Part 8

Vanha Corentin Keremenen oli todella jo palannut peltotöistään ja odotti meitä ovella. Hänellä oli ollut aikaa muuttaa pukuakin: hän oli pannut päähänsä hopeasolkisen, leveän hattunsa ja ylleen siniverkaiset juhlaliivinsä, jotka olivat koristetut metallihelyillä ja selkämys pyhää sakramenttia esittävällä koruompelulla.

-- -- -- Mökissä oli iloista hälinää, suuren päivän tuntu. Vaskiset kynttiläjalat palavat pöydällä, jota peittää valkoinen liina. Kirstut, jakkarat ja vanhat tammipuiset laudoitukset loistavat kuin peilit; tuntee että Yves on ollut siellä tekemisissä.

Kynttilät eivät valaise kauvas ja mökissä on pimeitä nurkkia. Siellä liikkuu hyvin suurta ja valkoista: naisten leveäsiipiset päähineet ja poimuiset kaulukset. Muuten ovat nurkat hyvin pimeät. Valo kuolee väristen seinien graniittimöhkäleillä, epäsäännöllisillä ja ajan tummentamilla vuoliaisilla, jotka kannattavat katto-olkia. Nuo katto-oljet ja karkea graniitti tuovat yhä bretonilaisiin kyllin alkuperäisten aikojen tunnun.

-- -- -- Pöydälle tuodaan hyvä, höyryävä liemi ja me istuudumme ympärille, Yves oikealle, Anne vasemmalle puolelleni.

Illallinen on muhkea: Monta kananpoikaa erilaisine kastikkeineen, pannukakkuja, kinkku- ja sokeroituja omeletteja, viiniä, ja kullan kellertävää siideriä, joka kuohuu lasissamme.

Yves sanoo minulle erikseen, kuiskaamalla: -- Minun appeni on oikein kunnon mies ja anoppini Marianne myöskin. Ette voi kuvitella miten kunnon eukko hän on! Pidän paljon apestani ja anopistani.

Illalla tuopi nuori tyttö kylästä äsken tärkättyjä, hyvin kankeita tavaroita. Anne kiiruhtaa sulkemaan ne kaikki arkkuun sill'aikaa kun Yves iskee minulle salamyhkää silmää sanoen:

-- Olin kyllä arvannut mitä ne olivat: juhlapäähine ja suuri, tuhatpoimuinen kirjailtu kaulus, jotka tulevat koristamaan Annea huomenaamuisessa juhlassa.

Minulla on omasta puolestani paljon pieniä kääröjä, jotka tahdon huomaamatta saada esiin arkustani Yves'n avulla: makeisia, sokeriin keitettyjä hedelmiä, kultainen risti naiskummille. Mutta Annekin on nähnyt kaiken tuon silmäkulmallaan ja naurahtelee. Sitä pahempi! Ja onhan mahdotonta toimia salaa asunnossa, jossa on vain yksi ovi, ja yksi ainoa huone kaikille.

Pikku Pierre, yhä pyöreänä kuin pronssinen vauva, nukkuu yhä samassa asennossa, käsi nyrkissä leuvan alla. Koskaan ei äsken syntynyt vauva ole ollut niin sievä ja kiltti.

-- -- -- Kun minä jätän hyvästit kaikille, nousee Yves'kin lähteäkseen saattamaan minua kylään, missä minä nukun majatalossa.

-- -- -- Ulkona ontevalla polulla oksien alla, oli aivan pimeä, siellä verhoo kulkijan kaksinkertainen pimeys, suurten puiden ja yön varjo.

Metsän rauha on sellaista, mihin me emme enää olleet tottuneet. Eikä mertakaan ole lähellä. Toulvenin seutu on siitä hyvin kaukana. Me kuuntelemme; meistä tuntuu, että meidän pitäisi kuulla sen tuttu kohina kaukana; mutta ei, kaikkialla on hiljaista. Vain tuskin kuuluvaa kohinaa tiheän vehreyden keskellä, hienoa, avautuvien siipien suhinaa, lintujen hiljaista liikahtelua, kun ne näkevät pieniä unia nukkuessaan.

Kurjenpolven tuoksu tuntuu yhä; mutta yön mukana on tullut lisäksi läpitunkevaa viileyttä, sammalten, maan, bretonilaisen kosteuden tuoksua.

