Chapter 18

Moskovan kongressin yksimielisyys loppui, kun siinä tuli puheeksi toinen kysymys, jonka merkitystä monet edustajat nyt ensi kerran alkoivat ymmärtää, seurauksena siitä, että valistusministeriö aivan kuin tahallaan oli pitänyt kansaa tietämättömänä valtakunnan maantiedosta ja historiasta. Tämä kysymys koski tulevan vapaan Iso-Venäjän suhdetta rajamaihin. Siinä mielipiteet kävivät jyrkästi ja selvästi erilleen. Toiset, myöhemmät kadetit, tahtoivat sopivaisuussyistä palauttaa Suomen ja Puolan itsehallinnon sekä muille rajamaille myöntää mitä laajimman sivistyksellisen itsehallinnon. Sitä mieltä eivät olleet toiset, myöhemmät lokakuulaiset. Vapaan, kansanvaltaisen venäläisen itsehallinnon siunausten, sanoi Gutshkov, on tultava tähän asti orjuutettujen vierasheimoisten osaksi, mutta ei muuta, sillä sivistyksellinen itsensämäärääminen ja itsehallinto ovat ristiriidassa "yhden, jakamattoman Venäjän" aatteen kanssa.

Hallituksen toimenpiteistä ja kongressipäätöksistä välittämättä _vallankumous_ huolettomasti kävi tietänsä, ikäänkuin luonnonilmiö, joka suuntaa kulkunsa sisäisten lakiensa mukaan, ihmisviisautta pilkaten. Todellista johtoa ei vallankumouksellisella liikkeellä kaikista sitä tarkoittavista yrityksistä huolimatta ole ollut eikä ole voinutkaan olla, sillä siksi erilaiset olivat tuon suuren valtakunnan maat ja kansat, joka ulottui Kalishista Beringin salmeen, Jäämerestä aina Mustaan- ja Kaspianmereen, aina Persiaan, Afganistaniin ja Kiinan vuorenharjanteisiin saakka. Näiden laajojen rajojen sisäpuolella vallitsi kaikkialla hillitön mieltenkuohu tai sota. Kaikuivat huudot: Alas itsevaltius, eläköön kansanvalta! Alas kansanvalta, eläköön köyhälistön diktatuuri! Alas aatelisto, eläköön vapaa kansalainen! Alas porvaristo, eläköön köyhälistö! Alas Venäjä, eläköön Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina, Grusia, Armenia, Aserbeidsan, kurdien maa, tatarien maa, kalmukkien maa, tsheremissien maa, bashkiirien maa, kirgiisien maa j.n.e. Siinä ei ollut minkään puolueen mahdollista yhdistää toisiansa vastaan taistelevia vallankumouksellisia aineksia yhden tunnussanan ympäri.

