Chapter 21
Kadettipuolue totesi lokakuun alussa Helsingissä pitämässään kongressissa siihenastisen toimintansa tulokset. Mieliala oli kovin masentunut. Miljukov pysyi kaikista moitteista huolimatta tunnustettuna johtajana. Mutta hänen itsensä täytyi myöntää, että Viipurin kehoitus oli ollut "epätarkoituksenmukainen". Siihen loppui puolueen sankariaika: voitonvarman hyökkäyksen sijaan hallituksen lujia asemia vastaan oli kongressin päätöksen mukaan astuva suunnitelmallinen piiritys. Mutta "piiritetty" hallitus kävi pian hyökkäykseen, kielsi puolueelta pyydetyn laillistuttamisen, karkoitti sen kannattajat valtion viroista, pakotti monet valtiolliseen teeskentelyyn sekä päätti jonkin aikaa horjuttuaan jättää tuomioistuimen käsiin Viipurin kehoituksen 168 allekirjoittajaa. Sitä kolmikuukautista vankeusrangaistusta, johon kaikki tuomittiin, lievensi valtiollisen marttyyriuden pyhimyskehä. Mutta kovasti, peloittavan kovasti, kohtasi heitä lisärangaistus: aktiivisen ja passiivisen vaalioikeuden menettäminen elinkaudeksi. Hallituksen antamasta viittauksesta aateliskokoukset riensivät keskuudestaan arvottomina jäseninä sulkemaan "viipurilaiset". Ei arvokas Muromtsevkaan välttänyt tätä säätyveljiensä rangaistustuomiota. Maata-omistavan aateliston mieliala oli kaikkialla tullut hallitukselle kuuliaiseksi; entisestä vastustuksesta talonpoikaislevottomuuksien jälkeen ja kadettien uhkaavan agraariehdotuksen johdosta ei ollut enää merkkiäkään huomattavissa. Se vaikutti osaltaan syksyllä 1906 toimitettuihin semstvovaaleihin, jotka aateliston valta-asemaan katsoen kaikkialla kävivät taantumukselliseen tai vanhoilliseen suuntaan. Oli niinkuin Itävallassa ja Saksassa vuoden 1848 lopussa, jolloin monet kantoivat hautaan maaliskuun-päivien harhakuvitelmat.
Paljoa ankarammin ja raaemmin kuin kaikki entiset sisäministerit Stolypin iski vastustuspuoluetta, jota hän vihasi, ja vallankumousta, jota hän pelkäsi, mutta todellisena valtiomiehenä hän samalla teki rakentavaa työtä. Tässä hän jyrkästi erosi edelläkävijöistään ja seuraajistaan, ennen kaikkea Plehwestä, joka yksin poliisitoimenpiteillä tahtoi uudistaa Venäjän. Mitä ennen häntä jo kauan vapaamieliset oppineet ja poliitikot olivat kehoittaneet tekemään, mitä Witte 1905 oli ennustellut ja aateliskongressi toukokuussa 1906 suositellut, sen teki Stolypin. Hän päätti laskea kirveen Iso-Venäjän maataloudellisen kehittymättömyyden juurelle: hävittää _mirin_, joka oli yhtä pyhä taantumuksellisille kuin vallankumouksellisille. Laki 22 p:ltä marrask. 1906, joka annettiin 87. artiklan perustuksella, antoi jokaisen talonpoikaiskunnan enemmistölle vapauden ja keinot siirtyä peltomaan yhteisomistuksesta yksinomistukseen. Mutta jos kylänosakasten enemmistö tahtoi pysyä vanhoillaan; niin laki antoi yksityiselle talonpoikaisisännälle oikeuden eroa miristä ja muuttaa hänelle tulevan osan yhteisomistuksesta pyöristetyksi yksityisomaisuudeksi. Kummassakin tapauksessa valtio tarjosi teknillistä ja aineellista apuansa "maan järjestelykomissionin" välityksellä. Stolypin oli täysin tietoinen kumouksellisen agraariuudistuksensa vaikeuksista ja seurauksista. Vähintään ihmisiän hän arveli sen toteuttamisen vaativan. Hän ei myöskään kieltänyt sitä valtiollista tarkoitusta, minkä hän uusmuodostukseensa liitti. Hän tahtoi sillä ajaa kiilan suureen, harmaaseen talonpoikaisjoukkoon, joka kaikkialla oli yhtä kurja ja yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa ajatteli samalla tavalla. Se oli tällä uudistuksella halaistava kahteen osaan, tyytyväisiin talollisiin ja maattomaan köyhälistöön. Uuden vallankumouksen sattuessa ensimmäinen ryhmä taloudellisesta itsekkyydestä pysyisi hallituksen puolella, toinen voitaisiin ensimmäisen kautta poliisien ja kasakkain avulla helposti pitää ohjissa. Eivät ainoastaan sosialistit, vaan myöskin kadetit aloittivat heti laajan kiihoituksen kaupungeissa ja maalla tätä väliaikaista lakia vastaan, joka lopulliseen toteuttamiseensa tarvitsi duuman vahvistamista. Valtiolliset näkökohdat olivat tässä määräävinä eivätkä kansantaloudelliset. Herzensteiniläinen agraariehdotus oli kadeteille ainoana siltana päästäksensä valtiolliseen yhteisymmärrykseen talonpoikaisten valitsijajoukkojen kanssa. Sellainen oli myöskin lokakuunkongressin päätös, ja vain kerettiläinen saattoi sitä horjuttaa.
