Chapter 12

Jumala oli Venäjän kansalle, niin slavofiilinen oppi julisti, Aasiassa määrännyt vapauttajan ja sivistyksen-levittäjän tehtävän. Tämän maailmantehtävän täyttämiseksi Venäjän valtio aina vuodesta 1582, jolloin venäläiset kasakat, yhdessä saksalais-balttilaisten sotavankien kanssa, olivat menneet rajavuoren Uralin poikki, oli miekalla laskenut valtansa alle koko Pohjois-Aasian sekä laajoja maa-alueita Länsi-Aasiasta. _Rientokulku luonnollisen rajan saavuttamiseksi_ on vienyt venäläiset yhä kauemmaksi. Jos siihen jollakin kohdalla oli päästy, niin sen turvaaminen -- niinkuin sotaministeri Kuropatkin eräässä tsaarille antamassaan mietinnössä 1900 selitti -- vaati lähialueen valloitusta. Ja näin hillitsemättömästi valloittajana eteenpäin tunkeutuessaan Venäjällä aina vuoteen 1904 oli vain _yksi_ vakavalta kannalta otettava vastustaja, joka esti sitä "täyttämästä jumalallista tehtäväänsä" -- brittiläinen maailmanvalta. Samana vuonna, jolloin Englannin valtiotaito Berliinin kongressissa sai diplomaattisen voiton tsaarivaltakunnasta, muuan englantilainen sotajoukko kenraali Robertsin johdossa marssi Venäjän vasallivaltioon _Afganistaniin_ ja valloitti sen eteläosan. Emiiri Shir-Ali pakeni Venäjälle, joka jätti suojattinsa auttamatta. Lordi Roberts asetti valtaistuimelle erään Englannille uskollisen ruhtinaan, joka vuotuista maksua vastaan lupasi vahvistaa sotavoimaansa -- Venäjää vastaan. Mutta Venäjän vallan järjestelmällisen tunkeutumisen Intian suuntaan tämä vastoinkäyminen vain kahdeksi vuodeksi pysähdytti. Mihailovskista Kaspianmeren kaakkoisrannalta Turkin sodan juhlittu kansallissankari, kenraali _Skobelev_, 1880 aloitti marssinsa _Tekke-turkmeeneja_ vastaan. Erämaan kuljetusvaikeudet, joiden johdosta ennen tehdyt sotaretket olivat surkeasti epäonnistuneet, hän voitti rakentamalla rautatien. Tammikuun 13 p. 1881 rosvoilevien paimentolaisten päälinnoitus _Geok-Tepe_ valloitettiin, minkä jälkeen he alistuivat. Heidän maansa liitettiin Transkaspian (Kaspianmeren takaisena) alueena Venäjään ja kuvernööriksi määrättiin kenraali _Komarov_. Vuonna 1884 läheiset _Merv-turkmeenit_ vapaaehtoisesti alistuivat Venäjän valtaan, kun heille luvattiin itsehallinto. Sittenkuin Merv oli sotilaallisesti miehitetty, jolloin vastoin sopimusta tehtiin hieman vastarintaa, Komarov tunkeutui Afganistaniin ja hajoitti 30 p. maalisk. 1885 Kushkin luona erään afganilaisen sotajoukonosaston. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs kutsutti heti Venäjän ulkoministerin luoksensa ja vaati "syyllisen" kenraalin paikalla kutsuttavaksi takaisin. Englantilaisen uhkaavasta puhetavasta säikähtyneenä Giers riensi tsaarin luokse ja ilmoitti: "Komarov on heti kutsuttava takaisin, se on Englannin muodollinen vaatimus." Mutta silloin Aleksanteri III kuohahti vihasta ja iskien mahtavan nyrkkinsä erääseen pöytään, joka meni kappaleiksi, jyrähti ministerilleen: "Ketä te palvelette, minua vaiko Englantia? Ilmoittakaa lähettiläälle, että tulen antamaan Komaroville kunnianosoituksen!" Ja niin kävikin. Rauhaa-rakastavan Gladstonen johtama brittiläinen kabinetti tyytyi venäläis-englantilaisen komissionin asettamiseen, joka pitkien keskustelujen jälkeen 1887 määräsi Afganistanin pohjoisrajan Venäjän vaatimusten mukaiseksi.

