Chapter 25

Huolimatta Balkanin-politiikkansa huonosta menestyksestä Isvoljski 23 p. syysk. 1910 nimitettiin lähettilääksi Pariisiin, mikä nautinnonhimoisen Pietarin ylhäisön mielestä merkitsi ylennystä. Ulkopolitiikan johtajaksi Stolypin teki lankonsa _Sergei Sasonovin_. Hänen toimestaan Bulgaria, Serbia, Montenegro ja Kreikka 13 p. maalisk. 1912 tekivät salaisen liiton Turkkia vastaan, joka silloin oli sodassa Italian kanssa. Vihollisuuksien tuli alkaa syksyllä elonkorjuun jälkeen. Sotasaaliin jaosta syntyvät ristiriitaisuudet tsaarin oli määrä ratkaista. Kun syyskuun lopussa suurvaltain kabinetit saivat tiedon Balkanin sotahankkeista, niin ne Belgradissa, Sofiassa, Cettinjessä ja Ateenassa kehoittivat säilyttämään rauhan ja status quon. Myöskin Sasonov liittyi eräässä 8 p. lokakuuta lähettämässään nootissa tähän rauhankehoitukseen. Samana päivänä Montenegro erään Venäjän Belgradinlähettilään sähköteitse antaman viittauksen johdosta julisti sodan Turkille. Muut vallat seurasivat esimerkkiä, pantuaan armeijansa liikekannalle, ja saivat lyhyessä ajassa voiton toisensa jälkeen. Bulgarian armeija tunki aina Konstantinopolin porteille asti. Venäläisiä joukkoja kokoutui vuoden 1913 alussa Karsiin, marssiakseen Turkin Armeniaan. Berliinin ulkoasiainministeriö esti Venäjän sekautumisen tekemällä Pietarissa ilmoituksen, että rajan yli meneminen saattaisi Europan rauhan vaaraan. Englannin välityksellä tehtiin 30 p. toukok. 1913 rauha sotaa-käyvien valtojen kesken. Mutta ei yhtäkään sen määräyksistä pantu toimeen, koska voittajat joutuivat toisiansa vastaan riitaan saaliinjaosta. Venäjällä oli oikeus ja valta ratkaista se sovintotuomiolla, mutta se ei sitä tehnyt. Kesäkuun 30 p. puhkesi Bulgarian sota Serbiaa, Montenegroa ja Kreikkaa vastaan. Sasonov ei ainoastaan jättänyt Sofian hallitusta diplomaattisesti pulaan, vaan sai vielä Romanian 11 p. heinäkuuta hyökkäämään ahdistetun Bulgarian selkään, mikä aiheuttikin sen sotilaallisen luhistumisen. Bukarestin rauha 10 p. elokuuta, joka päätti toisen Balkanin-sodan, merkitsi Venäjän ulkopolitiikan epäonnistumista. Slaavilaisten Balkanin-valtioiden liiton sijasta Venäjän johdossa Sasonovin onneton ja salakähmäinen politiikka oli bulgarialaisissa synnyttänyt kiihkeän suuttumuksen heimolaisiansa serbialaisia sekä Venäjää vastaan.