Yhtä kohtalokkaaksi kuin Saksalle tuli Bismarckin ja saksalaisen edistyspuolueen välinen vastakohta, oli Venäjälle Stolypinin ja kadettien välinen katkera vihamielisyys oleva, sillä näiden takana oli sivistyneen porvarissäädyn enemmistö. Ilman sen apua ei valtion todellinen uudistaminen länsimaisten periaatteiden mukaan ollut mahdollinen. Kadetit eivät löytäneet tietä yhteiseen työhön hallituksen kanssa itsepäisen ja ylpeän kamariviisautensa tähden, joka on kaikkien nuorten puolueiden vika. Stolypin ei ole ensimmäisen kieltäytymisen jälkeen enempää hakenut Venäjän tulevaisuudelle niin välttämätöntä sovintoa tuon suurimman puolueen kanssa, joka edusti sivistystä ja omistusta; siitä esti häntä viha, jonka valtiomiehen ei tule sallia itseänsä johtaa. Ja tämän Stolypinin tekemän virheen tehostivat karkeuksiin ja ilkeyksiin asti lukemattomat maakuntasatraapit aina poliisivahtimestareihin asti. Pidettiin lujaluonteisuuden todistuksena ja edullisena virkauralla kohoamiselle tehdä pilaa "Viipurin rinkelin tekijöistä" ja käydä käsiksi maassa makaavaan puolueeseen sosiaalidemokraattien ilkeäksi iloksi. Lenin oli oikeassa, kun hän 1905 sanoi puolueensa vaarallisimmaksi viholliseksi vapaamielistä porvaristoa ja suositti panettelua parhaana aseena sitä vastaan. Ja Leninin liittolainen tuossa likaisessa taistelutavassa Venäjän sivistynyttä porvaristoa vastaan oli tietämättään taantumuksellinen virkavalta monen vuoden kuluessa, kunnes tuli sen ja monarkian loppu.
