Chapter 17
Kuropatkinin ennenaikaisten voitonsanomien vaikutuksen alaisena Trepov sepitti _manifestin_, jonka tsaari maaliskuun 3 päivän aamuna välinpitämättömänä allekirjoitti, ja jonka hän neuvonantajansa kiihkeän kehoituksen johdosta heti käski julkaista. Siinä Nikolai II julisti kansalleen, että hän "autokraattisen valtansa lipun alla oli johtava valtakunnan kaikista vaikeuksista uuteen, hävittämättömään valtaan", ja kehoitti kaikkia "tosi-venäläisiä miehiä" yksimielisyyteen ja sisäisen vihollisen vastustamiseen. Saatuaan siitä tiedon Bulygin, mukanaan kolme ministeriä ja tsaarillisen tahdon ilmaisun luonnos, riensi ylimääräisellä junalla Pietarista Tsarskoje Selohon. Hän pyysi heti saada eronsa tai sitten vastamanifestin hyväksymistä heti paikalla. Välinpitämättömästi Nikolai II allekirjoitti toisen asiakirjan. Tässä "_Reskriptissä sisäasiainministerille_" tsaari kansallensa kertoi, että hänellä jo kauan oli ollut aikomus kutsua kokoon neuvottelevalla vallalla varustettu kansaneduskunta ja että hän nyt katsoi ajan siihen tulleen. Neuvottelemaan tahtonsa toteuttamisesta hän oli asettava erityisen Bulyginin johdossa olevan komitean. Toinen manifesti ilmestyi iltapäivällä Pietarin kaduille, missä sen merkitystä heti kansanjoukoissa pohdittiin, uudistusesityksiä tehtiin ja niistä tuumiskeltiin. Ohjataksensa kansan intohimoisen puhekiihkon järjestetyille raiteille Bulygin piti vielä kolmannen tsaarillisen tahdonilmaisun välttämättömänä. Illalla lisälehdet levittivät "_Ukaasia senaatille_". Siinä Nikolai II myönsi kaikille semstvojen ja kaupunkien edustajien kokouksille, samoin yhdistyksille, oikeuden pohtia parannusehdotuksia ja lähettää niitä hallitukselle. Itsehallintoelimet kaupungeissa ja maalla ja ennen kaikkea yhdistykset käyttivät heti myönnettyä lupaa niin runsaassa määrin, että Bulygin jo huhtikuussa koetti tukkia hänen päällensä satelevien uudistusehdotusten paperitulvaa sillä, että hän poliisille annetulla sitä "selventävällä" määräyksellä kumosi senaatille annetun ukaasin.
Tieto Mukdenin tappiosta teki valtavan vaikutuksen kansaan ja edisti vallankumouksellista mielialaa. Vanhoillisissa piireissä vaadittiin sisäpoliittisista syistä viipymätöntä rauhantekoa. Maaliskuun 27 p. pidettiin Moskovan pörssisalissa isovenäläisten tehtailijain yksityisluontoinen kokous. He päättivät pyytää hallitusta heti lopettamaan sodan, vaikkapa Sahalinin ja Vladivostokin luovuttamisen hinnalla. Mutta Nikolai II, jonka synnynnäistä itsepäisyyttä lisäsi tietämättömyys todellisista olosuhteista, ei tahtonut myöntyä, ennenkuin viimeinen valtti, mikä Venäjällä vielä oli käytettävissä, _Itämeren laivasto_, oli lyöty pöytään. Ensimmäinen laivasto-osasto, joka oli kokoonpantu uudenaikaisista taistelulaivoista ja vanhentuneista risteilijöistä, oli vasta 15 p. lokak. 1904 lähtenyt liikkeelle Libausta. Se oli liian myöhäistä, koska Port Arthuria jo piiritettiin; se oli liian aikaista, koska jään saartama Vladivostokin satama vasta huhtikuussa 1905 oli avoinna laivastolle. Sen päällikkö oli vara-amiraali _Roshdestvenski_, joka oli hyvä merimies ja urhokas upseeri, mutta vailla voittoa-antavaa uskoa pitkän matkansa menestykseen. Liian hyvin hän tunsi laivastonsa monet heikkoudet, miehistön puuttuvan ampumataidon ja merikelpoisuuden, palvelukseen kutsuttujen ja useinkin väkisin laivoihin tuotujen reserviläisten vallankumouksellisen mielialan. He