevski. Pahemmin vielä kuin Puolan tsaarikunnassa venäläinen virkavalta mellasteli uudessa rajamaassa.[22]
Käskynhaltija Bobrinskin kutsusta oli hänen hengenheimolaisensa Eulogius, Venäjän kansan liiton jäsen ja Volhynian arkkipiispa, pappeineen ja santarmeineen samonnut valloitettuun maahan parantaakseen sen uskontoa. Kreikkalaisunieeratuille[23] papeille annettiin valittavaksi joko kirkostaan luopuminen tahi lähtö Siperiaan. Maasta raahattujen sielunhoitajien sijaan tuli sitten oikeauskoisia pappeja orvoksi jääneisiin seurakuntiin juurta jaksain hävittämään unionin[22] kerettiläisyyttä. Kreikkalais-unieeratun kirkon metropoliitta, kreivi Andreas Szeptycki, vietiin ensin vangittuna Kurskiin ja suljettiin sitten "jatkuvan uppiniskaisuuden tähden" pyhän synodin käskykirjeellä 21 p:ltä syysk. 1916 Susdalin kerettiläisvankilaan. Vasta tsaarivallan kukistuessa hän ja muut vangit saivat vapautensa takaisin.
Huonoimmin kävi Galitsian lukuisalle juutalaisväestölle. Pilkallisesti nauraen virkamiehet ilmoittivat heidän esimiehilleen, että Galitsian juutalaiset "heidän kotimaansa vapauttamisen kautta Itävallan ikeestä" olivat saavuttaneet yhdenvertaisuuden Venäjän juutalaisten kanssa. He eivät saaneet enää omistaa eivätkä vuokrata maata, eivät vapaasti liikkua eivätkä edes kokoutua, he eivät saaneet enää pitää sabbatia pyhänä eivätkä edes viettää jumalanpalvelusta synagogassa ilman poliisin lupaa, he saivat vain olla kiitollisia, että yleensä säästettiin heidän henkensä.
Venäjän sotajoukot, upseerit yhtä vähän kuin sotamiehet, eivät olleet osallisina ukrainalaisen väestön sortamiseen. Talonpojat ottivat alussa maahan hyökkäävän vihollisen varsin ystävällisesti vastaan, sillä he uskoivat venäläisten tulevan pelastajina puolalaisten herruudesta. Miehitysviranomaisten toimenpiteet selvittivät heille pian heidän erehdyksensä. Juutalaisia venäläiset sotajoukotkin kaikkialla ryöstivät ja rääkkäsivät, sillä heitä pidettiin pettureina ja roistoina. Rangaistukseksi siitä tai vain ajanvietokseen kasakat hirttivät useita.
Toukokuussa 1915 alkava saksalainen hyökkäys muutti sotaisen aseman. Galitsiassa alkoi venäläisten suuri maastalähtö, joka kohosi ylimmilleen, kun Lemberg 20 p. kesäkuuta tyhjennettiin. Virkamiehet, santarmit, papit, kauppiaat ja keinottelijat riensivät pettyneinä takaisin kotimaahansa. Heidän kanssaan kulkivat ne galitsialaiset talonpojat, joille Eulogius palkaksi heidän kääntymisestään oikeauskoisuuteen oli luvannut saksalaisten kerettiläisten maat Volhyniassa. Mukanaan lähtijät kuljettivat paljon ryöstettyjä talouskaluja sekä panttivankeja ja epäluulonalaisia: maapäivien jäseniä, kaupunkineuvoksia, tuomareja, tehtailijoita, lääkärejä, opettajia, pappeja, insinöörejä ja ylioppilaita. He täyttivät myöhemmin tuhansin Kiovan vankilat, kunnes heidät päästettiin vapaiksi tai mielipiteidensä tähden lähetettiin Siperiaan.
