Chapter 13
Tsaarin ministerien ja neuvonantajien joukossa Wittellä yksin oli selvä käsitys Kaukaisessa Idässä nousevasta vaarasta. Oppiakseen henkilökohtaisesti tuntemaan Mandshurian oloja hän 26 p. syysk. 1902 lähti sinne. Tsaarille antamassaan kertomuksessa hän kuvasi venäläisen sotilasvallan raakaa menettelyä Mandshurian rauhallista kiinalaista väestöä ja kiinalaisia hallitusvirastoja kohtaan. Hän suositti Korean luovuttamista ja Mandshuriassa vallitsevan sapelivallan lopettamista; sen sijaan tämä maa voitaisiin valloittaa rauhallisella tavalla. Tämän Witten kuvauksen tarkistamiseksi tsaari tammikuussa 1903 lähetti suosikkinsa Besobrasovin Itä-Aasiaan. Tämä seikkailija, oikea vastuuttoman neuvonantajan perikuva, näytteli kahden kuukauden ajan Mandshuriassa hallitsijan osaa, sekautuen kaikkiin ylipäällikön, amiraali _Aleksejevin_. (erään Aleksanteri II:n äpäräpojan) toimenpiteisiin, jakeli anteliaasti rahaa oikeauskoisten kirkkojen ja venäläisten sanomalehtien perustamiseksi, osti hiilikerrostumia ja hankki kauppalupia. Niin suuttunut kuin Aleksejev alussa olikin tsaarillisen suosikin röyhkeästä käyttäytymisestä, niin hän kuitenkin omien tuumiensa edistämiseksi teki hänen kanssaan läheisen liiton. Sen teki Plehwekin, kun tuo onnenonkija hyvin menestyneeltä liikematkaltaan oli palannut Pietariin. Itä-Aasiassa noudatettavaan politiikkaan nähden syntyi toiselta puolen Plehwen, Besobrasovin ja Aleksejevin, toiselta puolen Witten ja Lamsdorffin kesken katkera taistelu, johon vedettiin myöskin vastakkaiset käsitykset valtakunnan sisällisestä tilasta. Pobedonostsev kannatti Plehweä. Kuropatkin horjui, luonteensa mukaisesti, päättämättömänä sinne tänne. Hänen mieskohtaisen kunnianhimonsa määränä ei ollut voitollinen sota Japania vastaan, vaan Saksan sotilaallinen musertaminen. Kesällä 1903 Kuropatkin teki tiedusteluretken Port Arthuriin ja edelleen Japaniin, tutkiakseen sotilaallista ja valtiollista asemaa itse paikalla. Tokiossa hän kuuli parooni Rosenilta, että sota oli välttämätön, jollei lopetettaisi Besobrasovin Jalu-yritystä; että Japanin sotajoukkoa ja laivastoa ja sen kansan sotaista henkeä ei ollut tuomittava niin halveksivasti, kuin Venäjän sotilasasiamies, eversti Vannovski Kuropatkinille lähettämissään kertomuksissa oli tehnyt.[7] Siitä huolimatta hän Pietariin palattuaan lyöttäytyi Plehwen puolelle, joka piti voitollista sotaa Japania vastaan välttämättömänä kansan vallankumouksellisen mielialan kääntämiseksi pois hallituksen väärinkäytöksistä. Tai, niinkuin hänen äänenkannattajansa Novoje Vremja sanoi: sota oli ainoa keino tehdä villit Gorki-ainekset isänmaallisiksi. Kuropatkin liittyi sotapuolueeseen pysyäkseen ministerinä. Valtiosihteriksi koroitetun tsaarillisen suosikin vaikutusvalta oli suurempi kuin koskaan. Hänen ystävyytensä aiheutti arvonkoroitusta, hänen vihamielisyytensä virkaeron.