Kansankokousten karjunnan ja kongressipäätösten paperisateen edessä hallitus ei väistynyt. Virastojen pilkallisen boikottauksen, työväen- ja ylioppilaslakot, katumellakat, maatilain hävittämiset, valtion viinamyymäläin ja rahastojen ryöstöt, virkamiestensä murhat se tunsi tuskallisina neulanpistoina, mutta ei miekaniskuina. Silloin hallitusta lokakuun puolivälissä kohtasi taloudellinen isku, jonka johdosta sen vihdoin täytyi antautua. Vallan viattomasti asia Pietarissa alkoi eräässä _rautatieläisten edustajien kongressissa_, jonka oli määrä tarkastaa eläkeasetusta. Hallitus oli antanut luvan kokouksen-pitoon ja määrännyt sille puheenjohtajan. Pietarin vallankumouksellisen ilmakehän sähköistäminä rautatieläiset valitsivat toisen puheenjohtajan ja päättivät -- mitä sata kongressia jo ennen heitä oli tehnyt --, että valtiosääntö oli tarkistettava. "Liittojen liiton" komitea antoi heille sitä varten kaavan ja osoitti heille toteuttamiskeinon -- työlakon. Lokakuun 10 p. alkoi _rautatielakko_, ensin Moskovan rautatiesolmussa, sen väärän huhun johdosta, että toverit Pietarissa olisi vangittu. 12 päivänä veturit seisoivat paikallaan Pietarissa, 14 päivänä Riiassa, Harkovissa, Irkutskissa. Lumivyöryn tapaisesti lakkoaalto vyöryi edelleen, valtasi posti- ja lennätinvirkamiehet, tehtaat, konttorit, kaupat, työpajat, koulut. Se oli innostuksen tartuttamaa joukkohurmiota, joka veti pyörteisiinsä lapsetkin ja Odessassa aiheutti naurettavan koululaiskokouksen yliopiston juhlasalissa, missä 14-vuotiaat poikaset kehoittivat "kansaa" kukistamaan hallituksen. Tämä oli neuvoton. Sähkölennätinlaitos oli lakkokomitean vallassa, Tsarskoje Selon, tsaarin asuinpaikan, ja pääkaupungin välillä ei ollut enää junayhteyttä, keskuksen virkavalta oli erotettuna kaikista maakunnan virastoista sekä ulkomaista. Turhaan vannotti harmaapäinen kulkulaitosministeri, ruhtinas Hilkov -- joka kerran oli ollut reipas kaartinupseeri, sitten veturinkuljettajana Amerikassa, lukkoseppänä Englannissa, ministerinä Bulgariassa -- "tovereita", turhaan "entinen rautatieläinen" Witte lupasi lakkokomitealle sen taloudellisten vaatimusten tinkimätöntä täyttämistä. Komitea, jonka takana 750,000 _yhdeksi_ liitoksi järjestynyttä valtion- ja yksityisratojen työläistä ja virkamiestä seisoi, vaati voimansa tunnossa palkankoroituksen sijasta -- valtiosääntöä. Witte, joka 8 p. lokakuuta tunnustukseksi Portsmouthissa saavuttamastaan diplomaattisesta menestyksestä oli koroitettu kreivilliseen säätyyn, otti suorittaakseen raskaan tehtävän, nimittäin vakuuttaakseen tsaarille, että oli välttämätöntä antaa perustuslaki. Torpedoveneillä Pietarista Pietarhoviin asti, sieltä viertotietä myöten voimavaunuissa kiitävät arvohenkilöt edestakaisin. Trepov vetoaa vielä kerran sapeliin. Hän miehittää sotilailla kaikki korkeakoulurakennukset, joista oli tullut suosituimmat kansankokouspaikat, ja ilmoittaa talojen seinille naulatuissa tiedonannoissa 27 p. lokakuuta, että sotajoukoilla on käsky heti ampua jokaista kansanjoukkoa ja "olla patruunia säästämättä". Kuitenkin hän seuraavana päivänä itse kehoittaa tsaaria myöntymään. Se ratkaisee asian. 28 päivän iltana Nikolai II Tsarskoje Selossa allekirjoittaa _manifestin_ kansalleen, jossa hän ilmoittaa luopuvansa kruunusta veljensä Mihailin hyväksi. Kello kahdeksan illalla seuraavana päivänä muuan kenttäjääkäri Pietarissa, hoviministerin, parooni Freedericksin valtuuttamana, antaa senaatinkirjapainon johtajalle, hovimestari A. Kedrinskille, manifestin tekstin pantavaksi heti painoon. Kolmen tunnin kuluttua tulee Tsarskoje Selosta käsky keskeyttää painatus ja lähettää jo painetut arkit senaatinarkistoon.[15] Witte on sepittänyt _vastamanifestin_, jonka Nikolai II 30 p. lokakuuta (17 p. vanhan luvun mukaan) allekirjoittaa. Siinä tsaari lupaa "kansalaisvapauden voimaansaattamista todellisen henkilöllisen koskemattomuuden sekä omantunnon-, sanan-, kokous- ja yhdistymisvapauden periaatteiden mukaan, lupaa edelleen vaalioikeuden laajentamista ja vahvistaa järkähtämättömäksi säännöksi, ettei mikään laki valtakunnanduuman suostumuksetta voi astua voimaan".

Tämä merkitsi asiallisesti valtiosääntöä. Mutta hovissa vihattua sanaa "konstitutsija" ei ollut manifestissa, sen sijaan kyllä tsaarin vanha arvonimi "samodershets". Oli varattu takaportti myöhemmälle taantumukselle.

Lokakuun 30 päivän iltana kreivi Witte saapuu Pietariin, tuoden mukanaan manifestin, jonka hän heti käskee julkaista. Lakko loppuu, sähkölennätin on jälleen hallituksen käytettävissä ja lähettää jo yöllä vapauttavan sanan laajan valtakunnan kaikkiin kaupunkeihin.

