Chapter 20

Toukokuun 10 p. 1906 Nikolai II Talvipalatsin Yrjöin salissa avasi _Venäjän ensimmäisen parlamentin_ lukemalla sisällyksettömän tervehdyspuheen 448 kokoutuneelle "parhaalle miehelle", joksi vanhalla venäläisellä lauseparrella sanottiin valittuja luottamusmiehiä. Ääretön kansanjoukko odotti ulkona ja tervehti raikuvalla riemulla linnasta astuvia kansanedustajia, jotka lähtivät Taurian palatsiin. Tämän jo hieman rappeutuneen rakennuksen, jonka tilavissa saleissa kerran sen rakennuttaja, Katariina II:n kaikkivaltias suosikki, ruhtinas Potemkin Taurialainen, oli pannut toimeen remuavia juhlia, ja jota myöhemmin oli käytetty näyttelyihin, oli hallitus määrännyt kansaneduskunnan kokoutumispaikaksi. Yksimielisesti kokous valitsi I:ksi puhemiehekseen kadettien siihen toimeen katsoman professori _Muromtsevin_, jolta hänen valtiollisen kantansa tähden oli riistetty hänen oppituolinsa Moskovan yliopistossa. Parlamentillisen johdon otti vastustamatta perustuslaillis-kansanvaltainen puolue, johon duuman alkaessa luettiin 153 jäsentä. Kahden seuraavan kuukauden kuluessa siihen liittyi vielä 26 "puolueetonta". Kaikki, jotka mielipiteiltään olivat kadetteja jyrkemmät, niistä myöskin 15 salaista sosiaalidemokraattia, keräytyivät 107-henkiseksi ryhmäksi, joka otti nimen "trudoviki". "Miehet, jotka elättävät henkensä raskaalla työllä", olisi tämän ryhmänimityksen ajatuksenmukainen käännös, jolle Suomen sanomalehdistö keksi vähemmän onnistuneen vastineen "työryhmä". Sen sanavalmis johtaja oli _Aladin_, talonpoikaista alkuperää olevien monien valtiollisten marttyyrien tyypillinen edustaja. Kasanin yliopiston ylioppilaana hän valtiollisen kiihoituksen tähden oli lähetetty Arkangeliin. Sieltä ulkomaille paenneena hän tehtaantyömiehenä oppi tuntemaan Ranskan, Englannin ja Belgian. Tämä auttoi hänet, yhdessä jyrisevän äänensä ja talonpoikaisen syntyperänsä kanssa, saavuttamaan parlamentillisen johtajan aseman, joka vanhassa, virkavaltaisen kaikkivallan ilmakehässä kohonneessa Goremykinissa herätti kauhua. Kolmannen ryhmän muodosti 105 _talonpoikaa_, jotka olivat puolueettomat, koska he eivät tietäneet, mitä puolue oli. He pysyivät tarkasti kylästä saamissaan ohjeissa ja vastasivat aina samalla tavalla, kun heitä kehoitettiin liittymään milloin mihinkin puolueeseen: "Maa meille, kaikesta muusta päättäkää mielenne mukaan." Siitä kymmenen ruplan päivärahasta, minkä kaikki edustajat saivat, he lähettivät yhdeksän valitsijoilleen kotikylään ja koettivat kalliissa Pietarissa tulla toimeen yhdellä. Epäluuloisesti he välttivät hallituksen heille laittamaa yhteisasuntoa vapaine täyshoitoineen. He vuokrasivat ryhmittäin halvan huoneiston ja jakoivat keskenään työn siten, että yksi edustaja keitti ruoan, toinen siisti tuvan, kolmas hakkasi halot, neljäs toimitti toriostokset ja viides otti tehtäväkseen raskaimman työn: sen, että istui duumassa ja torkahtamatta kuunteli "herrojen" puheita monarkkisista prerogatiiveista ja amnestiasta, absolutismista ja konstitutsionalismista, budjetista ja interpellatsionista, agraarirevolutsionista ja latifundioiden likvidatsionista, ja mitä lienevätkään olleet nuo käsittämättömät vierasperäiset sanat. Vain silloin, kun lausuttiin sana "semlja", hän heristi korviansa, sillä se koski häntä voimakkaasti. Lokakuun 17. päivän liitto luki duumassa vain 13 edustajaa, jotka kreivi _Heydenin_ johdossa muodostivat äärimmäisen oikeiston. Niiden ja kadettien välissä istui ukrainalaisia, puolalaisia, tatarilaisia, lättiläisiä ja virolaisia itsehallinnon vaatijoita, edistysmielisiä, kansanvaltaisia uudistusmiehiä, jotka yleensä alttiisti alistuivat kadettien johtoon, joilla siten oli enemmistö duumassa.