Heinäkuun 30 p. 1903 Japanin lähettiläs antoi nootin, joka toisti jo 1898 ja 1901 tehdyn ehdotuksen: koko Mandshuria Venäjälle, koko Korea Japanille. Kreivi Lamsdorff, jota Rosen ja Witte ahdistelivat, oli nyt siihen valmis. Ratkaisu tapahtui elokuussa, tsaarin palattua pyhiinvaellusretkeltään pyhän Serafimin luiden luokse: kreivi Lamsdorff jäi virkaansa, mutta vapautettiin venäläis-japanilaisten keskustelujen johtamisesta ja sai toimekseen Makedonian kysymyksen selvittelyn. Witte sai eronsa raha-asiain ministerinä ja syrjäytettiin nimittämällä hänet ministerikomitean puheenjohtajaksi. Itä-Aasian ulkopolitiikan johto uskottiin Pietarissa valtiosihteeri Besobrasoville, joka tuli erään vastaperustetun "Kaukaisen Idän komitean" johtajaksi, sekä samaan aikaan Port Arthurissa amiraali Aleksejeville, joka koroitettiin "Kaukaisen Idän käskynhaltijaksi" Baikal-järvestä aina Jalu-jokeen saakka.
Sillä sota oli ratkaistu, jota Plehwe tahtoi sisäpoliittisista syistä ja jota Kuropatkin kertomuksessaan tsaarille 6 p:ltä jouluk. 1903 piti välttämättömänä, jotta Japanilta olisi riistetty oikeus pitää sotalaivastoa ja siten tehty sille mahdottomaksi Venäjän tulevassa taistelussa Saksaa vastaan auttaa tätä valtakuntaa hyökkäämällä Vladivostokia tai Port Arthuria vastaan. Besobrasov ja Aleksejev olivat aivan varmat siitä, että pieni Japani, nähdessään venäläisen jättiläisen voimakeinot, ei sotaan ryhtymällä tekisi itsemurhaa, harakiriä, vaan taistelutta luopuisi Koreasta. Molemmat mahtimiehet tekivät jo suurenmoisia suunnitelmia Itä-Aasian alueiden taloudelliseksi käyttämiseksi ja omien taskujensa täyttämiseksi.
Lokakuun 8 päivä menee, eikä Mandshuriaa ole tyhjennetty, niinkuin on luvattu. Yhä vielä Japanin hallitus tarjoo kättänsä rauhalliseen sovinnontekoon, mutta Pietarin kabinetti kehoittaa sitä kääntymään käskynhaltija Aleksejevin puoleen Port Arthurissa, niinkuin kerran 16. vuosisadalla Moskovan suuriruhtinaat ylpeästi olivat lähettäneet pikkuvaltioiden, niinkuin Ruotsin ja Liivinmaan, hallitukset asioineen Novgorodissa olevan käskynhaltijansa puheille. Aleksejev vaatii Pohjois-Korean sekä kahden maan eteläosassa olevan, vastapäätä Japanille kuuluvaa Tsushiman saarta sijaitsevan sataman luovuttamista. Nämä ehdot Japani hylkää. Tsaari tekee Lamsdorffin kanssa diplomaattisen matkan ulkomaille. Kohdatessaan keisari Frans Josefin Mürzstegissä 2 p. lokakuuta ja keisari Wilhelm II:n Wiesbadenissa 4 p. marraskuuta hän hankkii itselleen Itävalta-Unkarin ja Saksan puolueettomuuslupauksen tulossa-olevassa sodassa. Lamsdorff yrittää 28 p. lokakuuta Pariisissa saada sotilaallista kannatusta, mutta turhaan.[8] Japani on valmis taisteluun, sotalaina jo toukokuussa Lontoossa päätetty; ranskalaistakin pääomaa oli siinä mukana. Kansan mieli on kiihtynyt ja sotainen, ja tämä mieliala saa vastakaikunsa parlamentin myrskyisissä keskusteluissa 11 p. joulukuuta. Valmistuneella Siperian radalla pyörii herkeämättä sotilasjunia lännestä itään, uusia taistelulaivoja lähtee puhkuen Kronstadtista Port Arthuria kohti Venäjän Tyynenmeren laivaston vahvistamiseksi. Joulukuun 24 p. 1903 Japani tekee uusia ehdotuksia ja pyytää niihin vastausta ennen 7 p. tammik. 