Part 7

Mutta ei sentään. Meidän talomme on liikkunut merkillisen nopeasti, tuo ympyrä ja nuo saaret, ne ovat Pierres-Noires-kareja; Brest on tuolla aivan lähellä ja ennen yötä olemme me jo siellä.

-- -- -- Aina liikahtaa muistossa jotain, kun tuo Brestin avara redi tulee näkyviin, mahtavana ja juhlallisena, ja nuo suuret purjeilla kulkevat merilaivat, joita ei enää ole tottunut näkemään muualla. Ensimäiset merimiesvaikutelmani Bretagnesta -- ja sitten lopuksi: onhan se Ranska.

_Le Borda_ tuolla! Minä katselen sitä ja löydän muistoistani viraston, jossa olen viettänyt kyynärpäihini nojaten pitkiä hetkiä opiskellen, ja mustan taulun, jolle minä kiihkeästi kirjoitin ennen tutkintoa mekaniikan ja astronomian monimutkaisia kaavoja.

Yves oli siihen aikaan pieni poika, jota olisi luullut vakavaksi ja kiltiksi, pieni bretonilainen tulokas lempeine kasvoineen, joka asui viereisessä laivassa, _Bretagnessa, Borda'n_ naapurissa ja toverissa. Me olimme lapsia silloin; -- tänään -- tänään täysi-ikäisiä miehiä, huomena -- -- -- vanhuus, ylihuomena -- -- -- kuolema.

XXXI.

Sunnuntai, suuri _juopottelupäivä_ Brestissä.

_Kello kymmenen illalla_. -- Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä merellä, _Médéen_ kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä laulujaan ja hiljaisuus on tullut.

Yön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin valoja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on mennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.

Vihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia myöhästyneenä.

Meri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen sekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.

-- -- -- Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta, kiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:

-- Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt esimiehiään virantoimituksessa.

Yves seisoo vieressä, vapisten kestetystä taistelusta. Nuo kolme aliupseeria ovat lyöneet, tai ainakin yrittäneet lyödä häntä.

-- He luulivat tuottaneensa minulle kipua! sanoo hän ylenkatseellisesti ja vannoo, ettei hän ole iskenyt takaisin noita kolmea ukkoa; olisihan hän muuten kaatanut heidät käden käänteessä. Ei, hän on sallinut heidän tarttua häneen ja repiä häntä. He ovat raapineet hänen kasvonsa ja kiskoneet hänen vaatteensa repaleiksi, koska hän ei antanut heidän ohjata venettä, heidän, jotka olivat juovuksissa.

Kaikki merimiehet ovat myöskin juovuksissa ja se on Yves'n syy, koskahan on antanut heidän juoda.

-- -- -- Ja nuo kolme aliupseeria ovat yhä siinä aivan lähellä häntä, yhä kirkuen, yhä haukkuen, yhä uhaten häntä, kolme vanhaa juoppoa, hullunkurisen rumia kiivastuneina sammallellessaan, ja he olisivat hyvin naurettavia, jollei leppymätön sotakuri olisi heidän tukenaan tekemässä kohtausta kamalan vakavaksi.

Yves seisoo pystyssä, kädet nyrkissä, tukka otsalle valahtaneena, paita repaleina, rinta aivan paljaana, kärsivällisyys melkein lopussa haukkumista kuunnellessa, valmiina lyömään, vedoten hädissään minuun katseellaan.

Voi, tuo sotakuri! Muutamina hetkinä se on hyvin raskas. Minä olen päivystävä upseeri, minä, ja on vasten kaikkia sääntöjä, että minä puutun asiaan muuten kuin tyynin sanoin asettaen heidät kaikki komentavan kapteenin tuomittaviksi.

Vastoin kaikkia sääntöjä hyppään minä myöskin alas komentosillalta ja heittäydyn Yves'a vastaan. Oli jo aika! Minä kierrän käsivarteni hänen käsiensä ympärille ja pidätän ne samalla kamalalla hetkellä, kun hän oli valmiina lyömään.

Ja minä katselen noita toisia, jotka tilanteen näin muuttuessa peräytyvät kuin koirat isäntänsä edessä.

Onneksi on yö, ei ole todistajia. Vain venemiehet, ja hekin ovat juovuksissa. -- Muuten olen minä varma heistä; ne ovat kunnon poikia, ja jos tulisi tuomiolle meno, eivät he vaikeuttaisi asiaa.