V. Venäjä ja Länsi-Europpa.

Vastoin Venäjän yleisen mielipiteen odotuksia Ranska ei liittoutuneelle Venäjälle antanut mitään aseellista apua sodassa Japania vastaan. Vain ankkurivapaus ja hiiltenotto-oikeus saatiin itään päin kulkevalle Roshdestvenskin laivastolle alttiisti Ranskan satamissa Madagaskarissa ja Taka-Intiassa eikä vähemmin Saksan Svakopmundissa. Samaa ystävällistä puolueettomuutta, jota puolta vuosisataa ennen Preussi oli Krimin-sodan aikana noudattanut tsaarivaltakuntaa kohtaan, osoitti sille Saksan valtakunta kenties vielä suuremmassa määrin vuosina 1904-1905. Näin oli Venäjän mahdollista lähettämällä sotajoukkoja pois ja tyhjentämällä Varsovan asevarastot sotilaallisesti heikontaa länsirajaansa, tarvitsematta pelätä sotaan valmiin naapurivaltakunnan hyökkäystä. Venäjän sivistyneen yleisön enemmistö osoitti kuitenkin Saksaa kohtaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja piti japanilaisten ensimmäisiä voittoja yksinomaan saksalaisten juonien aiheuttamina. Sodan päätyttyä onnettomasti se Saksan selkeästi todistetussa ystävällisessä puolueettomuudessa näki mitä ilkeintä kavaluutta. Jollei Saksa, niin päätettiin, olisi hallitukselle antanut puolueettomuutensa vakuutusta, niin hallitus syyskesästä ratkaisemattoman Shahon taistelun jälkeen olisi tehnyt hyväksyttävän rauhan Japanin kanssa, ja Venäjältä olisi säästynyt Mukdenin ja Tsushiman häpeä. Mutta näin Saksa, teeskennellen vilpitöntä ystävyyttä, oli kietonut hallituksen yhä pahemmin itäaasialaiseen seikkailuun ja aiheuttanut yhä uusia turhia ihmis- ja varojen uhreja sotilaallisesti heikontaaksensa Venäjää. Sitä seikkaa, että saksalaiset Svakopmundissa antoivat hiiliä Roshdestvenskin laivastolle, venäläiset meriupseerit 1912 sanoivat "saksalaisten pirulliseksi juoneksi, houkutellakseen Venäjän laivaston Europasta pois perikatoa kohti".

Sellaisia käsityksiä, jotka edelleen leviten tiivistyivät selviöiksi, ei Berliinin ulkoasiainministeristön sanomalehtiosasto vastustanut, koska se ei katsonut Venäjän yleisen mielipiteen vaikuttavan politiikkaan. Astuen preussilaisen kabinettipolitiikan totuttuja latuja, toistaen vanhoja, Pietarissa pilkattuja ja Berliinissä uskottuja korupuheita hallitsijahuoneiden ja siis myös heidän kansojensa perinnäisestä ystävyydestä, ulkoasiain ministeriö hoiti hyviä suhteita Venäjän hoviin ja taantumuksellisiin piireihin. Preussin puolalaispolitiikan muuttamista, joka soti Preussin valtiosäännön määräyksiä vastaan kaikkien valtion kansalaisten yhdenvertaisuudesta, vältettiin Caprivi'n erottua kanslerinvirasta tarkasti, ettei olisi herätetty Venäjän hallituksen suuttumusta. Sillä etu- ja sortoyhteisyys Puolan kansaa kohtaan oli ulkoasiainministeriön mielestä yhtenä venäläis-saksalaisen ystävyyden takeena. Määräävät preussilaiset aatelispiirit kunnioittivat, niinkuin kerran Fredrik Wilhelm IV:n aikana, Venäjässä kaikkien vanhoillisten periaatteiden tyyssijaa ja kieltäytyivät itsepintaisesti ottamasta selkoa näiden periaatteiden toteuttamistavasta. Berliinin ulkoasiainministeriössä ei ollut varoja, ei tietoja ja ennen kaikkea ei ollut tahtoa vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen, jota Englanti teki suurenmoisella tavalla ja täysin tuntien olot ja henkilöt. Sellaista monimutkaista työtä pidettiin kokonaan tarpeettomana, koskapa Venäjän valtakunnan perustuslakien 12. artiklan mukaan ei Venäjän kansa, vaan tsaari "määrää Venäjän valtakunnan ulkopolitiikan suunnan". Nikolai II:n rauhanvakuutuksiin uskottiin lujasti ja varmasti ja jätettiin tahallaan huomioon-ottamatta tsaarin yhä uudistuneet sanansarikkomiset ja hänen horjuva politiikkansa, mihin vaikuttivat vastuuttomat neuvonantajat, suuriruhtinaat, seikkailijat, henkienmanaajat ja "pyhät vanhukset", jotka sanoivat olevansa yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa. Vallan perusteettomia toiveita liitettiin Nikolai II:n saksalaiseen puolisoon, joka, samoin kuin kerran Preussin prinsessa Charlotte Venäjän keisarinnana, oli joutunut oikeauskoisen kirkon jumalanpalvelusmenojen niin mahtavasti mieleen vaikuttavan lumouksen alaiseksi ja samalla alttiiksi pappisvaltais-kiihkokansallisille vaikutuksille.