Vielä raaemmassa muodossa tapahtui hallituksen määräämä tyhjentäminen vihollisen uhkaamissa rajamaissa, Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla. Ensimmäisinä, jo aikoja ennen vihollisten tuloa, juutalaisten täytyi päistikkaa tyhjentää uhatut alueet ja jättää omaisuutensa sikseen. Pilkaten ja häväisten heidät kokoutumispaikoissa sullottiin karjavaunuihin, vietäviksi itään päin, tietämättä minne. Ylemmät rautatievirkamiehet pitivät isänmaallisena tekona lisätä noiden pakollisten pakolaisten kärsimyksiä sulkemalla vesihanat rautatieasemilla. Ainoat, jotka voivat antaa noille Venäjän alamaisille apua heidän omaa esivaltaansa vastaan, olivat ulkomaiden konsulit. Missä sellaisia oli, siellä heitä pyytämällä pyydettiin pelkästänsä näyttäytymällä ilkitekopaikalla palauttamaan virkamiehet laillisuuden rajoihin. Pelättiin heidän kertomuksiaan ulkomaille, missä oli sangen kierot käsitykset Venäjän oloista sodan aikana. Niinkuin pilkaksi rääkätyt juutalaiset saivat kirjeitä Amerikassa olevilta sukulaisiltaan, jotka onnittelivat heitä saamastaan yhdenvertaisuudesta.
Kun sitten vihollinen todella ilmestyi, niin 18. ja 45. ikävuoden välinen miespuolinen väestö sai käskyn poistua ja lähtiessään tuhota laihot, työkalut ja tehdaslaitokset. Velvollisuus isänmaata kohtaan vaati, niin sanoi Novoje Vremja 2 p. heinäk. 1915, jättämään viholliselle vain erämaan. Puolan sanomalehdistö antoi tunnussanan: pysykää kotimaassa! Mutta se ei voinut estää sitä, että Varsovan tyhjentämisessä Lembergin kohtaukset uusiutuivat. Poislähtevät venäläiset virastot ottivat tuhansia valtiollisia vankeja mukaansa, niiden joukossa 12-vuotiaita poikia ja tyttöjä, joita epäiltiin venäläisvihollisesta mielialasta. He saivat huonon hoidon Moskovan täpötäysissä vankiloissa. Puolalaiset lehdet eivät voineet estää sitä, että sotajoukot peräytyessään polttivat kyliä, kauppaloita ja tehtaita, että kasakat piiskallansa ajoivat tuhansia talonpoikia maantielle, vaeltamaan itää kohti. Monta kertaa vihollisen odottamattoman nopea ilmestyminen pelasti väestön joutumasta kuljetetuksi vieraaseen maahan. Saksalaisten marssi Kuurinmaahan synnytti valtavan pakolaisaallon, joka vyöryi Riikaa kohti. Kun sotajohto siihen aikaan ei pitänyt kaupungin puolustamista mahdollisena, niin kenraalikuvernööri Kurlov 5 p. heinäkuuta käski viedä pois kaikki, kirkonkellot, muistomerkit, pankit, tehtaat ja metalliesineet. Viiden viikon kuluessa kuljetettiin 14,000 rautatievaunussa 400 teollisuuslaitoksen koneet ja tarveaineet ympäri koko Venäjän, missä niitä osaksi käytettiin uuteen työhön, osaksi ne ruostuivat ja hävisivät lukitsemattomissa varastohuoneissa, omistajiensa tietämättä niitä sieltä hakea. Samassa lähti noin 100,000 työmiestä ja virkailijaa Riiasta, jonka teollisuus yhdellä iskulla oli tuhottu.
* * * * *
Lokakuulaisten, edistysmielisten ja kadettien puoluejohtajat kokoutuivat kesäkuun alussa salaiseen neuvotteluun Pietariin. Ammattimiesten mielestä Venäjän armeijan lakkaamattoman peräytymisen pääsyynä oli tykistöammuksien puute, johon Suhomlinov oli syypää. Poliitikkojen mielestä sotaministerin velvollisuutensa-laiminlyönti oli välttämättömänä seurauksena hallitusjärjestelmästä, jonka kykenemättömyys oli aiheuttanut sotilaallisen romahduksen. Vain hallitusjärjestelmän perinpohjainen muuttaminen englantilaisen parlamentarisuuden mallin mukaiseksi voisi poistaa epäkohdat ja tuottaa voiton, jonka sotajoukon miesluvun suuremmuus takasi. He päättivät sentähden viipymättä herättää henkiin yhdyskuntia, joiden oli määrä sotajoukolle hankkia puuttuvat varat ja jotka samalla sisältäisivät uuden hallituksen idun, joka, senaikuisen hallituksen joko vapaaehtoisesti tai pakosta väistyttyä, heti voisi ottaa käsiinsä valtion johdon. Kaupan ja teollisuuden edustajien kongressin muodossa he kutsuivat kokoon eräänlaisen parlamentin, joka 8 p. kesäkuuta noin 5,000 jäsenen suuruisena kokoutui Pietarissa. Jo kolmantena päivänä poliisi hajoitti sen, sillä liian myrskyisesti se oli vaatinut duumaa heti kutsuttavaksi kokoon isänmaan pelastamiseksi "raa'asta" vihollisesta ja "kykenemättömästä" hallituksesta. Kesäkuun 15 p. Miljukov, Gutshkov, Jefremov, ruhtinas Lvov, Tshelnokov y.m. ilman hallituksen suostumusta perustivat seuraavat yhdyskunnat:
1. Ylisotateollisuuskomitean Pietariin, jonka johdossa perustettavien maakunnallisten sotateollisuuskomiteain oli määrä valmistaa kaikki sotatarpeet.