Kenttäoikeuksista huolimatta vallankumouksellinen liike edelleen jatkui kautta maan. Joulukuussa sosiaalivallankumouksellisten Luzernissa pitämä puoluekongressi päätti, että korkeammat virkamiehet olivat murhattavat "lentävien taisteluosastojen" toimesta, joiden oli määrä ilman keskuskomitean tarkastusta itsenäisesti suunnitella murhahankkeita ja panna ne toimeen. Sen johdosta Asev ei enää ajoissa voinut varoittaa poliisiosastoa. Joulukuun 23 p. murhattiin kreivi Aleksanteri Ignatiev, tammikuun 3 p. 1907 Pietarin kaupunginpäällikkö von der Launitz, kuutta päivää myöhemmin kaikkien sotaoikeuksien ylin virallinen syyttäjä, kenraali Pavlov. Duumavaaleihin, jotka alkoivat 21 p. tammikuuta ja kestivät 17 päivään helmikuuta, ottivat tällä kertaa vilkkaasti ja innokkaasti osaa sosiaalivallankumoukselliset niinkuin sosiaalidemokraatitkin. Tämä vallankumouksellisten osanotto vaalitaisteluun vaikeutti kadettien harjoittamaa kiihoitusta, joille toiselta puolen hallitus asetti kaikkia ajateltavissa olevia esteitä. Heidän johtajansa Miljukovin nimi pyyhittiin toistamiseen mielivaltaisesti valitsijaluettelosta. Senaatti katsoi arvonsa mukaiseksi venyttää erinäisiä hallitukselle epämukavia vaalilain määräyksiä "selittämällä niiden oikeata tarkoitusta". Mutta mitkään oikeudenloukkaukset eivät auttaneet. Talonpojat eivät nyt enempää kuin ennenkään antautuneet hallituksen vaikutuksen alaisiksi, vaan äänestivät niitä ehdokkaita, jotka lupasivat heille enimmän maata. Mitään eroa sosialistien, "sitselistien" (karttuunimekkojen), ja kadettien, "konokradien" (hevosvarasten), välillä ei venäläinen kylä voinut huomata. Molemmat lupasivat maata mielin määrin; mitä he muuta vielä tahtoivat oli käsittämätöntä. Vallankumouksellisten kiihoituksen tähden, jonka taistelukeinoina olivat mielikuvitukselliset lupaukset, uhkaukset ja panettelu, _toisen duuman_ vaalien tulos oli paljoa radikaalisempi kuin ensimmäisen. Vasemmiston muodosti 100 trudovikkia, 64 sosiaalidemokraattia, 34 sosiaalivallankumouksellista ja 14 kansansosialistia, yhteensä 212 edustajaa, joille parlamentissa oli pääasiana mahdollisuuden mukaan käyttää puoluetarkoituksiin hyväksensä kansanedustajien puhevapautta ja loukkaamattomuutta. Oikeiston taas muodosti 22 kansanliittolaista ja monarkistia, jotka periaatteellisesti vastustivat edistysmielisiä uudistuksia ja valtiosääntöä sekä ajoivat duuman hajoittamista. Todelliseen parlamenttityöhön valmis ja siihen myöskin pystyvä keskusta oli koottu 92 kadetista, 32 lokakuulaisesta ja 9 rauhallisesta uudistajasta, edistysmielisestä ja kansanvaltaisesta uudistajasta, yhteensä siis vain 133 edustajasta. Mutta enimmin hallitusta kauhistuttivat 210 rajamaiden edustajaa, jotka kaikki pitivät lujasti yhtä vaatiessaan kansallista itsenäisyyttä, ainakin mitä laajinta itsehallintoa sekä kansalliskieltensä tunnustamista yhdenvertaisiksi valtakunnankielen kanssa. Osaksi he, niinkuin lättiläiset, virolaiset, liettualaiset ja grusialaiset edustajat, olivat liittyneet kadetteihin tai vallankumouksellisiin, osaksi taas he muodostivat omia ryhmiä, niinkuin puolalainen "kolo" 46, "Ukrainan gromada" 40 ja "muhamettilainen ryhmä" 32 edustajineen. Venäjän saksalaisen väestön edustajat olivat liittyneet "Lokakuun 17 päivän liittoon", juutalaiset taas kadettien tai sosiaalidemokraattien puolueeseen.
Ei salkku tyhjänä ja hämmästyksestä sanattomana, niinkuin tuo kuivettunut virkavaltias Goremykin, vaan virastolaukkunsa täynnään -- hänellä oli valmiina 34 uudistusehdotusta -- ja valtiomiehen-arvoisella puheella Stolypin otti vastaan duuman. Maaliskuun 19 p. hän esitti sille vapaamielisen hallitusohjelman ja sanoi olevansa valmis perustavaan uudistustyöhön venäläisen elämän kaikilla aloilla käsi kädessä duuman kanssa. Kadetit olivat siihen valmiit, sillä he pelkäsivät syystä duuman pikaista hajoittamista, jollei sen enemmistö pääsisi yksimielisyyteen hallituksen kanssa. Mutta he pelkäsivät myöskin valitsijoitansa ja vastasivat sentähden ryhmäpäätöksen mukaisesti Stolypinin ohjelmapuheeseen äänettömyydellä. Sosiaalidemokraattien nimessä grusialainen Tseretelli vihamielisessä puheessa julisti sodan hallitusta vastaan. Puoluekulissien takana näytti tosin hieman toisenlaiselta kuin parlamentillisella näyttämöllä. Plehanov suositti yhteistoimintaa kadettien kanssa rauhallisen lainsäädäntötyön hyväksi, minkä Leninin ryhmäkunta julisti köyhälistönvastaiseksi ja inhoittavaksi menettelyksi. Hurja raivo ja rajaton katkeruus, joka oli kasautunut vainon vuosina ja kiihtynyt kenttäoikeuksien veriteoista, huokui sosiaalivallankumouksellisten intohimoisista lausunnoista. He puhuivat ulos ikkunasta. Sanomalehtien duumaselostuksista kansan oli määrä heitä kuulla ja heitä seurata tsaarivallan kukistamiseksi.