Wilhelm II:n ystävyydenvakuutuksiin, hänen herkkätunteisiin mielenpurkauksiinsa joka hallitsijakohtauksessa, Nikolai II vastasi kylmällä, torjuvalla kohteliaisuudella. Tallinnan redillä kesällä 1902 tapahtuneen kohtauksen jälkeen lähtevä saksalainen laivasto-osasto lähetti venäläiselle lippulauseen: Atlantin valtameren amiraali tervehtii Tyynen valtameren amiraalia. Sitä pidettiin venäläisten puolelta lapsellisena julkeutena, ja siihen vastattiin merkkilauseella "onnellista matkaa". Hallitsijain tavatessa toisensa Potsdamissa 4 ja 5 p. marrask. 1910 Wilhelm II koetti saada uudistetuksi vuoden 1887 "jälleenvakuutussopimuksen". Sasonov lupasi sen suullisesti, mutta kieltäytyi myöhemmin Pietarissa antamasta sille kirjallista muotoa, perustellen kieltäytymisensä sillä, että tsaarin sana muka riitti. Niinsanottu Potsdamin sopimus, jota Saksan puolivirallinen sanomalehdistö ylisti maailmanrauhan vakuudeksi, sisälsi kirjallisessa muodostelussaan vain Venäjän suostumuksen Bagdadinradan jatkamiseen ja Saksan luopumisen vaikutusvallastaan Persiassa. Molempien hallitsijain viimeinen kohtaus tapahtui Baltischportissa heinäkuun 4:nnestä 6:nteen p:ään 1912. Siellä vaihdettiin vain kohteliaita korupuheita. Kuutta päivää myöhemmin tsaari laski perustuskiven sotasataman rakentamiseksi Tallinnan lahteen, joka oli oleva tukikohtana Saksaa ja Ruotsia vastaan tehtävää hyökkäystä varten, koska Libaun lahti oli hylätty vaaranalaisen asemansa tähden. Vähää ennen, kesäkuun 19 p., Sasonov ja meriministeri Grigorovitish duuman maanpuolustusvaliokunnassa olivat perustelleet uuden laivastoesityksen hyväksymistä sillä, että suhteet Saksaan olivat niin kireät. Keisarikohtauksen johdosta Saksan valtiokansleri Bethmann Hollweg matkusti Pietariin ja Moskovaan ja sai siellä sen käsityksen, että Venäjän hallituksella oli rauhalliset aikeet. Samana päivänä kuin hän lähti Venäjältä, allekirjoitettiin venäläis-ranskalainen laivastosopimus Saksaa vastaan. Pian sen jälkeen, 9 p. elokuuta, saapui Ranskan ministeripresidentti _Poincaré_ panssarilaivalla Condé Kronstadtiin vierailulle tsaarin luo ja matkusti sitten Pietariin ja Moskovaan. Vakaumuksensa Venäjän hallituksen sotaisista aikeista hän virallisessa ilmoituksessaan Ranskan sanomalehdistölle elokuun 16 p:ltä lausui julki seuraavalla tavalla: "Koskaan eivät ne siteet, jotka yhdistävät Venäjän ja Ranskan kansat, ole olleet lujemmat kuin nyt." Sotaministeri Suhomlinov suostui mukautumaan Ranskan pääesikunnan vaatimukseen ja entistä enemmän keskittämään Venäjän sotajoukot Saksan rajalle. Vastineeksi Poincaré lupasi täyttää Venäjän pääesikunnan pyynnön ja vaikuttaa kolmivuotisen sotapalvelusajan voimaan-saattamiseksi Ranskassa. Se tapahtuikin seuraavana vuonna. Syksyllä 1912 suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, jota aiottiin Venäjän armeijan ylipäälliköksi tulevassa sodassa, matkusti Nancyhin Ranskan armeijan harjoituksiin Saksan länsirajalla.

