Chapter 14
1870-luvun lopulla saarnasi Pietarin salongeissa muuan lordi Radstock ranskan kielellä evankeliumia protestanttis-metodistisesti väritettynä. Hänelle, joka ennen oli ollut brittiläisen armeijan upseeri, oli lähetystoimi tullut sydämenasiaksi ja vapaaehtoiseksi kutsumukseksi. Esivalta näki aluksi siinä vain viattoman vastineen spiritismille, jolle yhteiskunnan "ylimmät kymmenentuhatta" siihen aikaan innolla ja uskolla antautuivat. Innostuneen kannattajan sai "lordi-apostoli", joksi ruhtinas Meshtsherski häntä eräässä ivallisessa romaanissaan sanoi, muutamasta hienosta, rikkaasta kaartinupseerista, kreivi Pashkovista, jolla oli pääkaupungin ensimmäisen valssintanssijan maine. Siihen asti hänelle tuntematon evankeliumi oli hänelle kuin ilmestys, ja uuden totuuden löytäjän ihanteellisuudella hän ryhtyi levittämään sitä yksinkertaisen kansan keskuuteen. Kun tämä "salonkistundismi" levisi Moskovaankin, niin Pobedonostsev alkoi huolestua. Pashkov lähetettiin ulkomaille, missä hän 1902 Pariisissa kuoli, hänen laitoksensa suljettiin 1884 ja hänen perustamansa "Evankelinen Sunnuntailehti" lakkautettiin. Kaihomielin Pobedonostsev valitti vuosikertomuksessaan: "korkeimmassakin yhteiskuntaluokassa oli mielettömiä, jotka luopuivat isiensä uskosta ja omistivat uuden kiertävien lahkolaisten levittämän opin". Hieno maailma ei kauan pitänyt puoliaan kaikkeinkorkeinta epäsuosiota vastaan ja palasi katuvaisena pöytien tanssittamiseen ja henkien manaamiseen. Mutta yksinkertaisessa kansassa evankelinen oppi edelleenkin versoi ja pääsi pian kosketuksiin etelässä syntyneen, olemukseltaan yhtäläisen stundismin kanssa.
Vuosisadan lopussa pelastusarmeija Suomen kautta pyrki Venäjälle. Pobedonostsev kielsi siltä pääsyn. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen perustettiin muutamia pelastusarmeijan-sukuisia yhteiskunnallis-uskonnollisia yhdistyksiä hallituksen luvalla, joka katulähetyksessä ja herätyskokouksissa näki viattoman johdattimen pois katukiihoituksesta ja vallankumouksellisista joukkokokouksista.
V. Katolisen kirkon asema.
Vuoden 1863 Puolan kapina oli seurauksiltaan johtanut Pietarin ja Vatikaanin virallisten suhteiden keskeytykseen. Paavi Leo XIII koetti solmia ne uudestaan ja kohtasi siinä myötämielisyyttä Aleksanteri III:ssa, joka Pyhässä istuimessa näki vanhoillisten periaatteiden tuen. Vuonna 1882 tehtiin kirkollinen sopimus, jonka määräykset olivat Venäjän hallitukselle sangen edulliset, mistä huolimatta virkavalta niitä edelleen rikkoi. Ranskalainen jesuiitta Pierling, muuan kielitaitoinen, kyvykäs mies, oli persoonallisena välittäjänä paavin ja tsaarin kesken ja koetti ylhäisaateliston piirissä levittää aatetta "molempien kirkkojen välisestä henkisestä yhteydestä". Monet vanhojen bojaarisukujen jäsenet kääntyivät salaa katolisuuteen. 