_Vapausmanifesti_ 17/30 p:ltä lokakuuta 1905 synnytti valtavan riemun koko Venäjällä. Vastustuspuolue näki siinä saavuttaneensa niin kauan tavoittelemansa päämäärän, vallankumouspuolue pitkän askelen eteenpäin tiellä monarkian hävittämistä kohti. Venäjällä tuskin oli yhtään kaupunkia, joka silloin ei nähnyt kulkueitansa, jotka punaisia lippuja liehuttaen lauloivat työväenmarseljeesia ja joiden edessä santarmit, mikä tyhmästi töllistellen, mikä peläten ympärillä tunkeilevaa joukkoa, seisoivat jäykkinä ja tekivät kunniaa. Mutta jo lähipäivinä alkoi yli sadassa kaupungissa taantumuksellinen vastavirtaus, jota poliisiosasto järjesti ja joka purkautui etupäässä juutalaispogromeihin.[16] Roskaväki, joka päivää ennen oli karjunut työväen vapauslaulua, lauloi taas tsaarihymniä, liehutti punaisen lipun asemesta puna-sini-valkoista, ruoskitsi, ryösti, murhasi, ja tätä kaikkea poliisi katseli sivulta tai oli ilkitöissä mukana. Julmin oli Odessan juutalaispogromi, jossa virallisen kertomuksen mukaan 500 miestä, naista ja lasta murhattiin ja 1,632 asuntoa ryöstettiin puhtaaksi. Vastapuolella kaatui kaksi sotamiestä ja yksi santarmi. Ryöstävä ja murhaava satamarahvas tervehti riemuiten kaupunginpäällikkö Neidthardtia, joka eräälle juutalaiselle lähetystölle, sen pyytäessä väestön suojelemista, pilkallisesti vastasi: "Tehän pyysitte vapautta, siinä saitte juutalaisvapauden!"

Suuri lokakuunlakko oli saanut sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toistaiseksi lopettamaan menshevikkien ja bolshevikkien välisen sisällisen taistelun, ottaakseen ilman sen myötävaikutusta puhjenneen vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Tässä tarkoituksessa perustettiin Pietariin 26 p. lokakuuta _työväenedustajien neuvosto_. Tosin puolueen keskeiset sisälliset vastakohdat ilmenivät tämän vastahallituksenkin johdossa, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli muuan Plehanovin kannattaja, Hrustalev-Nossar, eräs akateemisesti sivistynyt latoja, toinen taas Leninin hengenheimolainen Trotski.

Lokakuun 28 p. "vapautusliitto" perusti _perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen_, sekin siinä tarkoituksessa, että johtaisi valtakunnan koko valtiollista elämää. Sitä tarkoitusta vastasi sen ohjelma, joka hämärällä sanamuodollaan sekä peittämällä aukkoja tyhjillä puheenparsilla tahtoi sovittaa toisiinsa maalaisaateliston ja talonpojat, porvariston ja köyhälistön, suurteollisuuden ja kotiteollisuuden, valtiovararikon ja velkojenkuoletuksen, keskityksen ja liittovaltiojärjestelmän, venäläiset ja vierasheimoiset. Puoluenimitys ei ollut onnellisesti valittu ja lyhennettiin alkukirjainten mukaan kadeteiksi, mikä ulkomailla herätti kummastusta ja synnytti merkillisiä selityksiä, jotka löysivät tiensä Venäjän historiaa esittäviin teoksiin. Vielä pahemmin tuon pahanimisen puolueen kävi omassa maassa. Talonpojat väänsivät nuo heille käsittämättömät vieraskieliset sanat "konstitutsionnie demokrati" sanaksi "konokradi", mikä merkitsee hevosvarasta. Tästä syystä kadetit myöhemmin lisäsivät nimitykseensä "kansanvapauden puolue". Mutta tämäkin nimitys "partija narodnoi svabodi" oli talonpojalle käsittämätön, koska sana "volja" hänelle merkitsi vapautta. Puolueen johtavassa keskuskomiteassa istuivat "vapautusliiton" perustajat, professorit Miljukov, Muromtsev, semstvojohtajat ruhtinaat Paavali ja Pietari Dolgorukov, Petrunkevitsh, Roditshev, Lvov ynnä muita kyvykkäitä miehiä, joiden nimillä oli hyvä kaiku venäläisessä yhteiskunnassa.

