Chapter 16
Japanille taistelu tsaarivaltakunnan kanssa merkitsi kansansotaa, jolla tahdottiin kostaa Port Arthurin anastuksesta ja hankkia nousevan auringon maalle suurvalta-asema Itä-Aasiassa; Venäjälle se merkitsi siirtomaasotaa, jommoisia se usein oli käynyt, tällä kertaa vain tavallista suurisuuntaisempaa. Hallituksen ja sen sanomalehdistön kaikin keinoin lietsoma isänmaallinen innostus kesti seitsemän kuukautta. Jalu-virran (1 p toukok.), Kintshoun ja Vafangkoun tappioita, Port Arthurin saartoa, vihollisen marssia Mandshuriaan, laivaston toimettomuutta pidettiin vähäpätöisinä välikohtauksina, jotka voivat hidastuttaa, mutta eivät estää sodan voitollista loppua. Tämä käsitys oli vallalla myöskin Länsi-Europan mannermaalla, jonka sanomalehdistö ei yleensä tuntenut Japania, ja jonka kabinetit antoivat ulkoministerin kopean kiertokirjeen 27 p:ltä huhtik. 1904 itseensä vaikuttaa, minkä mukaan "keisarillinen hallitus ei tulisi sallimaan minkäänlaista sekautumista minkään vallan puolelta niihin välittömiin keskusteluihin, joihin sotatoimien loputtua ryhdytään Venäjän ja Japanin kesken rauhanehtojen määräämiseksi". Maa-armeijan päälliköksi nimitetty sotaministeri _Kuropatkin_ nautti alussa Venäjän yleisön rajatonta luottamusta. Hänen usein uudistettu kehoituksensa kärsivällisyyteen otettiin luottamuksella vastaan. Hänellä oli suuren sotapäällikön maine, joka sotilaallisena kirjailijana oli kynällään todistanut vääräksi Moltken strategisen periaatteen "getrennt marschieren, vereint schlagen", että on erillään marssittava, mutta yhdessä taisteltava. Nyt hän saattoi miekalla todistaa oppinsa oikeaksi, sillä Japanin sotapäällikkö, marski _Ojama_, piti kiinni tästä "vanhentuneesta ja vaarallisesta periaatteesta". Sitävastoin Kuropatkin noudatti Benedekin sodankäyntitapaa vuodelta 1866. Hän ryhmitti joukkonsa lujaan asemaan Liaujangin luo ja lähetti kolmea eri tietä hyökkääviä kolmea vihollisarmeijaa vastaan suhteellisesti heikkoja voimia, jotka voitettiin. _Liaujangin_ luona oli yhtyneiden vihollisjoukkojen määrä murtua uudenaikaisen tekniikan kaikilla keinoilla rakennettuja linnoituksia vastaan. Senjälkeen Kuropatkin aikoi levähtää antaaksensa musertavan vastaiskun. Kuusipäiväisten ottelujen jälkeen taistelu 4 p. syyskuuta päättyi niinkuin Königgrätzin luona. Kahden japanilaisen armeijan urhokkaat eturintamahyökkäykset raukesivat, kun venäläiset sitkeästi pitivät puoliansa varustuksissaan, mutta kolmannen armeijan sivustahyökkäys Kurokin johdossa muutti taistelun, josta alussa oli näyttänyt koituvan voitto, peräytymiseksi. Se tapahtui täydessä järjestyksessä, sillä voittaja ei tarmokkaasti ajanut takaa voitettua vastustajaa, aivan kuin Königgrätzinkin luona.