2. Semstvo- ja kaupunkiliiton, joiden molempien yhdyskuntien yhteinen valiokunta piti istuntojaan Moskovassa. Tämän "semgoran" (lyhennys sanoista "semski i gorodskoi sojus") viralliseksi tehtäväksi oli suunniteltu laajaperäinen avustustoiminta sairaiden ja haavoitettujen sotilaiden hyväksi, salaiseksi taas "yhteiskunnallisten voimien järjestäminen" vallassa olevan hallituksen kukistamiseksi.
3. "Erityinen komitea sotaministeriön yhteydessä." Sen piti välittää molempien toisten komiteain sekä hallituksen välistä yhteyttä, asettua henkilökohtaiseen ja valtiolliseen kosketukseen korkeampien sotilashenkilöiden kanssa ja koettaa voittaa näiden salainen suostumus hallitusvaihdokseen.
Novoje Vremja, joka sodan alusta alkaen oli Englannin hallituksen palkkaama, pilkkasi ensin näitä yhdyskuntia, jotka tahtoivat auttaa hallitusta, joka muka ei ensinkään heidän apuansa tarvinnut. Sitten se äkkiä muutti puhetapansa Englannin lähettilään, sir Buchananin viittauksesta, joka Venäjän tappioiden tähden oli asettunut läheiseen valtiolliseen yhteyteen Miljukovin kanssa, jota hän piti tulevaisuuden miehenä.
Moskovan kenraalikuvernööri, ruhtinas Jussupov, muuan tsaarin sukulainen, piti parhaana viihdyttää kansan tyytymättömyyttä sotatappioiden ja yhä kohoavien hintojen johdosta antamalla luvan pogromin toimeenpanemiseen. Mutta kun Moskovassa ei ollut juutalaisia, niin hän kesäkuun 10 p. päästi roskaväen irti tehtaita, kauppoja ja taloja vastaan, joita omistivat saksalaissyntyiset Venäjän alamaiset. Pogromi tapahtui, niinkuin tavallisesti, ryöstöineen ja murhapolttoineen, murhineen ja tappoineen; mutta vastoin ohjelmaa siinä suhteessa, että myöskin venäläisiä, italialaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja belgialaisia kohtasivat samat hirmutyöt. Hävittämällä 475 konttoria, kauppaa ja tehdasta sekä ryöstämällä putipuhtaaksi 307 taloa oli tehty 500 miljoonan ruplan vahinko. Pantiin toimeen tavanmukainen senaattoritarkastus ja joulukuussa 1915 muutamia syyllisiä asetettiin oikeuden eteen. Tuomiot olivat isänmaallisiin vaikuttimiin nähden sangen lievät: varkaat jotka tunnustivat vapautettiin, murtovarkaat rangaistiin 7 päivän arestilla, murhaajat vuoden vankeudella. Niiden vastakohtina olivat tuomiot, joita sotaoikeudet samana vuonna olivat langettaneet sellaisia syytettyjä vastaan, joita ei voitu todistaa mihinkään rikokseen syypäiksi paitsi että kuuluivat sosiaalidemokraattiseen puolueeseen: kahdeksan vuoden pakkotyö ja sitä seuraava elinkautinen pakollinen siirtolaisuus Siperiassa. Sen täytyi kokonaan hämmentää kansan ilmankin heikko oikeustajunta.