Heti manifestin julkaisemisen jälkeen syntyi Moskovassa _lokakuun 17 [30] -päivän liitto_. Lokakuulaiset, joksi heitä lyhyemmin sanottiin, asettivat tehtäväkseen vapausmanifestin toteuttamisen, mutta torjuivat päättäväisesti pitemmälle-menevät myönnytykset, niinkuin parlamentillisuuden ja rajamaiden itsehallinnon. Tämän kansallis-vapaamielisen puolueen perustaja ja johtaja oli moskovalainen kauppiaanpoika _Aleksanteri Gutshkov_. Historian opiskelijana, sitten matkailijana hän oli oppinut tuntemaan Länsi-Europpaa, ratsusotilaana hän Etelä-Afrikassa oli taistellut buurien vapauden puolesta, panslavistina matkustellut Makedoniassa, punaisen ristin valtuutettuna ollut mukana Mandshurian sodassa sekä sitten istunut Japanin sotavankeudessa. Moskovalaisena pankinjohtajana, erinäisten osakeyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenenä sekä vaikutusvaltaisena kaupunginvaltuutettuna hän nyt koetti tehdä kansanomaiseksi sitä ajatusta, että Venäjän kehityksen edistämiseksi maa-aateliston siihenastisen herruuden sijaan oli astuva kauppa- ja teollisuusylimysten herruus.

Marraskuun 4 p. tohtori Aleksanteri Dubrovin, ruhtinas Gagarin ja Purishkevitsh, muuan papinsäädystä lähtenyt bessarabialainen suurtilanomistaja, perustivat _Venäjän kansan liiton_. Sen ohjelma oli ote slavofiilien opista, ja se kannatti sentähden ehdotonta taantumusta ja rajamaiden venäläistyttämispolitiikan tarmokasta jatkamista. Jo huhtikuussa 1905 ruhtinas A. Shtsherbatov, kreivi Sheremetjev ynnä muut suuraateliston jäsenet olivat Moskovassa perustaneet salaisen "venäläisten miesten liiton" taistellakseen tsaarin manifestissaan 3 p:ltä maaliskuuta lausuman kehoituksen johdosta "sisällistä vihollista" vastaan. Tämä Moskovan-järjestö yhtyi samanmieliseen Pietarinliittoon. Tämän taantumuksellisen puolueen valtiollinen merkitys johtui sen hyvistä suhteista hovipiireihin ja poliisiosastoon. Vallankumouksen kukistamisen jälkeen se 1906, hallituksen tukemana rahoilla ja poliiseilla, aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan kansan s.o. roskaväen keskuudessa juutalaisia, kadetteja ja vierasheimoisia vastaan.