Se harhaluulo, joka oli vallinnut Ranskan perustuslakiasäätävässä kansalliskokouksessa 1789 ja samoin Saksan Frankfurtin parlamentissa 1848, huumasi kenties vielä suuremmassa määrässä Venäjän ensimmäistä duumaa ja sen johtavaa kadettipuoluetta. Se oli syvästi siitä vakautunut, että kansan valituilla oli valtiollinen täysivaltaisuus, jonka edessä hallituksen täytyi taipua, jollei se tahtonut hajoittamalla duuman päästää irti salassa kytevää vallankumousta sen kauheimmassa muodossa. Tämä uskonlause oli kohtalokkaalla tavalla määrännyt puolueen menettelytavan. Historian opetuksia, jotka useimmat poliitikot kopeasti jättävät huomioon-ottamatta, halveksi myöskin historioitsija Miljukov. Erään hallituksen oikeudenloukkauksen johdosta tuota suurta puhujaa ei oltu valittu edustajaksi ja siten oli häneltä riistetty kiihkeästi ikävöimänsä tilaisuus parlamentin puhujalavalta ruoskita vanhaa hallitusjärjestelmää purevalla ivalla ja intohimoisella, vainon vuosina kasautuneella vihalla. Mutta sillä aikaa kuin keskustelut jatkuivat suuressa duumasalissa, Miljukov istui kadettien ryhmähuoneen sohvalla ja johti sieltä neuvotteluja, jakaen koetelluille puhujille määräyksiään ja antaen heille ryhtiä. Illalla hänen sanansa vallitsi ryhmäkokouksessa, joka luonnosteli sotasuunnitelmaa vastaista parlamenttitaistelua varten. Salainen tarkoitus oli parlamentillisen ministeristön muodostaminen, johtajanaan ja ulkoministerinä professori Miljukov, viideksi vuodeksi, sillä tämän ajan valtakunnan-perustuslait määräsivät duuman valtakaudeksi, -- jollei hallitsija sitä ennen hajoittanut.

Kansan nimessä duuma kääntyi tsaarin puoleen _adressilla_. Se oli kadettien sepittämä ja vaati: ehdotonta armahdusta kaikista valtiollisista rikoksista, luvattujen vapauksien pikaista toteuttamista, parlamentillisen ministeristön muodostamista, kuolemanrangaistuksen sekä valtakunnanneuvoston poistamista, uudistuksia kaikilla valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän aloilla, talonpoikien maannälän tyydyttämistä siirtämällä valtion- sekä kaikki kirkko- ja hallitsijasuvun maatilat maavarastoksi, jota oli käytettävä talonpoikien hyväksi ja tarpeen vaatiessa lisättävä yksityistilusten pakkoluovutuksella. Siinä oli laajapiirteinen ja selvä ohjelma, jossa kuitenkin oli ammottava aukko: Venäjän parlamentin suhtautuminen valtakunnan ei-venäläisiin kansoihin. Adressissa käytetty puheenparsi "Venäjän kaikkien kansallisuuksien oikeutettujen tarpeiden tyydyttämisestä" ei voinut jälkimmäisiä rauhoittaa. Erityisen kiihtynyt oli puolalainen ryhmä (kolo), joka kadettien aikaisempien lupausten mukaisesti oli odottanut Puolan itsehallinnon palauttamisen juhlallista vakuutusta. Seitsenpäiväisten keskustelujen jälkeen, joissa venäläisille ominainen, mutta niin kauan tukahdutettu puhujataito vietti voittojaan, adressi melkein yksimielisesti hyväksyttiin. Vain äärimmäinen oikeisto ja nuo 15 salaista sosiaalidemokraattia äärimmäisessä vasemmistossa eivät äänestäneet sen puolesta. Tsaari kieltäytyi vastaanottamasta duuman lähetyskuntaa, joka tahtoi juhlallisesti jättää hänelle kansaneduskunnan julkilausuman. Vasta 26 p. toukokuuta ministeripresidentti antoi hallituksen vastauksen parlamentin ohjelmakirjoitukseen. Se sisälsi selvän kiellon. Sitä eivät kadetit olleet odottaneet, ja he kävivät heti hyökkäykseen. Ylpeällä paatoksella Miljukovin tuleen lähettämä puhuja Nabokov julisti: "Toimeenpanevan vallan on alistuttava lainsäädäntövallan alle." Tämä korulause -- sen enempää se ei ollut -- sai kokouksen riehahtamaan suosionmyrskyyn. Yksimielisesti duuma lausui hallitukselle syvimmän epäluottamuksensa ja vaati sitä poistumaan, antaaksensa sijaa sellaiselle ministeristölle, jota "kansan luottamus kannatti".