Siellä, missä Venäjän, Afganistanin, Kiinan ja Intian rajat sattuivat yhteen, kohosi Baijerin-kokoinen vuorimaa korkealle pilviin -- _Pamir_. Huolimatta maan köyhyydestä, jonka ylätasangoilla kesäisin ja laaksonnotkelmissa talvisin vaeltavat paimenet viettävät hurjaa elämäänsä, sillä oli Venäjän hallitukseen suuri vetovoima. Muuan "tieteellinen retkikunta" kiipesi elokuussa 1891 tuohon vuorimaahan, voitti erään tielle asettuneen afganilaisen sotajoukonosaston, kulki Hindukushin muodostaman "luonnollisen rajan" poikki ja katseli tältä "maailman katolta" tiedonhaluisesti jalkojensa juuressa olevaa Kabulia ja taivaanrannalla nähtävää laajaa Intian tasankoa. Afganistanin emiiri, joka piti omanansa sitä maata, johon venäläiset olivat tunkeneet, kääntyi apua pyytäen, Englannin puoleen. Mutta rauhaa-rakastava brittiläinen pääministeri Gladstone kannatti taas myöntyväisyyttä. Kauan aikaa keskusteltua Lontoon kabinetti 1895 jätti riidanalaisen alueen Venäjälle. Siihen loppui sillä kertaa Venäjän tunkeutuminen Intiaa kohti, sillä samaan aikaan kiinalais-japanilainen sota läheni loppuaan, ja ulkoministeriön Aasian-osasto käänsi huomionsa Itä-Aasian kysymykseen.

IV. Itä-Aasia.

"Hallitse Itää", sitä merkitsee suomeksi käännettynä vuonna 1860 Japanin meren rannalle perustetun merilinnoituksen Vladivostokin nimi. Täällä 31 p. toukok. 1891 silloinen perintöruhtinas ja myöhempi tsaari Nikolai II loi ensimmäisen lapiollisen maata ryhdyttäessä maailman suurimpaan rautatierakennukseen. 7,581 kilometrin pituisena se johdettiin metsien ja arojen poikki, ja Tsheljabinskin luona, Ural-vuoriston itärinteellä, sen oli määrä yhdistää Kaukainen Itä Europan rautatieverkkoon ja turvata valloituspolitiikalle rajattomat sotaväenkuljetus-mahdollisuudet. Mutta aikaisemmin kuin venäläinen diplomatia luulikaan, kun vielä valmistettiin siltaa Jenisein poikki, pakotti kiinalais-japanilaisen sodan päätös käymään käsiksi Itä-Aasian asioihin, jolloin lähinnä Tyynen valtameren laivasto näytteli ratkaisevaa osaa.

Huhtikuun 17 p. 1895 voitettu Kiina _Simonosekin_ rauhassa Japanille luovutti Formosan saaren, Liautungin niemimaan ynnä Port Arthurin merilinnoituksen sekä Niutshvangin sataman Etelä-Mandshuriassa ja tunnusti siihenastisen suojelusvaltionsa Korean riippumattomuuden. Kuutta päivää myöhemmin Venäjä, Saksa ja Ranska panivat sitä vastaan vastalauseensa. Noiden kolmen suurvallan sotalaivastojen uhkaavasti kokouduttua Tshili-lahteen Japanin hallitus myöntyi, käski kiihtyneen kansan vaieta ja määräsi vapaaehtoisen verotuksen tulevan kostosodan varustuksia varten. Port Arthur ja Niutshvang annettiin takaisin Kiinalle, joka lisäsi sotakorvaustansa, minkä Venäjä antoi Pekingin hallitukselle etukäteen ja minkä Japani käytti sotavoimansa vahvistamiseen.

