Chapter 19
Pietarin työväenneuvosto, s.o. sen johtava toimeenpanoneuvosto, hallitsi edelleen omalla tavallaan, antaen määräyksiä, joita, niinkuin Wittenkin antamia, milloin noudatettiin, milloin halveksien heitettiin syrjään. Muuan asetus 5 p:ltä joulukuuta käski "kaikkia työmiehiä ja muita ihmisiä" vaatimaan panoksiansa säästökassoista kovassa rahassa, koska muka valtiovararikko oli edessä. Joulukuun 15 p. työväenneuvoston ynnä yleisvenäläisen talonpoikaisliiton pääkomitean antama raha-asiain manifesti määräsi yleisen veronmaksukiellon sekä julisti paperirahan arvottomaksi ja "kansan nimessä" kaikki ulkomailta otetut lainat laittomiksi.
Samana päivänä hallitus sähköteitse lähetti kaikille kuvernööreille käskyn vangita kaikki vallankumoukselliset johtajat ja kiihoittajat. Tämä määräys olosuhteiden mukaan joko pantiin toimeen tai ei.
Joulukuun 16 p. sotaväki piiritti Pietarin työväenneuvoston istuntohuoneiston ja vangitsi kaikki osanottajat, niiden joukossa myöskin Hrustalev-Nossarin. Ne työväenedustajat, jotka eivät olleet läsnä, niiden joukossa Trotski, perustivat salaisen toimeenpanokomitean, joka kääntyi "koko Venäjän kansan" puoleen, kehoittaen uuteen yleislakkoon ja aseelliseen kapinaan. Laajaperäiset sotilaalliset toimenpiteet, joihin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh ryhtyi, estivät kaikki levottomuudet Pietarissa, jossa työväestö oli väsynyt lakkoihin. Vangitsemalla oikeaan aikaan yleisvenäläisen rautatieläisliiton keskuskomitea ehkäistiin suunniteltu rautatieliikkeen keskeyttäminen.
Moskovassa päinvastoin Durnovo tahallaan edisti vallankumouksellista mielialaa. Hän tahtoi täällä saada kapinan puhkeamaan kukistaakseen sen veriseksi opetukseksi. Poliisi sai määräyksen olla millään lailla häiritsemättä noita lakkaamatta toisiaan seuraavia katukokouksia -- jotka olivat vuoden 1905 suosituin kansanhuvi. Moskovan työväenneuvosto noudatti täsmällisesti Pietarista lähtenyttä kehoitusta yleislakkoon ja kapinaan. Joulukuun 20 p. kaikki liike lakkaa: tehtaat, kaupat, koulut suljetaan. 22 p. ilmestyvät kadulle ensimmäiset aseistetut vallankumoukselliset, "drushiniki" (saattojoukot), joksi he itseään sanovat, ajavat poliisin tiehensä ja alkavat vallan järjestelmällisesti rakentaa katusulkuja, sen sijaan että anastaisivat haltuunsa rautatieasemat, hallituksen rakennukset, sähkölennätin- ja puhelinkeskukset. Kapinan johtajat ovat valmistautuneet siihen tutkimalla voitollista heinäkuun-vallankumousta vuodelta 1830 ja vielä mainehikkaampaa helmikuun-vallankumousta vuodelta 1848 ja siitä ammentaneet uskovaista luottamusta katusulun kaikkivaltaan. Äreän näköisinä ratsastaa pääbulevardilla rakuunoita. He ovat kyllä kenraalikuvernööriltä, amiraali Dubasovilta, saaneet täsmälliset käskyt, mutta eivät ole halukkaat niitä täyttämään. Talorivien taakse piiloutuneina "drushinikit" ampuvat heitä. Ratsumiehet ratsuineen kaatuvat. Jalkaväen Dubasov on pidättänyt kasarmeissa, koska se näköjään on valmis yhtymään kansaan. Tuskin se saa tiedon, että sen tovereita ammutaan, niin se vaatii, että se viedään kasarmeista kostamaan. 23 p. taistellaan monella kadulla ja kaupungin keskustassa ajetaan esiin tykistöä, joka ampuu hajalle katusulut. Uusia rakennetaan, jossa työssä kansa innokkaasti auttaa. Taistelujen väliaikoina pidetään innostuttavia kansankokouksia. Kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan tahdo ottaa osaa taisteluun, vaan kyllä mielellään sitä katsella. 26 p. saapuu Nikolainradalla kaartinjoukkoja Pietarista, jotka kukistavat kapinan. 28 p. "drushinikit" taas muuttuvat rauhallisiksi kansalaisiksi. Niiden sijaan ilmestyy kaduille Venäjän kansan liiton aseellisia joukkoja upseerien johtamina. Kaupat avataan taas, ja Moskova tarjoaa jo tavallisen, vilkkaan katukuvansa. Vain Presnjan tehdaskorttelissa pitää vielä muuan työväenneuvoston piirikomitea 2,000 aseistetun kannattajan kanssa puoliaan. Tätä kaupunginosaa ammutaan järjestelmällisesti tykeillä ja konekivääreillä 30 ja 31 p., ja siihen päättyy Moskovan kapinan kukistaminen, jonka uhriksi on joutunut toista tuhatta henkeä.
