Part 9

-- Minusta on täällä oikein hyvä olla, sanoi Yves. Hiukan myöhemmin, kun pikku Pierre on tullut niin suureksi, että saan taluttaa häntä kädestä, menemme me kahden poimimaan kaikenlaista metsästä -- ja sitten metsästämme. Niin, kun minä tulen vähän rikkaammaksi, ostan minä pyssyn tappaakseni susia. Minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tule ikävä täällä -- -- --

Minä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi ikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää hänelle ilonsa kuin lapsille.

Muuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli hänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin pieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni välikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.

-- -- -- Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja, eikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien ja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia, ylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia, asfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.

Kaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat mehiläiset.

_Luze_-marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien kanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle täysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti hymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa ja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.

Seutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät, muistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan minkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli täysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.

Ei suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen käsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa yhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet meidän esi-isiämmekin.

-- -- -- Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan aterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat, kaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä rasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.

-- -- -- _Kello yksi_. Minun on aika lähteä. -- Menin ensin suutelemaan pikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan, aivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä kaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves seisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua Toulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut Bannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa minua.

-- -- -- Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja lammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua palaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, _veljeni_ ja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin huolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien verhoavan -- -- -- Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in väkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö rakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen toisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän olkikattonsa alle.

LI.

Marraskuulla 1880.

-- -- -- Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän itki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa alle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä marraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten, joka myöskin itki.

Marie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen pimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? -- -- Missä hän oli? -- -- Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä? Palaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?

Siellä oli muitakin naisia odottamassa.

Eräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin. Mies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti kävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään kamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.

-- Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää meitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!

Marie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät, vakavat kasvot.

-- Kiitos, rouva!

Ja nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.

Pikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä painui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli, esiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän oli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt sammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin metsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan tänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta, hän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli tahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä asunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.

Toinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään vietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan nyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa voimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle. Mutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin äärimmäiseen kurjuuteen?

LII.

Yves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta katse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi kuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.

_Se ei ollut enää hän_ -- niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä hyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.

Se ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti, kun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.

Marie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan, pidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä, jolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie tiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.

Marie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku Pierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja jonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti sallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua? Mitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? -- -- -- Ja äiti otti hänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä raikkaasti.

Yves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi -- karkeaa pilaa! -- sitten hän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui ilkeältä aivan kuin sanoakseen. "Tein vain pilaa sinusta, mutta näethän, että minä menen kotiin."

Marie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän suojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut valoisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen häpeänsä todistajina.

Hän astui Yves'n jälkeen heidän huoneeseensa ja sulki oven.

Tulta ei ollut, sydäntä ahdistava kurjuuden tuntu!

Sytytettyään kynttilän huomasi Marie, että Yves taas oli repinyt uudet vaatteensa, jotka hän jo kerran oli korjannut suurella huolella; hänen leveä, sininen kauluksensa oli ryppyinen ja tahraantunut, ja hänen raitainen villapaitansa oli auki rinnalta neuleen ratkettua.

Hän kulki edestakaisin kierrellen kuin vangittu peto, siirrellen, kaadellen äkäisesti Marien järjestämät huonekalut, heitellen, menemään hänen säästämänsä leipäpalaset.

Pantuaan lapsen vuoteeseen ja peitettyään hänet hyvin, oli Marie puuhailevinaan taloustoimissa. Täytyi koettaa olla luonnollisen näköinen tällaisessa tapauksessa, sillä jos näytti siltä, että häntä ajateltiin, suuttui Yves äkkiä kuin veren hajuun päässyt peto ja tahtoi taas lähteä. Ja kun hän kerran oli sanonut: "Nyt minä menen, nyt minä menen tovereitten luo!" lähti hän julman härkäpäisesti, eivätkä voimat, ei rukoukset, eikä kyyneleet saattaneet pidättää häntä.

LIII.

Joskus kaatui Yves kuin kuolleena vuoteeseen, nukkui monta tuntia ja sitten oli kaikki ohi. Se riippui alkohoolista, jota hän oli nauttinut.