yrittivät karata kaikissa hiilenottopaikoissa ja rikkoivat alituisesti laivastossa vallitsevaa kovaa kuria, ja sen johdosta oli heitä vastaan ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Aiheeton, mutta yhä jatkuva japanilaisten torpedoveneajajien pelko johti heti retken alussa yölliseen välikohtaukseen Dogger-matalikolla, missä englantilaisia kalastajalaivoja pidettiin vihollislaivoina ja ammuttiin. Englannissa syntynyttä mieltenkuohua lievensi kyllä melkoisten rahasummien maksaminen surmansa saaneiden kalastajien omaisille, mutta Venäjän laivaston täytyi jonkin aikaa mukautua siihen nöyryytykseen, että sitä seurasi ja valvoi muuan brittiläinen laivasto-osasto. Port Arthurin antautumispäivänä laivasto meni ankkuriin S:te Marien lahteen Madagaskarin koillisrannikolla ja sai pian senjälkeen lisävoimia toisesta laivasto-osastosta. Kolmas oli vielä Libaussa varusteilla. Roshdestvenskin mielipide, jonka hän useampaan kertaan ranskalaista kaabelia myöten lähetti Pietariin, oli se, että Port Arthurin kukistumisen jälkeen Venäjän laivaston tuli jäädä Intian valtamerelle ja että sitä oli käytettävä vain uhkauskeinona rauhanneuvotteluissa. Mukdenin taistelun jälkeen hän pontevasti uudisti ehdotuksensa, mutta sai tsaarilta täsmällisen käskyn jatkaa matkaansa Itään, odottamatta kolmannen osaston saapumista, joka vasta 19 p. helmikuuta oli lähtenyt Libausta. Roshdestvenskin täytyi vastoin parempaa tietoansa totella. Maaliskuun 16 p. hän lähti Madagaskarista, ja kulki laivastoineen Tyynelle valtamerelle tuhoansa kohti.
Sillävälin kuin hallitus teki sisäpolitiikan suunnan riippuvaksi tulevan meritaistelun epävarmasta tuloksesta, sosiaalivallankumoukselliset, läheisesti liittyen "vapautusliittoon", järjestelivät vallankumousta edelleen. Pääkeinona oli ammatillisten yhdistysten perustaminen. Niinkuin taikaiskusta syntyi kaikissa kaupungeissa asianajajien, lääkärien, sanomalehtimiesten, opettajien ynnä muiden vapaiden ammattien edustajien yhdistyksiä. Niihin liittyivät sitten varsinaiset ammattikunnat, joista melkein kaikki olivat syntyneet Pietarin punaisen sunnuntain tekemästä vaikutuksesta. Muutamat liitot ajoivat myöskin ammatillisia tarkoituksia, mutta useimmat vain puhtaasti valtiollisia. Noiden monien tuhansien "ammattikuntien" yhdenmukaista johtoa varten perustettiin Pietarissa 21 p. toukokuuta "liittojen liitto". Johtavassa komiteassa oli enemmistö sosiaalivallankumouksellisilla, jotka lähettivät maakuntaan julistuksia, ohjeita ja käskyjä. Tämän vallan julkisesti jäseniä kokoavan ja vaikuttavan "liittojen liiton" tavallisin taistelukeino oli sellaisten henkilöiden ja laitosten boikottaus, jotka eivät tahtoneet yhtyä yleiseen liikkeeseen. Siinä sivussa kävi salainen kiihoitus kasarmeissa ja sotalaivojen miehistön keskuudessa sekä sodassa olevan armeijan järjestelmällinen muokkaaminen sotaa ja itsevaltiutta vastaan tähdätyillä lentokirjasilla. Vihdoin käytettiin myöskin sosiaalivallankumouksellisten vanhaa taistelukeinoa, terroria, sellaisia virkamiehiä ja yhteiskuntapiirejä vastaan, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa vallankumouksellista liikettä vastaan. Muuan ylioppilaiden salainen komitea julisti Mukdenin taistelun jälkeen alituisen korkeakoululakon, ja tuhannet ylioppilaat syöksyivät täynnä innostusta ajan aallokkoon, vaikuttaakseen ja taistellakseen mukana "suuressa Venäjän vallankumouksessa".