1880-luvun lopussa oli molempien kirkkojen läheneminen kuin ilmassa, jopa niiden unioni, tunnustamalla paavin kanoninen auktoriteetti, niinkuin jesuiittakunta toivoi. Pobedonostsev on sen estänyt. Aleksanteri III:n kuoleman kautta pyhän synodin yliprokuraattori sai vapaat kädet katolisen kirkon järjestelmälliseen sortamiseen, joka oikeudelliseen asemaansa nähden painettiin pelkäksi suvaituksi lahkoksi Venäjällä. Vuonna 1895 käytäntöön otettu valtion valvoma tutkintojärjestys vaikeutti papinarvon saantia ja saavuttikin tarkoituksensa: monet katoliset seurakunnat olivat sielunpaimenta vailla. Ei ainoastaan uusien kirkkojen perustaminen ollut kielletty, vaan myöskin vanhojen korjaaminen. Jos ne uhkasivat luhistua, niin virkavallalla oli mukava tekosyy rakennuspoliisin toimenpiteellä sulkea katolisia kirkkoja, mikä joka kerta mitä syvimmin kuohutti seurakuntien mieltä. Kolmetoista vielä Puolassa olevaa luostaria asetettiin lakkautuskannalle. Laillista katolisen kirkon levittämistyötä rangaistiin rikoslakikirjan 187 artiklan mukaan "viettelemisenä luopumaan oikeauskoisuudesta" karkoituksella Siperiaan uutisasukkaaksi taikka vain kuritushuoneella. Vuonna 1903 muodostui Puolassa mariavitien kansallisdemokraattinen lahkokunta, joka hylkäsi paavin ja piispojen arvovallan, häiritsi jumalanpalveluksia ja teki muutakin vallattomuutta. Kaikki tämän lahkon pyrinnöt saivat iloita mitä suopeimmasta kannatuksesta valtiovallan puolelta, joka siten toivoi voivansa ajaa kiilan katolisen kirkon lujaan elimistöön.
Pobedonostsevin jäykän, leppymättömän kannan Länsi-Europan kristittyihin kirkkoihin nähden osoitti selvimmin pyhän synodin vastaus maaliskuun 10 p:ltä 1903 Konstantinopolin patriarkan lähetyskirjeeseen, jossa hän oli ehdottanut sovinnollista selvittelyä toisten kristillisten kirkkojen kanssa, kalenterin parannusta ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista. Katolisen ja protestanttisen kirkon tuli ensin "osoittaa katumusta", ennenkuin ne voitiin ottaa pyhän oikeauskoisen kirkon helmaan. Mutta siihen aikaan oli "uskonnollinen eristyneisyys ja uskonkiihkoinen ylpeys katolilaisten ja vielä enemmän protestanttien tunnusmerkkinä". Venäjän kirkon täytyi muka yhäti suojella lampaitansa näiden toisuskoisten viettely-yrityksiltä. Oikeauskoisten teologien tehtävänä oli saattaa Länsi-Europan tietoisuuteen "ortodoksisen opin todellinen suuruus ja väärentämätön kristillinen puhtaus". Yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsuminen julistettiin valtiollisista syistä mahdottomaksi hyväksyä ja samoin hylättiin juliaanisen kalenterin uudistus, koska se "epäilemättä synnyttäisi järkytyksiä kirkon elämässä".
Jo aikaisemmin, vuonna 1897, oli Pietarin tiedeakatemian aikomus uuden vuosisadan alusta ottaa Venäjällä käytäntöön gregoriaaninen kalenteri rauennut Pobedonostsevin vastustukseen.