Pietarin työväenneuvoston salaisen komitean kehoitusta olivat paitsi Moskovaa vain harvat Etelä-Venäjän kaupungit noudattaneet. Novorossisk, Nikolajev, Pjatigorsk, Donin Rostov, Harkov ja Batum. Toisissa kaupungeissa oli vain lakkoiltu, mutta ilman suurtakaan innostusta, vain järjestyksen vuoksi. Tieto Moskovan kapinan kukistamisesta sekä liioitellut kertomukset monipäiväisen pommituksen kauhuista vaikuttivat kaikkialla niinkuin kylmä vesisuihku. Työväkeä vastaan lähetetyt sotamiehet eivät olleet kinastelleet, niinkuin Lenin varmasti oli uskonut heidän köyhälistön luokkaetujen tähden tekevän. Upseerit olivat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, pysyneet uskollisina lippuvalalleen tai bolshevikkien käsityksen mukaan porvarillisille luokkaeduilleen. Jo kuolleeksi luultu tsaarivalta oli voittanut.
Voittoa seurasivat rankaisuretkikunnat. Kenraali Minin johtamana Semjonovin kaartinrykmentti kulki pitkin Moskovan-Kasanin rautatierataa, hirttäen vallankumouksellisia asemapäälliköitä. Pitkin Kaukasiaa samosivat tuomioita langettaen Alihanovin ja Krylovin osastot. Tshitan ja Krasnojarskin tasavallat hajoitti kenraali Rennenkampff, joka tuli Mandshuriasta luotettavan osaston etupäässä, kun taas Möller-Sakomelski, sekabrigadi mukanaan, samosi Europasta päin häntä vastaan pitkin Siperian-rataa, levittäen kauhua pikaoikeuksillaan. Orlovin johtamat, kaikkiin aselajeihin kuuluvat kaartinrykmentit tunkeutuivat Itämeren-maakuntiin ja valloittivat maan takaisin.
Rankaisuoikeuksien päätettyä verisen työnsä kapina-alueilla niiden sijaan tuli poliisin urkintatyö ja noiden monien tuhansien vangittujen rikosoikeudellinen vainoaminen sotaoikeuksissa. Avoimen vallankumouksen sijaan astuivat salahankkeet ja terroristiset murhateot, joiden luetteleminen kolmen vuoden ajan muodosti osan sanomalehtien säännöllistä sisällystä.