-- -- Sitten tartun minä Yves'n olkapäihin ja kulkien hänen kolmen vihollisensa ohi, jotka siirtyvät tehdäkseen meille tilaa, vien minä hänet huoneeseeni ja suljen oven kahteen lukkoon. Siellä on hän tällä kertaa turvassa.

Minua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi onneksi täytyy hänelle selittää sen syy.

Minä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä. Selitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen -- luulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei puhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu tuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle uskotun Yves'n kohtaloa.

Minun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys ylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja kieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se ehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti -- totta.

Käsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet vartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.

Yves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa hän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän oli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja käyttäytyäkseen hyvin.

XXXII.

Kun minä palasin huoneeseeni sanomaan hänelle, että hänet pantaisiin rautoihin, tapasin hänet istumassa vuoteeni reunalla, kädet nyrkissä, hampaat raivosta yhteen puristettuina. Hänen hurja, bretonilainen luonteensa oli voitolla.

Polkien jalkaansa selitti hän, että hän ei lähtisi -- se oli liian kieroa! -- jollei häntä kannettaisi sinne väkisin, ja sitäpaitsi rusentaisi hän ensimäiset, jotka tulisivat häntä hakemaan.

Silloin näin minä hänen olevan tosiaan hukassa ja ahdistus alkoi puristaa sydäntäni. Mitä tehdä? Vartio oli siinä, oveni takana, odottaen häntä, ja minä en uskaltanut avata. Sekunnit ja hetket häipyivät, ja sillä, mitä minä tein ei enää ollut nimeä.

Mieleeni juolahti äkkiä ajatus: Minä pyysin häntä hyvin hellästi, äitinsä nimessä, muistuttaen hänelle valaani, ja toista kertaa eläessäni sanoin häntä veljekseni.

Yves itki. Kaikki oli lopussa. Hän oli voitettu ja kuuliainen.

Huuhtelin vedellä hänen otsaansa, korjasin hiukan hänen paitaansa ja avasin oven. Kaikki tuo ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan.

Vartio läheni. Yves nousi ja seurasi heitä kuuliaisena kuin lapsi. Hän kääntyi hymyilemään minulle, meni tyynenä vastaamaan päällikön kysymyksiin ja lähti hyvin tyynenä ruumaan antaakseen kahlita itsensä.

-- -- -- Keskiyön lähestyessä, kun tuo kiusallinen vartiovuoro lähestyi loppuaan, menin levolle, lähetettyäni Yves'lle viitan ja peitteen. -- Sinä yönä oli hyvin kylmä. -- Siinä kaikki, mitä minä voimattomuudessani saatoin vielä tehdä hänen puolestaan.

XXXIII.

Seuraavana päivänä, maanantaina, kutsutti päällikkö minut luokseen jo aamulla, ja minä astuin hänen huoneeseensa harmin tunne sydämessäni, huulillani katkerat sanat, jotka olisin lausunut hänelle heti kostoksi eilisestä pyytelystäni, jollen siten olisi pelännyt vaikeuttavani Yves'n asemaa.

Minä olin kuitenkin pettynyt. Sanani olivat sattuneet eilen ja hän oli ymmärtänyt minut.

-- Voitte mennä tapaamaan ystäväänne. Torukaa häntä kuitenkin, ja sanokaa, että minä annan anteeksi hänelle. Asia ei mene sen kauemmaksi, ja se korjataan vain järjestysrangaistuksella. Viikko raudoissa, siinä kaikki. Minä annan kolmelle aliupseerille pyynnöstänne saman rangaistuksen. Viikko arestia. Teen sen teidän tähtenne, koska pidätte häntä veljenänne, ja myöskin hänen vuokseen, sillä hän on kaikesta päättäen paras mies laivassa.

Ja minä läksin toisin kuin olin tullut, vieden mukanani kiitollisuutta ja myötätuntoisuutta.

XXXIV.

Nurkka _Médéen_ ruumassa, epäjärjestyksessä, mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Lyhty valaisee suurta kasaa yhteenkuulumattomia esineitä, joita rotat ovat enemmän tai vähemmän nakerrelleet.