Toukokuun 29 p. alkoivat keskustelut _agraarikysymyksestä_, joka oli hallituksen ja kansan välisen erimielisyyden ydinkohtana, ja kestivät yksitoikkoisina aina duuman loppuun asti. Kaksisataa puhujaa oli ilmoittautunut. Yksi talonpoikaisedustaja toisensa jälkeen nousi puhujalavalle, sanoakseen valitsijainsa käskystä sanasensa. Se oli aina sama: maa on Jumalan, se ei kuulu tsaarille, ei rikkaalle tilanomistajalle, vaan köyhälle, hätää-kärsivälle talonpojalle, joka yksin sitä muokkaa, ja jolla sentähden yksinään on siihen oikeus. Tätä alkuperäistä maanjaon kaipuuta kadettien agraariehdotus koetti tyydyttää. Sen tekijä oli Moskovan maataloudellisen opiston apulaisprofessori _M. Herzenstein_, joka juutalaisen syntyperänsä tähden kaksikymmentä vuotta oli saanut taistella saadakseen akateemisen oppituolin, johon hän tieteellisten teostensa tähden oli oikeutettu. Suurmaanomistus oli uhrattava talonpojille "kohtuullista korvausta vastaan", jonka Herzenstein oli laskenut 6 miljaardiksi ruplaksi. Pakkoluovutettu peltoala oli palstoitettava ja annettava paikalliselle talonpoikaisväestölle "pitkäaikaiseen ja luovuttamattomaan nautintoon" eräänlaisen perinnöllisen vuokran muodossa. Vain sen tulee maata omistaa tai "käyttää", joka sitä omin käsin muokkaa. Miljukov ja Stuve vakuuttivat, että tämän suunnitelman toteuttaminen merkitsi "suurinta uudistusta, mitä maailma tähän asti oli nähnyt". Tilastomiehet osoittivat vastaväitteitä kohtaamatta, että niin paljon maata, kuin talonpojat pyysivät, yksinkertaisesti ei Venäjän valtakunnassa ollut. Mutta se ei sen enempää huolettanut talonpoikaisedustajia. Novoje Vremja teki sen keksinnön, että "juutalainen" Herzenstein oli kopioinut kuuluisan ehdotuksensa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, sen 47. luvusta, jossa kerrotaan, kuinka vierasheimoinen nousukas Joosef faaraoiden maan valtioministerinä oli luovuttanut kaikki yksityistilukset. Toiset lehdet vertasivat edustaja Herzensteiniä "roomalaiseen sosiaalidemokraattiin" Tiberius Gracchukseen toiselta vuosisadalta e.Kr. Mutta ei mikään arvostelija eikä Herzenstein itsekään tiennyt, että hänen ehdotuksensa jo vuosisatoja oli ollut toteutettuna Venäjän naapurivaltiossa Kiinassa.