VI. Evankelisen kirkon asema.
Niinkuin katolinen, niin myöskin evankelinen kirkko halveksimalla lakeja ja kansainoikeudellisesti vakuutettuja sopimuksia alennettiin pelkäksi suvaituksi lahkokunnaksi. Sen mukaisesti virkavalta usein 20. vuosisadalla kirjoitelmissaan evankelisen kirkon virkahenkilöille kielsi siltä laillisen nimityksen "tserkov" (kirkko) ja käytti sen sijaan halveksivaa kansankielen sanaa "kirka". Valtakunnan sisäosissa hallitus jätti monet pikku seurakunnat rauhaan, koska niissä oli vain vähän jäseniä ja niiden papit periaatteellisesti välttivät käännytystyötä. Sen sijaan Pobedonostsev 1883, kumoamalla hänen tiellään olevia Aleksanteri II:n aikuisia määräyksiä, aloitti likaisin keinoin käydyn sodan Itämeren-maakuntien evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan. Hän sai tässä kannatusta myöskin Venäjän sivistyneistöltä, joka kansallisista syistä halusi näiden maiden, nykyisten Viron ja Latvian tasavaltojen, venäläistyttämistä ja väestön pakollisessa kääntämisessä oikeauskoisuuteen luuli näkevänsä sopivan apukeinon siihen. Oikeuden päätöksillä tuomittiin sadat luterilaiset papit ajaksi tai kokonaan virkansa menettäneiksi taikka rangaistiin vankeudella tai karkoituksella, koska he olivat palvelleet seurakuntiensa jäseniä virkatoimituksilla, joita oikeauskoinen kirkko vaati suoritettavikseen, koska heidän esi-isänsä 1840-luvulla, siinä turhassa toivossa, että saisivat maata ilmaiseksi, olivat "kirjoittautuneet" oikeauskoiseen kirkkoon. Oikeuden päätöksillä vanhemmat, jotka eivät tahtoneet luopua uskontunnustuksestaan, heitettiin vankeuteen ja heiltä riistettiin heidän lapsensa, annettaviksi vieraille kasvatettaviksi oikeauskoiseen oppiin. Nämä keskiajan inkvisitsionia muistuttavat tuomiot langettivat sivistyneet venäläiset juristit, jotka enimmäkseen olivat vapaa-ajattelijoita. "Venäläisen sivistyksen esitaistelijoina toisheimoisessa rajamaassa" he kantoivat oikeus- ja omantunnonvakaumuksensa uhriksi natsionalismin epäjumalalle, tai sitten he tekivät sen virkaylennystä saadakseen. Sellaisten tuomioiden käytännöllinen seuraus, jotka eivät olleet venäläisen rangaistuslakikirjan, mutta kyllä venäläisen kirkko-oikeuden vastaisia, oli: seurakunnat vailla sielunhoitajaa, protestanttisen ehtoollissakramentin kähveltäminen "oikeauskoisille", villit avioliitot, oikeusepävarmuus ja laillistettu kaksiavioisuus.
Elokuussa 1887 evankelisen allianssin edustajat Kööpenhaminassa oleskelevalle tsaarille antoivat anomuksen, että Itämeren-maakuntien luterilaisille myönnettäisiin uskonvapaus. Aleksanteri III jätti vastauksen antamisen pyhän synodin yliprokuraattorille, joka ylpeästi julisti, että uskonvapauden periaate Venäjällä jo vallitsi, mutta että balttilais-luterilaisen papiston vihamielistä propagandaa ei voitu suvaita.
Vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän suvaitsevaisuusedikti teki vainosta lopun. Sota sai sen uudestaan alkamaan. Monella paikkakunnalla sotilasviranomaiset kielsivät saksankielisen jumalanpalveluksen ja karkoittivat luterilaisia pappeja heidän "saksalais-ystävällisten mielipiteidensä" tähden Siperiaan.
Eräs valtakunnanneuvoston jäsenen ja arkkipiispan Nikonin lähetyskirje 15 p:ltä elok. 1915 julisti, että luterilaiset eivät olleet kristityitä vaan talmudilaisia.