Toistakymmentä matruusia -- Barrada, Guiaberry, Barazère, Le Hello, koko ystäväjoukko ympäröi maassa makaavaa miestä. Kahlittu Yves makaa kosteilla laudoilla nojaten päätään kyynärpäähänsä, jalka kiinni _rankaisukahleiden_ riippulukolla varustetussa renkaassa.

Hänen kiukkuisin vihamiehensä noista kolmesta, aliupseeri Lagatut, on hänen edessään uhaten häntä vanhalla juoponäänellään. Hän uhkaa kostavansa tuon pursijutun, johon minä hänen mielestään olen liiaksi tuppautunut.

Hän on jättänyt paikkansa tullakseen haukkumaan Yves'ä -- ja minä, jolla on vartio ja olen tarkastuskierrolla, tulen takaapäin ja tapaan hänet siellä. -- Hän on minun laillinen saaliini! -- Matruusit, jotka näkevät minun tulevan, nauravat hiljaa partaansa odottaen mitä tullee tapahtumaan. Yves ei vastaa mitään tyytyen kääntymään toiselle kyljelleen ja kääntämään hänelle selkänsä äärimmäisen röyhkeästi. Hänkin on nähnyt minun tulevan.

-- Olemme alkaneet pelata viittä lehteä yhdessä, sanoo Lagatut; te Kermadec, korpraali; minä Lagatut, kanuunamiesten ensimäinen aliupseeri, joka on saanut Kunnialegionan nauhan -- Kiitos teitä suojelevien upseerien, olette te saanut kaksi ensimäistä tikkiä, saadaanpa nähdä kuka saa loput.

-- Aliupseeri Lagatut, sanon minä takaa päin, pelatkaamme kolmisin, jos tahdotte: _ramssi_ on hauskempaa. Ja sinä Yves, korjaappa taas tikkisi.

Kana, joka kohtaa veitsen, varas, joka kompastuu santarmiin, hiiri, joka erehdyksestä asettaa käpälänsä kissan nenälle ei olisi ollut nolomman näköinen kuin Lagatut.

-- -- -- Tuo leikki ei ehkä ollut aivan sääntöjen mukaista. Mutta minulle hyvin myötämielinen katsojajoukko nautti suuresti Yves'n voitosta.

XXXV.

Viikkoa myöhemmin olivat meidän fregattimme päivät luetut. Se jäi aseista riisuttuna arsenaaliin perälle, sen miehistö hajaantui, se oli sanalla sanoen kuollut laiva.

Minä lähdin matkalle ja Yves tuli saattamaan minua asemalle. Asema oli aivan täynnä matruuseja, kaikki _Médéen_ pojat lähtivät myöskin ja toiset tulivat joukkona heitä hyvästelemään.

Heidän joukossaan oli paljon entisiä tuttaviamme, Yves'n suojatteja ja ystäviä. Ja kaikki nuo hiukan juopuneet kunnon miehet heiluttivat lakkejaan, hyvästellen meitä sydämellisen kiihkeästi. Nuo kohtaukset olivat tavallisia laivoja aseista riisuttaessa. Laivan lopussa on jotain erikoista: siinä tulvahtaa esiin kaikki kiitollisuus ja kaikki vanha kauna, kaikki viha ja kaikki ystävyys.

-- -- Kun minä odotussalin ovella puristin Yves'n kättä, sanoin minä hänelle:

-- Kirjoitathan minulle ainakin?

Ja hän vastasi:

-- Minä selitän teille (ja hän epäröi yhä pelokas ja hyväntahtoinen hymy huulillaan). Niin, nähkääs, minä selitän teille: minä en tiedä mitä panisin alkuun.

Ja todella eivät _kapteeni, hyvä kapteeni_ ja muut sellaiset enää sopineet meille. Mikä sitten? Minä vastasin:

-- Mutta sehän on aivan yksinkertaista -- -- -- (ja minä hain kauan tuota "yksinkertaista" löytämättä mitään). Sehän on aivan yksinkertaista, kirjoita, -- -- -- kirjoita: _Veljeni!_ Se on ensikseenkin totta ja sopii toisekseen mainiosti kirjetyyliin.

XXXVI.

Noin kuusi viikkoa sen jälkeen kun _Médée_ oli riisuttu aseista, ja kun minä olin eronnut Yves'tä, sain minä eräänä päivänä seuraavan hämmästyttävän kirjeen:

Brest 15 p. syysk. 1877.