Ulkoasiain johtajaksi oli Giersin kuoleman jälkeen 26 p. tammik. 1895 tullut monivuotinen Wienin-lähettiläs, ruhtinas _Aleksei Lobanov-Rostovski_, joka toistaiseksi asetti Balkanin kysymyksen "lasikuvun alle", saadakseen vapaat kädet Kaukaisessa Idässä. Saksan liittyminen Venäjän Itä-Aasian politiikkaan sai selityksensä uuden valtiokanslerin, ruhtinas Hohenlohen toivomuksesta taas solmia umpeen Berliinin ja Pietarin välisen langan, jonka Caprivi oli leikannut poikki. Kun Berliinin ulkoasiainvirasto ei tuntenut Japanin maantiedettä ja historiaa, niin se yhtä vähän kuin Lobanov saattoi huomata, mitä kohtalokkaita seurauksia oli oleva diplomaattisesta hyökkäyspolitiikasta Idän tulevaa suurvaltaa vastaan.

Toukokuussa 1896 vietettyyn Moskovan kruunausjuhlallisuuteen saapui kiinalainen valtiomies Li-Hung-Tshang. Hän vihasi Japania ja pelkäsi samalla sen miekkaa. Lobanov ja Witte vaativat vastineeksi siitä, että Venäjä suojelisi Kiinan alueen loukkaamattomuutta, lupaa Siperian radan jatkamiseen Pohjois-Mandshurian kautta ja sen suojelemiseen venäläisillä joukoilla. Tuo kokenut valtiomies huomasi kyllä, että tässä tarjouksessa piili Kiinalle kuuluvan maan anastus, mutta suostui siihen kuitenkin toukokuun 22 p., monien neuvottelujen, uhkausten ja herkullisten ateriain taivuttamana. "Ulkonäön säilyttämiseksi" hän kuitenkin vaati, ettei Venäjän hallitus, vaan siitä kokonaan riippuva "venäläis-kiinalainen pankki" rakentaisi ja hallitsisi Mandshurian rataosaa nimellä "Itä-Kiinan rata".

Jo seuraavana vuonna Saksan laivaston toimeenpanema _Kiautshoun_ valtaaminen pani koetteelle Venäjän uskollisuuden sitoumustensa täyttämisessä. Pietarin diplomatia selitti kuitenkin Moskovan salasopimuksen niin, että se antoi Kiinalle turvaa vain Japanin maannälkää vastaan, mutta ei Saksan tai Ranskan sekautumista vastaan Taivaan valtakunnan ylivallanoikeuksiin. Heti senjälkeen, 18 p. jouluk. 1897, Venäjän laivasto purjehti Port Arthurin satamaan ja anasti tämän merilinnoituksen. Ja Ranska esitti laskunsa siitä, että se 1895 oli auttanut Kiinaa Japanin liioiteltuja rauhanehtoja vastaan, ottamalla 22 p. huhtik. 1898 haltuunsa eteläkiinalaisen sataman _Kuangtshoun_. Europan valtojen häiriytyneen tasapainon palauttamiseksi Kiinassa nostettiin sitten 24 p. toukok. 1898 _Veihaiveissa_, vastapäätä Port Arthuria, Englannin lippu. Voimaton Pekingin hallitus suostui muukalaisten anastamien alueiden muodolliseen luovuttamiseen, "ulkonäön säilyttämiseksi" vuokrasopimusten muodossa. Venäjä hankki itselleen sen ohessa vielä 7 p. toukok. 1898 oikeuden rakentaa haararadan Itä-Kiinan radalta Harbinista Mukdenin kautta Port Arthuriin ja turvata sitä "suojelusjoukoilla".