Joskus taas kesti hän lujana, en tiedä miten, ja meni laivaansa satamassa toimittamaan "reservi"-palvelustaan.

Sinä aamuna kello seitsemän, kun Yves oli hiukan selvinnyt pistettyään omasta alotteestaan päänsä jääkylmään veteen, meni hän ulos ja lähti kulkemaan arsenalille päin.

LIV.

Silloin istuutui Marie uupuneena, lannistuneena pienen kehdon viereen, mihin heidän poikansa taas oli nukahtanut.

Verhottomista ikkunoista alkoi levitä sisään valkoista valoa, kalpeaa, kelmeää valoa, joka tuntui kylmältä. Taaskin yksi päivä! -- Kadulta kuului tuo Brestin työläis-kortteerin ominainen melu työhön lähtiessä: tuhannet puukengät vasaroivat kovaa graniittikivitystä. Työmiehet palasivat sotasatamaan, pysähtyen tiellä juodakseen vielä kulauksen viinaa tuskin avatuissa kapakoissa, joitten pienten lamppujen likainen valo sekaantui syntyvään päivään.

Marie pysyi liikkumattomana paikallaan tarkaten jonkunlaisella tuskallisella ankaruudella noita talviaamuin jo tuttuja ääniä, jotka nousivat kadulta, alkohoolin käheäksi tekemiä ääniä ja puukenkien hyörinää. Hän oli eräässä noista moninkerroksisista, syvistä, äärettömän suurista taloista, joissa on pimeät pihat, karkeat graniittiseinät, paksut kuin vallitukset, jotka sulkivat sisäänsä kaikenlaista väkeä: työläisiä, sotavanhuksia, merimiehiä; ainakin kolmekymmentä juomariperhettä. Neljä kuukautta sitten -- Yves'n palattua Antilleilta, oli hän lähtenyt Toulvenista ja muuttanut tänne.

Vielä valkeampi valo paistoi sisään ikkunoista, sattui rappeutuneihin, tahraisiin seiniin, täytti vähitellen koko suuren huoneen, mihin heidän nyt epäjärjestynyt pieni taloutensa tuntui hukkuvan. -- Nyt oli todellakin valoisa, hän sammutti kynttilän säästäväisyydestä ja palasi taas paikoilleen istumaan. Mitä tekisi hän tänään? tekisikö hän työtä? Ei, hänellä ei ollut rohkeutta siihen, ja sitäpaitsi, -- minkä hyväksi?

Vielä päivä tultava toimeen tuletta, kuolema sydämessä, katsellen sateen valumista ja odottaen! -- -- -- Odottaa, odottaa huolella, joka hetki hetkeltä kasvoi, odottaa yön tuloa, hetkeä, jolloin puukenkien pauke taas alkaisi harmaalla kadulla. Sillä Yves ja muut merimiehet, joiden laivat olivat satamassa, tulivat samaan aikaan kuin arsenalin työmiehet, ja silloin katseli hän joka ilta, ikkunan pieleen nojaten tuon miesparven ohikulkua, silmät huolestuneina, tutkien niin kaukaa kuin mahdollista kaikkia ryhmiä, etsien sitä, joka oli ottanut häneltä elämän.

Marie tunsi hänet kaukaa pitkästä, suorasta vartalosta, komeasta asennosta; hänen sininen kauluksensa oli muita korkeammalla. Kun hän oli keksinyt hänet kävelemässä, nopeasti kiiruhtaen kotiin, tuntui hänestä, että hänen sydänparkansa laajeni, että hän hengitti helpommin, ja kun hän oli nähnyt hänen alapuolellaan vihdoinkin astuvan sisään vanhasta, matalasta portista, oli hän melkein onnellinen. Hän saapui; -- ja kun hän oli perillä ja oli suudellut heitä molempia, häntä ja pikku Pierreä, oli vaara ohi, hän ei enää mennyt ulos.