1904, mutta sitä saamatta. Tokiossa pääsee se vakaumus valtaan, että Venäjä pitkittää keskusteluja vain täydentääksensä varustuksiansa maalla ja merellä. Viimeisen askelen saattaakseen Japanin hallituksen kärsivällisyyden loppumaan astuu Pobedonostsev. Hänen toimestaan määrätään 200,000 ruplaa valtiorahastosta oikeauskoisen tuomiokirkon rakentamiseksi Soulin, Korean pääkaupungin pääpaikalle. Tokiossa kokoutuu, mikadon johtaessa puhetta, "vanhojen neuvosto", kokeneiden valtiomiesten kokous, ja päättää, että sotaan on ryhdyttävä. Helmikuun 5 p. 1904 Japani keskeyttää diplomaattiset keskustelut ja aloittaa kolmea päivää myöhemmin vihollisuudet yöllisellä torpedolaivahyökkäyksellä Venäjän sotalaivaston kimppuun Port Arthurin edustalla. Meluava sotainnostus Pietarissa on vastauksena "salakavalan" vihollisen odottamattomaan ja menestykselliseen hyökkäykseen. Hovissa vallitsee välinpitämätön mieliala. Ollaan varmoja sodan voitokkaasta päättymisestä ja nähdään ensimmäisessä sotilaallisessa häviössä vain "kirpunpurema".
8. LUKU.
Kirkko.
I. Valtiokirkko.
"Joka tekee itsensä syypääksi kerettiläisyyden tai harhaoppien levittämiseen, joita jo on vallalla oikeauskoisen kirkon luopioissa, taikka uusien, uskolle vaarallisten lahkojen perustamiseen, rangaistaan kaikkien säätyoikeuksien menettämisellä sekä karkoituksella Europan Venäjältä Transkaukasiaan uutisasukkaaksi, Transkaukasiasta Siperiaan, mutta itse Siperiassa tämän maan kaukaisimmille paikoille."
Venäjän rikoslakikirjan 196 artikla.
"Pyhän, katolisen, apostolisen, oikeauskoisen kirkon" etupäässä oli tsaari sen rajattomalla vallalla varustettuna suojelijana ja ylimmäisenä pappina. Vain uskonkysymysten ratkaisu oli teoriassa pidätetty yleiselle kirkolliskokoukselle. Mutta kun sellaista ei sitten vuoden 1787 enää oltu pidetty, niin ylin kirkollinen hallintovirasto, "pyhä synodi", käytännössä järjesti myöskin uskonopilliset riitakysymykset. Moskovan, Kiovan ja Pietarin kolme metropoliittaa, Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan (Alaskan) 63 hiippakuntapiispaa, samoin kuin Tokion, Pekingin ja Urmian, saivat olla vain pyhän synodin osoitusten kuuliaisia toimeenpanijoita ja olivat toimeenpanossa konsistorien sihteerin valvonnan alaisia, joiden siitä tuli kertoa pyhän synodin yliprokuraattorille. Huolimatta piispanviran puhtaasta virkamiesluonteesta se oli kovin haluttu, sillä siihen kuului suuri valta alempiarvoisiin pappeihin nähden ja runsaat tulot. Mutta vain munkit voivat saada jalokivillä koristetun piispan sauvan. Tämä kehoitti kyvykkäitä ja kunnianhimoisia seminaarikasvatteja, uusimpana aikana myöskin hurskastelevia kaartinupseereja, tekemään munkkilupauksen. Sillä he astuivat niinsanotun "mustan" papiston riveihin, joka etuoikeutettujen ylpeydellä katseli "valkoisen" maallikkopapiston suurta laumaa. Luostarien luku ei Venäjän valtakunnan tuhatvuotisen historian minään aikakautena ole niin kasvanut kuin Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n hallituskautena. Virallisten tietojen mukaan oli vuonna 1915 kaikkien luostarien luku 942 ja niissä 80,388 asukasta. Suurinta kunnioitusta kansan keskuudessa nauttivat Kiovan, Moskovan lähellä olevan Sergievin, Pietarin Aleksanteri Nevskin, Volhynian Potshajevin ja Vienanmeren saaressa kaukana pohjoisessa oleva Solovetsin luostari. Monet tuhannet pyhiinvaeltajat kulkivat vuosittain näihin pyhiin paikkoihin, lisäten niiden ilmankin jo sangen suuria