Vapausmanifestissa luvattu _vaalioikeuden laajennus_ myönnettiin tsaarillisella ukaasilla 24 p:ltä joulukuuta. Se lisäsi noihin kolmeen vaalikuuriaan vielä erään koristeellisen työmieskuurian, joka muutamia teollisuuskaupunkeja lukuunottamatta oli käytännöllisesti merkityksetön. Kaupungeissa annettiin pieneläjillekin, joilla ei ollut asuntoveron sensusta, vaalioikeus, joka siis siellä tuli olemaan yleinen. Oikeus valita valitsijamiehiä puuttui oikeastaan vain vapaiden ammattien edustajilta maalla, niinkuin lääkäreiltä, opettajilta, teknikoilta, jolleivät he olleet maanomistajia. Eräs sosiaalivallankumouksellisen puolueen kongressi päätti yhtyä sosiaalidemokraattisen keskuskomitean vastalauseeseen "porvarillista" vaalilakia vastaan sekä boikotata tulossa-olevia duumavaaleja. Molemmat vallankumoukselliset puolueet toivoivat sen ohessa, että vuoden 1906 keväällä puhkeava yleinen talonpoikaiskapina tekisi vaalit tyhjiksi. Venäjän talonpojat panivat kuitenkin, niinkuin porvaristokin, kaiken toivonsa valtakunnanduumaan. Maata ja vapautta se oli tuottava toiselle yhteiskuntaluokalle, parlamenttiherruutta toiselle.
Tammikuun 5 p. 1906 Nikolai II Tsarskoje Selossa otti puheilleen Dubrovinin johtaman Venäjän kansan liiton lähetyskunnan. Armollisesti hän itselleen ja pojalleen vastaanotti kaksi liiton merkkiä ja julisti, että "totuuden valo pian taas oli loistava yli Venäjänmaan".
Vuoden 1905 vallankumous, jonka tuloa Venäjän sivistyneistö kokonaisen miesiän oli toivonut ja jonka voitosta se oli haaveillut "valoisaa tulevaisuutta" isänmaallensa, jolle se epäitsekkäällä ihanteellisuudella oli kantanut monta uhria, oli mennyt pirstaleiksi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen luokkaitsekkyyden ja kamariviisauden tähden.
11. LUKU.
Tsaari ja duuma 1906-1907.
"Kauhistuttava on ajatus, mitä meillä voisi tapahtua, jos kohtalo antaisi meille turmiollisena lahjana yleisvenäläisen parlamentin. Ei koskaan!"
Pobedonostsev 1896.
Raskaat surut painoivat vuoden 1906 alussa ministeristön puheenjohtajaa kreivi Witteä. Hänen suurin valtiomiestekonsa, kultakanta, oli vaarassa. Kaksi sota- ja vallankumousvuotta oli lisännyt valtiovelkaa 2,100 miljoonalla ruplalla, niin että se 1 p. tammik. 1906 nousi 8,100 miljoonaan. Heti rauhanteon jälkeen Pariisissa alkaneet keskustelut uuden suuren lainan ottamisesta olivat lokakuun-lakon johdosta rauenneet. Osaksi valtionvararikkoa peläten, osaksi Pietarin työväenneuvoston käskystä monet tuhannet olivat ottaneet talletuksensa valtakunnanpankista ja sen maaseudulla olevista haaraosastoista, toiset joukoittain muuttaneet rahaksi venäläiset arvopaperinsa ulkomaan pörsseissä, mikä oli synnyttänyt kaikkien venäläisten laina- ja teollisuuspaperien suuren arvonalennuksen. Finanssiromahdus oli joulukuussa vältetty vain Mendelssohnin pankkihuoneen suopeuden kautta, joka korkeata 7 %:n välityspalkkiota vastaan oli ottanut osallensa kymmenen miljoonaa niistä 5 1/2 %:n lyhytaikaisista valtakunnanrahaston-velkakirjoista, jotka yhdessä jo aikaisemmin sodan aikana liikkeeseen-laskettujen kanssa nyt olivat takaisin maksettavat. Vuoden 1906 valtiotaloudessa oli odotettavissa 631 miljoonan vajaus.