Ulkopolitiikan johtajaksi Lobanovin 31 p. elok. 1896 sattuneen kuoleman jälkeen oli tullut _Mihail Muravjov_, "Vilnan diktaattorin" pojanpoika, jonka luonteenpiirteet hänellä olikin. Sen lasikuvun, minkä hänen edelläkävijänsä oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, hän painoi vielä lujemmin siihen kiinni sillä sopimuksella, minkä Pietarin hallitus 28 p. huhtik. 1897 teki Wienin kabinetin kanssa. Siinä nuo molemmat suurvallat sitoutuivat olemaan sekautumatta turkkilaisen maakunnan Makedonian sekasortoisiin oloihin, missä oli puhjennut verinen partiosota, sekä status qvon säilyttämiseen Balkanilla. Venäjän voimat olivat käytettävissä uuteen valloituspolitiikkaan Itä-Aasiassa, jonka päämääränä kunnianhimoisen ulkoministerin silmissä häämötti _Korean valtaaminen_.

Tässä entisessä suojelusvaltiossa oli, heti kun se oli julistettu riippumattomaksi, alkanut kiivas pikkusota venäläisen ja japanilaisen vaikutuksen välillä. Venäjän edustajana oli konsuli _Weber_ Soulissa, jonka liian säännönmukaista ja sentähden menestymätöntä asiainhoitoa vastaan Pietarissa nousi tyytymättömyyttä. Silloin hänen puolisonsa tammikuussa 1896 pelasti hänen asemansa. Käydessään kerran hallitsijan palatsissa hän, japanilaisen vartion huomaamatta, kantotuolissaan vei hänen jalkoihinsa kyyristyneen Korean kuninkaan konsulitaloon, jota venäläiset merisotilaat suojelivat. Japanin juonista pelastettu hallitsija, _Li Hui_, allekirjoitti auliisti Weberin sepittämät hallituksen määräykset Japanin asettamien arvohenkilöiden mestaamisesta, uusien ministerien sekä venäläisten raha- ja sotaneuvosten nimittämisestä, satamien luovuttamisesta Venäjälle j.n.e. Vasta vuoden perästä hän tuli takaisin palatsiinsa, joka nyt oli venäläisten upseerien komentaman henkivartijajoukon suojelema, ja otti Weberin ehdotuksesta "riippumattomuutensa" merkiksi keisarinnimen. Venäjän suojelusherruus Koreassa näytti olevan saavutettu.