Koko tuo nukkuva maaseutu, kaikki nuo meitä ympäröivät metsäiset kukkulat, kaikki nukkuvat puut, koko tuo rauha painostaa meitä. Me tunnemme olevamme hiukan vieraita kaiken tuon keskellä, ja meiltä puuttuu meri, meri, joka sanalla sanoen on suuri, avoin tila, vapaa kenttä, jolla me olemme tottuneet juoksemaan.

Yves tajuaa nuo vaikutelmat ja ilmaisee ne minulle naivilla tavalla, omalla, erikoisella tavallaan, jota tuskin kukaan muu kuin minä saattaa käsittää. Onnensa keskellä häiritsee häntä tänä iltana huoli, melkeinpä katumus, että on ajattelematta kiinnittänyt kohtalonsa tähän kaukaiseen majaan.

Ja sitten tapaamme me ristin, joka pimeässä ojentelee harmaita käsivarsiaan, ja me ajattelemme kaikkia noita vanhoja graniittikappaleita, jotka sijaitsevat siellä täällä ympärillämme, eristettyinä keskellä saaristometsiä, ja joissa kuolleiden henget valvovat -- -- --

XLVII.

Seuraavana päivänä torstaina kesäkuun 16:na 1878, säteilevän kauniilla ilmalla, järjestäytyi ristiäiskulkue Keremenen-vanhusten majassa.

Anne sovittelee nurkassa meihin selin kääntyneenä suurta päähinettään, hiukan hämillään, kun hänen täytyy tehdä se minun nähteni, mutta Bretagnen mökit eivät ole suuria ja niiden sisällä ei ole muita komeroita kuin pienet vuodekaapit.

Anne on puettu mustaan verkahameeseen, jonka avoin röijy, on koristettu monen värisellä silkillä ja hopeahelyillä. Hänellä on sininen, kiiltosilkkinen esiliina, ja olkapäillä leviää tuhatpoimuinen kaulus, jäykkä kuin XVI:en vuosisadan kaularöyhelö. Minä olen valinnut univormun, jonka kultanauhat ovat kirkkaan kiiltävät, ja meidän tekemämme vaikutus on kai hyvä, kun me kohta astelemme käsi kädessä vihreällä polulla.

Pienen lapsen luona on tänä aamuna uusi henkilö, hyvin ruma ja hyvin merkillinen mummo, joka touhuaa, ja jota totellaan: -- kätilö, kaikesta päättäen.

-- Hän on koko lailla noidan näköinen, sanoo Anne, joka arvaa tunteeni; mutta hän on hyvin kelpo muori.

-- Niin kyllä, kelpo muori, vahvistaa ukko Corentin; hän on vain tuon näköinen, mutta hän on kyllä uskovainen, onpa hän saanut osakseen paljon siunaustakin Pyhän Annan pyhiinvaellusmatkalla.

Kahtia taipuneena kuin Carabossa, nenä koukkuinen kuin pöllön nokka ja pienet, punareunaiset, harmaat silmät, jotka räpyttelevät hyvin nopeasti kuin kanan. -- Hän kulkee oikealle ja vasemmalle puuhaavana, kaulassaan jäykkä juhlakaulus. Kun hän puhuu, hämmästyttää hänen äänensä kuin öinen tohina: luulisi kuulevansa hautausmaan huuhkaimen kirkuvan.

Yves ja minä emme aluksi pitäneet akan puuhailusta äsken syntyneen ympärillä, mutta sitten tuli mieleemme, että hän jo viisikymmentä vuotta oli ollut läsnä kaikkien Toulvenin pikkulapsien syntyessä tuottamatta onnettomuutta kellekään, aivan päinvastoin. Sitäpaitsi noudattaa hän tarkasti kaikkia vanhoja menoja -- antaa lapsen juoda ennen kastetta viiniä, johon äidin vihkisormus on kastettu, -- ja monia muita, joita ei koskaan pitäisi lyödä laimin.

Näkee parhaiksi niin paljon kuin tarvitseekin tässä maahan uponneessa ja varjoisassa majassa. Hiukan valoa tulee sisään ovesta; perällä on myöskin paksussa graniittiseinässä luukku, mutta sen ovat sananjalat täyttäneet. Ne näkyvät valoa vasten kuin vihreiden verhojen hienot pitsit.