Mikä ministeristön puheenjohtajaa peloitti, täytti iloisella toivolla kadetit, jotka tammikuun lopussa pitivät toisen puoluekokouksensa Moskovassa. Hallituksen rahalliset vaikeudet antaisivat heille aseet käteen tulossa-olevassa parlamentillisessa taistelussa. Heidän sanomalehdistönsä julisti koti- ja ulkomailla, että enempiä lainoja voitaisiin päättää vain valtakunnanduuman suostumuksella. Puoluevaliokunta lähetti ruhtinas Paul Dolgorukovin Pariisiin panemaan siellä hallitus- ja finanssipiireissä vastalauseen luoton myöntämistä vastaan tsaarihallitukselle ilman Venäjän parlamentin lupaa. Jopa Moskovassa tehtiin toivoton yritys boikotata ranskalaisia ylellisyystavaroita, mikä hanke yhtä surkeasti meni myttyyn kuin vapaamielisen ruhtinaan lähetys Pariisiin. Ranskan keskeisenä valtiollisena harrastuksena oli silloin saavuttaa Marokon herruus, mihin Englanti ja Italia jo olivat antaneet suostumuksensa, mutta ei Saksa. Ranskan ministeristön puheenjohtaja Rouvier vaati sentähden, että Venäjän edustajan _Algecirasin konferenssissa_ (tammikuun 16:nnesta huhtikuun 7:nteen) kreivi Cassinin tuli sen vastineeksi, että Ranska suostui uuteen lainaan, äänellänsä kannattaa kaikkia tämän vallan vaatimuksia. Siihen Witte sitä mieluummin suostui, kun Marokon-kysymys ei ensinkään koskenut Venäjän etuja. Samaan aikaan joukko ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia pankkiireja Credit Lyonnais'n johtajan kabinetissa Pariisissa saneli tuon haetun suuren 5-prosenttisen 2,250,000,000 frangin = 845,750,000 kultaruplan määräisen lainan ehdot: duuman kokoonkutsuminen, jonka on lunastettava kaikki tsaarivallan rahalliset sitoumukset, 88 %:n antikurssi sekä Venäjän hallituksen lupaus vähintään kolme vuotta tulla toimeen ilman ulkomaista lainaa. Ei koskaan ennen Venäjän valtion ollut täytynyt niin kovilla ja nöyryyttävillä ehdoilla ottaa lainaa, huolimatta siitä tosiasiasta -- minkä kaikki Länsi-Europan säästökirjasankarit aina kiitollisuudella olivat tunnustaneet --, että tsaarihallitus aina täysin täsmällisesti oli täyttänyt sitoumuksensa _ulkomaisia_ velkojiansa kohtaan. Erään Kokovtsovin salaisen mietinnön mukaan 1 p:ltä lokak. 1906 tuli vielä lisää lahjusrahoja sekä painatuskustannuksia, niin että maksetun jättiläislainan käteinen arvo oli vain 677 miljoonaa ruplaa. Puolet tuosta edullisesta kaupasta otti osalleen yhtymä ranskalaisia pankkeja: toinen puoli lainaa laskettiin liikkeeseen Englannissa, Hollannissa ja Itävallassa, joka tällöin ensimmäisen ja viimeisen kerran oli mukana luottotoimenpiteessä Venäjän valtakunnan pelastamiseksi uhkaavasta valtiovararikosta ja parlamentaarisuudesta.
Tammikuun 25 p. tsaari kutsui valtakunnanduuman kokoon toukokuun 10 p:ksi. Samaan aikaan eräs Venäjän kansan liiton kongressi Moskovassa totesi, että vastoin lokakuulaisten ja kadettien käsitystä lokakuun-manifesti ei ollut antanut mitään valtiosääntöä ja että tsaarin rajaton valta duumasta huolimatta edelleen jatkui. Tämä käsitys ilmaistiin eräässä "jumaloidulle hallitsijalle" osoitetussa adressissa -- tuota nimitystä käytettiin sittemmin myöskin virallisissa asiakirjoissa. Armollisesti Nikolai II 1 p. maaliskuuta Tsarskoje Selossa vastaanotti adressin tuojat ja antoi heille sen rauhoittavan vakuutuksen, että "hänen itsevaltiutensa muuttumattomana pysyisi sellaisena, jommoisena se vanhastaan oli ollut." Vaikea, länsimaisten käsitysten mukaan ratkaisematon tehtävä, saattaa sopusointuun tsaarin vanhan vallan jatkuminen niiden lupausten kanssa, jotka hän oli antanut 30 p. lokak. 1905, oli uskottu eräälle valtion komissionille, joka helmikuusta alkaen kreivi Solskin johdossa valmisti uusia valtakunnan perustuslakeja.