Marraskuun 1 p. Pobedonostsev otti eronsa, hallittuansa 24 vuotta Venäjää. Hänen sijaansa astui rahaministeri, kreivi Witte, länsimaisen mallin mukaan 6 p. marraskuuta perustetun _ministerineuvoston_ puheenjohtaja, jonka valtapiiristä kuitenkin poistettiin hovi, sotajoukko, merisotalaitos ja ulkopolitiikka. Pietarin sotavoimien ylipäälliköksi tuli suuriruhtinas _Nikolai Nikolajevitsh_. Kenraali Trepov uhrattiin sen suuttumuksen johdosta, minkä hänen patruunamääräyksensä 27 p:ltä lokakuuta oli herättänyt. Nikolai II:n luottamuksen hän kuitenkin säilytti; tämä teki hänet palatsipäällikökseen, jonka tuli huolehtia keisarillisen perheen henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Witte muodosti kabinettinsa vapaamielisistä virkavaltiaista, mutta niiden joukossa oli myöskin eräs kuuluisa taantumusmies sisäministerinä, nimittäin _Pjotr Durnovo_, entinen poliisiosaston johtaja ja Plehwen hengenheimolainen. Sen johdosta laajat piirit kielsivät Witteltä luottamuksensa. Ei myöskään oltu unohdettu, että Venäjän ensimmäinen perustuslaillisen ministeristön puheenjohtaja seitsemää vuotta ennen mietinnössään semstvon hävittämisen välttämättömyydestä oli omanakin vakaumuksenaan esittänyt Pobedonostsevin lausunnon, että "valtiosääntö on meidän aikamme suuri valhe". Siitä huolimatta semstvokongressien toimisto 2 p. marraskuuta kääntyi Witten puoleen ja lupasi hänelle kannatusta seuraavilla ehdoilla: perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsuminen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella, luvattujen vapauksien pikainen toteuttaminen ja kaikkien valtiollisten rikoksentekijäin armahtaminen. Witte hylkäsi ne, ja siten syntyi tilanne, jota "Työväenedustajien Pietarin neuvoston Tiedonannot" kuvasi seuraavaan tapaan: "Annettu on kokoutumisvapaus, mutta sotajoukot ympäröivät kansankokouksia. Annettu on puhevapaus mutta sensuuri on jäänyt voimaan. Annettu on tieteen vapaus, mutta korkeakoulut ovat sotamiesten miehittämät. Annettu on henkilökohtainen koskemattomuus, mutta vankilat ovat täpötäynnä vangittuja. Annettu on Witte, mutta Trepov on jäänyt. Annettu on valtiosääntö, mutta itsevaltius on jäänyt. Kaikki on annettu, eikä mitään ole annettu." Sille politiikalle, jonka Witte aloitti ja jota hänen seuraajansa ministeripresidentin virassa aina vuoteen 1907 jatkoivat, antoi jo silloin professori Max Weber Heidelbergissa sattuvan ja Venäjällä usein toistetun nimityksen "_valeperustuslaillisuus_".

Tieto vapausmanifestista tunki suhteellisen nopeasti _venäläiseen kylään_, ja talonpojat käsittivät sen tsaarin antamaksi luvaksi maatilojen ryöstämiseen. Marraskuun kuluessa poltettiin valtakunnan sisäosissa kolmatta tuhatta herraskartanoa, maa julistettiin talonpoikien omaksi ja omistajat karkoitettiin kaupunkeihin. Witte ei pyytänyt sotaministeriöltä apua kapinallisia kyliä vastaan, pelosta että "sotamiehenpukuun puetut talonpojat" kieltäytyisivät ampumasta "talonpoikia, joilla ei ollut yllään sotamiehenpukua". Mutta agraarilevottomuudet tuottivat hänelle raskasta surua, ei valtiollisista syistä -- ne ajoivat vastustusmielisen aateliston hallituksen helmaan --, vaan kansantaloudellisista. Hän valmistutti entisellä apulaisellaan N. Kutlerilla, jonka hän oli tehnyt maatalousministeriksi, erään lakiehdotuksen, joka edellytti maanluovutusta talonpoikien hyväksi kaikkien veronmaksajien kustannuksella. Talonpoikien pikaiseksi tyydyttämiseksi hän sai aikaan uuden manifestin 16 p:ltä marraskuuta, joka antoi anteeksi puolet kaikista verorästeistä ja lunastusmaksuista 1 p:stä tammik. 1906 lukien ja vuoden 1907 alusta kokonaan vapautti Venäjän talonpojat maksamasta takaisin velkaansa valtiolle vuonna 1861 saamastaan maasta.

Vapausmanifestin vaikutus _sotajoukkoon ja laivastoon_, jossa jo kauan oli vallinnut mieltenkuohua, ilmeni lukuisissa sotilaskapinoissa Kronstadtissa, Kiovassa, Sevastopolissa ja Vladivostokissa ynnä muissa Siperian kaupungeissa. Siellä ei puuttunut valtiollisia karkoitettuja, jotka osasivat innostuttaa Mandshurian onnettomista taisteluista palaavia sotilasjunia tsaarillisen hallituksen kukistamiseen. Hallitus, s.o. tässä tapauksessa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, tarttui Europan Venäjällä tarmokkaasti asiaan, kukistaen sotilas- ja merimieskapinat, joista sosiaalivallankumoukselliset olivat paljon toivoneet.