Taantumuksellinen hallitus haki liittolaisia kansan joukosta. Se ei löytänyt mitään muita kuin vanhauskoiset, joita kuitenkin oli miljoonia, ja jotka olivat pysyneet uskollisina 17. vuosisadan valtiokäsitykselle. Voittaakseen heidät, joita hallitus tätä ennen oli raa'asti vainonnut, tsaari 30 p. huhtik. antoi _suvaitsevaisuusediktin_. Se salli eräin rajoittavin ehdoin siihen saakka rikoksena rangaistun eroamisen valtiokirkosta. Se myönsi vanhauskoisille vapaan jumalanpalveluksen ja heidän poliisin sulkemien "pyhien" hautausmaakirkkojensa avaamisen. Se otti heihin nähden käytäntöön uuden nimityksen "vanhojen kirkonmenojen noudattajat" virallisen pilkkanimen "raskolnikin" (= luopuneet) sijaan. Kun Nikolai II 1901 oli tullut "uskon lahjojen mestariksi ja hoitajaksi", niin suvaitsevaisuusedikti paransi siihen saakka tavallisen buddhalaisten nimityksen "pakana" tai "epäjumalanpalvelija" "lamalaiseksi".
Hitaasti kulkien, vähä väliä hiiliä ottaen, Roshdestvenskin laivasto japanilaisten häiritsemättä oli ennättänyt Etelä-Kiinan merelle, missä se 9 p. toukokuuta Honoré-lahdessa yhtyi kolmanteen laivastoon, joka oli vara-amiraali Nebogatovin johdossa. Viittä päivää myöhemmin yhtynyt laivasto, 30 suuren taistelulaivan vahvuisena, lähti pohjoista kohti vihollista vastaan. Korean salmessa _Togo_ tonniluvussa heikomman, mutta sotakelpoisuudessa paljoa etevämmän laivastonsa kanssa odotti lähestyvää vastustajaa. _Tsushiman_ saaren luona tapahtui 27 p. toukok. 1905 taistelu, josta tuli Japanin Trafalgar. Japanilaisten tykistön tarkkaan-osaava tuli murskaa Venäjän laivaston. Roshdestvenski haavoittuu ja lähtee torpedoveneessä palavasta lippulaivastaan, joka pian sen jälkeen uppoaa korkeaan aallokkoon. Hän itse joutuu Japanin vangiksi. Kolme risteilijää pelastuu pakenemalla etelään. Muu laivasto jatkaa, pahasti pilalle ammuttuna, matkaansa Vladivostokiin. Yölliset torpedovenehyökkäykset täydentävät tuhotyön. Auringon noustessa ei Itämerenlaivastossa ole enää kuin neljä linjalaivaa ja kaksi risteilijää. Sen johtaja on _Nebogatov_. Juuri häneltä oli Venäjällä odotettu sankaritekoja, koska Novoje Vremja oli ylistänyt häntä "Venäjän Nelsoniksi" ja jo ennakolta tuhlannut hänelle laakereita. Nebogatov oli hidasajatuksinen meribyrokraatti, jota hänen lääkärinsä oli kieltänyt kahvia juomasta, koska se oli hermostolle liian kiihoittavaa. Ymmärrettävästi hän ei siis voinut kestää meritaistelun tuottamaa kiihoitusta. Kun Togon nopeakulkuiset taistelulaivat ilmestyvät taivaanrannalle ja pian ovat saavuttaneet hitaasti puskuttavat Venäjän panssarilaivat, niin Nebogatov käskee vetää alas Andreaan-lipun. Taistelutta hän jättää Itämeren-laivaston jäännöksen viholliselle; Japani on saanut voiton, joka kohottaa sen suurvallaksi.
Kesäkuun 8 p. tsaari mielihyvällä vastaanottaa Yhdysvaltojen presidentin hänelle tarjoaman rauhanvälityksen.