Maaliskuun 18 p. alkoivat _duumavaalit_ Bulyginin keksimän, kovin kömpelön ja monimutkaisen vaalitavan mukaan. Viikkomääriä, jopa muutamin paikoin kuukausmääriäkin vaalit jatkuivat, kunnes vihdoin valitsijamiesten yhteisessä kokouksessa kutakin kuvernementtia varten valittu edustajaluku oli valittu. Talonpoikien mielenkiinto duumaan oli kaikkialla hyvin vilkas; siltä he odottivat maannälkänsä tyydyttämistä ja valitsivat tulisella innolla kaikkialla vain heidän luottamustaan nauttivia ja heidän sivistyskannallaan olevia miehiä. Turhaan virkavalta koetti vaikuttaa vaaleihin hallitusmieliseen suuntaan vangitsemalla epämukavia ehdokkaita tai nostamalla heitä vastaan oikeudenkäyntejä, taikka pyyhkimällä mielivaltaisesti heidän nimensä valitsijaluettelosta, niinkuin Miljukovin. Liian myöhään sosiaalidemokraatit Tukholmassa toukokuun alussa pitämässään puoluekokouksessa huomasivat, minkä virheen he vaaleista pidättäytymällä olivat tehneet. Monet puolueen jäsenet eivät noudattaneetkaan tuota päätöstä, joka nyt peruutettiinkin, jotta aasialaisissa alueissa, missä vaalit eivät vielä olleet päättyneet, saataisiin valituksi sosiaalidemokraattisia edustajia. Tulevaisuudessa noudatettavasta menettelystä syntyi Tukholmassa kiihkeä riita menshevikkien ja bolshevikkien kesken. Plehanov puolusti yhteistoimintaa vapaamielisen porvariston kanssa ja terrorin lopettamista, kun taas Lenin tahtoi sitä jatkaa ja porvarillisessa kansanvallassa näki köyhälistön päävihollisen. Totuttuun venäläiseen tapaan noiden molempien, melkein yhtä vahvojen ryhmien välinen vastakohta verhottiin monisanaisella ja epäselvällä päätöslauselmalla. Juutalainen "bund" ja rajamaiden sosiaalidemokraattiset liitot yhtyivät itsenäisinä ryhminä Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka kamariviisaassa itserakkaudessaan oli jättänyt joukkojen valistamisen duumavaaleissa ja parlamentillisen taistelun johtamisen kadettien asiaksi. Sosiaalivallankumoukselliset, jotka nekin olivat antaneet mielettömän parollin, että oli pidättäydyttävä vaaleista, puhuivat vähän, mutta toimivat sitä enemmän. Sanomalehdistön "vallankumouskronikka" merkitsi joka päivä uusia terroristisia tekoja: virkamiesten ja "kansanvihollisten" murhia, hallituksen rahastojen ryöstöjä j.n.e. Osan näitä hankkeita kuitenkin oikeaan aikaan poliisiosastolle ilmiantoi Asev, joka oli sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimeenpanovaliokunnan jäsen. Kadettien puoluepäivillä, jotka pidettiin Pietarissa toukokuun alussa, vallitsi toivehikas voitontunnelma, sillä duumavaalien tulos oli voittanut heidän rohkeimmatkin odotuksensa. Heidän kannattajansa olivat saaneet voiton sekä kaupunkien että myöskin aatelisen suurmaanomistuksen vaalikuurioissa. Ylpeästi heidän tunnustettu johtajansa, professori _Pavel Miljukov_, sanoi: sellaista hallitusta kohtaan, joka ei ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, jonka ministerien tulisi istua syytettyjen penkillä, ei mikään myöntyväisyys saata tulla kysymykseen. Tapahtukoon vain välien rikkoutuminen: me emme sitä säikähdä, sillä syy siihen tulee kansan silmissä lankeamaan yksinomaan hallituksen niskoille. Vanha semstvotaistelija Roditshev, joka intohimoisella puhetavallaan osasi joukkokokouksiin siirtää oman, kallionlujan uskonsa ennustustensa totuuteen, meni niin pitkälle, että rohkeni vannoa, että "duumaa ei voitaisi hajoittaa, ennenkuin se oli päättänyt työnsä".