VII. Armenialaisen kirkon asema.
Vuonna 302 perustetulla armenialaisella kirkolla, joka uskonopissaan on lähellä oikeauskoista, on keskipisteensä Etshmiadsinin luostarikaupungissa, Erivanista länteen, missä patriarkka (Katolikos) hallitsee. Yhteydessä kenraalikuvernöörin, ruhtinas Galitsinin venäläistyttävän sortopolitiikan kanssa takavarikoitiin 1903 kirkon koko omaisuus Pobedonostsevin toimesta. Sitä oli siihen asti etupäässä käytetty armenialaisten kirkkokoulujen kannattamiseksi, jotka Galitsin oli sulkenut, koska ne muka olivat ajaneet vallankumouksellisia tarkoitusperiä. Omaisuus annettiin Pietarissa sijaitsevan pyhän synodin hallittavaksi. Patriarkka pani vastalauseensa tätä päätöstä vastaan, joka loukkasi 1836 laillisesti säädettyä kirkon itsehallintoa. Hänet erotettiin virastaan ja asevoimin kirkko pakotettiin luovuttamaan omaisuutensa viranomaisille. Armenian kansa, jolle kirkko ja kansakunta merkitsi samaa, joutui kauhean suuttumuksen valtaan, joka ilmeni siinä, että useat virkamiehet murhattiin. Galitsiniakin vastaan tehtiin murhayritys, jonka johdosta hän haavoittui. Uusia murhahankkeita peläten hän 1904 jätti paikkansa. Hänen seuraajansa, kreivi Vorontsov-Dashkov, aloitti sovinnollisen politiikan ja sai Pobedonostsevin kukistumisen jälkeen aikaan, että armenialaisen kirkon omaisuus annettiin sille takaisin.
VIII. Oikeauskoinen lähetys muhamettilaisten ja pakanain keskuudessa.
Valtiokirkon lähetystoiminta muhamettilaisten keskuudessa ei menestynyt, huolimatta kaikista keskiaikaisen ajatustavan mukaan laadituista Kasanin ja Kiovan lähetyskongressien päätöksistä sekä rahallisesta kannatuksesta. Tatarit rankaisivat jokaista luopiota syvällä ylenkatseella ja taloudellisella boikottauksella. Kirgiisit, jotka 18. vuosisadan lopussa vahingossa oli valtion kustannuksella käännetty islamin uskoon, oli sataa vuotta myöhemmin valtion kustannuksella käännettävä siitä kristinuskoon. Käytännössä lähetyssaarnaajien toiminta kirgiisiarolla kohdistui lapsiveroon, jonka poliisi jakoi tasan eri heimojen osalle. Luovutetut pienet pojat ja tytöt kasvatettiin oikeauskoiseen oppiin ja esiytyivät sitten pyhän synodin tilastossa käännytettyinä muhamettilaisina. Kirgiisit säästyivät näin uskonsorrosta, vanhemmat saivat joka lapsesta lampaan korvaukseksi, lähetyssaarnaajien ei tarvinnut vaivautua tuloksettomilla saarnoilla heille vieraalla, vaikeasti opittavalla kielellä, ja hurskaat sielut Pietarissa ja Moskovassa voivat täydestä sydämestä iloita "oikeauskoisuuden valtavasta leviämisestä muhamettilaisissa maissa".
Europpalaisessa pakanalähetyksessäkin valtiokirkko saavutti sangen vähiä tuloksia. Vain muutama tuhat buddhalaista ja kalmukkia "kirjoittautui" oikeauskoiseen kirkkoon, mikä ei estänyt heitä kotona jurtassaan edelleen pyörittämästä tibetiläistä rukousmyllyään. Tsheremissit ja votjakit oli poliisi jo 18. vuosisadalla "käännyttänyt" ja sitten jättänyt paikallisten venäläisten pappien sielunhoidollisen toiminnan varaan. Mutta kun nämä eivät osanneet alkuasukasten kieltä, eivät he voineet huolehtia seurakuntalaistensa uskonnollisten tarpeiden tyydyttämisestä, vaan tyytyivät kirkkokymmenysten perimiseen. Näin jatkui aina 20. vuosisadalle saakka keskisen Volgan ja sen sivujokien Vetljugan, Vjatkan ja Kaman varsilla vanha shamaaniuskonto loitsuineen ja eläinuhreineen salaa edelleen. Hämäriä tietoja siitä toivat tilapäiset kertomukset erään kerettiläisjutun käsittelystä Vjatkan piirioikeudessa, kunnes vuonna 1906 vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän suvaitsevaisuusediktin perustuksella tapahtui noin puolen miljoonan "oikeauskoisen kristityn" joukkokääntymys takaisin kansalliseen pakanuuteen.