Venäläisessä kylässä vallitseva mieliala oli alussa isänmaallinen ja sotaisa. Siellä sanottiin, että salakavala japanilainen tahtoi ottaa venäläiseltä talonpojalta hänen vähän maansa. Pitkällä lautatiematkalla sotanäyttämölle sotaan kutsuttu talonpoika oppi maantietoa. Himokkain silmin hän katseli kummallakin puolella rautatietä leviävää Siperian koskematonta metsä- ja heinämaata ja tarkasteli sitten ihmetellen Mandshurian silmänkantamattomia hirssipeltoja ja lukuisia kyliä, keltaisine ihmisineen, jotka puhuivat outoa kieltä. Ja yhä kauemmaksi kävi väsyttävä matka ahtaassa, likaisessa rahtivaunussa. "Me tahdomme puolustaa Venäjää, mutta emme Kiinaa! Mitä meitä koskevat japanilaiset, jotka asuvat niin etäällä kylästämme meren tuolla puolen!" Näin talonpoikaissotilaat kysyivät upseereiltansa. Nämä vastasivat hämillään, että nyt oli kysymys Venäjän kunnian, arvon ja valtiollisen valta-aseman puolustamisesta salakavalaa hyökkääjää vastaan. Mutta nämä olivat talonpojille tyhjiä sanoja. Ja niinkuin vetoomus imperialismiin petti, niin myöskin hurskas satu, että oli välttämätöntä taistella oikean uskon puolesta Japanin pakanuutta vastaan. Jokaisella kansalla on oma uskonsa, arvelivat talonpoikaissotilaat, pitäkööt keltaiset omansa, niin kuin me pidämme omamme. Kansa ei käsittänyt sodan tarkoitusta, ei sodankäyntitapaa, jonka mukaan jokainen hyökkäys ja jokainen menestyksellinen puolustus aina päättyi peräytymiskäskyyn. Isänmaallinen taisteluinnostus laimeni ja muuttui Liaujangin taistelun jälkeen vastakohdakseen.
Sodan pääaiheuttaja, _Plehwe_, ei tämän taistelun tapahtuessa, joka merkitsi hänen suunnitelmiensa raukeamista, enää ollut elossa. Heinäkuun 28 p. 1904 repi hänet palasiksi pommi, jonka sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimesta eräs ylioppilas heitti häntä vastaan. Se vähäinen vaikutus, minkä neuvonantajansa murha teki tsaariin, haihtui pian kokonaan iloisen perhetapahtuman johdosta. Elokuun 25 p. hänelle syntyi toivottu perintöruhtinas, kivulloinen lapsi, joka sai nimen _Aleksei_. Tilaisuus yleisellä valtiollisella armahduksella antaa merkki, että hallitussuunta oli muuttuva, jäi käyttämättä. Armomanifesti 6 p:ltä syyskuuta tuli vain kruununvarkaiden ja kruunun velallisten hyväksi.
Toista kuukautta kesti puolueiden taistelu tsaarin läheisyydessä sisäministerin seuraajasta. Vasta 8 p. syyskuuta tapahtui ratkaisu vapaamieliseen suuntaan. Ruhtinas _Svjatopolk-Mirski_, joka Vilnan kenraalikuvernöörinä oli herättänyt huomiota lempeällä ja lainmukaisella viranhoidollaan, tuli sisäasiainministeriksi. Yhteiskunta tervehti tätä nimitystä suosiollisesti, ja suosio kasvoi, jota useammin uusi vallanpitäjä keskusteluissa sanomalehdistön edustajien kanssa ilmaisi sangen maltillisesti vapaamieliset mielipiteensä: kansaneduskunta, mutta ei mitään parlamenttia; uskonvapaus, mutta ei omantunnonvapautta; juutalaisten oikeuksien parantaminen, mutta ei mitään yhdenvertaisuutta; painovapaus, mutta hyväntahtoisen sensuurin hoitama j.n.e. "Vapautusliiton" äänenkannattajakin ylisti tuota vapaamielistä kaunopuhujaa tulevana uudistajana, ja vanha tuuliviiri Novoje Vremja, joka vast'ikään oli kehunut Plehwen "valtiomieskykyä" muistosanoissaan, toitotti samaa torvea, mikä vuorostaan vaikutti sen tuhansiin lukijoihin virkamiesten joukossa, joilla oli tapana ottaa maailmankatsomuksensa ja valtiollinen vakaumuksensa tämän kameleontin vaihtelevista pääkirjoituksista.