Japanin kansassa oli herättänyt suunnatonta suuttumusta, että Venäjä oli ottanut haltuunsa Japanin 1894 valloittaman Port Arthurin merilinnoituksen. Siihen tuli lisäksi Japanin vaikutuksen syrjäyttäminen Koreassa, jota pidettiin Niponin hyvin-ansaittuna ja luonnollisena siirtomaana. Ulkoministeriössä ei enää voinut olla mitään epäilystä aseman vakavuudesta ja Japanin sotavarustusten laajuudesta, sittenkuin Venäjä lähettiläästänsä, parooni _Rosenista_ (16 p:stä elok. 1897) oli saanut yhtä kykenevän havainnontekijän kuin hyvän Itä-Aasian tuntijan. Siperian-radan rakennus ulottui vasta 1899 Baikal-jarvelle, ja sieltä Jablonoi- ja Hingan-vuoriston poikki Sungarin rannalla olevaan Harbiniin ammotti yli 2,000 kilometrin pituinen raiteeton taival. Japanin hallitus ehdotti Pietarin kabinetille maaliskuussa 1898 heidän etupiiriensä tarkkaa erottamista Jalu-joen muodostamaa linjaa myöten. Parooni Rosen puolsi innokkaasti Japanin tarjouksen hyväksymistä, joka Venäjälle Korean luovuttamisen vastineeksi jätti koko Mandshurian. Siihen kunnianhimoinen Muravjov ei voinut mukautua, vaikka hänen täytyi myöntyä. Huhtikuun 25 p. 1898 molempien valtojen kesken tehty _Korean sopimus_ merkitsi Venäjän politiikan peräytymistä, koska sen mukaan venäläiset raha- ja sotaneuvokset oli kutsuttava takaisin ja keisari Li Huin lahjoittamat satamat luovutettava, mutta epäselvän sanamuotonsa tähden se jätti takaportin tulevaisuuden varalle. Ja erään toisen takaportin myöhempää maanvaltausta varten varasi samaan aikaan muuan valtiollinen seikkailija nimeltä _Besobrasov_. Tämä entinen kaartinupseeri ja "pyhän liigan" johtaja vuodelta 1882 oli isänmaallismielisillä mietinnöillä lähennellyt Nikolai II:ta ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Muuan Vladivostokin kauppias oli 1896 Korean hallitukselta hankkinut luvan Jalu-joen metsien käyttämiseen. Besobrasov osti häneltä tämän myönnytyksen 80,000 ruplasta ja perusti joen vasemmalle, Japanin-puoliselle rannalle sahamyllyn. Witte kieltäytyi päättäväisesti kannattamasta tätä valtiollis-kaupallista yritystä. Mutta hovipiireissä heräsi sitä kohtaan mielenkiintoa, ja hankittiin isänmaallisista syistä ja voiton toivossa osakkeita tuossa "itäaasialaisessa teollisuusyhtiössä", miksi Besobrasov risti huijausyrityksensä, jolle hän Nikolai II:lta sai puijatuksi kahden miljoonan ruplan valtionkannatuksen.

Muravjov oli vain lykännyt toistaiseksi aasialaiset valloitusaikeensa. Saadakseen aikaa niiden kypsyttämiseksi ja Siperian radan valmistamiseksi, hän tsaarin nimessä 24 p. elok. 1898 kääntyi kaikkien hallitusten puoleen, ehdottaen _kansainvälistä konferenssia_ "liiallisten, kaikkia valtakuntia rasittavien varustusten vähentämiseksi". Sillä aikaa kuin Europan sanomalehdistö kantoi asianmukaisen kunnioituksen "jalomielisen tsaarin ihmisystävälliselle mielenlaadulle", puuhasi uusi sotaministeri _Aleksei Kuropatkin_ (tammikuusta 1898) kaikessa hiljaisuudessa innokkaasti sangen huomattavaa armeijanlisäystä. Hän muodosti 33 uutta tykistödivisioonaa, kaksi uutta armeijakuntaa Aasiassa, kaksi uutta jääkäribrigadia Siperiassa ja aloitti kenttätykistön uudesti-aseistamisen uudenaikaisilla pikatulitykeillä. Samaan aikaan Itämeren ja Itä-Aasian sotalaivastoa suurten taistelulaivojen rakentamisella melkoisesti vahvistettiin, jota varten eräs tsaarin ukaasi 10 p:ltä maalisk. 1898 yli vahvistetun laivastomenoarvion vielä oli määrännyt 90 miljoonaa ruplaa. Pääsotasatamaksi Tyynessä valtameressä valittiin Port Arthurin jäätön lahti, jonka ympäri rakennettiin sikermä linnoituksia. Sotasataman viereen Witte tahtoi perustaa kauppasataman, mikä maatuneen, mutta tilavan merenlahden ruoppaamisella helposti oli aikaansaatavissa. Aito venäläinen virastojenvälinen kateus sai tuuman raukeamaan. Silloin rahaministeri 1899 perusti 30 kilometrin päässä koilliseen Port Arthurista olevan Talienvanin lahden rannalle kaupungin, jolle hän antoi nimen Daljni = etäinen. Äärettömiä summia heitettiin hukkaan talojen, kirkkojen, varastohuoneiden ja koulujen rakentamiseen sekä rantakatujen perustamiseen, jotka sitten tekivät japanilaisille mahdolliseksi suurten piiritystykkiensä laivaamisen lähtiessään Port Arthuria pommittamaan. Siperian sanomalehdistö ennusti jo 1900, että sodan sattuessa Daljni oli oleva tukikohtana läheistä merilinnoitusta vastaan toimivalle piiritysarmeijalle, ja antoi sille pilkkanimen "Lishni" = tarpeeton.