Pietarin _työväenedustajien neuvosto_, joka oli kasvanut 562 jäsenen suuruiseksi, alkoi tuntea olevansa kuin hallitus. Se antoi lakeja työajasta ja työpalkasta, asetti työmiehistä kokoonpannun sovitteluviraston ja tehtaantarkastuksen, otti veroja työnantajilta, perusti työväenklubeja sekä lähetteli virkamiehensä toisiin teollisuuskaupunkeihin perustamaan Pietarin mallin mukaan työväenneuvostoja. Eräs sosiaalivallankumouksellisten järjestämä _talonpoikaisliitto_ ja rautatieläisliiton Pietarin keskuskomitea astuivat läheiseen yhteyteen tuon "vastahallituksen" kanssa. Marraskuun 15 p. käski korkea neuvosto tehdä uuden yleislakon vastalauseena sen johdosta, että Kronstadtin kapinoitsijat oli annettu sotaoikeuden tuomittaviksi, sekä sen johdosta, että koko Puola oli julistettu sotatilaan. Yleislakko ei onnistunut. Vain Pietarissa ja Itämeren-maakunnissa noudatettiin uuden esivallan käskyä, muualla Venäjällä käskykirjeellä ei ollut mitään vaikutusta, niin että neuvosto itse 20 p. marraskuuta peruutti sen.

Samaan aikaan, marraskuun 19:nnestä 26:nteen päivään, piti Moskovassa kokouksiaan uusi _semstvo- ja kaupunkikongressi_, jonka odotettiin julistautuvan perustuslakia-säätäväksi kokoukseksi. Enemmistö ei kuitenkaan uskaltanut astua tätä askelta. Kongressia säikähdyttivät maaseuduilla tapahtuvat maatilapogromit sekä se seikka, että samaan aikaan istuva talonpoikaiskongressi päätöslauselmissaan hyväksyi ne, sitä huolestutti edelleen köyhälistön diktatuurin uhkaava aave, jota kaupunkien työväenneuvostot edustivat, ja se päätti sentähden kannattaa Witten kabinettia samoilla ehdoilla, jotka kongressin toimisto jo 2 p. marraskuuta oli asettanut. Maassa vallinnut taistelunhaluinen mieliala kutistui intohimoiseksi kinasteluksi siitä, oliko tämä kongressin päätös ilmoitettava ministeripresidentille lähetystöllä vaiko vain kirjeellä. Lopulta enemmistö päätti, että oli käytettävä lähetystön muotoa, vaikka Miljukov piti sitä alentavana. Se ei ollut alentavaa kongressin arvolle, mutta kyllä Witten menettely, joka antoi lähetystön kolmatta viikkoa odottaa vastausta. Ministeripresidentti keskusteli juuri silloin lokakuulaisten johtajien, Gutshkovin, kreivi Heydenin ja Shipovin kanssa heidän astumisestaan kabinettiin. He asettivat ehdoksi epärehellisen Pjotr Durnovon poistumisen, mihin Witte ei suostunut.

Vallankumous saavutti kohopisteensä joulukuun alussa. Kiovassa, Moskovassa, Harkovissa ynnä muissa teollisuuskaupungeissa vallitsivat Pietarin mallin mukaiset työväenneuvostot. Riiassa eräs hallitsevan "liittovaltiokomitean" kokoonkutsuma Kuurinmaan ja eteläisen Liivinmaan talonpoikaisista kunnanedustajista kokoonpantu kongressi mielipiteenään lausui, että Latvia oli irroitettava Venäjän valtakunnasta. Sen johdosta alettiin maaseuduilla perustaa itsenäisiä paikallistasavaltoja, joiden oli määrä yhtyä liitoksi Sveitsin mallin mukaan. Saksalainen asujamisto karkoitettiin murhalla ja palolla -- 118 kartanoa paloi siinä poroksi -- maalta ja pienistä kaupungeista. Sen mukana pakenivat ne harvat venäläiset virkamiehet, jotka uskalsivat kieltäytyä tunnustamasta uutta hallitusvaltaa. Joulukuun 5 p. julistettiin sotatila Liivinmaalla, niinkuin jo aikaisemmin Kuurinmaalla. Se oli puhdas paperitoimenpide, sillä sotaväki peräytyi samaan aikaan "patruunain puutteesta", osittain taistelutta, osittain kahakoiden paikallisen miliisin kanssa, Riikaan, Mitauhun ja Libauhun, missä vielä vallankumouksellisten kansanvirastojen ohessa muutamat venäläiset virkakunnat kansanliikkeen painostuksen alaisina toimiskelivat. Tämän menestyksen vaikutuksesta vallankumousliike levisi virolaisten asumaan pohjoiseen Liivinmaahan sekä Viron kuvernementtiin ja johti täälläkin hurjiin maatilainhävityksiin.