tuloja. Moskovan rikkain talonomistaja oli 60 virstan päässä kaupungista sijaitseva pyhän Sergiuksen luostari. Hautapaikka luostarin hautuumaalla takasi pääsyn taivaan valtakuntaan, ja siitä maksettiin sen mukainen hinta. Melkeinpä tuskallisella säästäväisyydellä munkit hoitivat yhä kasvavaa omaisuuttaan eivätkä olleet mitään iloisia lahjoittajia sota- ja nälkäaikoina. Yhteiskunnallinen huolto oli heille vallan vierasta; ani harvoissa luostareissa oli sairaalat. Joka ei pukenut mustaa kaapua ylleen kunnianhimosta ja munkkikammiossa nähnyt hierarkkisen arvoasteikon ensimmäistä astuinta, hän meni luostariin, ei luopuakseen maailmasta ja sen iloista, vaan päästäkseen sen työstä ja taisteluista. Monesta miesluostarista liikkui pahoja huhuja, joita uskottiin. Lukuisat nunnaluostarit olivat vajonneet naimatta-jääneiden tyttöjen huoltolaitoksiksi. Pääsymaksu vastasi elinkoron ostohintaa. Köyhiä talonpoikaistyttöjäkin otettiin; mutta heidän täytyi silloin piikatyttöinä palvella muita nunnia tai maailmaa kiertäen Kristuksen tähden kerjätä armeliaiden ihmisten lahjoja luostarille.
Valkoisen papiston sääty, johon kuului noin 70,000 pappia, ei yleensä nauttinut mitään erityistä kunnioitusta enempää sivistyneen yhteiskunnan kuin yksinkertaisen kansankaan puolelta. Heidän ammattinsa oli aina vuoteen 1864 ollut perittävä, pojan oli ollut pakko ryhtyä isänsä virkaan. Silloin oli heillekin, niinkuin maaorjatalonpojille, vapautuksen hetki tullut. Monet papinpojat pyrkivät virkamiehiksi tai vapaisiin ammatteihin, antautuivatpa politiikkaankin, missä he pian tulivat hyvin huomattaviksi äärimmäisellä jyrkkyydellään joko taantumukselliseen tai vallankumoukselliseen suuntaan. Tämä liike yltyi vuosisadan lopulla, kun rajamaiden venäläistyttämisen edistämiseksi Tarton ja Varsovan yliopistojen täytyi avata porttinsa pappisseminaarien kasvateille. Heidän sivistystasonsa tähden heiltä kuitenkin edelleen oli kielletty pääsy varsinaisiin venäläisiin korkeakouluihin. Teologian opiskelua varten oli neljä piispojen johtamaa "hengellistä akatemiaa" Kiovassa, Pietarissa, Kasanissa ja Moskovan-läheisessä Sergiuksen luostarissa. Mutta näidenkin jumaluusopillisten ammattikoulujen läpikäyneet valitsivat enimmäkseen maallisen virkamiesuran ja voivat toivoa sillä menestyvänsä, koska Pobedonostsev periaatteesta heitä suosi. Niin eivät vuosisadan lopusta alkaen vaienneet valitukset pappienpuutteesta maaseuduilla sekä pappien sivistyskannan taantumisesta, koska monet heistä olivat ottaneet vihkimyksen, suorittamatta loppututkintoa seminaarissa. Vain rajamaissa, joiden väestö oli etupäässä katolista tai protestanttista, oli oikeauskoisten pappien luku tarpeettoman suuri ja heidän aineellinen asemansakin paljoa edullisempi kuin Venäjällä. Yleensä ei papilta paljoa vaadittu; ei häneltä kysytty siveellistä puhtautta, vaan, niinkuin muinais-Roomassa, jumalanpalvelusmenojen tarkkaa tuntemista ja tuskallisen pikkumaista noudattamista, sillä niissä oli salaperäinen voima. Tätä kantaa edusti johdonmukaisesti myöskin Pobedonostsev. Kun ystävät tai kirkolliset intoilijat huomauttivat hänelle hengellisten elämässä vallitsevista huutavista epäkohdista, niin hän runsaasta tietovarastostaan kirkollisesta elämästä kertoi heille vielä paljoa pöyristyttävämpiä asioita, joiden hän antoi rauhassa tapahtua.