Venäjää oli, sen pyrkiessä hankkimaan itselleen vapaan pääsyn valtamerelle, Tshilin mutkassa siitä estänyt Japani ja Persian lahden rannalla Englanti: silloin hallitus käänsi katseensa Norjan Vestfjordiin (Länsivuonoon). Tänne oli perustettu Narvikin kaupunki Kirunan ja Gellivaaran runsasten malmi- ja kuparikerrostumien laivauspaikaksi. Oli rakennettu rautatie, joka yhdisti nämä kaupungit Pohjanlahden rannalla olevaan Luulajaan, ja joka Bodenissa, 110 kilometrin päässä Suomen rajalta, yhtyi Pohjois-Ruotsin rataan. Jo Kuropatkin oli mietinnössään vuodelta 1900 esittänyt, kuinka välttämätöntä oli Norjan rannikolta hankkia Venäjän laivastolle jäätön satama. Oikeusperuste siihen saatiin eräästä historiallisesta legendasta, jota Venäjän sanomalehdistö vuodesta 1908 kertoili lukijoilleen historiallisena tosiasiana: keskiajalla muka Moskovan suuriruhtinaat Ruijassa, nykyisessä Ruotsin Länsipohjan maakunnassa, sekä siitä etelään päin aina Trondhjemin takaa olivat kantaneet veroa. Venäjän pääesikunta ryhtyi kaikkiin valmistuksiin Länsipohjan valloittamiseksi. Suomen pohjoisrata ulotettiin Tornioon saakka ja tänne rajalle koottiin rautatierakennusaineita radan jatkamiseksi Ruotsin puolella. Suuripiirteinen urkkimisjärjestelmä totesi, kuinka paljon karjaa kukin talonpoika Pohjois-Ruotsissa omisti, mitkä sillat olivat kyllin kantokykyisiä tykistöä kuljettaakseen j.n.e. Ruotsin hallitus vastasi näihin sotavalmistuksiin rakentamalla Bodenin uudenaikaiseksi sulkulinnoitukseksi, johon maailmansodan puhjetessa Ruotsin puolustusvoima nopeasti koottiin. Tannenbergin taistelu teki tyhjäksi Venäjän valloitustuuman toimeenpanon.

VI. Sotalaitos.

Se suuri pääoma sotilaallista mainetta, jonka Venäjä sotajoukkojensa urhoollisuudella vuosina 1812-1815 oli itselleen hankkinut, oli maaliskuussa 1905 Mukdenin kentillä menetetty. Sen sijaan että ennen Venäjän sotavoimaa oli arvioitu yli arvonsa, ruvettiin sitä nyt Länsi-Europassa ylpeästi halveksimaan. Pääesikunta tunnusti, että oli välttämätöntä perinpohjin uudistaa armeija käyttämällä hyödyksi Japanin sodassa saatuja kokemuksia. Mutta johtavana miehenä, joka pani sen toimeen, ei ollut mikään sotilas, vaan oppinut pankkimies ja kunnianhimoinen poliitikko, Aleksanteri Gutshkov. Taistellessaan buurien sotajoukossa ja ollessaan punaisen ristin päävaltuutettuna Mandshurian sodassa hän oli koonnut sotaisia kokemuksia. Vuoden 1907 lopussa hän tuli duuman valtakunnanpuolustusvaliokunnan puheenjohtajaksi. Isänmaallista rohkeutta hän osoitti 9 p. kesäk. 1908 sotilaskulunkiarviosta pitämässään puheessa, jossa hän häikäilemättömästi paljasti venäläisen hallinnon vanhan mätähaavan, sen, että vastuuttomat henkilöt hoitivat suuren vastuun alaisia toimia. Hän mainitsi komentavien suuriruhtinasten nimiä, jotka eivät pätevyydeltään olleet virkavelvollisuuksiensa tasalla. Toistaiseksi hänen uudistussuunnitelmansa raukesivat virastojen väliseen kateuteen sekä ylhäisten sotilasten itserakkauteen, jotka eivät tahtoneet antaa siviilimiehen opettaa heille heidän ammattialansa asioita. Se diplomaattinen tappio, minkä Venäjä kärsi Serbian kysymyksessä maaliskuussa 1909, ja jonka syynä oli sen sotilaallinen valmistumattomuus, mursi viimein virastovastarinnan. Vuosina 1909-1912 pantiin vihdoin Gutshkovin aatteiden mukaisesti sotaministeri Suhomlinovin johdossa toimeen perinpohjainen _armeijanuudistus_. Sen pääsisällys oli seuraava: 1. Vannovskin perustamat reservibrigaadit, jotka Japanin sodassa olivat näyttäytyneet vallan kelvottomiksi, muutettiin linjarykmenteiksi, joten sotavoimaa lisättiin kuudella uudella armeijakunnalla. 2. Ranskan mallin mukaan esikuntaupseerien ikäraja määrättiin, ja upseerikunnan laatua parannettiin perustamalla erikoiskouluja sekä palkankoroituksella, jotta estyisi kykenevien sotilasten pako paremmin palkattuihin siviilitoimiin. 3. Vapaaehtoisten palvelusaika pidennettiin 1 3/4 vuodeksi, jotta saataisiin paremmin valmistautuneita reserviupseereja sodan sattuessa. 4. Koroittamalla vuotuista rekryyttienottoa aina 580,000 mieheen saatiin armeijan rauhanaikuinen miesluku 2,300,000:n suuruiseksi; pidentämällä asevelvollisuutta aina 43. ikävuoteen asti ja perustamalla nostoväkijoukkoja luotiin yli 8 miljoonan suuruinen sotavoima. 5. Venäjän armeijan perinnäinen puutteellisuus teknillisessä ja taktillisessa suhteessa supistettiin vähimpään määrään ottamalla käytäntöön uusia tykkejä, lisäämällä konekiväärejä sekä opettamalla japanilaista tapaa tykistön ja vallitusneuvojen käyttämiseksi kenttäsodassa. Useita vanhastaan piintyneitä epäkohtia sitävastoin uudistus ei kyennyt kitkemään pois, niinkuin muonituslaitoksen epärehellisyyttä, virastojen välistä kateutta ja ylempien upseerien puuttuvaa toverillisuutta. Mutta yleensä Venäjän armeija 1913 oli paljoa parempi kuin sen maine Saksassa. Höltynyt kuri oli erottamalla vallankumouksen saastuttamat ainekset palautettu. Venäläisten esikuntaupseerien mielestä Venäjän armeija uudistuksen johdosta oli tullut melkein saksalaisen veroiseksi, mutta oli itävaltalaista paljoa etevämpi.