Muravjovin viimeinen menestys -- hän kuoli 21 p. kesäk. 1900 -- oli kirkkovaltion _Tibetin_ saattaminen Venäjän suojelusherruuden alaiseksi. Vuodesta 1720 asti oli Pekingin ja Lhassan hallitusten kesken konkordaatti olemassa, jonka mukaan Kiina sitoutui suojelemaan Tibetin riippumattomuutta, jotavastoin Dalai Lama, kirkkovaltion päämies ja kaikkien buddhalaisten paavi, lupasi käyttää hengellistä vaikutusvaltaansa Kiinan mandshudynastian hyväksi. Vuonna 1899 englantilaiset sotajoukot miehittivät Tibetin maakunnan Sikkimin, eikä Kiina sitä estänyt. Seuraavana vuonna perintöruhtinas Nikolai, sittemmin tsaari, Aasian-matkallaan astui Intian maaperälle. Hänen seuraajansa ja neuvonantajansa oli ruhtinas _E. Uhtomski_, joka myöhemmin runsaasti kaunistetussa koruteoksessa kertoi matkasta ja samalla saattoi julkisuuteen haaveelliset tuumansa Aasian tulevaisuudesta. Uhtomskin mystillisen käsityksen mukaan "Aasia tämän sanan täydessä merkityksessä ja koko laajuudessaan ei ollut mitään muuta kuin kappale Venäjää, joka puolestaan pyrki veljellisessä syleilyssä yhtymään Aasiaan". Sitävastoin "Länsi-Europan suhdetta Itään kuvasi tykkiin sidottu kapinallinen sipoy (intialainen brittiläisessä sotapalveluksessa)". Uhtomski koetti siihen aikaan saada aikaan kohtauksen Dalai Laman ja tulevan tsaarin kesken Darjilingissa Himalaja-vuoriston etelärinteellä, mutta Englannin hallitus esti sen. Perintöruhtinaan palatessa Siperian kautta Uhtomski aloitti suhteita Baikalin-takaisella alueella hallitsevan sikäläisten burjatien Suur-Laman kanssa ja sai aikaan, että Tibetin paavi sanoi irti vuoden 1720 konkordaatin ja alkoi etsiä uutta suojelijaa. Pietarin ja kaukaisen Lhassan väliset neuvottelut hoiti burjati Dordshiev, joka käytyänsä Irkutskin kymnaasin oli ruvennut munkiksi. Uhtomskin suosituksesta hän 1897 tuli Dalai Laman neuvonantajaksi ja ilmestyi tämän lähettiläänä syyskuussa 1900 tsaarin luokse Livadiaan, mukanaan valmis sopimusehdotus. Tsaari puolestaan lähetti edustajanaan toisen venäläistyneen burjatin nimeltä Tsibikovin Lhassaan, missä marraskuussa 1900 tsaarin ja buddhalaisen paavin välinen sopimus lopullisesti päätettiin. Nikolai II otti sen mukaan suojellakseen kirkkovaltiota, jonka vastineeksi Dalai Lama lupasi kaikissa buddhanuskoisissa maissa edistää Venäjän etuja. Heinäkuun 6 p. 1901 Nikolai II Pietarhovissa juhlallisesti vastaanotti tibetiläisen lähetystön, jota johti Dordshiev, joka toi hänelle Dalai Lamalta lahjoja ja käsikirjeen. Siinä buddhalainen paavi koroitti tsaarin "_uskon lahjojen mestariksi ja hoitajaksi_".