Taurian palatsin läheisyydessä eräs entinen valtiomies taisteli kuolinkamppailuaan, _Konstantin Pobedonostsev_. Kuumeisella mielenkiinnolla ja syvällä mielenkuohulla kuoleva vanhus seurasi duuman keskusteluja ja noita hurjia syytöksiä hänen entistä hallintoaan vastaan. Historian nemesis oli pitänyt hänet hengissä siksi kauan, että hän ennätti nähdä järjestelmänsä täydellisen luhistumisen. Kun sosiaalivallankumoukselliset edustajat manasivat esiin vainajien varjot, kirosivat tsaari Aleksanteri III:ta ja 200 kansanedustajan osoittaessa raikuvasti suosiotaan ylistivät isänmaan marttyyreina ja sankareina Sheljabovia ynnä muita vuoden 1881 keisarinmurhaajia, silloin kuoli se mies, joka kerran oli ollut Venäjän hallitsijana, 23 p. maaliskuuta. Suuren, pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä oli tullut valtion hävittäjä.
Duumassa ei ollut johtavaa puoluetta; ei syntynyt mitään enemmistöblokkia, joka olisi tehnyt lopun tarkoituksettomista välikysymyksistä ja päätöslauseista sekä oikeiston ja vasemmiston välisistä häväistyskohtauksista ja kaksintaisteluista ja ryhtynyt asiallisesti käsittelemään hallituksen uudistusehdotuksia. Toivotusta maan rauhoittamisesta kansaneduskunnan olemassaolon vaikutuksesta ei ollut merkkiäkään huomattavissa. Murhayritykset, rosvohyökkäykset ja valtiolliset varkaudet eivät loppuneet. Jos tekijät välttivät sotaoikeuden pakenemalla ulkomaille, niin poliisiosaston asiamiehet siellä vainosivat heitä. Murha katsottiin tällöin luvalliseksi taistelukeinoksi, jos ulkomaan tuomioistuimet kieltäytyivät luovuttamasta valtiollisia rikoksentekijöitä. Mutta paha oli, että Stolypin 1 p. maalisk. 1907 suostui erääseen oikeusministerin puoltamaan ulkoministerin anomukseen, jonka mukaan sala-asiamiehelle ja pikkuporvarille A. Viktoroville suotiin paitsi rahapalkintoa myöskin henkilöllinen kunniaporvarinoikeus, koska hän eräässä Ruotsista Lontooseen menevässä höyrylaivassa oli myrkkylaukauksella murhannut muutaman sosiaalivallankumouksellisen pakolaisen, jolloin tämän hyttitoverit, kaksi ruotsalaista ja yksi ranskalainen, myöskin olivat saaneet surmansa.[18] Oikeistolaisetkaan eivät halveksineet valtiollisen murhan käyttämistä aseenaan. Helmikuun 12 p. tehtiin "juutalaisvaltiosäännön aikaansaajaa", kreivi Witteä vastaan murhayritys, joka epäonnistui. Maaliskuun 27 p. muuan "juutalaiskadettinen" sanomalehtimies, tri Jollos, Moskovassa takaapäin ammuttiin, josta kadettien sanomalehdistö nosti äänekkään valituksen. Tarkasti julkisuutta karttaen piti duuman ohessa kokouksiaan _II yhtyneen aateliston kongressi_, 29 kuvernementin edustajien valitsema. Tämän salaisen "vastaparlamentin" esimies oli äärimmäis-taantumuksellinen Strukov, joka yhdessä erään valiokunnan kanssa valmisti uuden vaalilain, joka mietinnön seuraamana annettiin Stolypinille. Siinä perusteltiin valtiollista välttämättömyyttä hajoittaa "vallankumouksellinen" duuma ja samalla muuttaa vaalilakia maata-omistavan aatelin hyväksi, joka muka oli monarkian ainoa luotettava tuki.