Hyvä Veljeni!

Minä kirjoitan teille nämä muutamat sanat hyvin kiireessä ilmoittaakseni teille, että minä eilen menin naimisiin. Kyllähän minun tosin olisi ensin pitänyt kysyä neuvoa teiltä, mutta ymmärrättehän, ettei minulla ollut ollenkaan aikaa menetettävänä, koska minut oli määrätty lähtemään _Cornélie_-laivalla ja minulla oli vain viikko vaimoni kanssa vietettäväksi.

Arvelen, että tekin, hyvä veljeni, pidätte tätä parempana kuin ainaista juoksemista puolelta toiselle, niinkuin tiedätte. Vaimoni nimi on Marie Keremenen. Tunnustan teille, että hän miellyttää minua suuresti ja minä luulisin, että me sopisimme hyvin yhteen, jos minä vain saisin pysyä paikoillani.

Minä kirjoitan teille, hyvä veljeni, pitemmältä ennen lähtöäni, ja minä olen hyvin surullinen astuessani tällä kertaa laivaan ilman teitä.

Lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta.

Teidän rakastava veljenne.

Kokonaan teidän

Yves Kermadec.

J.K. Minä sain juuri tietää, että määräykseni on muutettu. Minä tulenkin _Ariane'en_, joka lähtee vasta marraskuun puolivälissä. Niinpä saan viettää melkein kaksi kuukautta vaimoni kanissa. Meillä on kylliksi aikaa oikein tutustua toisiimme, ja arvaattehan, että minä olen hyvin tyytyväinen.

-- -- -- Retkiltään palattuaan hulluttelevat matruusit tuhansin tavoin rahoineen; se kuuluu asiaan. Merikaupungeissa ovat heidän hiukan rajunlaiset omituisuutensa hyvin tunnetuita.

Naivatpa he joskus, aikansa ratoksi, naisen minkä hyvänsä saadakseen tilaisuuden pukeutua mustaan takkiin. Ja Yves, joka jo oli tyhjentänyt kaiken maailman tyhmyysvarastot, oli vaihteeksi lopulta joutunut naimisiin.

Yves naimisissa! Ja kenen kanssa, Herra ties?

-- -- Ehkäpä jonkun kaupunkilaiskoketin kanssa, jonka hän sattumalta oli temmannut jostain juopuneena ollessaan.

Minulla oli syytä, olla hyvin huolissani, muistellessani erästä hattupäistä olentoa, jonka hän oli vähällä ottaa, huvin vuoksi, kahdenkymmenenvuotiaana, tuossa samassa Brestin kaupungissa.

XXXVII.

Kahta kuukautta myöhemmin, kun _Ariane_ jo oli lähtövalmiina, tahtoi kohtalo, että minut viime hetkellä määrättiin sen esikuntaan.

XXXVIII.

Lähtöhetkellä näin minä tuon Marie Keremenen'in, johon tutustumista minä pelkäsin. Hän oli nuori, noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, joka käytti Toulven'in, ala-bretonilaisen kylän pukua.

Hänen tummissa, suurissa silmissään oli kaunis ja aivoin katse. Olematta ehdottomasti sievä, oli hän melkein viehättävä kirjailtuine verkahameineen, suurine, valkeine, siivekkäine päähineineen ja löysine kauluksineen, joka muistutti Medicien kaularöyhelöitä.

Hänessä oli jotain vilpitöntä ja siivoa, jota mielellään katseli. Minä luulen, että juuri tuollaisen olisin tahtonut, jos minun itseni olisi pitänyt valita vaimo Yves veljelleni.

XXXIX.

Sattuma oli vienyt heidät yhteen eräänä päivänä kun Marie oli tullut käymään kumminsa luona Brestissä.

Kosija oli toiminut nopeasti ja hän, Yves'n komean olemuksen ja valoisan hymyn houkuttelemana, oli suostunut -- hiukan huolestuneena kuitenkin -- tuohon äkilliseen avioliittoon, missä hän aluksi jäi leskeksi seitsemäksi tai kahdeksaksi kuukaudeksi.

Hänellä oli hiukan varoja, niin kuin maalla sanotaan, ja hän aikoi, heti meidän lähtömme jälkeen, palata vanhempiensa luo Toulven'in kylään.