Uhtomski näki haaveellisen aatteensa, että "Aasian olemukseltaan venäläisille läheiset kansat vapaaehtoisesti alistuisivat valkoisen tsaarin valtikan alle", olevan toteutumaisillaan. Venäjän sanomalehdistö tervehti innostuneesti "molempien maiden läheistä yhteyttä". Kun Englannin lähettiläs kysyi, mitä tibetiläinen lähetystö tarkoitti, niin hänelle syötettiin juttuja. Kun Venäjän Tibetissä saaman suojelusherruuden seurauksena oli, että Kiinan hallitus osoitti usein selittämätöntä myöntyväisyyttä Venäjän vaatimuksiin nähden, niin Englantikin marraskuussa 1903 lähetti Dalai Laman luo lähetystön, joka vei hänelle lahjoja ja mukanaan -- konekiväärejä. Venäjän Lontoossa oleva lähettiläs kyllä teki sitä vastaan vakavia huomautuksia. Mutta lordi Lansdowne torjui ne 17 p. marrask. 1903 jyrkässä muodossa: "hänestä näytti ylenmäärin kummalliselta, että nämä vastaväitteet tekee valta, joka ei missään maailmassa koskaan epäröi koskea naapurien oikeuksiin, kun olosuhteet näyttävät sitä vaativan". Sillävälin lähetystö kulki Himalajan lumipeitteisten solien läpi, ajoi hajalle tibetiläisen, venäläisten upseerien johtaman nostoväen ja saapui 3 p. elok. 1904 pyhään kaupunkiin Lhassaan. Venäläisen suojelusherruuden sijaan astui brittiläinen.

Europan suurvaltojen maidenryöstö Kiinassa sekä kristillisten lähetyssaarnaajien sekautuminen Taivaan valtakunnan lainkäyttöön ja hallintoon synnytti 1900 isänmaallisen muukalaisvihamielisen liikkeen, joka Englannissa sai nimen boksarikapina. Se antoi Venäjälle toivotun tilaisuuden _koko_ Mandshurian sekä Pohjois-Mongolian sotilaalliseen miehittämiseen. Vaikk'ei rauhallinen kiinalainen väestö tällöin tehnyt mitään vastarintaa, niin Amur-maakunnan kuvernööri, kenraalimajuri _Gribski_, "turvallisuuden tähden" ryhtyi raakamaiseen tekoon. Venäläisen rajakaupungin Blagoveshtshenskin koko kiinalainen väestö, noin 10,000 miestä, naista ja lasta, ajettiin 2 p. heinäk. 1900 poliisi- ja sotilasvoimalla Amur-jokeen. Tunnettu maalari Vereshtshagin, joka neljää viikkoa myöhemmin kulki jokea alaspäin, kertoi 1903 "Vjestnik Jevropyssa", kuinka hukutettujen kiinalaisten turpuneet ruumiit estivät hänen höyrylaivansa kulkua, hiljaa ajautuen merta kohti, ilmaa saastuttaen ja tsaarillista hallitusta syyttäen. Venäjän lehdet eivät silloin saaneet mitään siitä kertoa. Sen sijaan ruhtinas Uhtomski "_Kiinan kirjeissään_" kuvasi saksalaisten, brittiläisten ynnä muiden länsieuroppalaisten sotajoukkojen "barbaarista sodankäyntiä ja raakaa ryöstämisraivoa" Kiinan sotaretkellä ja asetti sen vastineeksi venäläisten sotamiesten "inhimillisen käyttäytymisen", jotka tarkasti pysyttäytyivät erillään rosvouksista ja murhista. Kun europpalaiset lähetystöt Pekingissä oli vapautettu, niin Venäjän hallitus Uhtomskin toimesta kieltäytyi enemmästä osanotosta Kiinan-retkeen ja tyytyi Mandshurian valloitukseen, jonka tähän asti kaupalle "avoin ovi" nyt pantiin lukkoon venäläisellä tullimuurilla. Suunnitelmista Korean valtaamiseksi ei luovuttu, mutta niiden toteuttaminen tehtiin riippuvaksi Siperian-radan valmistumisesta, jota kuumeentapaisella kiireellä joudutettiin. Besobrasovin itäaasialainen teollisuusyhtiö nousi suureen kukoistukseen. Monet suuriruhtinaat ja tsaari itse tulivat tuon Jalun vasemmalla rannalla sijaitsevan valtiollisen puunsahauslaitoksen osakkaiksi, jonka suojelemiseksi muodostettiin "metsävartiosto" venäläisistä sotajoukoista.