-- -- -- Vihdoin on pikku Pierre, ollenkaan huutamatta, valmiiksi vaatetettu. Minä olisin nähnyt hänet mieluummin pikku bretonilaisena, mutta ei, Yves'n poika on aivan valkeissa, puettuna pitkään, kirjailtuun mekkoon nauharuusuineen kuin pieni kaupunkilais-herra. Hän on vielä voimakkaamman ja ruskeamman näköinen tuossa nuken puvussa. Pienillä kaupunkilais-vauvoilla, jotka menevät ristiäisiin samanlaisissa pukineissa, ei yleensä ole niin eloisaa ja voimakasta verta.

Minun täytyy esimerkiksi tunnustaa, ettei hän vielä ollut kovinkaan kaunis. On luultavaa, että se tulee myöhemmin, imutta nyt on hänellä pienen, äskensyntyneen kissan pullea naama.

-- -- -- Ulkona, sanajalkaisella tiellä, vihreän holvin alla, vilahtelee jo nuorten tyttöjen suuria, valkeita päähineitä ja samanlaisia, koristeltuja verkahameita kuin Annellakin. He ovat tulleet naapurimökeistä ja odottavat katsellakseen meidän ohimenoamme.

Anne ja minä lähdemme käsi kädessä liikkeelle. Pikku Pierre kulkee edellä, linnunnokkaisen vanhuksen sylissä, joka astelee pienin, lyhyin askelin omituisesti heiluen kuin vanha hengetär. Ja suuri Yves kävelee meidän takanamme hääpuvussaan, hyvin vakavana, hiukan kummastellen läsnäoloaan moisessa juhlassa, hiukan nolona myöskin aivan yksin astuessaan, mutta tapa on sellainen.

Kauniina kesäkuun aamuna kuljemme me bretonilaista polkua. Päittemme päälle seuloo tammien ja saarnien katto pieniä valopyörylöitä, joita putoilee tuhansittain vihreyden läpi kuin valkoista sadetta. Köynnökset riippuvat kuusamani oksiin sekaantuneina, ja linnut laulavat tervetuliaisia pikku lokille, joka ensi kertaa astuu päivänvaloon:.

-- -- -- Nyt ollaan Toulvenissa, joka on melkein kuin pieni kaupunki. Ihmiset seisovat oviensa edessä ja me marssimme pääkadun päästä päähän kirkkoon mennäksemme.

Toulvenin kirkko on hyvin vanha. Se kohoaa aivan harmaana kohti sinistä taivasta rosoisine graniittitorneineen, jota sammaleet paikoittain kultaavat. Sen juurella on suuri, liikkumaton lammikko lumpeineen ja yksitoikkoista metsää kasvava kukkularivi, joka piirtää sen taa iättömän ääriviivan.

Aivan sen ympärillä on vanha aitaus; se on hautausmaa. Ristit reunustavat pyhää käytävää, ne kohoavat kukikkaasta orvokkien, valkeiden päivänkukkien ja kultaleikkojen kirjavoittamasta nurmikosta. Ja hylätyimmissä nurkissa, missä aika on tasoittanut nurmettuneet hautakummut, on vielä kukkia kuolleillakin: Bretagnen niittyjen sormisieniä ja horsmia, niin että maa on aivan punaisenaan niitä. Haudat tunkeilevat vuosisataisen temppelin oven edessä aivan kuin salaperäisen iankaikkisuuden kynnyksellä. Katsellessa tuota kohoavaa, harmaata ryhmää, tuota tonnia, joka pyrkii ylöspäin, tuntuu tosiaankin siltä kuin kaikki tuo jossain määrin suojelisi tyhjyydeltä. Taivasta kohti nousten se kutsuu ja pyytää ollen kuin graniitiksi jähmettynyt, ikuinen rukous. Ja nuo ruohoon peittyneet halvat haudat odottavat, luottavaisempina tässä kirkon kynnyksellä, odottavat viimeisen torven kajahdusta ja Ilmestyskirjan ääniä.

Tänne kai, sitten kun minä olen kuollut tai vanhuuden murtama, tänne kai haudataan minun Yves-veljenikin. Hän tulee antamaan takaisin Bretagnen maaperälle uskottoman päänsä ja ruumiin, jonka on siltä saanut. Vielä myöhemmin tulee sinne lepäämään pikku Pierrekin -- jollei suuri meri ole ottanut häntä meiltä -- ja heidän haudoillaan kasvavat Bretagnen niittyjen punaiset kukkaset, villit digitalikset, heinäkuun korkea heinä, kasvavat silloin, niin kuin nytkin kesän kirkkaassa auringossa.

Kirkon portin luona olivat kaikki kylän lapset, jotka näyttivät hyvin hartailta. Kirkkoherrakin oli siellä, odottaen meitä virkapuvussaan.

Tuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat monet sukukunnat kuluttaneet. -- Siinä oli muodottomia graniittiin veistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.

Menot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut pikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa niin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli meidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten, ja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine pukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon säteiden ympäröimänä.

Pikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan tyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden esikuvaa.

Kirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän samalla kielellä sanoi pikku lokille: _Ingredere, Petre, in domum Domini_. Ja sitten astuimme me kirkkoon.

Pyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat pikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat nähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.

Kastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi meidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin äskennaineet.

Lopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani tottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni kantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä ehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani; näytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut kuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että hän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut toimeen.

Kaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset poikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.

Kellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja _Te Deum_ kajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine viittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.

Me saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa käytävää, jota haudat reunustivat -- mutta sitten, kun me olimme tulleet ulos!

Pikku Pierre, koko tuon melun alkusyy, oli lähtenyt edellä käyränenäisen vanhuksen nopeasti kantamana nukkuen yhä viatonta untaan. Anne ja minut yllätettiin: pikku pojat ja tytöt ympäröivät meidät huutaen ja hypellen. Joukossa oli viisivuotisiakin pienokaisia, joilla jo oli samanlaiset suuret kaulukset ja päähineet kuin heidän äideillään, ja he hyppelivät meidän ympärillämme kuin pienet, hyvin koomilliset nuket.

Tuo bretonilaisen pikkuväen ilo oli hyvin omituista. Punaposkisina, pitkine, keltaisine, silkinpehmeine hiuksineen, tuskin elämään puhjenneina ja nyt jo puettuina entisaikojen pukuihin, entisaikojen muodin mutkaan, tulvien itsetiedotonta iloa, niin kuin esi-isätkin muinoin -- ja nyt he ovat kuolleet! Aivan tuoreen elämän iloa, iloa sellaista, jota kissan pojat ja vuonat tuntevat -- ja kymmenen vuoden kuluttua he kuolevat. Koiran pennuilla, lampaan vuohilla on ilonsa ja ne hypähtelevät lasten tavoin -- ne kuihtuvat ja ne tapetaan!

Me heittelimme heille kourittain sokeroituja hedelmiä ja meidän tiemme oli kuin makeisilla kylvetty. Toulvenissa tullaan kauan muistelemaan pikku lokin ristiäisiä.

-- -- -- Sitten löysimme taas bretonilaisen polun rauhan, pitkän, vihreän tien ja sen päässä metsistyneen kylän.

Oli jo melkein keskipäivä, perhosia ja kärpäsiä lenteli parvittain tietä pitkin. Oli hyvin kuuma Bretagnen ilmaksi.

Täydessä valaistuksessa oli Keremenen-vanhusten majain katto oikea puutarha. Sinne oli kylväytynyt koko joukko valkeita, keltaisia ja punaisia kukkia ja mitä erilaisimpia sananjalkoja, ja aurinko levittäytyi kaiken tuon yli, yhä tammien lehvien seulomana.

Siellä oli vielä viileää vihertävässä puolihämärässä, vanhojen vuoliaisten mustan ja matalan kuvun alla.

Päivällinen oli valmiina pöydällä ja Yves'n vaimo, joka oli noussut ylös ensimäistä kertaa, odotti meitä istuen paikallaan, komeimmassa juhlapuvussaan. Muutamassa päivässä oli hänen nuoruutensa mennyt, hän oli kalpea ja laihtunut. Yves katseli häntä hiukan pettyneesti hämmästyneenä, niin että hän huomasi sen, sitten, älyttyään tehneensä pahoin, meni hän suutelemaan häntä sydämellisesti hiukan suuren herran tavoin. Ja minä aavistin surullisia tapahtumia tuon pettymyksen sekaisen kohtauksen vuoksi.

Tuo ristiäisateria oli kuitenkin iloinen. Tarjottiin koko joukko bretonilaisia ruokalajeja, ja sitä kesti hyvin kauan.

Jälkiruokaa syödessä kuului ulkoa hyvin nopeaa ääntelyä ala-bretagnen kielellä aivan kuin joku olisi lukenut litaniaa. Siellä oli kaksi mummoa, kaksi kerjäläistä, jotka kulkivat käsikädessä sauvoihinsa nojaten niin kuin hengettäret, kun ne ottavat katoavan muodon, ettei niitä tunnettaisi.