Jos jossakin oli munkki tai pappi, joka samalla kertaa oli hurskas ja puhdastapainen ja hyvin hoiti kristillisen sielunhoidon tehtäviä, ja kansa tunnusti ja antoi arvoa hänen siunausta-tuottavalle toiminnalleen, niin hänen ihailijansa koroittivat hänet "staretsiksi", pyhäksi vanhukseksi. Vuosisadan lopussa nämä kunnianarvoisat sielunhoitajat varsinkin tulivat muotiin; ylhäiset salongit avautuivat heille ja niissä kerrottiin legendoja heidän rukoustensa ihmeellisistä vaikutuksista. Heille tarjottiin rahaa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja pyydettiin heidän esirukoustaan Jumalan, hovinaisten ja ministerien luona. Suurta ja hyvää osaa näytteli staretsina 1890-luvulla Kronstadtin kunnian arvoinen pappi Ioan. Laajan valtakunnan kaikilta ääriltä hän sähköteitse sai rahalähetyksiä ynnä pyyntöjä, että hän rukoilisi jonkun kuolemansairaan puolesta. Aleksanteri III:nkin kuolinvuoteelle hänet kutsuttiin. Pian tuon ihmeidentekijän piiritti joukko kiihkoisia naisia ja miehiä, jotka hänen nimessään tekivät kaikenlaista vallattomuutta. Alkoi epäpuhdas kilpailu. Teeskentelijät ja huijarit, vanhat ja nuoret, rupesivat suuremmalla tai vähemmällä onnella staretsin tuottavaan toimeen. Muuan pahimmista, entinen hevosvaras _Rasputin_, pääsi suureen valtaan ja korkeaan arvoon, tullen Nikolai II:n neuvonantajaksi ja tsaarillisen perheen ystäväksi.
Niinkuin luostarien, niin vuosisatain vaihteessa myöskin kirkkojen ja kappelien luku kasvoi. Niissä maakunnissa, joissa oli "toisuskoinen" väestö, valtio rakensi ne kaikkien veronmaksajien kustannuksella, harjoittaen sen ohessa lempeätä pakkoa paikallisia yhdyskuntia sekä katolisia, evankelisia, juutalaisia ja muhamettilaisia pankin- ja tehtaanjohtajia kohtaan, jotta hekin olisivat antaneet roponsa oikeauskoisen kirkon rakentamiseen.
Komea ja juhlallinen on valtiokirkon jumalanpalvelus, mahtavasti se vaikuttaa ihmisten aisteihin ja antaa mielelle mystillisiä symboleja. Syvälle maahan asti miehet ja naiset kumartuvat kultaisten pyhimyskuvien edessä ja tekevät palavalla innolla ristinmerkkejä. Hartaus täyttää mielen, mutta myöskin se muinais-Rooman käsitys, että Jumala ja pyhimykset eivät tee mitään ilmaiseksi. Rukouksen kuuleminen tulee vain sen osaksi, joka uhraa tuohuksensa pyhimyksen kuvan edessä, joka kumartuu, kunnes selkä katkee.