Pysyväinen saksalaisvaino tapahtui Itämeren-maakunnissa. Hallinto menetteli tässä väärin ja mielivaltaisesti.[24]
Se paha vaikutus, minkä Jussupovin tapa rauhoittaa kansaa teki ulkomaihin, sai hallituksen vahvistamaan uudet yhdyskunnat ja myöntämään niille myöskin pyydetyn luoton niiden julkisia ja salaisia pyrintöjä varten. Kuitenkin se varmuuden vuoksi nimitti "sotaministeriön yhteydessä toimivan erityisen komitean" puheenjohtajaksi sotaministerin itsensä. Siihen eivät "yhteiskunnan" valitsemat komiteanjäsenet Rodsjanko ja Gutshkov voineet suostua, koska he pitivät Suhomlinovia isänmaankavaltajana. Uusien sotanäyttämöltä tulleiden onnettomuudensanomien vaikutuksen alaisena hallitus piti jatkuvaa mukautumista yleisen mielipiteen vaatimuksiin välttämättömänä. Se ei vapauttanut virastaan ainoastaan Suhomlinovia, vaan vielä kolme katkerasti vihattua ministeriä, Maklakovin, Shtsheglovitovin ja Sablerin. Sisäministeriksi tuli siihenastinen valtakunnan hevossiitoslaitoksen johtaja Shtsherbatov, hyvää tarkoittava mies ja hevoshoidon etevä tuntija. Mutta sillä olkoonkin, arveli Goremykin, myöntyväisyyden mitta täysi. Duumaa ei kutsuttaisi kokoon ennen määräaikaa, 15 päivää marraskuuta.
Kaikkien puolueiden edustajat, lukuunottamatta oikeistoa olivat sillävälin koolla Pietarissa ja odottivat malttamattomasti parlamentin avaamista. Kun Miljukov 6 p. heinäkuuta heidän puolestaan ministeristön puheenjohtajalta vaati, että duuma heti oli kutsuttava kokoon, niin hän sai kiertelevän vastauksen. Herrojen pelko on kuitenkin liioiteltua, arveli vanha Goremykin, kaikki kävisi kyllä jälleen hyvin. Mutta eipä käynytkään hyvin. Turhaan ammatillinen sotilaslehti "Venäläinen invaliidi" ponnisti voimiansa tehdäksensä joka tappiosta strategisen voiton, "joka houkutteli vihollisen pois asemastaan". "Lembergin tyhjentäminen oli ylenmäärin suotuisa ja oli niinkuin ukkosen isku kohdannut vihollista." "Jopa Varsovankin tyhjentäminen hankkisi meille valtavia strategisia etuja." Masentuneen mielialan kohottamiseksi avattiin Pietarissa 7 p. heinäkuuta voitonmerkkinäyttely, jonka suurin merkillisyys oli Insterburgin sotilasyhdistyksen lippu.
Sillävälin syntyi kaikissa suuremmissa kaupungeissa sotateollisuuskomiteoja, joita hallitus rahallisesti kannatti. Kun se tuli tiedoksi, niin sellaisetkin kaupungit, joissa ei ollut mitään teollisuutta, perustivat teollisuuskomiteoja, joiden lukumäärä vuoden lopussa oli 260. Rehellisen isänmaallisuuden rinnalla niissä oli puhdasta keinotteluhenkeä. Saaliinhimoisina niiden edustajat sekä "semgoran" lähetit heinäkuussa riensivät Riikaan, sikäläisiä teollisuuslaitoksia tyhjennettäessä sotilaallisen tilauksen varjossa anastaakseen koneita, piirustuksia, malleja, puolivalmisteita j.n.e., "ottaakseen mukaansa sivistyksen rajamaasta ja jättääkseen loput viholliselle". Nämä sanat, jotka lausui eräs Riikaan saaliinhakuun tullut teollisuusmies, ilmaisivat Keski-Venäjällä vallitsevan käsityksen, jossa sodasta ja isänmaanrakkaudesta tehtiin loistava afääri. Moskovan sotasaalistajat ottivat lukuun sen mahdollisuuden, että Puola ainaiseksi erotettaisiin valtakunnan yhteydestä ja he siten lopullisesti vapautuisivat hankalasta kilpailusta. Ei myöskään Liettuan ja Kuurinmaan luovutus heidän silmissään merkinnyt mitään erityistä onnettomuutta. Vain Väinäjoen poikki vihollinen ei saisi mennä, sillä Riika oli Moskovan luonnollinen satama. Riika oli siis, maksoi mitä maksoi, Venäjälle säilytettävä, mutta hävitetyn teollisuuden entiselleen-saattaminen olisi "sotilaallisista syistä" ainiaaksi kiellettävä tuolta vastaiselta rajalinnoitukselta. Elokuussa lähetettiin sentähden Riikaan kiireesti lisävoimia, jotka saapuivat siksi ajoissa, että Väinäjoen linja voitiin säilyttää. Vihollinen oli jättänyt käyttämättä heinäkuussa olleen suotuisan tilaisuuden.