Agraarisuunnitelmallaan kadetit olivat voittaneet kaikkien talonpoikaisedustajien silmää rävähtämättömän kannatuksen, joiden hallitus oli toivonut duumassa muodostavan vanhoillisen vastapainon jyrkkiä uudistuspyrintöjä vastaan. "He seuraavat meitä, eivätkä hallitusta", sanoi Herzenstein pilkallisesti ministeri Stishinskille, "sillä he huomaavat, että meidän ryhmämme tuoksuaa maalta". Siitä saakka oli katkera pikkusota hallituksen ja kansaneduskunnan kesken. Duuma asetti valiokunnan kiireellisesti valmistamaan lakiehdotusta kuolemanrangaistuksen poistamiseksi. Hallitus vastasi siihen mestauttamalla kahdeksan vallankumouksellista Riiassa. Duuma lausui hallitusta vastaan sen oikeutetun moitteen, ettei se vielä ollut sille esittänyt ainoatakaan uudistusehdotusta. Hallitus vastasi siihen esityksellä 40,029 ruplan 49 kopeekan myöntämisestä Tarton yliopiston sairaanhoidollista pesulaitosta sekä kasvihuonetta varten. Se oli ivaa! Duuma kuvasi 236 hallitukselle tehdyssä välikysymyksessä virkavallan mielivaltaisuutta ja oikeudenhalveksimista. Hallitus vastasi siihen panemalla toimeen juutalaispogromin Bjalostokissa 14 p. kesäkuuta. Entinen sisäministerinapulainen ja senaikuinen kadettilainen edustaja ruhtinas Urusov paljasti poliisiosaston salaisen toiminnan pogromien toimeenpanossa. Senaikuinen sisäministeri Stolypin kielsi kaiken virkamiesten osanoton Bjalostokin verilöylyyn. Duuma lähetti sinne parlamentillisen tutkijakunnan, joka vastaväitteitä kohtaamatta todisti poliisin järjestäneen ryöstöt ja murhat. Hallitus kieltäytyi luovuttamasta syyllisiä oikeuden käsiin, niinkuin oli pyydetty.

Samaan aikaan kuin duuma, piti kokouksiaan _valtakunnanneuvosto_, jonka toiminta hupeni muutamiin sisällyksettömiin täysistuntoihin. Sen valiokuntien työstä ei kuulunut mitään. _Tsaarista_ sanomalehdet vain kertoivat, että hän armollisesti vastaanotti taantumuksellisia arvohenkilöitä, suuressa määrin jakeli ritarimerkkejä ja rykmenttipyhimysten kunniaksi piti sotajoukkojen paraadeja. Tämä hovi-idylli häiriytyi 24 p. kesäkuuta yht'äkkiä, kun Preobrashenskin kaartinrykmentin ensimmäinen pataljoona, jonka kunniapäällikkö oli Nikolai II itse, teki kapinan.

Sillä aikaa kuin hallituksen ja kadettien välinen taistelu julkisuudessa jatkui mitä kiivaimmalla tavalla, molemmat salaa neuvottelivat _rauhanteosta_.

Palatsikomendantti Trepov, jonka neuvoihin tsaari suuresti luotti, sekä ministerit Stolypin ja Isvolsjki tarjosivat hallituksen nimessä Miljukoville ynnä muille kadeteille pääsyä kokoomusministeristöön. Vastineeksi heidän puolueensa tuli luopua agraarisuunnitelmasta sekä kuolemanrangaistuksen poistamisvaatimuksesta ja julkisesti rikkoa välinsä liittolaistensa trudovikkien kanssa. Puoluejohtajat olivat tähän kauppaan valmiit, mutta vaativat kadeteille enemmistöä kabinetissa, ennen kaikkea itselleen sisäministerinpaikkaa, jota Stolypin ei kuitenkaan tahtonut antaa. Goremykin pysyttelihe taustassa ja varoitti virkatovereitansa myöntyväisyydestä. Vaikutusvaltaiset kadettipuolueen jäsenet vuorostaan varoittivat johtajiaan "liiallisista myönnytyksistä voimattomalle hallitukselle". Kaikki tai ei mitään kuului lopuksi kadettien tarjous. Asiasta ei tullut mitään. Kesäkuun lopussa hallitus päätti hajoittaa duuman ja kokosi kaiken varalta luotettavia rykmenttejä Pietariin ja Moskovaan.