Niinkuin luostarien ja kirkkojen, niin kasvoi Aleksanteri III:n ja hänen poikansa aikana myöskin uusien pyhimysten ja uusien pyhäpäivien luku yhä. Elävää kirkollista mieltä ei sillä herätetty, vaan edistettiin kyllä laiskuutta ja ehkäistiin Venäjän kansan taloudellisten voimien kehitystä pyhäpäivien paljoudella.
Niinkuin keisarillisessa Roomassa, niin myöskin Venäjän viimeisten keisarien aikana valtiouskontoon kuuluminen, sen määräysten ulkonainen täyttäminen oli oikean valtiollisen mielenlaadun todistuksena. Maalliset arvobenkilöt, jotka palatseihinsa perustivat kotikirkkoja ja vähän väliä panivat niissä toimeen komeita jumalanpalveluksia, saivat iloita pyhän synodin kaikkivaltiaan yliprokuraattorin erityisestä hyväntahtoisuudesta. Ehtoollisella-käynnistä pidettiin kirjaa; virkamiesten tuli vuosittain esimiehilleen antaa todistus saamastaan kirkollisesta synninpäästöstä. Kun tsaarillinen perhe kävi Herran pöydälle, niin se hoviministeriön ja Pietarin sähkösanomatoimiston välityksellä virallisesti ilmoitettiin kaikille alamaisille.
Niinkuin roomalaisen virkavallan täydentäjä, keisari Diocletianus, julkisessa luopumuksessa valtionuskonnosta näki rikoksen valtiota vastaan ja ankarasti rankaisi sen, niin myöskin keisarillinen Venäjän hallitus menetteli luopuneita vastaan. Ja niiden luku oli suuri, vaikk'ei siitä tilaston avulla saanut selkoa.
II. Vanhauskolaiset.
Monivuotinen teologinen riita Vapahtajan nimen oikeasta ääntämisestä -- Isus vaiko Jisus? -- oikeasta ristinmerkin tekemisen tavasta -- kahdellako vai kolmella sormella? -- oli vaikuttanut sen, että suuri osa Venäjän kansasta 17. vuosisadalla oli luopunut valtiokirkosta. Vanhauskolaisiksi he itse itseänsä sanoivat, sillä heidän mielestään jumalanpalvelusmenoilla oli salaperäinen voima ja he sekoittivat ne uskoon, luopuneiksi (raskolniki) taas nimitti heitä hallitseva ja heitä vainoava valtiokirkko. Tämä virallinen haukkumasana vaihdettiin suvaitsevaisuusediktissä 30 p:ltä huhtik. 1905 nimitykseen "vanhoja kirkonmenoja noudattavat", joka täydellisesti vastasi asian laatua. Siitä huolimatta synodi seitsemää vuotta myöhemmin antoi heistä lausunnon, ettei heitä sopinut pitää kristittyinä. Vasta senaatin ukaasi 12 p:ltä huhtik. 1916 tunnusti heidän kristillisyytensä. Vanhauskoinen kirkko pitää jäykästi kiinni vanhan, pietarintakaisen Venäjän kirkollisista, valtiollisista ja yhteiskunnallisista ihanteista ja tavoista ja on sen johdosta saanut sanomattoman paljon kärsiä. Aleksanteri III antoi arvoa vanhauskoisten taantumuksellisille mielipiteille ja halusi valtiollisista syistä sovintoa heidän kanssaan. 