_Sotalaivastoa_ niinikään uudistettiin ja lisättiin, sittenkuin Gutshkovin oli onnistunut saada aikaan laivastolaitoksen siihenastisen johtajan, suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitshin virkaero. Hän oli, niinkuin yleisesti oli tunnettua, vuosittain käyttänyt osan laivaston varustamiseen määrättyjä varoja rakastajattariensa hyväksi. Kolmas duuma myönsi isänmaallisella innostuksella vaaditut miljoonat Itämeren-laivaston uudistamiseen, joka Tsushiman taistelussa oli tuhottu, lukuunottamatta kolmea Manilaan paennutta risteilijää ja vanhuutensa tähden Kronstadtiin jätettyjä sotalaivoja. Mustanmeren-laivastoa, joka ei ollut voinut ottaa osaa sotaan Japania vastaan, lisättiin vielä melkoisesti rakentamalla uusia laivoja Venäjän veistämöissä. Niiden oli määrä ampua hajalle Bosporon sulkulinnakkeet ja siten raivata maallenousujoukolle tie Konstantinopoliin. Merihallintoon juurtuneita epäkohtia, sotalaivojen rakentamisessa ja ostossa tapahtuvia kavalluksia ja miehistön keskuudessa vallitsevaa vallankumouksellista henkeä uusi meriasiainministeri Grigorovitsh ei saanut poistetuiksi.

Sotahallinnon täytyi mukautua siihen, että ranskalaiset esikuntaupseerit tilaisuuden sattuessa ottivat toimittaakseen venäläisten sotajoukonosastojen tarkastuksia. Kun kesäkuussa 1914 Itä-Preussin rajalla pantiin toimeen sotaharjoituksia, niin ulkomaisten vieraiden puheet venäläisessä upseerikasinossa päättyivät suosionosoituksilla vastaanotettuun huutoon: "à Berlin!"

15. LUKU.

Venäjä maailmansodassa 1914-1916.

"Se on slaavien pyhä sota germaaneja vastaan."

Nikolai II 1914.