* * * * *
Tsushiman taistelun musertavan vaikutuksen alaisena oli Moskovassa kesäkuun alussa koolla eräs semstvokongressi, johon otti osaa myöskin muutamien kaupunkien edustajia. Yksimielisesti kokous päätti lähetystöllä kääntyä tsaarin puoleen ja hänelle pontevasti ja suoraan ilmaista maan mielipiteen "hänen neuvonantajiensa rikoksellisista virheistä ja huolimattomuudesta", joka oli saattanut valtakunnan onnettomaan sotaan, sekä tehdä vaatimuksia uhkaavan kansalaissodan välttämiseksi. Mutta ei ollut helppoa päästä mieskohtaisesti hallitsijan puheille. Venäjän valtiaaksi oli tullut kesäkuun 5 p. sisäministerinapulaiseksi koroitettu kenraalimajuri _Trepov_, jonka vallan alaiseksi oli alistettu valtakunnan koko poliisivoima. Hänen nimellinen esimiehensä Bulygin työskenteli tsaarin käskystä yksinomaan vaalilain valmistamisessa, joka oli perustuva säätyjakoon ja takaava enemmistöltään monarkkisen ja hallitsijalle uskollisen kansaneduskunnan valitsemisen. Pitkien keskustelujen jälkeen Trepov antoi suostumuksensa siihen, että tsaari ottaisi vastaan semstvolähetystön Pietarhovissa 19 p. kesäkuuta. Sen puolesta esiytyi puhujana Moskovan filosofianprofessori _Sergei Trubetskoi_. Hän viittasi uhkaavaan vallankumoukseen, joka oli torjuttavissa vain kutsumalla viipymättä kokoon luvattu kansaneduskunta yleisen ja yhtäläisen, mutta ei säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden pohjalla sekä myöntämällä heti puhe-, paino- ja kokoutumisvapaus.
_Nikolai II_ vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä kansaneduskunnan kokoonkutsumista. Hänen hallitsijatahtonsa, että kansan valittuja oli kutsuttava olemaan mukana työssä valtakunnan hyväksi, oli horjumaton; joka päivä hän työskenteli tämän tehtävän toteuttamiseksi.
Kahta viikkoa myöhemmin, 4 p. heinäkuuta, Nikolai II Pietarhovissa otti puheilleen erään _vastalähetystön_. Sen johtajana oli kreivi _Sheremetjev_, joka puheessaan huomautti, että kansaneduskunta ei ollut kansan, vaan säätyjen valittava, ja että sillä tuli olla vain neuvoa-antava valta. Hänen jälkeensä kreivi _Aleksei Bobrinski_, semstvon jäsen ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, selitti, että Moskovan kongressin lähettämä lähetyskunta oli rohjennut puhua Venäjän koko semstvon nimessä, johon sillä ei ensinkään ollut ollut oikeutta. Tämän lähetystön takana ei ollut vähempi määrä semstvomiehiä kuin edellisen. Se pyysi tsaaria myöntämään säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden. Vielä pontevammin puhui sitten eräs Orelin semstvomies, _Narishkin_: me emme halua mitään kansanherruutta tsaarillisen itsevaltiuden sijaan, me emme tahdo mitään parlamenttia, vaan vanhavenäläisen "semski soborin". Lopuksi puhui vielä muuan pikkuporvari "kaikkien venäläisten tehtaantyömiesten nimessä" ja muuan kylän esimies "koko talonpoikaisväestön" nimessä, vakuuttaen niiden alttiutta antamaan kaikkensa, jotta Japanista saataisiin voitto ja järjestys palautettaisiin.
_Nikolai II_ vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä vanhan valtiollisen järjestyksen säilyttämistä, sillä "vain sellainen valtakunta oli vahva ja luja, joka pyhänä säilytti menneisyyden perinnön. Hän oli siinä suhteessa syntiä tehnyt, ja siitä todennäköisesti Jumala valtakuntaa rankaisi."
Vastalähetystön ja sille annetun vastauksen synnyttämä mieltenkuohu sai äänekkään vastakaiun uudessa _semstvokongressissa_, joka pidettiin Moskovassa heinäkuun 19:nnestä 22 päivään ja johon myöskin kaikki suuremmat kaupungit olivat lähettäneet edustajansa. Täällä kaikuivat kuuroille korville kaikki maltillisten äänet -- myöhemmin lokakuulaisten, niinkuin kreivi Heydenin, Gutshkovin, Shipovin, Orelista kotoisin olevan Stabovitshin. Suuri enemmistö, jota johtivat vapautusliiton jäsenet -- Petrunkevitsh, Muromtsev, Miljukov -- vaati jyrkästi parlamentillista hallitusmuotoa, jonka kuitenkin tuli kansanvaltaisuudessa voittaa Englannin esikuva. Muuan nuori intoilija vaati, kokouksen osoittaessa myrskyistä suosiota, yleistä, yhtäläistä, välitöntä ja salaista äänioikeutta myöskin venäläiselle naiselle, jota hän syvästi kunnioitti, "koska hän hengensuuruudessa ja valtiollisessa älyssä oli paljoa etevämpi kaikkien muiden kansojen naisia". Johtava kongressikomitea tiesi kyllä varsin hyvin, että toistaiseksi oli mahdotonta toteuttaa sellaisia vaatimuksia, eikä uskonut Venäjän talonpoikaisnaisten valtiolliseen älyyn, joista 90 % ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta se antoi sen taktillisen näkökohdan määrätä kantansa, että jota enemmän vaadittiin, sitä suurempi oli oleva hallituksen valtiollisten myönnytysten vähin määrä. Trepovista kuitenkin tämä jo meni liian pitkälle. Uhkaamalla poliisin sekautumista hän ennen aikojaan ajoi kongressin hajalle.