Heinäkuun 3 p. hallitus julkaisi ehdotuksensa maahädän huojentamiseksi. Se hylkäsi mitä jyrkimmällä tavalla kaiken pakkoluovutuksen, mutta lupasi sensijaan perustaa maavaraston jättämällä sen haltuun valtion tilukset ja runsaskätisesti ostamalla yksityistiluksia talonpoikaispankin avulla. Valtion avustusta mitä laajimmassa määrässä oli edelleen myönnettävä talonpojille heidän siirtyessään Siperiaan sekä muuttaessa osamaata yksityisomistukseksi. Sen johdosta duuma päätti julistuksella kääntyä kansan puoleen, pyytäen sitä ratkaisemaan kumpiko agraariehdotus oli parempi. Eräs valiokunta valmisteli julistusta, jonka duuma 17 p. heinäkuuta ensi lukemisessa hyväksyi. Samana päivänä levisi huhu, että hallitus oli päättänyt hajoittaa duuman. Niin oli todella laita. Goremykinin tosin, joka kiihkeästi oli siihen kehoittanut, valtasi viime hetkessä pelko tämän toimenpiteen seurauksista. Veripunaisin värein kadettipuolueen puhujat olivat maalanneet seinälle vallankumouksen hirmukuvan, jonka duuman hajoittaminen ehdottomasti oli päästävä irralleen. Silloin Stolypin astui vaaran paikalle ja otti ministerineuvoston johdon. Hän oli kunnianhimoinen ja kyvykäs, mutta myöskin isänmaallinen ja rohkea. Hän uskoi hallituksen voimaan ja monarkian tulevaisuuteen. Urkkija Asevin salaiset kertomukset sosiaalivallankumouksellisen puolueen vähistä voimakeinoista vahvistivat häntä luottamuksessaan.

Miljukov, huolissaan tulevasta ministeri-ihanuudestaan, päätti tyynnyttää myrskyä. Heinäkuun 19 p. hän, käsiteltäessä toiseen kertaan duuman kehoitusta kansalle, esitytti siihen muutosehdotuksia hallituksen ehdotuksen suuntaan. Se oli liian myöhäistä. Trudovikit ja talonpojat, jotka eivät aavistaneet mitään siitä, että oli tekeillä lehmäkauppa ministeripaikoista, hintana oman vakaumuksensa uhraaminen, ja jotka hartaasti ja lujasti pysyivät kadettien saarnaamassa uskossaan parlamentin kaikkivaltaan, äänestivät kumoon kadettien vastaehdotukset. Lauantaina 21 p. heinäkuuta Nikolai II Pietarhovissa allekirjoitti käskykirjeen _duuman hajoittamisesta_. Seuraavana aamuna edustajat lukivat sen lehdistä, riensivät säikähtyneinä Taurian palatsiin ja tapasivat kaikki ovet suljettuina. Ikkunoista he näkivät välkähtäviä pistimiä ja pääsisäänkäytävissä tsaarin käskykirjeen: edustajien kykenemättömyys luovaan työhön, heidän valtuuksiensa ylittäminen ja laiton kehoitus kansalle olivat pakottaneet hänet hajoittamaan duuman. "Mutta järkähtämätön oli hänen tahtonsa pysyttää voimassaan duumaa koskeva laki." Senmukaisesti hän 5 päiväksi maaliskuuta 1907 kutsui kokoon uuden duuman, josta hän toivoi, että siinä "ilmestyisi ajatuksen ja teon sankareita".