Mutta jos häntä ei alkanutkaan näkyä, tunsi hän vähitellen tukehtuvansa ahdistukseen. -- -- Ja kun paluuhetki oli ohi, yö tullut ja miesjoukko hajaantunut, eikä hän ollutkaan palannut; voi, silloin alkoivat nuo synkät illat, jotka hän liiankin hyvin tunsi, nuo kuolettavan odotuksen illat, jotka hän vietti jättäen oven auki, istuen tuolille, kädet ristissä rukoillen, korva tarkaten kaikkia matruusien lauluja, jotka kuuluivat ulkoa, värähtäen aina kuullessaan askeleiden kaikua pimeästä käytävästä.

Ja sitten, hyvin myöhään, kun naapurit olivat nukkuneet eivätkä enää voineet nähdä häntä, lähti hän ulos. Sateessa ja kylmässä kulki hän kuin mieletön odottamassa katujen kulmissa, kuuntelemassa hökkelien ovilla, missä vielä juotiin, painamassa kalvettuneita poskiaan kapakoiden ikkunaruutuja vasten.

LV.

Pikku Pierre nukkui yhä kehdossaan korvatakseen aamulla kadottamansa uni paran. -- Ja sinä aamuna oli hänen äitinsäkin vaipunut uneen tuolille hänen viereensä, riutunut kun oli väsymyksestä ja valvomisesta.

Suuri, kalpea päivä oli jo täydellisesti noussut, kun hän heräsi jäsenet jäykkinä, kylmissään. Ajatusten palatessa, palasi hätäkin.

Miksi oli hän lähtenyt Toulvenista? Miksi oli hän mennyt naimisiin? Mitä hän, maalaistyttö parka, teki täällä Brestissä, missä hänen talonpoikais-pukuaan töllisteltiin! Miksi oli hän tullut likaamaan kaduille suurta, valkeaa kaulustaan, jonka sade usein kasteli, ja jonka hän epätoivoisena, kaikkea inhoten salli riippua olkapäillään aivan rypistyneenä ja kiillottamattomana?

Hän oli koettanut kaikki keinot saadakseen Yves'n palaamaan. Hän oli niin lempeä, niin hyvä, hän rakasti niin syvästi pikku Pierreä järkevinä hetkinään, että Marie oli usein alkanut taas toivoa! Hänen katumuksensa oli usein hyvin rehellistä, sitä kesti monta päivää ja ne olivatkin onnen päiviä.

-- Minulle pitää antaa anteeksi, sanoi hän. Huomasithan, _etten minä ollut oma itseni enää!_

Ja Marie antoi anteeksi ja silloin ei erottukaan. Kun sattumalta oli kaunis ilma, puettiin pikku Pierre uuteen pukuunsa ja mentiin kolmisin kävelemään Brestiin.

Ja sitten, jonain iltana, ei Yves taas palannutkaan, ja taas alkoi kaikki alusta ja taas sai vaipua epätoivoon.

Kaikki kääntyi yhä pahemmaksi; Brestissä olo vaikutti Yves'en samoin kuin yleensä muihinkin merimiehiin. Nyt sattui jo _sellaista_ joka viikko, se tuli melkein tavaksi. Miksi sitten toivoa?

Heidän laatikossaan ei enää ollut rahaa. Mitä tehdä? Lainatako naapureilta, noilta naisilta, jotka joskus joivat itsekin; ja joitten tuttavuutta hän halveksi? Se oli liian suuri häpeä! Kuitenkaan ei hänellä ollut mitään keinoa salata puutettaan vanhemmiltaan, jotka eivät tienneet mitään, ja jotka rakastivat Yves'a kuin omaa poikaansa.

No, hän sanoisi heille, ettei Yves ansaitse sitä. Hän jättäisi tuon miehen! Tämä oli lopultakin liikaa ja Yves'llä ei ollut sydäntä.

LVI.

Sydäntäkö? Kyllä! Jokin sanoi Marielle, että Yves'llä oli sydäntä, mutta että hän oli suuri lapsi, jonka merielämä oli tuhonnut. Suloisesti heltyen muisteli hän hänen hienoja ja rauhallisia piirteitään, ääntään, hyvää hymyään niinä hetkinä, kun hän oli järkevä.