Vallankumouksellisten kansanedustajien kansankokouspuheet ja se vastakaiku, minkä ne maassa herättivät, eivät säikähdyttäneet poliisiministeri Stolypinia, mutta mitä suurimmassa määrin huolestutti valtiomiestä erään siihen saakka hänelle tuntemattoman 30 miljoonan suuruisen kansan keksiminen Venäjän valtakunnan rajojen sisältä. Se oli _Ukrainan_ kansa. Sen 40 edustajaa duumassa varustautui hyökkäykseen keskitettyä hallintojärjestelmää vastaan, pontevaan selitykseen Venäjän ja Europan yleiselle mielipiteelle, että he edustivat kansaa, joka puhui omaa kieltään, joka luonnollisen ja historiallisen oikeuden perustuksella, niinkuin puolalaiset, vaati Moskovan 17. vuosisadalla antaman ja Pietarin 18. vuosisadalla riistämän itsehallintonsa palauttamista. Se oli syy, miksi Stolypin päätti kiireesti hajoittaa duuman ja julkaista uuden vaalilain, joka ainiaaksi oli ottava vierailta kansoilta oikeuden lukumääränsä painolla Venäjän parlamentissa edustaa kansallisia etujaan. Häneltä puuttui vain riittävä syy, joka yleisen mielipiteen edessä jossain määrin saattoi oikeuttaa duuman hajoittamisen sekä samaan aikaan tapahtuvan vallankaappauksen.
Vasemmiston intohimoisten hyökkäysten jälkeen hallitusta vastaan edustajien enemmistö alkoi noudattaa kadettien harrasta kehoitusta: varjelkaa duumaa! Älkää antako hallitukselle toivomaansa aihetta sen hajoittamiseen. Monet talonpoikaiset edustajat ajattelivat peloissaan valitsijoitaan, kun he, tsaarin ajamina duumasta ulos, taas tyhjin käsin palaisivat kotikyläänsä. Silloin "Venäjän kansan liiton suuri neuvosto" yhdessä poliisiosaston kanssa otti hankkiakseen riittävän aiheen: salaliiton aikaansaamisen duuman keskuudessa tsaarin murhaamiseksi. Se oli jokseenkin kömpelösti laadittu, provokatorinen ansa, johon kuitenkin sosiaalidemokraattinen ryhmä heti tarttui. Toukokuun 16 p. salaliitto "keksittiin". Erään Riiasta valitun lättiläisen sosiaalidemokraatin Ohsolin luona toimitettu kotitarkastus antoi raskauttavaa aineistoa. Toukokuun 28 p. duuman enemmistö hylkäsi oikeiston hyvittämiseksi tarkotetun esityksen terrorin ja valtiollisten rikosten tuomitsemiseksi. Kesäkuun 14 p. -- uusi vaalilaki oli valmiina -- hallitus vaati duumalta sen suostumusta siihen, että heti vangittaisiin 16 sosiaalidemokraattisen ryhmän enimmin syylliseksi katsottua jäsentä ja ryhdyttäisiin oikeudelliseen tutkimukseen muita vastaan. Kadetit, jotka eivät tienneet, mitä heidän piti enemmän pelätä, duuman hajoitustako vai valitsijoitansa, ehdottivat pelastuskeinona komissionin asettamista tutkimaan syyllisyyskysymystä. Oikeiston tyydyttämiseksi duuman enemmistö hyväksyi tämän esityksen ja valitsi 22-jäsenisen ryhmienvälisen komissionin, joka seuraavana päivänä myöhään yöhön asti suuren kiihtymyksen vallitessa pohti asiata pääsemättä ratkaisuun. Myöhään illalla Pjotr Struve, joka ennen oli ollut Stuttgartissa painetun Osvoboshdenien päätoimittajana, kolmen muun kadettipuolueen johtajan kanssa poistui tuosta myrskyisestä kokouksesta ja lähti Stolypinin luo keskustellakseen hänen kanssaan "duuman pelastamisesta". Se oli liian myöhäistä. Seuraavan päivän aamuna, 16 p. kesäk. 1907, julkaistiin tsaarin ukaasi, joka _hajoitti duuman_ ja antoi _uuden vaalilain_.