17. vuosisadan mielipiteeneroavaisuudet eivät enää saaneet olla minään esteenä. Jo 18. vuosisadan lopussa molempien leirien valistuneet teologit olivat tunnustaneet, että Jeesuksen nimen ääntäminen ja ristinmerkin tekemisen muoto eivät sisältäneet mitään kristillisen uskonopin aineksia ja että molemmilla vastakkaisilla käsityksillä siitä oli historiallinen oikeutuksensa. Mutta Pobedonostsevin uskonkiihko ymmärsi sovinnolla ehdotonta alistumista pyhän synodin alle. Siihen eivät vanhauskolaiset, jo monien pyhinä kunnioitettujen marttyyriensa tähden, voineet suostua. Vainon pitkinä vuosina he olivat muodostaneet oman kirkkonsa kansanvaltaisella perustuksella, joka oli jyrkässä ristiriidassa valtiokirkon virkavaltaisen rakenteen kanssa. He ymmärsivät sovinnolla vanhauskoisen, itsenäisen kirkon sekä kaikkien sen arkkipiispojen, piispojen ja pappien tunnustamista valtiovallan puolelta. Sovintoa ei syntynyt, ja uudestaan alkoi vaino Nikolai II:n aikana, joka tässä antoi Pobedonostseville vallan vapaat kädet. Jälleen täyttyivät Susdalin luostarivankilan kammiot vanhauskoisen kirkon vangituista piispoista. Kaukasiassa poliisi kaivautti haudoistaan ja poltatti roviolla kahden pyhänä kunnioitetun piispan luut. Mitä lähimmässä yhteydessä santarmien ja virallisten syyttäjien kanssa hallituksen lähettämät lähetyssaarnaajat taistelivat harhaoppia vastaan. Tälläkään alalla Pobedonostsev ei säästynyt pettymyksiltä. "Kerettiläiset" käännyttivät uskonintoisia lähetyssaarnaajia, niin että nämä liittyivät vanhauskoiseen kirkkoon. Tosin vallitsi "vanhan uskon" tunnustajien keskuudessa riitaa ja toraakin. Oli ryhmä nimeltä "bespopovtsy" (papittomat), jotka vetoamalla muinaiskristillisen kirkon tilaan Diocletianuksen-aikuisen vainon aikana hylkäsivät pappissäädyn; toinen nimeltä "stranniki" (vaeltajat), jotka kuljeksivassa kerjäläiselämässä koettivat noudattaa Kristuksen vaellusta maan päällä, ynnä muita lahkoja, jotka taistelivat toisiaan vastaan sillä vastenmielisellä intohimoisuudella, minkä uskonnollinen tai valtiollinen kiihko kaikkialla ihmiselle antaa.
III. Mystillisiä lahkoja.
Syvä uskonnollisuus, yksityisten raamatunkohtien lapsellinen tai hiusta-halkova selittäminen, elämäntaistelun ankaruus, mystillinen paremman olemassaolon kaipuu, sellaisen Jumalan ikävöiminen ja etsiminen, joka ei ole "pappien ja santarmien Jumala", on synnyttänyt molokanien, hlystien, valkokyyhkysten, duhobortsien, tolstoilaisten ynnä muiden mystikkojen uskonyhteydet. Lahkoista muodostui uusia lahkoja, ne kasvoivat rehevästi kuin aroruoho, katosivat ja versoivat uudestaan, ilkkuen venäläisen valtioinkvisitsionin raivolle. Jos karkoitettiin uusien oppien tunnustajat Kaukasian vuoristoon tai Siperian metsiin uutisasukkaiksi, niin he siellä levittivät uskoansa. Muinaiskristillisten marttyyrien urhoudella ja itsensäkieltämyksellä he kärsivät Venäjän vankilain raippa-, nälkä- ja lihakidutusta.