Heinäkuun 22 päivän iltana matkusti osa duumaedustajia, kadetteja ja trudovikkeja, Viipuriin, siellä, Pietarin poliisin valtapiirin ulkopuolella, neuvotellakseen asemasta. Hotelli Belvedèressä Muromtsev avasi runkoparlamentin. Syvä suuttumus hajoituskäskyssä lausutuista moitteista, kauhea pettymys kaikkien toiveiden äkillisestä raukeamisesta vallitsi kokouksessa. Tahdottiin kääntyä kansan puoleen, puolustautua sen edessä, kehoittaa sitä vastarintaan. Aktiiviseen, ehdottivat taistelunhaluisina trudovikit, ei, vain passiiviseen, verenvuodatuksen välttämiseksi, kehoittivat varovaiset kadetit. Pitkää aikaa keskusteluun heillä ei ollut, sillä Viipurin läänin kuvernööri ilmoitti, ettei hän sallisi kokouksen kestää päivää kauempaa. Eräs valiokunta, jonka puheenjohtajana oli Miljukov, sepitti kehoituksen kansalle: älkää antako hallitukselle yhtäkään kopeekkaa älkääkä yhtäkään sotamiestä, ennenkuin kansaneduskunta kutsutaan kokoon. Edustajat hyväksyivät tämän sanamuodon ja allekirjoittivat kehoituksen. Taaskin kerran historioitsija Miljukov oli tietämätön historian opetuksista. Mitä venäläiset kansanedustajat 23 p. heinäk. 1906 Viipurissa päättivät, sen oli 58 vuotta ennen Preussin kansalliskokouksen runkoparlamentti 15 p. marrask. 1848 tehnyt, saamatta kehoituksellaan veronmaksu- ja asevelvollisuuskieltoon vastakaikua kansassa. Samaa tapahtui nyt Venäjällä. _Viipurin kehoitus_ ei ollut taistelun alkua, vain kadettien epätoivon huuto. Se suuri kansanmyrsky, jota he olivat odottaneet, ei tullutkaan: veroja virtasi edelleen hallituksen rahastoihin, ja määräaikana syksyllä ilmestyivät täysilukuisina kaikki asevelvolliset kutsuntatoimistoihin. Muutamissa niistä istui kohtaloonsa alistuen Viipurin julistuksen allekirjoittajia, joilla ei ollut rohkeutta teolla vastata sanoistaan. Voimakkaammin duuman hajoittaminen vaikutti ulkomaiden pörsseihin venäläisen valtiokoron jyrkän arvonlaskun muodossa sekä eräässä Timesin kirjoituksessa, jossa tsaarihallitusta syytettiin luottamuksenrikkomuksesta länsieuroppalaisiin lainanantajiinsa nähden. Vastoin odotusta venäläinen kyllä otti rauhallisesti, monin paikoin välinpitämättömästi vastaan tiedon duuman hajoittamisesta. Elonkorjuutöiden tähden, Miljukov arveli, ja pani toivonsa syyskuuhun. Mutta silloinkin syntyi vain yksityisiä kapinoita tilanomistajia, mutta ei hallitusta vastaan. Ihmeitä uskovien Venäjän talonpoikien kesken alkoi pian kiertää kertomuksia, kuinka tsaari sotamiehillään oli ajattanut duuman hajalle, koska se oli tahtonut panna hänet viralta. Sellaiset jutut levisivät yhä laajemmalle, eivätkä kotiin palanneet talonpoikaisedustajat voineet niitä kumota, koska he "eivät olleet ymmärtäneet herrojen puheita Piiterissä" (Pietarissa). He jäivät toivomaan toista duumaa, joka voisi toteuttaa talonpoikaisen maaihanteen. Kun kansan suuri enemmistö oli näin tylsää, niin täytyi vallankumouksellisten puolueiden kapinahankkeiden ja valtiollisten hirmutekojen, huolimatta kiihkoisen alttiista uhrautuvaisuudesta, jäädä tuloksettomiksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuskomitea käski tekemään yleisen vastalauselakon duuman hajoitusta vastaan, mutta sellainen syntyi vain molemmissa pääkaupungeissa sekä eräissä teollisuuskeskuksissa. Se loppui lyhyeen ja laimeasti, sillä työläiset olivat väsyneet lakkoihin ja väestö suuttunut kaupan ja liikkeen yhä jatkuvasta lamaustilasta. Sosiaalivallankumouksellisten tai bolshevikkien virittämät sotilaskapinat Poltavassa, Viaporissa, Kronstadtissa ja Odessassa kukistettiin toisilla sotaväenosastoilla tai sotalaivoilla. Kronstadtissa vallankumous hukkui viinamereen, josta kapinoitsijat juopuivat ihan mielettömiksi. Lenin julkaisi lentokirjasen "Duuman hajoitus ja köyhälistön tehtävät", jossa hän lausui peittelemättömän ilonsa "kadettien harhakuvitelmien" lopusta. Hänen mielestään oli sinä väliaikana, joka oli kuluva ennen köyhälistön uutta suurta eteenpäin-rynnistystä, vallankumouksellista tulta pidettävä vireillä jatketuilla murhayrityksillä sekä sissisodalla. Kansan taistelua hallituksen joukkoja vastaan ei kuitenkaan syntynyt muualla kuin eräissä Puolan ja Kaukasian kaupungeissa sekä maaseuduilla Itämeren-maakunnissa, missä niinsanotut "metsäveljet" kävivät partiosotaa poliisia ja kasakoita vastaan.