Kreivi _Ito_, uudenaikaisen Japanin luoja, huolestuneena isänmaansa tulevaisuudesta, jos se joutuisi sotaan Venäjän ja Ranskan kanssa, päätti henkilökohtaisesti puhuttelemalla Pariisin ja Pietarin johtavia valtiomiehiä päättää ratkaistavana olevan riidan rauhallisella sopimuksella Kiinan kustannuksella. Pariisissa hän ei saanut osakseen ymmärtämystä eikä kannatusta Pietarissa toimitettavaa diplomaattista tehtäväänsä varten. Marraskuun 30 p. 1901 hän Muravjovin seuraajalle, kreivi _Lamsdorffille_, teki saman ehdotuksen, jota Tokion kabinetti jo maaliskuussa 1898 oli tarjonnut: Venäjän ja Japanin etupiirit Itä-Aasiassa olivat tarkasti ja lopullisesti erotettavat Jalu-virran muodostamalla linjalla. Selvänäköisenä valtiomiehenä Venäjän ulkoministeri oli siihen valmis, hienovaistoisena hovimiehenä hänen täytyi tässä määrätyssä muodossa hylätä tehty tarjous, sillä Besobrasovin sahamylly oli Jalun vasemmalla rannalla ja tsaari oli osakkaana Korean metsien hakkuuliikkeessä. Lamsdorffin vastaehdotus Pohjois-Korean luovuttamisesta raukesi Iton salaiseen valtakirjaan. Venäjän hovipiireissä ja määräävissä sotilaspiireissä ei otettu tuota "pientä keltaista japanilaista" vakavalta kannalta. Olihan Kuropatkin tsaarille 27 p. maalisk. 1900 antamassaan kertomuksessa suosittanut, "että Japanilta, veristen selkkausten estämiseksi Kaukaisessa Idässä, oli riistettävä oikeus pitää sotalaivastoa". Pettyneenä Ito lähti Lontooseen. Täällä hän kohtasi asiantuntemusta ja ymmärtämystä. Tammikuun 30 p. 1902 Suurbritannia ja Japani tekivät _liiton viideksi vuodeksi_. Sen julkaiseminen 12 p. helmik. osoitti, että venäläis-japanilaisen sodan syttyessä Englanti lähinnä oli velvollinen antamaan vain diplomaattista ja rahallista kannatusta, mutta aseellista apua vasta silloin, jos jokin kolmas valta -- Ranska -- sekautuisi taisteluun Venäjän puolella. Muuan sopimuksen salainen pykälä vakuutti sen tapauksen varalle, että Japanin sotajoukko kärsisi tappion Koreassa, että Englannin laivasto estäisi mannermaasodan siirtämistä saarivaltakuntaan.

Sodanuhka, mikä sisältyi liittosopimuksen julkaisemiseen, pakotti hallituksen myöntyväisyyteen. Se sitoutui eräässä 8 p. huhtik. 1902 Kiinan hallituksen kanssa tehdyssä sopimuksessa miehittämänsä Mandshurian asteittaiseen tyhjentämiseen puolentoista vuoden kuluessa, s.o. ennen 8 p. lokak. 1903.