Vielä huonommin oli laita "oikeauskoisen kirkon valistustoiminnan" Siperian laajoissa metsissä ja aroilla. Venäläinen kirjailija Ptitsyn kuvaa erästä kohtausta, jonka hän 1891 oli nähnyt Baikal-järven luona. Joukko poliisin toimesta kastettuja burjateja oli pyytänyt erästä lamaa (buddhalaista munkkia) muutamalla etäisellä paikalla kaikessa hiljaisuudessa pitämään hartaushetken. Silloin ilmestyi ratsain rukoilevien keskelle paikallinen kruunun-lähetyssaarnaaja, jolle muuan urkkija oli asian ilmiantanut. Kauhu valtasi burjatit. Hitaasti lähetyssaarnaaja astuu alas ratsunsa selästä, sitoo sen puuhun ja lyö vaikuttavin ilmein taskuansa. Merkkikieli ymmärretään. Seurakunta panee toimeen rahankeräyksen, jonka tuloksen vanhin syvään kumartaen antaa valtiovallan edustajalle. Tämä lukee hyvänsävyisesti rahat, nyökäyttää armollisen suostumuksensa ja ratsastaa pois.
Venäläis-japanilaisen sodan aikana piispa Makari Tomskin kuvernöörin Asantshevskin kehoituksesta pani toimeen ristiretken Altain pohjoisilla rinteillä asuvia pakanallisia kalmukkeja vastaan. Ust-Kanskiin, erääseen Tomskin kuvernementin pikkukaupunkiin, kokoutui ristijoukko, johon kuului 2,000 pyssyillä, kirveillä ja ryhmysauvoilla varustettua talonpoikaa ja 100 poliisia. Sittenkuin piispa Makari oli siunannut sen ja vihmonut sitä vihkivedellä, se kirkonkellojen soidessa aamulla 4 p. heinäk. 1904 kahden poliisivirkamiehen johdossa lähti taisteluun pakanoita vastaan. Viisi tuntia marssittuaan kristityt saapuivat pakanain leirille. Vaikka hämmästyneet kalmukit, luvultaan 400, polvillaan pyysivät armoa, niin ristiretkeläiset ensin piilukkopyssyistään aloittivat tulen ja pieksivät sitten vihollisen perin pohjin. Runsaalla saaliilla varustettuna ja 30 vangittua pakanaa edellään ajaen, voitollinen ristijoukko palasi kotiin.
IX. Kysymys omantunnonvapaudesta.
Venäjän kansa ei tunne omantunnonvapauden käsitettä, ja sentähden ei venäjän kielessäkään ole sille sanaa. Saksasta käännettynä on kyllä kirjallisuudessa sana "svaboda sovjesti" = omantunnonvapaus, joka tavallisesti sekoitetaan uskonvapauteen. Että sellainen laajassa, jopa suuremmassa määrässä kuin Länsi-Europassa Venäjällä vallitsi, oli sivistyneen venäläisen yhteiskunnan yleisenä luulona. Sillä yleensä ei ollut mitään ymmärtämystä niitä uskonnollisia aatteita kohtaan, jotka pohjaa myöten liikuttivat Venäjän kansaa, ja se osoitti tässä suhteessa niinkuin muillakin aloilla usein hämmästyttävää oman kansan tuntemattomuutta, mikä myöhemmin katkerasti oli kostautuva.
Kovimman taantumuksen aikana eräs rohkea mies uskalsi koroittaa äänensä omantunnonvapauden puolesta. Se oli Orelin aatelismarsalkka, _Mihail Stahovitsh_ (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri Venäjän vallankumouksen jälkeen). Paikallisen lähetyskongressin osanottajana hän 15 p. lokak. 1901 kokoutuneiden pappien ja munkkien määrättömäksi hämmästykseksi esitti, että kongressi pyytäisi hallitusta antamaan lain omantunnonvapaudesta, koska valtiouskonnon pakollinen levittäminen soti kristinuskoa vastaan.