Saksan sodanjulistus, jonka perustelua ei saanut ilmoittaa, loi innostuneen ja yksimielisen Venäjän. Voimakkaan isänmaallinen mieliala vallitsi duuman istunnossa 8 p. elok. 1914. Se lausui julki täyden luottamuksensa hallitukseen ja sotaministeri Suhomlinoviin, joka ylpeästi vakuutti, että armeija oli vallan valmis torjumaan salakavalan vihollisen hyökkäystä, joka himosi maailmanherruutta.

Sodalla oli ohjelmanmukainen menonsa. Lyhyessä ajassa Itä-Galitsia ja puolet Itä-Preussista oli miehitetty. Ennen joulua toivottiin, valloittamalla Budapest, Wien ja Berliini, saatavan sota onnellisesti lopetetuksi. Näistä odotuksista Tannenbergin taistelu teki äkillisen lopun. Virallinen sotakertomus ei puhunut tappiosta mitään. Vasta kun Saksan sotajoukot lokakuussa tunkeutuivat aina Varsovan edustalle saakka, yleisö kuuli erään "Gindenburchin" olemassaolosta, jonka kerrottiin saaneen kasvatuksensa Pietarissa ja siellä urkiskelleen. Siperian jääkärirykmenttien saapuminen oikeaan aikaan pelasti Varsovan ja herätti taas luottamusta voiton saamiseen. Puolalaistenkin mieliala muuttui nyt toisenlaiseksi, jotka tähän asti hyvinkin oikeutetulla epäluulolla olivat suhtautuneet ylipäällikön julistukseen elokuun 14 p:ltä, joka lupasi Puolan uudestaan-syntymistä tsaarin valtikan alla, vapaana uskossaan, kielessään ja itsehallinnossaan. Huhut kertoivat tulevasta itsenäisyydestä ja tiesivät jo mainita sen Petrogradin -- siksi sanottiin nyt Pietaria -- kultasepänliikkeen, joka valmisti Puolan kuningaskruunua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille. Mutta kun ei kuulunut mitään uutta venäläistä sotavoittoa, vaan liikuntosota muuttui asemasodaksi ja sotasensuuri ankarasti kielsi sanan "autonomia", niin venäläisystävällinen virtaus taas antoi sijaa odottavan puolueettomuuden politiikalle, joka oli vallan selvä katsoen siihen, että puolalaisten täytyi pakosta taistella puolalaisia vastaan kolmessa eri sotajoukossa.

Sen hyvänsävyisyyden, jota venäläinen sotamies usein ryöstönhalun ohessa oli aikaisemmissa sodissa osoittanut, koetti ylin sodanjohto sanoin, kirjoituksin ja kuvin hävittää, tehdäkseen hänet "raakaa vihollista" kohtaan kovaksi ja hurjaksi.[21] Se onnistui. Venäläisten miehittämä Itä-Preussi oli hävitetty autioksi ja ryöstetty puhtaaksi. Pahimmin olivat menetelleet kasakat, jotka tosin pitivät Venäjän rajamaitakin vihollismaana. Upseeritkin, varsinkin muonavarojen hankinnassa palvelevat, ottivat osaa ryöstöihin. Toiset katselivat olkapäitään kohauttaen sotamiestensä menoa, jotka muuttivat sotasaaliinsa rahaksi ja sitten koettivat onneansa heille siihen saakka tuntemattomassa korttipelissä.

Hallituksen politiikan suosima ja sodan kautta kiehumapisteeseensä yltynyt kansallisuuskiihko vietti voittojaan. Kun Itävalta-Unkarin armeijan slaavilaiset sotamiehet joukoittain menivät vihollisen puolelle, niin oletettiin itsestäänselväksi asiaksi, että Venäjän sotajoukon saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet seuraisivat tätä esimerkkiä. Natsionalistinen sanomalehdistö ja taantumukselliset puolueet vaativat sentähden, että heitä oli rangaistava heidän viakseen luulotellusta taipumuksesta uskollisuutensa rikkomiseen -- yhtäkään tapausta ei voitu todeta -- riistämällä maat heidän omaisiltaan ja karkoittamalla ne kotipaikoiltaan. Äärimmäisen oikeiston äänenkannattaja, Markov, kuulutti Kurskin semstvokokouksessa 31 p. jouluk. 1914 vielä lisäksi erään Etelä-Venäjän saksalaisten siirtolaisten tekemän rikoksen, jonka hän vasta nyt oli paljastanut: suuren Stolypinin murhan. Itse Venäjän armeijassa ei yleensä vainottu saksalaisia upseereja ja sotamiehiä heidän kansallisuutensa tähden, koska esimiehet pitivät arvossa heidän luotettavuuttaan ja urhouttaan ja sentähden mielellään lähettivät heidät vaaranalaisimmille paikoille. Sitävastoin juutalaisia, jotka poikkeusmääräysten perustuksella asettivat Venäjän sotajoukkoon suhteellisesti suurimman miesluvun, kaikissa rykmenteissä kohdeltiin sotamiehelle arvottomalla tavalla.