Sillävälin vallankumouksen hyökyaalto kulki tietänsä edelleen. Laajan valtakunnan eri osissa, Volgan kuvernementeissa niinkuin Itämeren-maakunnissa ja hedelmällisessä mustan mullan seudussa, talonpojat sadon korjattuaan ajoivat tilanomistajat kodeista ja konnulta, joko käyttäen ryhmysauvaa tai ilman, ja jakoivat maan ja maanviljelyskaluston keskenään. Monin paikoin he tekivät sen hyvässä uskossa oikeuteensa, kuultuansa erään "tsaarillisen manifestin", jonka heille luki jokin maata-kiertävä vallankumouksellinen ylioppilas suuresta, leveällä kultareunalla varustetusta paperista. Pahempi oli, sen ulkomailla tekemän vaikutuksen johdosta, sosiaalivallankumouksellisten lietsoma _Mustanmeren-laivaston kapina_. Suurin taistelulaiva "Ruhtinas Potemkin" nosti 28 p. kesäkuuta punaisen lipun ja ilmestyi tykkejänsä jyrisyttäen Odessan edustalle. Hallituksen onneksi kapinaannousseet merimiehet, heitettyänsä upseerinsa yli laidan, tyytyivät rannalla olevien tavaramakasiinien ryöstämiseen, jossa sataman roskaväki oli heillä apuna, sekä kansankokousten pitämiseen, joiden rajua puhevapautta suojelivat panssarilaivan tykit. Upseereilla miehitettyjä torpedoveneitä lähti Feodosiasta merelle, ampuakseen upoksiin tuon "uivan punaisen tasavallan". He löysivät sen kauan etsittyään Konstanzasta, missä kapinoitsijat, kymmenen päivää harhailtuaan, olivat antaneet laivansa Romanian virastojen haltuun ja sitten, jaettuaan keskenään laivakassan, hajautuneet pitkin maailmaa. Menettämättä sotalaivaa maajoukot kukistivat Libaun (29 p. kesäk.) ja Kronstadtin (30 p. kesäk.) merimieskapinat. Kesällä puhkesi julkinen _vallankumous_ Kaukasiassa, Puolassa ja Itämeren-maakunnissa, ja siihen hallitus vastasi julistamalla sotatilan Varsovassa, Lodsissa, Kaukasiassa ja Kuurinmaalla. Mutta tämä sotatila jäi monin paikoin sotaväen puutteessa vain paperille, ja vallankumousliike rajamaissa vain kiihtyi, ollen kokoomukseltaan erottamaton yhdistelmä kapinaa tsaarivaltaa vastaan sekä luokka- ja kansallisuustaistelua.