Niinkuin Lenin, niin myöskin Venäjän kansan liiton johtaja, tri Dubrovin, oli ihastunut kadettipuolueen valtiollisesta luhistumisesta. Hän teki heinäkuussa Venäjän ympäri kiertomatkan, joka muodostui riemukuluksi. Paikalliset satraapit vastaanottivat kaikkialla tuon vaikutusvaltaisen korvaankuiskuttajan palvelushaluisella kunnioituksella. Hänen kehoituksestaan kuvernöörit ja arkkipiispat puhuen ja siunaten ottivat osaa liiton uusien yhdistys- ja teehuoneistojen vihkimistilaisuuksiin. Varoittavaksi esimerkiksi sekä kostonhimonsa tyydyttämiseksi Dubrovin kätyreillään murhautti kadettien agraariehdotuksen sepittäjän, professori Herzensteinin, 31 p. heinäkuuta Terijoen huvilayhteiskunnassa Suomessa. Viipurin poliisi kyllä otti murhaajat kiinni ja suomalainen oikeusistuin tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen, mutta tsaarin antamalla armahduskirjeellä heidät heti vapautettiin. Itse murhateon aiheuttaja kieltäytyi kopeasti venäläisenä puolustautumasta vierasheimoisen tuomioistuimen edessä. Pietarin poliisi epäsi jyrkimmässä muodossa kaiken avun antamisen Suomen viranomaisille tämän murhatyön tutkimisessa.

Uusi ministeripresidentti _Pjotr Stolypin_ katsoi näissä oloissa päätehtäväkseen raivata sellaisen keskitien vallankumouksen ja taantumuksen välillä, jota Venäjän oli mahdollista kulkea ja joka voi johtaa maan sekasorron tilasta pois. Heti nimityksensä jälkeen hän kääntyi lokakuulaisjohtajan Gutshkovin ja erään uuden keskustapuolueen, "rauhallisen uudistuksen puolueen", johtajien, kreivi Heydenin, Shipovin ja N. Lvovin puoleen, kehoittaen heitä astumaan hallitukseen. He asettivat ehdoksi, että oli laadittava uudistusohjelma lokakuunmanifestin henkeen, minkä Stolypin hylkäsi. Samaan aikaan Miljukov vannotti äskeisiä liittolaisiaan kieltäytymään yhteistyöstä ministeripresidentin kanssa, minkä he sitten tekivätkin. Kun myöskin slavofiilinen Moskovan aatelismarsalkka Samarin kieltäytyi hänelle tarjotusta pyhän synodin yliprokuraattorinvirasta, niin Stolypinin duumattomana aikana edelleen täytyi hallita valtiota virkavallan miehillä sekä 87. §:n, tuon hätäpykälän, avulla. Vain niinkuin ihmeen kautta hän 25 p. elok. 1906 vältti erään sosiaalivallankumouksellisen puolueen rohkean murhayrityksen. Kaksi valittua, jotka olivat vihkiytyneet murhaan ja kuolemaan, tunkeutui ulkomaiseen sotilasunivormuun puettuna hänen taloonsa ja heitti kaksi pommia, joiden räjähtämisestä oli mitä kauheimmat seuraukset. Murhayrityksen tekijät repeytyivät palasiksi, mutta heidän mukanaan 27 henkeä sai surmansa, ja monet muut haavoittuivat, niiden joukossa myöskin Stolypinin tytär. Hän itse jäi haavoittumattomaksi. Hän vastasi murhayritykseen panemalla toimeen _kenttäsotaoikeudet_ 1 p. syyskuuta annetulla asetuksella. Ne olivat lyhennetyllä ja joudutetulla oikeudenkäyntimenettelyllä toimivia pikaoikeuksia vallankumouksellisten rikosten tuomitsemiseksi. Mutta vain paikallisilla kenraalikuvernööreillä oli lupa antaa vangitut näiden tuomioistuinten käsiin. Jos ne, niinkuin melkein aina oli laita, langettivat kuolemantuomion, niin se heti pantiin toimeen. Tämän, syyskuun 1 päivän asetuksen mukaan, joka pysyi laillisesti voimassa aina vuoden 1907 toukokuun 3 päivään saakka, mestattiin 683 henkeä. Paitsi näitä pikaoikeuksia työskentelivät kaikkialla myöskin säännölliset sotaoikeudet, joiden menettely antoi puolustukselle laajoja oikeuksia ja joiden kuolemantuomioita vastaan oli lupa vedota tsaarin armahdukseen.