Jättääkö hänet? -- -- -- Ajatellessaan että Yves, aivan yksin jäätyään ja silloin aivan hukassa, jättäen kaikki paholaisen haltuun, antautuen omien ja toisten paheiden valtaan, alkaisi jälleen hurjistelunsa toisten naisten kanssa, purjehtisi kauas, vanhenisi yksin, hyljättynä, alkohoolin runtelemana! Oi, ajatellessaan eroa, valtasi hänet vielä suurempi hätä kuin kaikki muu: hän tunsi nyt olevansa liitetty Yves'en siteillä, jotka olivat järkeäkin vahvemmat, vahvemmat kuin mikään ihmistahto. Marie rakasti häntä mielettömästi olematta tietoinen rakkaudestaan -- -- -- Ei, pikemmin, jollei hän voisi estää häntä siitä, syöksyisi hän hänen kanssaan viimeiseen rapakkoon saadakseen vain pitää häntä sylissään kuoleman hetkeen saakka.

LVII.

Pikku Pierre ei ollenkaan pitänyt Brestistä, hänen mielestään se oli musta ja ruma.

Hän oli ollut siellä vasta neljä kuukautta ja nyt jo olivat hänen pyöreät poskensa kalvenneet ihon ruskeuden alla. Ennen muistuttivat ne Etelän täysikypsiä luumuja, joilla on lämmin, kultainen väri, auringon kasvattama puna.

Hänen silmänsä olivat mustat, ja niissä oli kuulakka loiste, niinkuin hänen äitinsäkin silmissä, hyvin pitkien ripsien välissä. Hänen pienet kulmakarvansa kaartuivat jo vakavasti, mikä periytyi isästä.

Hän oli kuvan kaunis, miettivine ilmeineen ja päättävine, miehekkäine eleineen, joita hän jo käytteli kuin suuri poika.

Silloin tällöin oli hän vielä hetkittäin meluavan iloinen; hän hyppeli hyppelemistään läpi surullisen huoneen pitäen aika ääntä.

Mutta sitä ei enää sattunut niin usein kuin Toulvenissä. -- Hän kaipasi, kaipasi vielä epämääräisissä muistelmissaan pieniä tovereitaan saarnipolulta, isovanhempien hyväilyjä, ja vanhan isoäidin lauluja. Siellä pitivät kaikki huolta hänestä, kun hän taas täällä oli melkein aina yksin.

Ei, hän ei pitänyt kaupungista. Ja sitten oli hänellä aina kylmä tässä alastomassa huoneessa ja vanhoissa, kivisissä porraskäytävissä.

LVIII.

"Minulle pitää antaa anteeksi, näithän, etten minä enää ollut oma itseni."

Kun Yves kerran oli sanonut näin, oli kaikki onnellisesti lopussa; mutta joskus kului siihen hyvin pitkä aika. Kun humala oli mennyt ohi, pysyi hän pari kolme päivää synkkänä, jäyhänä, puhumatta mitään, siksi kunnes hymy yht'äkkiä levisi hänen kasvoilleen jostain mitättömästä syystä hyvin lapsellisen hämmingin seuraamana. Silloin aukeni taas taivas Marie paralle, ja hänkin hymyili Yves'lle erikoisella tavalla sanomatta kertaakaan moitteen sanaa; ja nyt oli koettelemus lopussa.

Kerran uskalsi Marie sanoa hänelle hyvin lempeästi:

-- Älä nyt sentään viitsi murjottaa kolmea päivää, kun se kerran on ohi.

Ja hän vastasi vielä hiljemmin hymyillen hyvin lapsellista puolihymyä, katsoen syrjään, aivan nolona:

-- Etten murjottaisi kolmea päivää, sanot sinä? Jumal'auta, luuletko sinä, että minä olen kovin tyytyväinen itseeni, kun minä olen tehnyt sellaisia -- -- tyhmyyksiä? Oi, enhän minä sinulle, Marie parka, en toki.

Silloin tuli Marie vielä lähemmäksi nojaten hänen olkaansa ja Yves, nähdessään mitä hän tahtoi, suuteli häntä.