Hovin ja ylemmän virkamiesmaailman taantumuspuolue, jonka valta-asemaa uusi kurssi uhkasi, keräytyi Pobedonostsevin ympäri "uuden Loris-Melikovin" kukistamiseksi. Semstvopuolue kokosi voimansa saadakseen "rohkealla esiytymisellä" puheliaan ministerin vihdoinkin ryhtymään uudistustekoihin. "Suomen aktiivisen vastarinnan puolue" kääntyi Venäjän kaikkien vastustusmielisten ja vallankumouksellisten järjestöjen puoleen, ehdottaen yhtymistä yhteiseen valtiolliseen ohjelmaan ja yhteiseen toimintaan. Tällä vetoamisella oli vain osaksi menestystä, kun kahdeksastatoista puolueesta vain seitsemän sitä noudatti: vapautusliitto, Puolan kansallisliiga, Venäjän sosiaalivallankumouksellinen ja Puolan sosialistinen puolue, lättiläinen sosiaalidemokraattinen puolue sekä armenialainen ja grusialainen sosiaalivallankumouksellinen liitto. Näiden puolueiden edustajien Pariisissa syyskuussa 1904 pitämässä kongressissa valmistettiin yhteinen valtiollinen ohjelma: itsevaltiuden hävittäminen ja vapaan kansanvallan asettaminen sen sijaan, Suomen itsehallinnon palauttaminen ja kansojen itsemääräämisoikeus. Tämän ohjelman toteuttamiseksi kokous, johon myöskin urkkija Asev otti osaa, päätti seuraavan vuoden syksynä saada aikaan paikallisia kapinoita. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue samoin kuin puolalainenkin, juutalainen "bund" ynnä muut jyrkästi marxilaiset puolueet pysyivät periaatteellisista syistä erillään tästä vallankumouksellisesta "porvarikongressista". Venäläisen sosiaalidemokratian johtavaan Pietarinkomiteaan kuului silloin etupäässä ylioppilaita ja kirjailijoita, jotka hämärissä kellarikoloissa pitivät salaisia esitelmiä kansantaloustieteestä ja niillä lopen ikävystyttivät harvoja köyhälistöön kuuluvia kuuntelijoitansa. Pääkaupungin työväestön suuri enemmistö kävi erään poliisin salaisen asiamiehen, _Gapon_ nimisen papin esitelmissä, jolla oli loistavat puhujanlahjat, jännittävät aiheet sekä käytettävissään valoisat kokoushuoneet, jotka hallitus oli hänelle antanut. Muuten venäläinen sosiaalidemokratia tuhlasi tarmonsa menshevismin ja bolshevismin välisiin opillisiin selvittelyihin sekä puoluejärjestönsä kehittämiseen, joka kaikkine kummallisuuksineen oli tsaarillisen virkavallan uskollinen kuva.
Pobedonostsev pyysi syyskuun lopussa tsaarilta uuden sisäasiainministerin erottamista, koska hänen politiikkansa muka johti valtakunnan ja kirkon perikatoon. Svjatopolk-Mirski puolestaan vakuutti tsaarille, että yliprokuraattorin politiikan jatkaminen oli synnyttävä vallankumouksen. Nikolai II ei tiennyt mitä tekisi ja jätti Mandsurian-armeijansa ratkaistavaksi, kumpi noista molemmista arvohenkilöistä oli oikeassa. Lokakuun 2 p. muuan Kuropatkinin päiväkäsky kuulutti Venäjän -- ja samalla myöskin Japanin --sotajoukoille voitokkaan hyökkäysliikkeen alkamisen Port Arthurin vapauttamiseksi. Samana päivänä kertoi Pobedonostsevin puhetorvi Moskovskija Vjedomosti, että hallitus oli esiytyvä tarvittavalla ankaruudella vapaamielisen sanomalehdistön jaarittelua vastaan uudistusten muka väittämättömyydestä. Viikkoa myöhemmin Kuropatkinin 200,000 miehen vahvuinen armeija alkoi marssia eteenpäin, kiertämällä japanilaisten oikean siiven pakottaakseen vihollisen armeijan vetäytymään Liaujangista ja avataksensa tien Port Arthuriin. Marski Ojama komensi 160,000 miehen vahvuisen sotajoukkonsa eteenpäin rohkeaan vastahyökkäykseen, jonka oli määrä painaa venäläisten oikea sivusta taaksepäin ja raivata itselleen tie Mukdeniin. Kymmenpäiväisen kiivaan ja kauhean verisen ottelun jälkeen _Shahon taistelu_ päättyi ratkaisutta. Nikolai