Käskykirje luetteli kaikki toisen duuman synnit, joista suurin oli kielto luovuttaa sosiaalidemokraattiset salaliittolaiset, ja ilmaisi myöskin vallankaappauksen varsinaisen syyn, kun se seuraavalla tavalla perusteli uuden vaalilain välttämättömyyttä: "Tähänastisen vaalijärjestyksen epätäydellisyyden johdosta duumaan on kuulunut henkilöitä, jotka eivät ole olleet kansan tarpeiden ja toivomusten todellisia edustajia. Venäjän valtakunnan lujittamiseksi luodun valtakunnanduuman tulee myöskin hengeltään olla _venäläinen_. Valtakunnan muilla kansoilla on edelleenkin oleva tarpeidensa edustajia valtakunnanduumassa, mutta ei enää siinä määrin, että he puhtaasti venäläisissä asioissa voivat määrätä ratkaisun. Mutta missä väestö rajamaissa ei vielä ole saavuttanut riittävää valtionkansalaisen kehitystä, täytyy vaalien toistaiseksi jäädä sikseen."
Nämä ukaasin johtavat aatteet toteutettiin uudessa vaalilaissa. "Kansan tarpeiden ja toivomusten todelliseksi edustajaksi" tehtiin maata-omistava aatelisto. Sen valitsijain luku lisättiin 32 %:sta[19] 51 %:iin, niin että sillä 32 kuvernementissa oli ehdoton ääntenenemmistö, 18:ssa melkein enemmistö valitsijamiesten kokouksissa, jotka keskuudestaan valitsivat edustajat. Sen valtaa rajoitti hieman vain se määräys, että jokaista kuvernementtia tuli edustaa vähintään _yhden_ talonpoikaisen ja _yhden_ kaupunkilaisedustajan. Mutta missä suurmaanomistajat olivat enemmistönä, siellä he määräsivät, kuka talonpoikaisista ja kaupunkilaisvalitsijamiehistä kelpasi kansanedustajaksi.
Tuo harmaa talonpoikaisjoukko, joka niin surkeasti oli pettänyt siihen 1905 Pietarhovissa asetetut toiveet, rangaistiin siitä alentamalla sen valitsijain luku 43 %:sta 22 %:iin. Niinkuin maalla suurmaanomistus, niin kaupungeissa teollisuus ja kauppa tehtiin ratkaiseviksi tekijöiksi. Niitä varten perustettiin ensimmäinen kuuria, jossa oli 14 % valitsijamiesten kokonaisluvusta, kun taas mielipiteiltään jyrkempi pikkuporvaristo rahavaltaisella sensuksella karkoitettiin toiseen kaupunkilaisvaalikuuriaan, jossa sen prosenttiluku oli 11 %. Pientä edistystä entisestä merkitsi uusi määräys työläiskuuriasta. Kuudessa teollisuuskuvernementissa oli määrätty, että oli valittava _yksi_ tehtaantyömies tämän kuurian valitsijamiesten pienestä lukumäärästä. Kaikissa muissa kuvernementin-vaalikokouksissa työväenkuuria oli vain yhteiskunnallisena koristuksena eikä missään niistä valittu työväenedustajia. Jotta duuma tulisi "hengeltään venäläiseksi", vähennettiin Puolan- ja Aasian Venäjän edustajien lukumäärä 110:stä 37:ään. Siitä lähtien tuli yksi kansanedustaja Puolassa 746,000 asukasta kohti, Kaukasiassa 1,180,00 kohti, mutta sen sijaan venäläisessä Arkangelin kuvernementissa yksi 132,000 kohti. Paitsi Siperian paimentolaiskansoilta kiellettiin "riittävä valtion kansalaisen kehitys" myöskin aroalueen ja Turkestanin 10 miljoonalta muhamettilaiselta ja heiltä riistettiin kokonaan vaalioikeus. Duuman keinotekoista venäläistyttämistä edisti myöskin kansallisvenäläisten kuuriain perustaminen rajamaihin sikäläistä asianomaisille maille vierasta venäläistä virkamiehistöä varten, joka keskuudestaan lähetti yhteensä kuusi "kansanedustajaa" duumaan.