Yves tunnusti minulle, että odotettiin pienen lapsen tuloa.

-- Saattepa nähdä, sanoi hän. Minä lyön vetoa, että se syntyy juuri meidän paluumme aikana.

Ja hän suuteli itkevää vaimoaan. Me lähdimme. Ja taas menimme me yhdessä kulkemaan kauas, tuonne lento- ja kultakalojen sinisiin valtakuntiin.

XL.

15 p. marrask. 1877.

Päivää ennen lähtöä oli Yves saanut suosiollisen luvan käydä päivällä maissa tapaamassa merimiessairaalassa vanhinta Gildas-veljeään, valaanpyytäjää, joka äskettäin oli saapunut kotiin puoleksi rappiolla, ja jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.

Gildas Kermadec oli nelikymmenvuotias mies, pitkäkasvuinen ja kasvot säännöllisemmät kuin Yves'n. Hänen suurissa silmissään näkyi vielä kuin sammunutta hehkua; hän oli kai ollut hyvin kaunis.

Nyt oli hän halvaantunut ja kuolemaisillaan, viinan ja kaikenlaisen kohtuuttomuuden turmelema. Hän oli kuluttanut elämänsä nautinnoissa, kylvänyt siemenensä ja voimansa kaiken maailman teille.

Hän eteni hitaasti nojaten keppiin, yhä vieläkin suorana ja korkearintaisena, mutta laahaten jalkaansa, katse hämäränä.

Voi Yves! -- -- -- sanoi hän kolmesti. Voi Yves! Voi Yves!

Hän saattoi tuskin lausua sanat, puhekykykin oli herpaantunut. Hän levitti käsivartensa Yves'lle syleilläkseen häntä ja kyyneleet virtasivat hänen ruskeille poskilleen.

Yveskin itki... Ja sitten piti nopeasti lähteä. Hänen lomansa kesti vain tunnin.

Muuten ei Gildas enää puhunut mitään. Hän oli vetänyt Yves'n istumaan viereensä sairaalan penkille ja pitäen veljeään kädestä katseli hän häntä harhailevilla, kuolemanenteisillä silmillään. Ensin oli Gildas koettanut sanoa hänelle kaikenlaista, mikä näytti kiertelevän hänen aivoissaan, mutta hänen suustaan lähti vain epäselviä, käheitä, karkeita korahduksia, joita oli vaikea kuunnella. Ei, hän ei voinut enää mitään. Sitten tyytyi hän vain pitämään veljeään kädestä ja katselemaan häntä äärettömän surullisesti -- -- --

Yves'en jätti tuo Gildas-veljen viimeinen tapaaminen hyvin syvän vaikutuksen. He olivat tavanneet toisensa vain kaksi kertaa, sen jälkeen kuin Gildas oli lähtenyt merille. Mutta he olivat veljiä, saman mökin lapsia ja samaa verta, ja siinä on jotain salaperäistä, yhdysside, mikä kestää aina. -- --

Kuukautta myöhemmin, ensimäisessä pysähdyspaikassamme, saimme tietää, että Gildas oli kuollut. Silloin sitoi Yves suruharson liinaiseen hihaansa.

XLI.

Arianella, toukokuussa 1878.

-- -- -- Teneriffan saari piirtyi edessämme kuin suuri, pyramiidinmuotoinen, suunnattomalle säteilevälle pinnalle asetettu rakennus. Vuorten rosoiset syrjät, jättiläismäiset harjat lähensi ja pienensi ilman sanomaton, uskomaton kuulakkuus. Erotti kaiken: terävät, hiukan sinertävät rotkot. Ja kaikki tuo lepäsi veden pinnalla kuin pieni painoton epätasaisuus. Helmiäisen harmaa, hyvin hieno pilvirivi taittoi Teneriffan vaakasuoraati keskeltä, huippu kohotteli suurta, auringossa kylpevää keilaansa.

Lokit pitivät aivan erikoista melua ympärillämme, niitä oli kokonainen parvi ja ne huusivat ja pieksivät ilmaa valkeilla siivillään sellaisen raivokohtauksen vallassa, mikä joskus, en tiedä mistä syystä, tarttuu niihin.