Voi, _nuo juomat, nuo juomat!_ sanoi hän hitaasti, kääntyen pois, puoleksi sulkeutuneet silmänsä hyvin hätääntyneen näköisinä. Isäni! Veljeni! Nyt on minun vuoroni!

Hän ei ollut koskaan ennen puhunut sellaista. Hän ei koskaan maininnut tuota peloittavaa pahetta, ja näytti siltä kuin ei hän olisikaan ollut huolissaan.

-- -- -- Kuinka ei voisi joskus toivoakin, kun näki hänet sitten niin järkevänä, alistuvana, leikkimässä lieden luona poikansa kanssa; jättäen kokonaan "suuren herran" eleensä, osoittaen vaimolleen kaikella tavoin suloista huomaavaisuutta saadakseen hänet unohtamaan murheensa?

Kuinka voisi luulla, että tuo Yves saattaisi pian, kuin sallimuksesta, muuttua _toiseksi_, synkkäsilmäiseksi, jäykäksi ja raa'aksi, alkohoolin huumaamaksi eläimeksi, jota ei mikään liikuttanut? Silloin kietoi Marie hänet yhä enemmän hellyyteensä, suuntasi häneen koko tahdonvoimansa, vartioi häntä kuin pientä lasta, vapisi seuraten häntä silmillään, kun hän vain astui kadulle, missä hänen sinikauluksiset toverinsa kulkivat, ja jonne kapakoiden ovet aukenivat.

-- -- -- Maissa oli Yves mennyttä miestä, sen hän itsekin hyvin tiesi, ja ajatteli murheissaan, että täytyisi koettaa päästä lähtemään.

Hän oli kasvanut merillä, sattuman varassa kuin villit ruohot. Ei juuri koskaan oltu huolittu kasvattaa hänessä käsitystä velvollisuudesta, käytöksestä, ei mistään maailmassa. Ehkä ainoastaan, minä, jonka kohtalo ja hänen äitinsä rukous oli saattanut hänen tielleen, minä vain olin saattanut puhua hänelle noista uusista asioista, mutta luultavasti liian myöhään, tai liian epäselvästi. Kuri laivalla, siinä oli suuri pidäke, mikä yksistään oli johtanut hänen aineellista elämäänsä, pidättäen häntä karulla ja terveellisellä ankaruudella, mikä tekee matruusit voimakkaiksi.

_Maa_ oli kauan aikaa ollut hänelle ohikulkupaikka, niissä pääsi vapaaksi, ja missä oli naisia. Sinne tultiin kuin valloitettuun maahan pitkien matkojen välillä. Silloin oli rahaa ja huvipaikoissa sai kaiken taipumaan oikuillansa ja voimillansa.

Mutta säännöllinen elämä pienessä taloudessa, jokapäiväisten menojen laskeminen, itsensä hoitaminen ja huolenpito huomisesta, sellaisiin odottamattomiin velvollisuuksiin ei hänen matruusiluonteensa sopinut. Muuten tuntui alkohooli hänen ympäristössään, täällä mädänneessä, turmeltuneessa Brestissä, tiukkuvan seinistä kuin epäterveellinen kosteus. Silloin vaipui hän aivan alas, niin kuin monet muutkin, jotka hekin olivat olleet hyviä ja kunnollisia, he alenivat, vaipuivat vähitellen tuon juopporoikan tasalle ja heidän irstailunsa muuttui inhottavaksi ja alhaiseksi kuin työmiehen irstailu.

LIX.

-- -- -- Eräänä päivänä sain kirjeen, joka kutsui minua avuksi.

Se oli hyvin yksinkertainen ja muistutti suuresti lapsen kirjettä:

Hyvä veli!

En tiedä, kuinka sanoisin sen teille, mutta on totta, että minä olen ruvennut juomaan. Niinpä en myöskään tahtonut jäädä Brestiin, tiedättehän, sillä minä pelkäsin sitä.

Minä olen jo kolme kertaa ollut raudoissa reservissä, ja nyt minä en tiedä, miten pääsisin irti laivasta, sillä minä käsitän hyvin, että jos minä jään sinne, tapahtuu joku onnettomuus.