Japanin kanssa aloitettavia _rauhankeskusteluja_ johtamaan tsaari 14 p. heinäkunta nimitti sopivimman miehen, mitä hänellä siihen oli käytettävissään, entisen rahaministerin _Witten_, sekä toiseksi valtuutetukseen Itä-Aasian parhaan tuntijan, entisen Tokion-lähettilään, parooni _Rosenin_, jonka varoittajanääni aikaisemmin oli halveksien jäänyt kuulematta. Elokuun 8 p. neuvottelut alkoivat Portsmouthin pienessä merikaupungissa New Hampshiressa, ja sillävälin sota yhä jatkui. Japanilaiset valloittivat _Sahalinin_, sillävälin kuin Linevitsh turhaan paraadeilla, puheilla ja pienillä, aina huonosti menestyvillä hyökkäyksillä koetti täyttää armeijansa taisteluinnolla. Epätoivoisesti hän sähkötti Wittelle, että hänen mistä hinnasta hyvänsä tuli tehdä rauha, sillä huolimatta yhä uusista Venäjältä lähetetyistä apujoukoista ei ollut luottamista Mandshurian sotajoukkoon. Se oli väsynyt sotaan ja oli tullut vallankumousmieliseksi, valmiiksi käymään pistimet ojossa upseeriensa kimppuun. Kun Englanti niinkuin Amerikkakin kielsi Japanilta rahaa sodan jatkamiseksi, niin 5 p. syyskuuta tehtiin _rauha_ niillä ehdoilla, jotka Witte oli ilmoittanut viimeiseksi myönnytykseksi: luovutettiin Liautung-niemimaa ja siinä Port Arthurin ja Daljnin satamat, Itä-Kiinan radan eteläosa sekä puolet Sahalinin saaresta; tunnustettiin Japanin yliherruus Koreassa, myönnettiin Japanin alamaisille kalastusoikeuksia pitkin Ussurin-rannikkoa sekä sotakorvausta nimellä: Japanissa olevien venäläisten sotavankien elatuskustannusten korvaus. Eräässä salaisessa pykälässä Venäjä sitoutui supistamaan Vladivostokissa olevan laivastonsa muutamiin keveihin risteilijöihin ja torpedoveneisiin.
Siihen päättyi tämä Venäjältä niin onnettomasti käynyt siirtomaasota, joka paitsi siihenastisen Itä-Aasian päävallanaseman menettämistä maksoi valtakunnalle virallisten tietojen mukaan 2 1/2 miljaardia ruplaa ja kolmattasataa tuhatta ihmishenkeä.
Sillävälin sisäministeri Bulygin oli saanut valmiiksi lakiehdotuksen kokoonkutsuttavaa _kansaneduskuntaa_ varten. Jaettuina kolmeen kuuriaan oli talonpoikien, kaupunkiporvarien ja suurtilanomistajien määrä valita valitsijoita, jotka sitten keskuudestaan lähettäisivät edustajia _valtakunnanduumaan_, joka toisena neuvottelevana kamarina astuisi valtakunnanneuvoston rinnalle. Ei asukasluku, vaan asukasten kieli määräsi edustajien lukumäärän eri kuvernementeissa, "vierasheimoisten" vaikutusvallan heikontamiseksi duumassa. Tärkeän kysymyksen, mikä noista kolmesta säädystä oli saava enemmistön parlamentissa, Bulygin oli ratkaissut talonpoikien eduksi. Heidän osakseen tuli 43 % kaikista valitsijamiehistä, 34 % suurmaanomistukselle ja 23 % kaupunkien porvaristolle.
Elokuun alussa eräs "erityinen komitea", joka oli kokoonpantu suuriruhtinaista, oppineista, ministereistä ynnä muista arvohenkilöistä tsaarin itsensä ollessa esimiehenä, Pietarhovissa tutki Bulyginin luonnosta. Nikolai II ilmoitti, että valtakunnanduuma ei saanut rajoittaa hänen rajatonta hallitsijavaltaansa. Neuvonantajat vakuuttivat, että se pysyisi supistamattomana, koska duumallakin samoin kuin valtakunnanneuvostolla oli oleva vain oikeus antaa lausuntonsa lakiehdotuksista. Vain yksi vastusti, kenraali Trepov. Hän oli tullut huomaamaan olleensa väärässä arvioidessaan vallankumouksellisen liikkeen merkitystä eikä enää tahtonut rauhoittaa sitä sapelilla vaan uudistuksilla. Duuma, niin hän sanoi, tulisi huolimatta kaikesta sen oikeuksien supistamisesta rajoittamaan tsaarin yksinvaltaa. Asiain ollessa nykyisellä kannalla tämä onnettomuus ei kuitenkaan ollut vältettävissä. Tsaari hätkähti. Pitikö hänen koroittaa valtakunnanlaiksi mitä hän julkisesti oli tuominnut "mielettömiksi haaveiksi". Maanviljelysministeri Schwanebach keksi vakuuttavan vastaväitteen: Jumala rajoitti kuitenkin hänkin valtaansa antamillaan luonnonlaeilla ja pysyi siitä huolimatta taivaan ja maan kaikkivaltiaana hallitsijana. Sen johdosta tsaari suostui valtakunnanduuman kokoonkutsumiseen sillä ehdolla, että hän edelleen käyttäisi kaikkivaltansa ulkonaista merkkiä, arvonimeä "samodershets". Tämä antoi sitten aihetta paljoon riitaan. Venäläinen sana "samodershets" (itsevaltias) on sananmukainen käännös kreikankielen sanasta _autokrator_ ja sen oli tähän asti ymmärretty merkitsevän rajatonta hallitsijavaltaa. Toiselta puolen venäläiset historioitsijat, niinpä myöskin Pietarhovin neuvotteluihin osaaottava historianprofessori Kljutshevski, olivat todistaneet, että Moskovan suuriruhtinas Ivan III, joka ensimmäisenä Venäjän hallitsijana, kun tatarien ies oli murrettu, v. 1480 oli ottanut käytäntöön tämän arvonimen, sillä vain oli tahtonut ilmaista "suvereniteetin" käsitteen. Eräästä mieskohtaisestakin syystä vanhan arvonimen säilyttäminen oli Nikolai II:lle mielenkiintoinen. Hänen oli 1894 täytynyt kuolevalle isälleen luvata elinikänsä pitää kiinni "samodershaviesta" (itsevaltiudesta).