_Keskipäivällä_. Miehistön päivällinen oli juuri loppunut, oli soitettu: _Oikean laidan miehet astioita korjaamaan!_ Yves kuului oikean laidan miehistöön _Arianella_, hän nousi kannelle ja tuli minun luokseni koetellen aivan hiljaa piillään ollakseen varma, että se soi hyvin.

-- Mutta mikä lokeilla on tänään? Ne kirkuvat, kirkuvat -- -- -- Koko päivällisajan, kuulitteko?

Minä en tosiaankaan tiennyt mikä lokeilla oli. Kuitenkin, kun kohteliaisuuden vuoksi täytyi vastata jotain Yves'lle, kerroin minä hänelle jokseenkin seuraavaa:

-- Ne halusivat puhutella päivystävää upseeria, joka paraiksi olin minä. Ne tahtoivat saada tietoja pienestä serkustaan Pierre Kermadec'ista, ja minä vastasin niille: "Herrat, pikku Pierre Kermadec, minun kummipoikani, ei vielä ole syntynyt; tulitte liian aikaiseen; käykää muutaman päivän perästä, kun me olemme tulleet Brestiin." Ne lähtivätkin, niin kuin näet. Katso ne lentävät kaikki tuolla kauempana.

-- Te olette vastannut niille niin kuin pitikin, sanoi Yves, joka laski leikkiä hyvin harvoin. Mutta minä sanon teille, että minä olen paljon uneksinut siitä tänäkin yönä, ja tiedättekö, mikä minua pelottaa? Jospa se onkin pieni tyttö!

Todella! Mikä harmi, jos tuo odotettu kummipoika olisikin tyttö! Ei voisi millään tavoin nimittää sitä Pierreksi.

-- -- -- Tuo Yves'n lapsen ja lokkien sukulaisuus ei ollut minun keksimäni. Lokeiksi nimitettiin _Arianella_ märssymiehiä ja he käyttivät sitä keskenäänkin. Ei ollut siis mitään ihmeellistä siinä, että minun tulevalla pikku kummipojallani olisi hiukan linnun verta suonissaan.

Siis, kun me iltaisin keskustellessamme puhelimme hänestä, sanoimme me aina:

-- Kun pieni _lokki_ on tullut maailmaan.

Emme milloinkaan nimittäneet häntä toisin.

XLII.

Brest, 13 p. kesäk. 1878.

Me asumme tänään satunnaisessa huoneustossa Siam-kadulla, Brestissä, jonne _Ariane_ on tänä aamuna laskenut ankkurin.

Vastaukseksi tulo-ilmoitukseensa sai Yves Toulvenistä, ukko Kermeneniltä seuraavan sähkösanoman:

Pikku poika syntynyt tänä yönä. Voi hyvin. Marie myöskin.

Corentin Keremenen.

Yö on tullut ja olemme makuulla. Mahdotonta nukkua. Kuulen Yves'n kääntelehtivän vuoteessaan. Ajatus, että hän huomenna lähtee Toulveniin katsomaan pientä äskensyntynyttä, saa hänen hyvän sydämensä tulvehtimaan tunteita, joita hän ei tunne omikseen.

-- -- -- Kaksi päivää häntä myöhemmin tulee minunkin lähteä Toulveniin, ristiäisiin.

Hänellä on tuhansia suunnitelmia juhlamenoihin nähden.

-- En uskalla oikein pyytää, mutta jos tekin tahtoisitte syödä meillä Toulvenissa? Hyvänen aika, tiedättehän, appeni luona ei varmasti ole sellaista kuin kaupungissa!

XLIII.

Aikaiseen aamulla lähden minä Toulveniin, jossa Yves eilisestä saakka on odottanut minua.

Loistava ilma. Vanha Bretagne on vihreä ja kukoistava. Koko matkan suuria metsiä, kallioita.

Yves odottaa minua matkavaunujen saapuessa, joihin astuin Bannalecissa. Hänen vieressään seisoo nuori, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joka punastuu, hyvin sievänä suuren päähineensä alla.

-- Tässä on Anne, sanoo Yves, kälyni, naiskummi.

Kauppalasta on vielä hiukan matkaa mökkiin, missä he asuvat Trémeuléssa, Toulvenin piirissä.