Mutta minusta tuntuu, että jos minä vielä kerran pääsisin purjehtimaan kanssanne, parantaisi se minut kerrassaan. Hyvä veli, koska te kerran kohta lähdette merelle, tulkaa Brestiin minua hakemaan. Minun olisi siellä paljon parempi olla kuin täällä ja se pelastaisi minut varmasti.

Tuotitte minulle suurta surua saneessanne kirjeissänne, etten minä rakastanut vaimoani, enkä poikaani, sillä hänen, ja pikku Pierren vuoksi, tekisin minä mitä hyvänsä.

Niin, hyvä veli, minä olen itkenyt ja itken vieläkin nyt teille kirjoittaessani, enkä näe mitään kyyneleiltä silmissäni.

Toivon vain näkeväni teidän tulevan. Syleilen teitä sydämeni pohjasta pyytäen, ettette unohtaisi veljeänne, huolimatta kaikesta teille tuottamastani mielipahasta.

Teidän Yves Kermadec.

LX.

Eräänä sunnuntaina joulukuussa palasin minä Brestiin mitään ilmoittamatta ja menin Suur'-kadun kaupunginosaan hakemaan Yves'n asuntoa. Lukien numeroita porttien päällä seurasin minä noita korkeita graniittitaloja, entisiä rikkaiden asuntoja, jotka nyt ovat joutuneet rahvaan käsiin. Alhaalla, kaikkialla köyhien verhottomia akkunoita viimeisine, sairaaloisine kukkineen ikkunalaudoilla, kuihtuneine päivänkakkaroineen ruukuissa.

Oli aamu. Matruusijoukkoja oli jo liikkeellä puhtaissa vaatteissaan, laulaen, alottaen sunnuntain juhlia.

Siellä sai hengittää valkeaa sumua, kosteaa viileyttä -- uutta talvi-ilmaa. Koska saavuin yhä aurinkoiselta Adrian mereltä, tuntuivat Brestin värit sitäkin harmaammilta.

Numerossa 154 -- _Kauniin kanuunamiehen muiston_ kyltin yläpuolella -- nousin minä pitkin vanhoja, suunnattoman suuria rappuja kolmanteen kerrokseen ja löysin Kermadecien huoneen.

Ovelle kuului kätkyen tahdikas kolina. Kaikesta huolimatta hyvin hemmoteltu pikku Pierre oli pitänyt tapansa, että häntä piti tuudittaa ja Yves oli yksin poikansa kanssa, istui hänen vieressään, tuudittaen häntä yhdellä kädellä hyvin hitaasti.

Hän kohotti surullisen katseensa, liikutettuna nähdessään minut, mutta uskalsi tuskin lähestyä minua ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin kyllä, veli, minä tiedän, että te tulette hakemaan minua. Sitähän minä tosin pyysin, mutta -- -- -- mutta minä en ehkä odottanut teitä niin pian ja lähteminen tuottaa minulle tuskaa..."

Ulkonaisesti oli Yves paljon muuttunut. Hän oli tullut kalpeammaksi suojassa meren ahavalta. Hänen ilmeensä oli toisenlainen, vähemmän varma ja melkein tuskainen. Näki, että hän oli kärsinyt, mutta pahe ei ollut saanut painetuksi mitään merkkiä hänen yhä marmorisille, värittömille kasvoilleen.

Minä katselin ympärilleni yllättyneenä, ja sydäntäni ahdisti. Minä en todella ollut aavistanut minkälainen veljeni Yves'n asunto olisi näin maissa ja kaupungissa. Se oli aivan toisenlainen kun merellinen asunto, jossa olin kauan hänet tuntenut -- märssykori täynnä tuulta ja päivänpaistetta. Täällä, tämän köyhän todellisuuden keskellä tunsin minäkin, niin kuin hänkin epäilemättä, olevani koditon ja viihtyväni huonosti.

Marie oli ulkona kaivolla ja pikku Pierre nukkui hyvin, pitkät pikku lapsen silmäripset poskilla leväten. Me olimme yksin toinen toisemme edessä, ja koska häntä pelotti olla noin minun edessäni, rupesi hän äkkiä puhelemaan lähdöstä.