II oli yhtä viisas kuin ennenkin. Svjatopolk-Mirski huomasi, että taistelun päätöksen johdosta kysymys hänen jäämisestään tai eroamisestaan ei vielä ollut ratkaistu. Huolissaan asemastaan hän peruutti jo annetun luvan julkisen, yleisvenäläisen _semstvokongressin_ pitämiseen, mutta salli jo Pietariin kokoutuneiden edustajien yksityisesti kokoutua. Tämä "esiparlamentti", joka tarkasti julkisuutta karttaen piti kokouksiaan muutamassa yksityisasunnossa, valitsi puheenjohtajakseen erään maltillisen slavofiilin, _D Shipovin_. Hän sai kiittää kansansuosiotaan siitä, että Plehwe ei ollut vahvistanut hänen uudestaan-valitsemistaan Moskovan semstvoviraston johtajaksi, koska hän oli pitänyt tuota vanhoillista, mutta pystypäistä miestä vaarallisena vallankumouksellisena. Shipov oli kongressissa oikeiston johtajana, joka puolusti muinaisvenäläisen "semski soborin" tapaista kansaneduskuntaa, jolla olisi vain neuvoa-antava valta. Enemmistö kannatti länsimaisen-mallista kansaneduskuntaa. Tehdyt päätökset annettiin hallitukselle mietintönä, joka sisälsi seuraavat vaatimukset: henkilöllinen koskemattomuus, omantunnon-, puhe-, paino-ja kokoutumisvapaus, itsehallinnon uudistus ja vapaasti valitun, päätäntöoikeudella varustetun kansaneduskunnan kokoonkutsuminen. Samaan aikaan pantiin, Ranskan vastustuspuolueen mallin mukaan vuodelta 1847, kaikissa Venäjän suuremmissa kaupungeissa toimeen pitoja ("reformibanketteja"), joissa enemmän tai vähemmän meluavasti lausuttiin julki uudistusvaatimukset. Yleinen mieltenkuohu valtasi myöskin palvelukseen kutsutut reserviläiset, jotka liioitelluissa mielenosoituksissa ilmaisivat tyytymättömyytensä hallitukseen ja sotaan.
Hallitus ei sano mitään. Hovissa taistelevat toisiansa vastaan yliprokuraattorin ja sisäministerin puolueet. Sotanäyttämöltä ei kuulu mitään ratkaisevaa. Talvi on tulossa ja liikuntasota on muuttunut asemataisteluksi. Kuropatkin kieltäytyy ryhtymästä uuteen hyökkäykseen, ennenkuin on saanut uusia lisäjoukkoja ja ennen kevään tuloa. Ministerineuvostossa seisovat jyrkästi vastakkain Svjatopolk-Mirskin ja Pobedonostsevin mielipiteet, joista edellinen puoltaa suostumista semstvokongressin vaatimuksiin, jälkimmäinen huomauttaa horjuvalle tsaarille hänen lupaustaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Ratkaisun aikaansaavat vihdoin suuriruhtinaat Sergei Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh, jotka "luopumisessa koetelluista vanhavenäläisistä hallitusperiaatteista" luulevat näkevänsä vaaran hallitsijasuvulle.
Pobedonostsevin sepittämä _tsaarillinen ukaasi_ 25 p:ltä jouluk. 1904 antoi vain sangen ylimalkaisia uudistuslupauksia, joiden toimittaminen jätettiin ministerikomitean huoleksi. Valtiosäännöstä ja kansaneduskunnasta siinä ei ollut puhe. Haihduttaakseen kaikki väärinkäsitykset tässä suhteessa hallitus samaan aikaan antoi virallisen tiedonannon, jossa se lausui paheksumisensa kiihoituksesta ja kiihtymyksestä ja varoitti semstvoja sekautumasta asioihin, joihin niiden valta ei ulottunut. Mutta nämä hallituksen selitykset eivät tyynnyttäneet kansan kiihtymystä. Päinvastoin, se yltyi, kun Venäjän jouluksi aivan odottamatta tuli tieto _Port Arthurin linnoituksen antautumisesta_ (2 p. tammik. 1905). Se oli sotilaallisesti ennenaikainen, valtiollisesti myöhästynyt. Jos tuo surkea linnanpäällikkö Stössel olisi kahdeksaa päivää aikaisemmin luovuttanut merilinnan viholliselle, niin vapausmanifesti 30 p:ltä lokak. 1905, joka silloin tuli liian myöhään, olisi ilmestynyt jo 25 p. jouluk. 1904 ja Venäjän kansalta säästänyt paljon onnettomuutta ja kärsimyksiä.