Kylän pojat nostavat kirstuni hartioilleen, ja nyt olen matkalla katsomaan äsken syntynyttä lokkia ja tutustumaan tuohon ala-bretonilaiseen perheeseen, jonka jäseneksi Yves parka on joutunut päähänpistosta, tarkkaan tietämättä miksi.

Minkälaisiahan mahtanevat olla nuo Yves veljeni uudet sukulaiset -- ja tuo seutu, joka on tuleva hänen kotipaikakseen?

XLIV.

Me matkaamme kaikki kolme pitkin hyvin syviä, uurtuneita polkuja, jotka pakenevat edessämme saarnien siimeeseen, ja jotka ovat aivan täynnä sananjalkoja.

On ilta: taivas on pilvessä, ja tiellä vallitsee jokin yön tapainen, jossa kurjenpolvet tuoksuvat.

Siellä täällä tien varrella on rivissä hyvin vanhoja, sammalpeittoisia mökkejä.

Yhdestä kuuluu kehtolaulu, jota hitaassa tahdissa hyräilee hyvin vanha ääni:

Boudoul, boudoul, galaïchen! Boudoul, boudoul, galaïch du! -- --

[Näillä sanoilla ei bretonin kielessä ole mitään merkitystä. Tuo vanha nainen, joka niitä hyräili, keksi kai itse ne.]

-- _Häntä_ tuuditetaan, sanoi Yves hymyillen. Nyt ollaan meillä.

Keremenen vanhusten tupa on puoleksi maan sisällä ja aivan sammaltunut. Tammet ja saarnit levittelevät sen yli vihreätä katostaan; se näyttää yhtä vanhalta kuin teitten multa.

Sisällä on pimeä. Näkyy vain kaappi-vuoteita, jotka ovat arkkujen kanssa järjestetyt pitkin karkeita graniittiseiniä.

Siellä on vanha iso-äiti, valkeine kauluksineen, ja hän laulaa äsken syntyneen kehdon ääressä, hyräilee oman lapsuutensa laulua.

Kätkyessä, joka on muinaista bretonilaista mallia, ja jota hänen esivanhempansa olivat tuudittaneet ennen häntä, nukkuu pieni lokki: kolmen päivän vanha, suuri lapsi, aivan pyöreä, aivan tumma, nyt jo ruskeaihoinen kuin merimies. Se nukkuu kädet nyrkissä leuan alla. Sillä on aivan ohuet hiukset, jotka pyrkivät myssyn alta otsalle kuin pienet hiiren karvat. Minä suutelen sitä, ja sydämeni pohjasta, koska se on Yves'n vauva.

-- Pikku lokki parka! sanon minä koskettaen niin varovasti kuin suinkin sen pieniä hiiren hiuksia. Sillä ei vielä ole paljoa höyheniä.

-- Se on totta, sanoo Yves nauraen. Ja katsokaapas, lisää hän avaten äärimmäisen varovasti pienen käden kovilla sormillaan. Minä en ole oikein hyvin onnistunut: sillä ei olekaan _kalvoa sormien välissä_.

Meille sanotaan, että Marie Kermadec lepää joissain noista vuoteista, joiden pinnaovet ovat suljetut, koska hän äsken oli nukahtanut. Me alennamme ääntämme peljäten herättävämme hänet ja me lähdemme ulos, Yves ja minä, hommataksemme kylässä kaiken sen, mitä huominen juhlallisuus edellyttää.

XLV.

Meistä on hullunkurista tavata toisemme täyttämässä kansalaistehtäviä niin kuin muut ihmiset. Herra pormestarin ja kirkkoherran luona tunsimme itsemme perin teennäisiksi, tekipä mieli joskus nauraakin.

Pikku lokki on lopullisesti merkitty Toulvenin luetteloon ja nimeksi pantu Yves-Pierre, isän ja minun nimeni, niin kuin seudulla on tapana. Mitä taas kirkkoherraan tulee, sovittiin että hän odottaisi meitä huomen aamuna kello yhdeksän kirkossa, ja että _Te Deum_ laulettaisiin.

-- Ja nyt mennään suoraan kotiin, sanoi Yves. Isä on kai jo kotona ja me viivyttäisimme heidän illallistaan.

XLVI.

Kesäkuun yö laskeutui hiljaa, hyvin tyynenä ja äänettömänä, Bretagnen maan yli. Uurretulla tiellä näki tuskin mitään.