Maailman lunastaja, julistivat _hlystit_, vaeltaa ruumiillisessa muodossa Venäjän maiden halki ja hänen mukanaan jumalanäiti Maria. Kaikissa arvokkaissa talonpojissa ja nuorissa naisissa sana jälleen tulee lihaksi, antaa uskovaisille armoa ja rauhaa, hekumallista hurmiota tanssin pyörteissä ja "Kristuksen rakkaudessa", tekee ihmeitä ja lausuu ennustuksia. Älkää olko tämän maailman ja tämän valtakunnan lapsia, sillä he ovat Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa vastaan, saarnasivat _duhobortsit_. Ihmisten rintaan Jumala on pyhäkkönsä pystyttänyt eikä mitään papistoa tarvita välittäjäksi. Jumala on vuorisaarnassa, opetti kreivi _Leo Tolstoi_, antanut ihmiskunnalle ainoan ja oikean lakinsa. "Paha" maan päällä oli muka uudenaikainen valtio pakkokeinoineen, santarmeineen ja pikatulitykkeineen; oli myöskin oikeauskoinen kirkko "pakanallisine loitsuineen" ja omantunnonpakkoineen. Vain evankelinen veljenrakkaus, joka kaikki kesti, kaikki kärsi ja kaikki voitti, on passiivisella vastarinnalla voittava myöskin uudenaikaisen valtion luonnonvastaisine epäjumalineen ja tässä elämässä perustava Jumalan valtakunnan, jossa vallitsee rauha maan päällä ihmisten onneksi.
Jasnaja Poljanan filosofi ei joutunut vankilaan, joka oli "ainoa kelpo miehen osaksi tsaarillisella Venäjänmaalla tuleva asunto", niinkuin hän terävällä kielellänsä sanoi, mutta kyllä tuhannet hänen kannattajansa. Hänet itsensä pyhä synodi Pobedonostsevin pyynnöstä 8 p. maalisk. 1901 juhlallisesti pani kirkonkiroukseen, mikä antoi hänelle aihetta leimuavassa vastauksessa ylimmälle kirkollisvirastolle vielä kerran julistaa kuuntelevalle joukolle kristillistä anarkismiansa.
IV. Protestanttisia lahkoja.
Suoraan liittyen protestanttisuuteen syntyivät _stundistien_ lahko valtakunnan etelä- ja _fiaskovistien_ sen pohjoisosassa. Saksalaisten evankelis-luterilaisten siirtolaisten hartaushetket (stunden), joissa vähävenäläiset talonpojat ensi kerran vuonna 1860 Rohrbacbin kylässä lähellä Odessaa kävivät, antoivat stundismille nimensä ja määräsivät sen kehityksen. Sen yksin raamattuun perustuvaa oppia levitettiin vähävenäjän kielellä, millä seikalla oli sitä suurempi menestys, kun tätä kieltäkin vainottiin. Intohimoisella vihalla Pobedonostsev on juuri tätä lahkoa vainonnut, koska se hylkäsi pyhimysten ja heidän kuviensa kunnioituksen. Hänen toimestaan pyhä synodi 1894 julisti stundismin "mitä vaarallisimmaksi ja vahingollisimmaksi lahkoksi". Tämä virallinen leimaaminen antoi oikeudellisen perustuksen poliisin toimeenpanemille hyökkäyksille venäläisten talonpoikien hartaushetkiä vastaan, jolloin avoinna-oleva raamattu oli "todistuksena tehdystä rikoksesta", jota tuomioistuin rankaisi vankeudella. Edelleen poliisi Pobedonostsevin aloitteesta niiden välillä pani toimeen stundistipogromeja kiihoittamalla oikeauskoisia talonpoikia "neitsyt Maarian ja pyhimysten jumalaa-pilkkaavia halveksijoita" vastaan, jotka ryöstettiin puti-puhtaiksi, ruoskittiin ja sitten kunnan enemmistön päätöksellä lähetettiin Siperiaan. Sivistyneeseen, mutta herkkäuskoiseen venäläiseen yhteiskuntaluokkaan Pobedonostsev hänelle uskollisen sanomalehdistön välityksellä sekä valtiollisilla lentokirjasilla järjestelmällisesti levitti satua venäläisen stundismin ja Preussin sotaministeriön hautomien kauheiden valloitustuumien välisestä yhteydestä.