Taantumuksellinen hovipuolue suuriruhtinasten Vladimir Aleksandrovitshin ja Nikolai Nikolajevitshin johdossa, "piirit", joksi sitä sanottiin, ja samaten kaikki slavofiilit vihasivat pääministeri Witteä, koska hän oli luonut valtiosäännön, ja pelkäsivät, että hän talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi tulisi tekemään parlamentillisen lehmäkaupan kadettien kanssa aatelisen suurmaanomistuksen kustannuksella. Witten monivuotinen apulainen, N. Kutler, kyvykäs, mutta kokonaan ryhditön virkavaltias, joka 1899 herraansa varten oli sepittänyt ennen puheena-olleen mietinnön semstvon lakkauttamisesta ja 1905 maatalousministerinä valmistanut radikaalisen agraariehdotuksen, johon kuului myöskin suurmaanomistuksen pakkoluovutus, oli jo 17 p. helmikuuta hovipuolueen toimesta kukistettu. Tuskin oli Pariisista tullut vapauttava sähkösanoma, että tuo suuri laina oli onnellisesti saatu katon alle, niin _Witte_ ja hänen koko kabinettinsa 5 p. toukokuuta _sai eronsa_. Mielihyvällä tervehti tätä tietoa "yhtyneen aatelin" kongressi, 150 edustajaa 34 kuvernementista, jotka samana päivänä kokoutuivat antaaksensa hallitukselle neuvoja noudatettavasta politiikasta ja edustaakseen maata-omistavan ylimystön etuja. Witten seuraajaksi tuli hänen vanha, juuri hänen itsensä 1899 kukistama vastustajansa _Ivan Goremykin_, Aleksanteri III:n aikuisen virkavaltaisen järjestelmän tyypillinen edustaja. Hänen kabinetissaan otti jälleen _Kokovtsov_ raha-asiain johdon, siihenastinen Kööpenhaminan-lähettiläs, _Aleksanteri Isvoljski_, ulkopolitiikan, Plehwen entinen kätyri _Stishinski_ maatalousministeriön. Sisäministeriksi tsaari valitsi Saratovin kuvernöörin, _Pietari Stolypinin_, joka oli tullut tunnetuksi jyrkistä toimenpiteistään maatilain hävittäjiä vastaan. Oikeusministeriksi tuli _Ivan Shtsheglovitov_, Pietarin oikeusopiston professori. Witten kabinetissa hän oli ollut oikeusministeri Akimovin apulaisena ja oli, noudattaen ajan virtausta, 1905 osoittanut "arveluttavia kadettisia taipumuksia". Seuraavina aikoina tuo yhtä vallanhimoinen kuin ryhditön mies kaikenlaisella lainpolkemisella koetti olla mieliksi taantumukselliselle hovipuolueelle ja jäi tämän johdosta kaikista vuoden 1901 ministereistä kauimmaksi aikaa valtion palvelukseen, sen onnettomuudeksi.
Kreivi Witte erosi vastoin odotustaan ainaiseksi Venäjän valtiollisesta elämästä, jossa tuo yhtä kyvykäs kuin kunnianhimoinen mies 14 vuoden ajan oli näytellyt huomattavaa ja hänen vastustajiensa mielestä kohtalokasta osaa. Hän oli suuri finanssitaiteilija ja ovela diplomaatti, mutta valtiomieheksi häneltä puuttui luonnetta ja rehellisyyttä. Vapaamielisen yleisön luottamuksen, jota hän alussa oli nauttinut, hän oli menettänyt salaisella mietinnöllään semstvoa vastaan vuodelta 1899 sekä politiikkansa kaksinaamaisuudella hänen sepittämänsä vapausmanifestin julkaisemisen jälkeen. Mutta hovin ja vanhavenäläisen ylimystön luottamusta hän ei sillä ollut saanut, sillä se näki hänessä vaarallisen nousukkaan ja vainosi häntä vielä hänen kukistuttuaan raivokkaalla vihalla ja salaisilla murhahankkeilla. Yhdeksän vuotta hänen pakollisen eronsa jälkeen näytti siltä kuin hänet kriitillisenä aikana jälleen kutsuttaisiin uhatun valtakunnan johtoon. Silloin hänet tapasi kohtalo, joka on tullut monenkin uudenaikaisen Venäjän valtiomiehen osaksi, hän kuoli äkkikuoleman 13 p. maalisk. 1915.