He pyysivät päästä sisään sanoen tulleensa ennustamaan pikku Pierrelle. Hänen tammisen kätkyensä yli kumartuneina, missä häntä hiljaa tuuditeltiin, lausuivat he hyvin suosiollisia enteitä ja lähtivät sitten pois, siunaten kaikkia.

Sitten saivat he runsaita almuja ja Anne teki heille voileipiä.

XLVIII.

Iltapäivällä sattui kaunis kohtaus: Yves parka oli juovuksissa ja tahtoi mennä Bannaleciin ja astua junaan palatakseen laivaansa.

Me olimme hyvin kaukana metsässä kävelyllä, kun se yht'äkkiä pisti hänen päähänsä mitättömästä syystä. Hän jätti meidät kääntäen meille selkänsä sanoen, ettei hän palaisi enään ja me seurasimme häntä huolissamme siitä, mitä hän aikoi tehdä.

Kun me saavuimme hänen jälkeensä Keremenen-vanhusten talolle, näimme, että hän oli heittänyt maahan kauniin, valkean paitansa ja komean hääpukunsa, yläruumis alastomana kuin matruuseilla kun he laivalla pukeutuivat aamupukuunsa, haki hän kaikkialta villapaitaansa, joka oli piilotettu.

-- Herra Jeesus, Jumalani, sääli meitä! sanoi Marie hänen vaimonsa ristien hienot, sairaudesta toipuvat kätensä. Miten tuo on tapahtunut, Jumala? Eihän hän ole juonutkaan! Oi herra, estäkää häntä, pyysi hän minun puoleeni kääntyen. Ja mitä sanottaisiin Toulvenissa, kun hän kulkisi ohi, ja kun nähtäisiin, että mieheni tahtoo jättää minut!

Yves oli todella juonut hyvin vähän; tyytyväisyys kai oli noussut hänelle päähän päivällisellä ja sitäpaitsi olimme kävelyttäneet häntä kuumassa auringonpaisteessa. Syy ei siis ollut kokonaan hänen.

Joskus -- totta kyllä harvoin -- sai hänet suurella lempeydellä pysähtymään. Minä tiesin sen! Mutta tänään en tuntenut kykeneväni käyttämään sitä keinoa. Ei, se oli lopultakin liikaa! Tuoda tännekin, tänne rauhaan, tänä kirkkaana juhlapäivänä moisia tapoja!

Minä sanoin lyhyesti:

-- Yves ei mene ulos!

Ja sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan, tammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.

Hän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin etsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän oli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä heti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää. Ajatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti häntä vielä.

Minäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta kestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä näin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä kaikki.

Jokaisen miehen sielussa piilee valvova villi -- etenkin meissä, jotka olemme kierrelleet meriä. -- Nyt oli meissä molemmissa villit esillä katsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä, pahimpina päivinä.

Ja ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien varjo, tyyni, _vihreä yö_.

Ukko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan ilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat vaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien toisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan hiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.

Silloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:

-- Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.

Sitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli kirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua:

-- Anna vielä kerran anteeksi, _veli!_

Ja hän syleili minuakin.

Sitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka antoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi pojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä, suljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.

Hän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni, oli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain yksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman sivutarkoituksia ja unohti kaiken.

Nyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui puhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä helmeili pahaa, kylmää hikeä.

-- -- -- Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka voimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli juuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen, jatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen sen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten kumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä, ikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin puristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin pienestä, valkeasta päähineestä.

Sitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen äärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo pieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.

XLIX.

Illemmalla, aterioituamme, teimme me, Anne, Yves ja minä, paljon rauhallisemman kävelyretken kuin päivällä.

Noin yhdeksän aikaan istuimme me suuren tien varrella, joka kulki metsän läpi.

Ei ollut vielä yö; niin pitkät ovat Bretagnessa kauniin kesäkuun illat, mutta me aloimme kuitenkin puhella kummituksista ja kuolleista.

Anne sanoi:

-- Talvella, kun sudet tulevat, kuulemme me niiden ulvonnan meille saakka, mutta joskus rupeavat aaveetkin ulvomaan samalla lailla.

Sinä iltana kuulimme vain kovakuoriaisten ja lepakkojen lennon, kun ne kaartelivat lämpimässä ilmassa synnyttäen heikon, kesäisen surinan. Ja sitten kuului metsän syvyyksistä: _huu, huu_, surullinen kutsu, jota pöllön ääni hiljaa toisteli.