Se oli erämaan profeetan ääni, joka saarnasi kuuroille korville.
Tsaarin julistuskirja 17 p:ltä lokak. 1905 lupasi kyllä omantunnonvapauden; mutta vasta viittä vuotta myöhemmin duuma hyväksyi lakiehdotuksen omantunnonvapauden toimeenpanosta. Vaikka se sisälsi monta rajoitusta, niin valtakunnanneuvosto pyhän synodin vaikutuksesta hylkäsi sen. Bolshevistinen hallitus julisti kyllä kirkon ja valtion eron, mutta erotti kirkon vain sen omaisuudesta eikä valtiovallasta, joka vastavallankumouksellisena ilmiönä vainoaa uskonnollisen vakaumuksen julistamista. Näin ei Venäjällä vieläkään ole omantunnonvapautta.
9. LUKU.
Rajamaiden venäläistyttämispolitiikka.
I. Syyt.
"Valtion etu käy hallitsijan lupauksen edellä."
Stolypin valtakunnanneuvostossa 1910.
Ne rajamaat, jotka lännestä, etelästä ja idästä ympäröivät Sisä-Venäjää, ovat osaksi sopimuksenmukaisen rauhallisen alistumisen johdosta, osaksi sodanuhkalla, mutta enimmäkseen valloituksella liitetyt Venäjän valtakuntaan. Jokaisen valloituksenkin jälkeen on hallitsijavalta kuitenkin antanut selityksiä, että tsaarin uusien alamaisten oikeuksia ja kansallista kulttuuria ei tulla hätyyttämään. Mutta kaikki lupaukset ja sopimukset keisarillinen Venäjän hallitus ennemmin tai myöhemmin on rikkonut.
Pääsyy hallitsijavallan 19. ja 20. vuosisadalla tekemiin oikeudenloukkauksiin perustui _kansallisuusaatteeseen_, joka Napoleon I:n maailmansotien jälkeen valtavana aaltona kävi kautta Europan. Venäjällä se sai sattuvan ilmaisunsa slavofiilien opissa, joka antoi Pobedonostseville hänen venäläistyttämispolitiikkansa siveellisen oikeutuksen. Stolypin aloitti uudestaan tämän vallankumouksen kautta keskeytyneen politiikan, ei uskovaisen kiintymyksestä oppiin, vaan valtiollisista syistä. Hän piti kiihkokansallista sisäpolitiikkaa parhaana keinona johtaa huomion pois kadettien ja vallankumouksellisten pyrinnöistä ja tehdä ne tyhjiksi. Natsionalismin aate perustuu ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Venäläinen ylpeys tunsi itsensä loukatuksi siitä, että kaikki vierasheimoiset[9] vastustivat venäjän kielen ja venäläisen sivistyksen käytäntöön ottamista, sen sijaan että olisivat ilomielin sulautuneet _siihen_ kansaan, joka Jumalan päätöksen mukaan oli näyttelevä johtavaa osaa tulevassa maailmanhistoriassa. Kateutta herätti se, että läntisten rajamaiden asukkaat olivat korkeammalla aineellisen kulttuurin asteella kuin hallitseva kansa valtakunnan keskustassa. Vihaa oli vanhastaan puolalaisten ja venäläisten kesken, ja se vain kiihtyi raa'asta sortopolitiikasta. Vihaa saksalaisia ja suomalaisia vastaan lietsoi keinotekoisesti Venäjän kansassa slavofiilinen sanomalehdistö.
Toisena syynä oli _virkavallan yhdenmukaisuudentarve_. Rajamaahan siirretylle virkamiehelle oli kovin epämukavaa, että hänen täytyi tutkia tuntemattomia hallinto- ja oikeusoloja. Korkeammatkin virkamiehet olivat usein alempien kanssa yhtä mieltä siitä, että venäläisestä poikkeava järjestys oli pelkkää epäjärjestystä. Niinpä Suomen kenraalikuvernööri, kenraali Bobrikov, erään Tukholman sanomalehtimiehen kysymykseen, mitä hänen Suomen-politiikkansa tarkoitti, antoi kuvaavan vastauksen: "järjestyksen voimaansaattamista, ei muuta mitään". Länsimainen käsitys oikeudesta oli tuntematon venäläiselle virkavallalle, joka sekoitti oikeuden lakiin tai jonkin esimiehen viimeiseen määräykseen.