Venäjällä vallankumoukset aina puhkeavat aikaisemmin kuin niiden toimeenpanijat ovat suunnitelleet. Pariisissa pidetty kongressi oli määrännyt vuoden 1905 syksyn siksi ajankohdaksi, jolloin isku oli annettava. Mutta jo tammikuussa 1905 alkoi _vallankumous_, jonka suurenmoisuudesta ja maailmaa-järkyttävästä vaikutuksesta kokonainen sukupolvi oli uneksinut ja jonka onnistumisesta se toivoi Venäjälle mitä suurinta tulevaisuutta. Ei porvariston "vapautusliitto", ei köyhälistön vallankumouksellisuus loitsinut sitä esiin, vaan Plehwen suosima Subatovin poliisisosialismi. Siirtyminen vallankumouksellisten leiristä poliisiosaston palvelukseen ja päinvastoin oli Venäjän vallankumouksellisen liikkeen tyypillinen ilmiö. Ei ryhdittömyys, niinkuin oli tavallista sellaisessa tapauksessa, vaan mieskohtainen kunnianhimo ja halu tehokkaasti auttaa työmiehiä, joiden surkean tilan hän Pietarissa oli oppinut tuntemaan, teki poliisin salaisen asiamiehen, pappi _Gaponin_ vallankumoukselliseksi. Rahat hänen Pietariin perustamiansa työväenklubeja varten Plehwe oli antanut ja käskenyt pappia esityksissään herättämään kansallista innostusta sotaan. Mutta työväen alussa isänmaallinen mieli oli yhden sotavuoden jälkeen haihtunut ja muuttunut katkeraksi vihaksi virkavaltaa vastaan. Gapon kulki, niinkuin moni muu, ajan virran mukana ja uskoi, tuntien vaikutusvaltansa kymmeniin tuhansiin työmiehiin, jotka häntä sokeasti seurasivat, voivansa näytellä suurta historiallista osaa yleisessä kiihtymyksessä. Vasta vähää ennen kuin hänen suhteensa poliisiosastoon loppuivat, hän antautui kosketuksiin sosiaalidemokraattisen puoluejärjestön kanssa, joka ei mitään aavistanut hänen entisyydestään. Tämä oli käytännöllisesti vallan merkityksetöntä, sillä se auttoi häntä vain erään valtiollisen ohjelman valmistamisessa, jonka hän työmiesten vaatimuksena valtavan Pietarin työläiskulkueen etupäässä tahtoi antaa tsaarille. Tämä anomuskirja, joka vaati perustuslakia-säätävän kokouksen kokoonkutsumista, tehtaan tarkastuksen poistamista ja parlamentillisen hallitustavan voimaansaattamista, oli puhtaasti oppikaavanmukainen tekele. Sen sijaan 20 p. tammikuuta päätetty työväenjoukkojen kulkue Talvipalatsiin, heidän pyyntönsä tsaarille, että hän, korkeimpana maallisena ja kaikkivoivana valtana, huojentaisi heidän yhteiskunnallista hätäänsä, oli todella kansanomaisen venäläinen, eikä mikään osanottaja käsittänyt sitä vallankumoukselliseksi kapinaksi.
Sunnuntaina 22 p. tammik. 1905 työmiehet Pietarin tehdaskortteleista suljetuin rivein, ilman aseita ja punaisia lippuja, mutta sen sijaan pyhimystenkuvia kantaen ja kirkkolippujen liehuessa kulkivat Talvipalatsille, "isä" Gaponin heitä johtaessa. Nikolai II oli lähtemällä Tsarskoje Selohon välttänyt mielenosoituksen, josta hän oli saanut tiedon, ja jättänyt anojien vastaanoton sotaväen asiaksi, joka tervehti heitä yhteislaukauksilla. Kauheasti pettyneenä työväenjoukko tulvehti keisaripalatsilta takaisin, koetti muilla paikoilla kokoutua, mutta ajettiin uudestaan kivääritulella hajalle. Toista tuhatta miestä, naista ja lasta oli "_punaisen sunnuntain_" uhreja. Gapon itse pääsi pakoon ulkomaille, josta hän tsaaria vastaan julkaisi raivoisan "manifestin".[14]
Tammikuun 22 päivän synnyttämän kauhun seurauksena oli suunnaton suuttumus, joka Pietarista levisi muihin kaupunkeihin ja siellä aiheutti vastalausekulkueita ja verisiä yhteentörmäyksiä aseisiin-kutsutun sotaväen kanssa. Mielettömillä työmiesten vangitsemisilla ja karkoituksilla pääkaupungista tieto "punaisesta sunnuntaista" pian levisi kaukaisimpiin kyliin ja näin annettiin vallankumouksellisten käytettäväksi todella kansanomainen kiihoituskeino. Totutun kansallislaulun "Jumala varjelkoon tsaaria" sijasta kaikui työväenmarseljeesin kertosäe: "nouse, tartu aseisiin, työläiskansa!"