Puolassa niinkuin Kaukasiassakin vallitsi valtiollinen ja yhteiskunnallinen sekasorto, hallituksen taistelu alamaistensa kanssa sekä eri kansallisuuksien ja yhteiskuntaluokkien taistelu keskenään, jota seurasi talojen, tehtaiden, koneiden ja tavarain hävitys. Tähän kansalaissodan pyörteeseen vedettiin myöskin ulkomaalaiset. Heidän omistusoikeuttansa loukattiin, heidän mieskohtaista turvallisuuttansa uhattiin. Mutta vain kaksi ulkovaltaa sekautui Venäjän sekasortoon: Turkki ja Ruotsi. Molemmat lähettivät sotalaivoja uhattujen alamaistensa suojaksi Batumiin ja Riikaan. Muut Europan vallat tyytyivät tuloksettomaan noottienvaihtoon. Liittotarjouksen muodossa Saksa lupasi Venäjän hallitukselle apua vallankumousta vastaan läntisissä rajamaissa. Tarjous torjuttiin, mutta myöhemmin Venäjän diplomatia sangen taitavasti käytti sitä Saksaa vastaan venäläis-englantilaisissa neuvotteluissa.

Suomessa, missä muuan tsaarin manifesti 4 p:ltä marraskuuta oli palauttanut voimaansa vanhan valtiosäännön ja kumonnut kaikki Bobrikovin laittomat asetukset, vallitsi kyllä ulkonainen rauha. Mutta kun venäläinen kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, suomalaisten pyytämänä ja kapinallisten venäläisten sotamiesten pakottamana oli poistunut Helsingistä, näytti Venäjän valta tässä rajamaassa olevan lopussa.[17]

Venäjän yhteys Itä-Siperian ja Mandshurian kanssa oli Krasnojarskin ja Tshitan neuvostotasavaltojen kautta katkaistu. Jo taivuttivat hallinto- ja lainkäyttövirkamiehet, sotajoukon ja laivaston upseerit sekä papit alttarin edessä päätänsä uuden valtiaan, voitokkaan vallankumouksen edessä.

Silloin tuli hallitukselle viimeisessä hetkessä apua, kun _Lenin_ tarttui tapausten kulkuun. Genevestä hän oli rientänyt Pietariin, painaakseen voittavaan vallankumoukseen henkensä leiman. Varmana siitä, että tsaarivalta jo oli kuoleman kielissä, hän kutsui kannattajansa säälimättömään taisteluun "paljoa vaarallisempaa vihollista", vapaamielistä porvaristoa vastaan. "Jota enemmän kansan kannattama se nyt on, sitä vaarallisempi se meille tulevaisuudessa on oleva", hän julisti ja suositti tehokkaimpana aseena sitä vastaan panettelua. Hän moitti sanomalehdessä "Novaja Sisnj" (Uusi elämä) kadettipuoluetta siitä, että se oli kavaltanut kansan asian ja myynyt itsensä Wittelle, virkavallalle ja aatelistolle. Ja työväenedustajien Pietarin neuvostossa sen varapuheenjohtaja, Bronstein-Trotski, Leninin valtuuttamana itämaisella intohimolla ja huitovalla kaunopuheisuudella saarnasi oppia "vallankumouksen keskeytymättömyydestä", kunnes olisi saavutettu lopullinen tarkoitus -- köyhälistön diktatuuri.

Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Witten kaikki rauhoittamistoimenpiteet eivät olleet voineet padota yhä korkeammalle kohoavaa vallankumouksen aaltoa, niin _Durnovo_ otti johdon kabinetissa. Hän "ei tahtonut ainoastaan voittaa vallankumousta, vaan musertaa sen tomuksi". Sopusoinnussa uuden politiikan kanssa Witte torjui luotansa vapaamielisen porvariston tarjoaman kannatuksen. Joulukuun 14 p. hän kongressilähetystölle kirjallisesti ilmoitti, ettei voinut suostua asetettuihin ehtoihin. Siitä huolimatta hän semstvojen ja kaupunkien edustajilta odotti, että he silloisessa kriitillisessä tilanteessa asettuisivat hallituksen puolelle isänmaanrakkaudesta ja itsensäsäilytysvaistosta.