Ei Venäjällä eikä ulkomailla silloin huomattu erästä _erityistä_, pykäläjoukkoon taitavasti peitettyä uuden vaalilain tarkoitusta: ukrainalainen talonpoikaissääty oli tehtävä holhuunalaiseksi. Keinon siihen antoi maata-omistavan aateliston suosiminen vaaleissa, joka täydellisesti näytti oikeiksi Stolypinin ovelat laskelmat. Kolmannen duuman vaaleissa valittiin Ukrainan valitsijamiesten kokouksissa talonpoikaiset edustajat vastoin talonpoikaisten valitsijamiesten itsensä _kaikkia_ ääniä. Siten tuli vallankaappauksen kautta isovenäläinen maa-aatelisto "kansan tarpeiden ja toiveiden oikeaksi edustajaksi" ei ainoastaan yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa, vaan myöskin kansallisessa suhteessa.
Yleiseksi hämmästykseksi ja isovenäläisyyden kauhuksi oli vuoden 1905 vallankumouksen aiheuttamien valtakunnanduuman vaalien kautta siihen saakka tuntematon 30-miljoonainen talonpoikaiskansa ilmestynyt valtiolliselle näyttämölle. "Venäjän tsaarin historiallinen valta", joksi taantumuksellinen sanomalehdistö ylistäen sanoi vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta, sai Ukrainan kansan taas painumaan näkymättömiin, ja vasta maailmansodan tykkienjyskeessä uusi, vielä valtavampi vallankumousaalto uudestaan nosti sen näkyviin.
12. LUKU.
Taantumus 1907-1914.
"Meillä ei, Jumalan kiitos, vielä ole parlamenttia."
Kokovtsov duumassa 1908.
Taantumukselliset tervehtivät vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta tsaarin vanhan, rajattoman itsevaltiuden palautuksena ja Pobedonostsevin hallitusjärjestelmän uudestaan alkamisena. Monissa kaupungeissa Venäjän kansan liiton osastot kirkkolippuineen sekä tsaarin- ja pyhimyskuvineen laulaen ja huutaen pitivät kulkueitaan. He vetosivat joukkojen alhaisiin vaistoihin, roskaväen ryöstön- ja hävityshaluun, joka pian oli riehahtava uusiin juutalaispogromeihin. Heinäkuun lopussa liitto eräässä Moskovassa pitämässään kongressissa toimitti kannattajiensa sekä valtion virkamiesten katselmusta. Maakuntaedustajien ilmoitusten mukaan laadittiin pitkä lista kalkista niistä virkamiehistä, jotka puuttuvalla ymmärtämyksellä kansanliiton isänmaallisia pyrintöjä kohtaan olivat näyttäytyneet "kykenemättömiksi" valtion palvelukseen.
Syvä alakuloisuus vallitsi kadettipuolueessa, jonka Stolypin julisti laittomaksi ja jonka edustajia hän kielsi pitämästä julkista kokousta Pietarissa. Vain salassa Suomen alueella Terijoella he heinäkuun lopussa voivat pitää kokouksensa. Se päätti: ohjelma pysyy, ei oikeiston eikä vasemmiston kanssa ole tehtävä vaaliliittoa. Mutta usko ohjelman ja taktiikan arvoon oli horjahtanut. Semstvon vanhoillismielinen puolue rummutti kannattajansa kokoon Moskovassa pidettävään kongressiin, joka mielipiteenään lausui, että vuoden 1890 taantumuksellinen semstvolaki oli pysytettävä voimassa. Seuraavissa syysvaaleissa semstvokokouksiin kadettien vastustajat melkein kaikkialla voittivat, niin että hallitus nyt saattoi laskea saavansa kannatusta politiikalleen maaseudun itsehallinnon taholta. Tämä vanhoillinen virtaus kesti vuoteen 1912.
Sosiaalivallankumouksellinen puolue alkoi hajautua. Uusia murhayrityksiä suunniteltiin, mutta ne tehtiin ajoissa tyhjäksi. Vaarallisimmille paikoille asetettiin nuoria tyttöjä ja poikia, jotka keskuskomitean jäsen Asev uhrasi hirsipuulle. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuudessa kesti menshevikkien ja bolshevikkien välinen vanha riita. Lenin katsoi päätehtäväkseen lähinnä "perustuslaillisten harhakuvitelmien hävittämisen".