Suuriruhtinas _Sergei Aleksandrovitsh_, vihattu Moskovan kenraalikuvernööri, tarttui hallitusohjiin, jotka hänen heikko veljenpoikansa oli päästämässä käsistään. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski, joka joulukuun 25 päivän jälkeen enää vain nimeksi oli ollut sisäministerinä eikä ollut uskaltanut valtakeinoillansa estää tammikuun 22 päivän onnettomuutta, sai 1 p helmikuuta eronsa. Hänen seuraajaksensa tuli siihenastinen Moskovan kuvernööri, _Aleksanteri Bulygin_, venäläisiin poliisimenetelmiin hyvin perehtynyt virkavaltias, joka Moskovassa oli luonut Subatovin järjestelmän. Pietarin kenraalikuvernööriksi tuli siihenastinen Moskovan ylipoliisimestari, kenraalimajuri _Dimitri Trepov_, raaka sapelinkalistaja, vailla tietoja politiikasta. Tavanmukainen hallituskomissioni erään senaattorin johdossa asetettiin "Pietarin työläisten tyytymättömyyden syiden ja sen poistamiskeinojen selvittämiseksi". Poliisi pidätti 34 sille "oikein-ajatteleviksi" tunnettua työmiestä, pesetti perin pohjin nuo säikähtyneet miehet ja vei ne seuraavana aamuna "Pietarin tehdastyöväestön valittuina edustajina" rautateitse Tsarskoje Selohon. Siellä tsaari otti heidät puheilleen, antoi heille muutamien moittivien sanojen jälkeen armollisesti anteeksi heidän "rikoksensa" ja tarjosi heille hyvän aamiaisen, josta työmiehet olivat kovin tyytyväiset. Toinen hallituksen asettama komissioni tutki rahaministeri Kokovtsovin johdossa Saksan työväensuojeluslainsäädäntöä. Se ei päässyt pitemmälle kuin että ehdotti muutamia Plehwen lakkoja vastaan antamia määräyksiä nyt jo epäajanmukaisina kumottaviksi. Toiset hallituskomissionit työskentelivät yhtä tuloksettomasti 25 p. jouluk. 1904 annetun tsaarillisen ukaasin uudistuslupausten toteuttamiseksi.
Vallankumouksen järjestämisen ottivat huolekseen sosiaalivallankumouksellinen puolue ja "vapautusliitto", joita mitä tehokkaimmin kannattivat kaikkien rajamaiden sosialistiset puolueet, missä venäläistyttämispolitiikka oli ennakolta muokannut niille maaperää. Sitävastoin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue käytännössä jäi kokonaan taka-alalle, vaikka se itse piti itseään ainoana todellisesti vallankumouksellisena puolueena ja oikeauskoisen kopeudella katseli muiden ryhmien kilpailevaa toimintaa. Sen sijaan, että olisivat yhdessä iskeneet hallitusta, niiden molemmat ryhmät, menshevikit ja bolshevikit, iskivät toisiansa. _Lenin_, johon oli liittynyt hänen entinen vastustajansa _Bronstein-Trotski_, vastusti mitä kiivaimmin kaikkea yhtymistä "vapautumisliittoon", peläten että vallankumous siinä tapauksessa saattoi päättyä parlamentillis-porvarillisen hallituksen muodostamiseen. Oikeammin arvosteli olevia oloja menshevikkien johtaja, _Plehanov_. Mutta bolshevikkeja vastaan käyty kiivas riita kysyi siinä määrin hänen ryhmänsä voimia, että yksin sen yritykset köyhälistön juhlapäivinä panna toimeen työväen mielenosoituksia surkeasti epäonnistuivat.