Toinen pääkysymys, oliko talonpojille vaiko maata-omistavalle aatelistolle annettava useimmat sijat valtakunnanduumassa, hajoitti komitean kahteen leiriin. Suuriruhtinaat Vladimir Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh lausuivat julki syvän suuttumuksensa hallitusta-vastustavasta aatelisjoukkueesta, ruhtinasten Trubetskoin, Galitsinin, Dolgorukovin, Shahovskoin ynnä muiden "röyhkeistä" puheista viimeisessä Moskovan semstvokongressissa, jossa he muiden aatelisten suurtilanomistajien kanssa olivat Venäjälle vaatineet kansanvaltaista valtiosääntöä. Vain isovenäläisillä talonpojilla oli muka vielä tallella valtiota-säilyttävä mielensä; heidän edustajilleen oli sentähden annettava ratkaiseva sana valtakunnanduumassa.
Talonpojat yksin, lisäsi Pobedonostsev, eivät tänä sekasorron aikana ole naamaansa muuttaneet.
Taantumukselliset aateliston edustajat, kreivi A. Bobrinski ja Strukov, vastustivat; ministereistä vain Kokovtsov; hän viittasi talonpoikien tietämättömyyteen ja valtiolliseen kehittymättömyyteen, joka teki heidät "vahaksi yllyttäjien käsissä".
Muut virkavaltiaat sekä historiantutkija Kljutshevski yhtyivät suuriruhtinaihin. Senaattori Narishkin meni niin pitkälle, että väitti, että luku- ja kirjoitustaidottomilla, mutta vanhoillisilla talonpojilla oli laajempi maailmankatsomus kuin sivistyneillä ja "eepillisen puheen lahja".
Ratkaisevaa Nikolai II:lle oli slavofiilisen historioitsijan Pavlovin todistelu: oikeauskoisen kirkon pyhimysten joukossa oli myöskin yksi lukutaidoton. Jos sellainen mies kelpasi taivaaseen, niin hän oli kyllin hyvä myöskin duumaan.
Bulyginin ehdotus julkaistiin 19 p. elokuuta valtakunnanlakina ja määrättiin, että vaalit valtakunnanduumaan oli toimitettava viimeistään tammikuussa 1906.
Uusi Moskovassa syyskuun 23:nnesta 28:nteen päivään pidetty _semstvo- ja kaupunkikongressi_ hylkäsi yksimielisesti Bulyginin vaalilain "taantumuksellisena epäsikiönä" ja vaati vielä kerran kiivaasti päättävällä oikeudella varustettua sekä yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalin perustuksella valittua kansaneduskuntaa. Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toimeenpanovaliokunta päätti suorastaan lapsellisella viattomuudella panna pontevan vastalauseen vaalilakia vastaan -- boikottaamalla duumavaaleja! Suurempaa mielihyvää he eivät olisi voineet hallitukselle tuottaa, sillä kansa, tuo talonpoikien harmaa joukko, ikävöi kiihkeästi "suurta sanaa suuressa kokouksessa", ääneensä valittaakseen virkamiesten sorrosta ja uhkaavasti vaatiakseen "maata ja vapautta".