"Ei joka vuosi Jumala lähetä sellaista sotaa", arveli hyvillään suuri sotasaalistaja ja Nisnij Novgorodin pormestari, Sirotkin. Kolmea vuosisataa ennen suuri isänmaanystävä ja Nisnij Novgorodin kaupunkineuvos, Minin, oli taivuttanut porvariston uhraamaan puolet omaisuudestaan luhistuvan Moskovan valtakunnan pelastamiseksi. Ajat olivat huonontuneet, kansalaismieli kadonnut.
* * * * *
Sunnuntaina, elokuun 1 p. 1915, sodan alkamisen vuosipäivänä, papit kaikissa Pietarin kirkoissa lukivat pyhän synodin laatiman kehoituksen taisteluun "jumalatonta" vihollista vastaan, joka muutaman pyhän Serafimin ennustuksen mukaan vain väliaikaisesti oli miehittävä eräitä rajamaakuntia ja jonka Venäjä sitten oli voittava. Taurian palatsissa avattiin valtakunnanduuma. Ministeristön puheenjohtaja kehoitti kaikkia puolueita yksimielisyyteen "raakaa" vihollista vastaan ja ilmoitti hallituksen päättäneen sodan voitokkaan päättämisen jälkeen myöntää Puolalle itsehallinnon sekä muille, Venäjälle uskollisille vieraille kansoille hyväntahtoisen kohtelun. Uusi sotaministeri, kenraali Polivanov, antoi tiedoksi, että Puola oli tyhjennettävä, sota oli kestävä vielä kauan ja 8 miljoonan miehen suuruinen nostoväki kokoonkutsuttava, Saksan "raa'an ja hengettömän vallan" murtamiseksi, joka 43 vuotta oli valmistautunut sotaan. Meriministeri Grigorovitsh lupasi, että Venäjän Mustanmeren-laivasto pian valloittaisi Konstantinopolin. Ulkoministeri Sasonov ilmoitti Kiinan 7 p. kesäk. 1915 tunnustaneen Venäjän herruuden Pohjois-Mongoliassa ja teki eräitä viittauksia 16 p. heinäk. 1915 Japanin kanssa tehtyyn salaiseen sopimukseen, joka edellytti venäläis-japanilaista suojelusherruutta Kiinassa. Raha-asiainministeri Bark kertoi sodan siihen saakka maksaneen 6 miljaardia ruplaa ja tulevaisuudessa tulevan maksamaan vielä paljoa enemmän, josta syystä oli pantava toimeen tulovero. Uusi sisäministeri, ruhtinas Shtsherbatov, vakuutti duumalle olevansa sangen suvaitsevainen, mutta ei voivansa sitä kärsiä, että Venäjän saksalaiset siirtolaiset halveksivat venäjän kieltä ja venäläisiä tapoja, minkä hän oli todennut Amerikassa, jossa hän oli tavannut Venäjältä tulleita saksalaisia, jotka eivät ymmärtäneet venäjän kieltä. Myöskin Venäjän stundisteja hän piti Saksan hallituksen kätyreinä, semminkin kun vuosia sitten eräs Lontoossa julaistu stundistien kuvalehti oli sisältänyt Wilhelm II:n kuvan.
Kykenemättömyyden syytös, jonka duuman enemmistö, vastatessaan hallituksen selityksiin, hallitusta vastaan teki, näytti saavan oikeutusta samanaikuisista sotatapauksista. Elokuun 1 p. vihollinen miehitti Mitaun. Hallitus kielsi julkaisemasta tietoa, ettei Pietarin väestön hätäytynyt kiihtymys vielä yltyisi. Elokuun 5 p. Varsova antautui. Elokuun 18 p. Kovno ja päivää myöhemmin Novogeorgijevsk (Modlin) valloitettiin. Näistä molemmista linnoituksista, jotka olivat teknillisesti mitä parhaiten varustettuja, oli varmasti odotettu, että ne ainakin vuoden kestäisivät. Syy häpeälliseen antautumiseen oli vastuunalaisissa miehissä. Kovnon komentaja, kenraali Grigorjev, oli, ennenkuin vihollinen ilmestyi, kansallisesta epäluulosta karkoittanut kaikki ne upseerit ja sotamiehet, joilla oli ei-venäläiset nimet. Mutta saksalaisten hyökkäyksen alkaessa hän pelkurimaisesti pakeni linnoitukseen putoavien granaattien jyrinää Vilnaan ja luovutti hänelle uskotun linnan viholliselle.