Sangen tarmokkaasti toimivat sosiaalivallankumoukselliset. Heidän ensimmäinen tekonsa oli hallituksen johtajan poistaminen. Helmikuun 17 p. eräs pommi repi kuoliaaksi suuriruhtinas Sergein Moskovan Kremlissä. Kun tieto siitä oli levinnyt, niin Moskovan ja Pietarin hienoimmissa ravintoloissa äänekkäästi tilattiin samppanjaa. Kaduilla tuttavat toivottivat toisilleen onnea "iloisen tapauksen" johdosta. Koko Venäjä ikäänkuin hengähti. Niin korkealle vallankumouskuume jo oli kohonnut.
Suuriruhtinaan murhan johdosta syntyi eräänlainen Trepovin ja Bulyginin kaksoishallitus. Edellinen piti jatkuvia levottomuuksia, lakkoja ja murhia vain taloudellisena liikkeenä, joka ei ollut autettavissa valtiollisilla myönnytyksillä, vaan yksinomaan sapelilla. Hänen nimellinen esimiehensä, niinkuin ministerien enemmistökin, huomasi selvästi vallankumouksen poliittisen puolen ja tahtoi lääkitä sairasta valtioruumista taudin mukaisella käsittelyllä, mahdollisimman vähäisillä valtiollisilla uudistuksilla, uskaltamatta leikkausveitsellä käydä käsiksi autokraattiseen elimistöön. Pobedonostsevia raastoi uskovaisen kiihkonsa ja arvostelevan järkensä ristiriita sekä se ahdistava tunne, että nouseva aalto uhkasi viedä mennessään koko hänen järjestelmänsä. Tämä oli hänet vallan murtanut, eikä hän enää luottanut muihin kuin Jumalaan ja Kuropatkiniin.
Venäjän tyhjentymättömistä ihmisvarastoista oli Mandshurian armeijalle viety niin paljon lisävoimia kuin yksiraiteinen, mutta moitteettomasti toimiva Siperian rata suinkin saattoi kuljettaa. Pietarin oppineiden pääesikuntalaisten ja vanhuudenheikkojen sotasankarien ankara arvostelu Kuropatkinin sodankäynnistä oli aiheuttanut sen, että tammikuussa oli lähetetty sotanäyttämölle eräs salonkikenraali _Gripenberg_, varustettuna tsaarin antamilla epäselvillä valtuuksilla. Hän tahtoi tarmokkaalla hyökkäyksellä japanilaisten aseman vasenta sivustaa vastaan tuhota vihollisten armeijan. Mutta Sandepun talvitaistelussa tammikuun 25:nnestä 28:nteen päivään hänen yrityksensä raukesi japanilaisten sitkeään vastarintaan ja vastahyökkäyksiin tai, niinkuin Gripenberg perästä päin vakuutti, Kuropatkinin kateuden tähden, joka ratkaisevana hetkenä muka oli kieltänyt häneltä pyydetyn avun. Raivoissaan Gripenberg lähti pois sotanäyttämöltä, jolla nyt molemmilta puolin ryhdyttiin valmistuksiin ratkaisevaa taistelua varten. Kuropatkinin hyökkäystuuma kävi ristiin hänen vastustajansa Ojaman suunnitelman kanssa. Helmikuun 23 p. alkoi 155 kilometrin rintamaleveydellä _Mukdenin taistelu_, jonka kulusta Kuropatkin ensin lähetti voitonsanomia Pietariin. Ne lakkasivat 3 p. maaliskuuta, kun japanilaiset laajasuuntaisen kiertoliikkeen jälkeen luoteiseen Mukdenista mursivat venäläisten aseman. Seuraavina päivinä Venäjän armeija ei enää taistellut muuta kuin turvatakseen itselleen järjestetyn peräytymisen, mikä kuitenkin 9 p. maaliskuuta muuttui armeijan suuremman osan kauhun vallassa tapahtuvaksi paoksi. Vain kenraali Linevitshin johtama vasen sivusta-armeija -- noin kolmas osa koko armeijasta -- torjui kaikki japanilaisten hyökkäykset ja pani siedettävässä järjestyksessä toimeen määrätyn peräytymisen. Maaliskuun 10 p. voittajat marssivat Mukdeniin ja ryhtyivät ajamaan takaa venäläisiä, joiden säännötön pako pysähtyi vasta 170 kilometrin päässä Mukdenista pohjoiseen päin. Kuropatkin erotettiin 17 p. maaliskuuta ja Linevitshille uskottiin armeijan johto. Hänen onnistui lyhyessä ajassa järjestää sekaisin-menneet joukko-osastot ja palauttaa niiden taistelukunto.