Yleinen oli se luulo, että venäläinen sotamies oli paljoa sopivampi ja paremmin varustettukin talvisotaretkeen kuin saksalainen. Kun lunta oli satanut paksulta ja pakkanen oli rakentanut sillat jokien ja järvien yli, odotettiin Pietarissa malttamattomasti marssia Berliiniä vastaan. Sitä ei kuulunut. Huolestuneet poliitikot hankkivat asiasta lähempiä tietoja ja saivat kuulla, että sotaministerin laiminlyönnin tähden ampumavarojen ja saappaiden puute esti kaiken etenemisen. Moite oli epäoikeutettu. Ei mikään maailmansodan sotapäällikkö ollut ennen sen alkamista pitänyt mahdollisena sellaista tykistöammuksien joukkomenekkiä kuin minkä uudenaikainen kenttätaistelu toi mukanaan. Oikeutettu sitävastoin oli toinen syytös, joka tehtiin Suhomlinovia vastaan, se, että hän oli lähettänyt rintamalle enemmän sotamiehiä kuin oli kiväärejä. Asia meni niin pitkälle, että pataljoonia aseettomina komennettiin taistelukentälle, jossa ne vasta niiltä joukko-osastoilta, joiden sijaan ne astuivat, taikka kaatuneilta saivat kiväärejä. Hätäytyneet isänmaanystävät puhuivat jo sotaministerin "petoksesta" ja viittasivat hänen loistaviin rauhanaikaisiin tuloihinsa, joista hän tai hänen rouvansa sai kiittää salaisia keskusteluja kruunun tavaranhankkijain kanssa.

Huolestunut mieliala sai ilmaisunsa duuman salaisessa istunnossa, joka 6 p. helmik. 1915 oli uudestaan kutsuttu kokoon. Suhomlinov antoi rauhoittavia tietoja, jotka myöhemmin näyttäytyivät vääriksi. Edustajat lausuivat hänelle vielä kerran luottamuksensa. Myöskin erinäiset väärinkäytökset, joihin hallitusvirastot tai muonituskenraalit olivat "lisätyn suojelustilan" tai sotatilan turvissa tekeytyneet syypäiksi -- oikeudenloukkaukset, ryöstöt, kieli- ja uskonsorto --, otettiin muutamien edustajien aloitteesta puheeksi. Salaisessa istunnossa ilmennyt lievä sodankäynnin arvostelu vaihtui julkisessa istunnossa suuriääniseen yltiöisänmaallisuuteen. Puhemies Rodsjanko laski avajaispuheensa perustukseksi profeetta Jesaian sanat: "Jumala on kanssamme, kuulkaa se, te pakanat, ja laskekaa aseenne." Jo Nikolai I oli 14 p. maalisk. 1848 lausunut tämän varoitussanan Länsi-Europalle ja siellä herättänyt kummastusta. Kaikki myöhemmät puheet henkivät voimakasta voitontahtoa. Edistysmielinen Karaulov lausui kasakkain nimessä, että "rauha oli tehtävä vain Berliinin raunioilla ja Wilhelm II:n haudalla". Helmikuun 11 p. duuman istunnot lykättiin marraskuun 15 p:ään. Kaikki luulivat varmasti, että sota silloin olisi voitokkaasti päättynyt.

Helmikuun 11 p. Hindenburg aloitti Masurin talvitaistelun, joka suurin tappioin ajoi kymmenennen armeijan ulos Itä-Preussista.