Silloin masentunut mieliala yht'äkkiä kohosi erään mielisairaan teon johdosta.
Elokuun 20 p. ilmestyi saksalaisia torpedoveneitä Pernaun edustalle; ne salpasivat pääsyn satamaan upottamalla sen suuhun neljä anastamaansa venäläistä höyrylaivaa ja lähtivät sitten pois, jolloin rannalta käsin heidän jälkeensä lennätettiin muutamia vaarattomia kiväärinlaukauksia. Kaupungissa syntyi pakokauhu, ja kaikki virastot ja osa asukkaita pakeni sisämaahan. Silloin juoppohulluutta poteva kaupungin komentaja, hovitallimestari ja eversti M. Rodsjanko, räjähdytti ilmaan kaikki tehtaat ja sähkötti veljelleen, duuman puhemiehelle, torjuneensa eräällä nostoväkipataljoonalla saksalaisen laivaston hyökkäyksen ja ottaneensa vangiksi neljä vihollisen laivaa.[25] Tämä voitonsanoma ilmoitettiin saman päivän iltana Taurian palatsiin kokoutuneille kansanedustajille, jotka alkoivat ilosta itkeä ja toisiansa suudella. Sähkölennätin antoi "voitosta" tiedon koko Venäjälle, joka siitä sai uutta toivoa sodan onnelliseen päättymiseen.
Moskovan kaupunginduuma etupäässä ja sitä seuraten semstvo- ja kaupunginvaltuutetut sekä sotateollisuuskomiteain, myllärien ynnä muiden ammattien edustajien kongressit vaativat yksimielisesti "kykenemättömän" hallituksen vapaaehtoista väistymistä ja parlamentillisen ministeristön muodostamista. Novoje Vremjakin puhalsi samaan torveen. Sillä oli vaikutuksensa natsionalisteihin, joista osa kreivi Bobrinskin johdossa erosi muista "edistysmielisinä natsionalisteina" ja yhtyi kadetteihin, edistysmielisiin, lokakuulaisiin ja keskustaryhmään "edistysmieliseksi blokiksi". Monien neuvottelujen jälkeen se 4 p. syyskuuta astui julkisuuteen, julkaisten sangen maltillisen ohjelman. Se vaati parlamentillisen ministeristön nimittämistä, valtiollisten rikosten armahdusta, uskonto- ja kielivainojen lopettamista -- paitsi saksankielisiä koskevia --, kansanvaltaisia uudistuksia sekä ehdotonta raittiutta. Natsionalistien vaatimuksesta blokki ilmoitti vastustavansa uskontunnustusta ja kansallisuutta koskevien rajoittavien lakimääräysten kumoamista sekä Suomen itsehallinnon palauttamista. Riitaa oli siitä, kuka blokin jäsenistä tulisi ministeriksi. Rodsjanko, duuman puhemiehenä, ja ruhtinas Lvov, semstvoliiton puheenjohtajana, vaativat molemmat ministeripresidentin paikkaa, kun taas natsionalistit asettivat ehdolle maatalousministeri Krivosheinin. Ylisotateollisuuskomitean puheenjohtaja Gutshkov oli kahden vaiheella, pitikö hänen ottaa osalleen sota- vaiko sisäministeriön johto. Miljukov tahtoi tulla ulkoministeriksi, minkä lokakuulaisetkin pitivät oikeana ja kohtuullisena. Senaikuisista kabinetin jäsenistä sai blokin silmissä armoa vain valistusministeri kreivi Ignatiev, joka oli tehnyt itsensä rakastetuksi vapaamielisillä toimenpiteillä, joita kuitenkin hänen alaisensa vain harvoin olivat panneet täytäntöön. -- Se oli riitaa paavin parrasta.