Toukokuun 6 p. julkaistiin uudet _valtakunnan-perustuslait_, jotka seuraavissa kohden poikkesivat vuoden 1832 vanhoista: keisarivaltaa ei enää sanota "rajattomaksi", mutta kyllä "itsevaltiaaksi", mitä siihen saakka oli pidetty samana asiana. Se pysyy rajattomana hallinnon alalla, mutta lainsäädännön alalla sitä rajoittavat valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma. Voimassa oleva laki voidaan kumota, uusi voimaansaattaa vain valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja hallitsijavallan yhteistoiminnalla. Valtakunnanneuvosto saa myöskin uuden valtio-oikeuden mukana uuden muodon. Nimitettyjen valtakunnanneuvosten suuresta luvusta tsaari joka vuosi tammikuun 1 p. kutsuu vain osan valtakunnanneuvoston istuntoihin; heidän lukunsa ei saa ylittää valittujen jäsenten lukumäärää. Jälkimmäiset, yhteensä 102 henkeä, valitaan yhdeksäksi vuodeksi, niin että joka kolmantena vuonna kolmas osa eroaa. Tämän ylihuoneen, joka oli kokoonpantu puoleksi tsaarin luottamusmiehistä, puoleksi oikeauskoisen kirkon (6), suurmaanomistuksen (60), aateliston (18), tieteen (6), kaupan (6) ja teollisuuden (6) kypsyneistä edustajista, oli määrä muodostaa vanhoillinen vastapaino kansanedustajista kokoonpantua alihuonetta vastaan. Todellisuudessa molemmilla kamareilla lainsäädäntöön, aloiteoikeuteen, verojen myöntämiseen ja välikysymysten tekemiseen nähden oli vallan yhtäläiset oikeudet; käytännössä oli kuitenkin, niinkuin kokemus pian oli osoittava, ylihuoneella suurempi valtiollinen merkitys. Työnsä pohjana oli hallituksen komissionilla ollut Preussin, Japanin ja Itävallan valtiosäännöt: kuitenkin on Venäjän valtiosäännössä hallitsijavallan rajat vedetty paljoa laajemmiksi kansaneduskunnan kustannuksella. Itävallan valtiosäännöstä vuodelta 1867 on lainattu 14. §, joka Venäjän valtakunnan-perustuslakien 87. artiklana antaa tsaarille oikeuden duuman hajalla ollessa, jos "tavattomat asianhaarat" vaativat heti antamaan uusia lakeja, antamaan niitä hallinnollista tietä, sillä ehdolla, että molemmat kamarit myöhemmin ne hyväksyvät. Lokakuunmanifestin lupaamat vapaudet otettiin, niinkuin oli laita Preussin valtiosäännössä vuodelta 1850, julkilausumina valtakunnan-perustuslakeihin. Pienempi kuin minkään muun parlamentin oli duuman budjettioikeus. Kahta kolmattaosaa kaikista menoeristä kansaneduskunta ei voinut lakkauttaa eikä lyhentää; ne olivat "panssaroidut", niinkuin virkavalta pahanilkisesti sanoi. Rajoittamattomana duuman varojenmyöntämisoikeus koski vain kansansivistystä, valistuksen edistämistä ynnä sensukuisia aloja, joiden kehittämistä valtion kustannuksella siihen asti aina vapaamielinen sanomalehdistö oli halunnut, eikä virkavalta. Poikkeustapauksissa hallitus duuman suostumuksettakin saattoi suorittaa sellaisia menoja, jotka "eivät sietäneet lykkäystä". Että Venäjän parlamentti tulevaisuudessa tulisi olemaan tsaarivallan luonnollinen vihollinen, oli ollut johtavana näkökohtana valtakunnan perustuslakien kaikkien uusien artiklain muodostelussa. Oikeus ehdottaa niiden muuttamista oli yksin hallituksella, joka nyt, varustettuna kaikkein paksuimmalla pykäläpanssarilla, mitä maailmanhistoria tietää mainita, mutta ilman ohjelmaa, ilman valmiita uudistusehdotuksia, kohtasi kansaneduskunnan.