Ja Yves sanoi:

Kuulkaa, veli, Ranskan papukaijat laulavat. (Hän muisteli omaa papukaijaansa _Sibyllessä_).

Hennot ruohokasvit tomunharmaine kukkineen levittivät maan pinnalle paksun maton, jota tuskin tunsi, johon jalka vajosi. Ja viimeiset päiväperhot, jotka olivat lopettaneet lentonsa, sukelsivat toinen toisensa jälkeen paksuun ruohoon asettuakseen lehville nukkumaan.

Ja pimeys tuli, hitaasti ja rauhallisesti, salaperäisesti hiipien.

-- -- Ohitsemme kulki nuori bretonilainen poika kaksoissäkki olallaan palaten hiukan hutikassa Lannildun armojuhlilta riikinkukonsulka hatussaan. (En tiedä, mitä tekemistä tätä seikalla oikeastaan on kertomuksessani Yves'ta, kerron asioita, jotka sattumalta ovat jääneet muistiini). Hän pysähtyi puhutellakseen meitä. Sitten sanoi hän aivan kuin loppulauseeksi osottaen meille säkkiään: -- Katsokaas, tässä on minulla kaksi kissaa. (Tämä ei ollut missään yhteydessä siihen, mitä hän juuri oli sanonut meille).

Hän laski kuormansa maahan ja heitti suuren lakkinsa sen päälle. Silloin alkoi säkki _kiroilla_ kiukkuisella kollikissan äänellä ja kierrellä hypellen pitkin tietä.

Kun me olimme tulleet vallan vakautuneiksi siitä, että siellä oli kissoja, nosti hän taas kaiken olkapäälleen, tervehti ja jatkoi matkaansa.

L.

17 p. kesäk. 1878.

Jo aikaisin olimme me pystyssä mennäksemme metsään poimimiaan _luzen_-hedelmiä, pieniä, mustan sinisiä marjoja, joita tapaa kaikkein syvimmistä tiheiköistä, kasvamassa varsilla, jotka muistuttavat tammen loisia.

Annella ei enää ollutkaan kaunista juhlapukuaan: hän oli pukenut ylleen suuren, tasaisen kauluksen ja yksinkertaisemman päähineen. Hänen siniverkainen bretonilais-hameensa oli koristettu keltaisilla koruompeleilla: hänen röijynsä molemmin puolin oli kuvioita, jotka muistuttivat silmärivejä perhosten siivillä.

Kiertelevällä polulla, vihreässä hämärässä, kohtasimme naisia, jotka menivät Toulveniin kuuntelemaan ensimäistä aamumessua. Noitten pitkien vihreiden solien perältä näki heidän tulevan leveine kauluksineen, korkeine, valkeine myssyineen, joiden liepeet laskeutuivat tasasuhtaisesti heidän olkapäilleen niin kuin egyptiläisten naisten päähineet. Heidän vartalonsa olivat tiukasti suletut kaksinkertaisiin, siniverkaisiin liiveihin, jotka muistuttivat hyönteisten selkäkilpiä ja joihin oli kirjailtu aina samat kuviot, samat silmärivit kuin perhosten siivissä. Ohi kulkiessaan tervehtivät he meitä bretonin kielellä, ja heidän rauhallisilla kasvoillaan oli primitiivinen ilme.

Ja sitten tapasimme me vanhojen, harmaagraniittisten mökkien ovilla, jotka olivat puitten verhossa, istumassa lapsia hoitavia vanhuksia, mummoja, joiden valkea tukka oli pitkä ja hajallaan, puettuina siniverkaisiin, muinaisten muotien mukaan leikattuihin ryysyihin, joissa näkyi jäännöksiä bretonilaisista koruompeluista ja silmäriveistä: vanhan ajan kurjuutta ja hienostumattomuutta.

Sananjalkoja ja taas sananjalkoja pitkin teiden varsia -- syvälaitaisimmat, hienoimmat, harvinaisimmat suurenivat siellä kosteassa varjossa muodostaen ryhmiä ja mattoja -- ja sitten purppuraisia sormisieniä, jotka kohottautuivat kuin ruusunväriset suihkut, ja vielä punaisempina kuin sormisienet, -- Bretagnen lehdokkia, jotka kirjavoittivat koko tuon tuoreen vihreyden pienillä, tummanpunaisilla tähdillä.

-- -- -- Meistä tuntuu ehkä vihreys vihreämmältä, metsä hiljaisemmalta, tuoksut voimakkaammilta, meistä, jotka asumme lautataloissa, kohisevan meren keskellä.