Kolmanneksi perustelivat _sotilaalliset näkökohdat_ välttämättömyyttä "liittää" joku rajamaa "venäläiseen valtakunta-ajatukseen", niinkuin Kuropatkin salaisessa mietinnössään vuodelta 1900 määritteli venäläistyttämispolitiikan. Pelättiin, että sorretut vierasheimoiset sodan sattuessa voivat auttaa maahan hyökkäävää vihollista. Vuosisadan lopussa kuljetettiin suurilla kustannuksilla venäläisiä talonpoikia pitkää meritietä Odessasta Vladivostokiin muuttamaan ihmisistä köyhää Ussuri-aluetta venäläiseksi maaksi. Mutta kävikin vallan toisin. Muuten venäläinen talonpoika kaikkialla Aasiassa on näyttäytynyt kelpo uudisasukkaaksi, jos hänelle vain on suotu liikuntavapautta, mutta Tyynenmeren siirtolaiset pitivät mukavampana palstoittaa heille määrätyt maat ja vuokrata ne ahkerille kiinalaisille ja korealaisille. Itse he sen sijaan näyttelivät joutilaan tilanomistajan osaa, joka vietti aikansa metsästyksellä, juomingeissa ja kokoamalla maaveronsa keltaisilta, joita joukoittain tulvi maahan. Venäläis-japanilaisen sodan jälkeen hallitus lähetti retkikunnan tutkimaan Amur-virran suusta pohjoiseen olevaa rannikkoa. Tällöin tehtiin iloinen löytö. Keksittiin Ulban-, Tugur- ja Uda-lahtien rannoilla joukko venäläisiä talonpoikais-siirtoloita, joiden olemassaolosta siihen asti ei ollut ollut aavistustakaan. Ne olivat venäläisiä lahkolaisia, jotka hallituksen avutta olivat itse löytäneet tien aina Ohotan-meren rannalle saakka.
Kun tulossa-oleva maailmansota alkoi luoda varjojaan, niin hallitus 1910 esitti lakiehdotuksen Volhynian, Podolian ja Kiovan kuvernementtien saksalaisia siirtolaisia vastaan, luuloteltiin, että he Preussin sotaministeriön suunnitelmien mukaisesti olivat asettuneet linnoitusten läheisyyteen, jotka kuitenkin oli rakennettu kauan aikaa sen jälkeen kuin he olivat tulleet maahan Puolasta. Niinkuin Stolypin 8 p. marrask. 1910 duumassa esitti, oli nämä saksalaista kansallisuutta olevat Venäjän alamaiset karkoitettava ja heidän viljelykselle raivaamansa maa annettava tshekkiläistä tai ukrainalaista kansallisuutta oleville Itävalta-Unkarin kansalaisille. Samanlainen suunnitelma oli hallituksella samaan aikaan mielessä Kuurinmaan lättiläiseen talonpoikaisväestöön nähden. Talonpoikaismaapankin oli määrä ostaa saksalaisten käsissä oleva kartanomaa, sanoa irti lättiläiset vuokramiehet ja asuttaa näin vapaaksi-tullut maa venäläisillä talonpojilla. Grusiassa, missä talonpojat vanhastaan valittivat maan puutetta, hallitus samaan aikaan palstoitti valtion tiluksia ja jakoi niitä venäläisille siirtolaisille. Kun venäläiset 1916 olivat valloittaneet Turkin Armenian, oli tarkoitus, että venäläiset kasakkasiirtolain muodossa asuttaisivat tuon sodan ja turkkilaisten hirmutekojen autioittaman maan.