Part 6

Palkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien urheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua ja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä, kaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä, painiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.

Hän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina kutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut milloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana, yhtä iloisena, yhtä raikkaana.

Hän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet, gascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten lopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä soi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.

Muuten oli hän hyvä, kiitollinen ja palvelevainen kaikkia kohtaan, sekä uskollinen ystävilleen, aina sanassaan pysyvä ja vastaten kysymyksiin hurjapäiden hämmästyttävällä suoruudella.

Hän muutti rahaksi kaiken, kauneutensakin tarvittaessa. Ja sen teki hän niin naivisti, että nekin, jotka sen tiesivät, antoivat sen anteeksi kuin heitä itseään lapsekkaammalle. Yves rajoittui sanomaan:

-- Oh, tuo ei ole kaunista, Barrada, usko minua! -- -- -- Eikä ollut hänelle sen vihaisempi.

Kaikki tuo eneni enenemistään, keskittyi suuriksi kultarahoiksi, jotka hän kätki vyötäisiään ympäröivään nahkavyöhön. Ja tuon kaiken teki hän mennäkseen naimisiin, suoritettuaan viisivuotisen palvelusaikansa, pienen espanjattaren kanssa, joka oli modistina Bordeaux'ssa, suuressa liikkeessä Pyhän Katariinan kauppakujan varrella: pieni, hyvin hienopiirteinen työläistyttö, jonka kuvaa Barrada aina piti taskuissaan, ja jossa näkyivät tasaiseksi leikattu otsatukka, ja sievä, linnunsulilla koristettu nahkapäähine.

-- Mitäs siitä! Onhan se lapsuuden ystävä! sanoi hän aivan kuin olisi ollut välttämätöntä pyytää sitä anteeksi.

Ja tuota pikku morsianta odotellessaan antautui hän usein toisille, joskus hyödynkin vuoksi, joskus todellisesta sydämen hyvyydestä niin kuin Yves, ettei tuottaisi surua.

XXVII.

Merellä, toukok. 1877.

Jo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas oli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut. Vedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat pelottavan tuulen repeleminä.

Ja tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi, kuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme äärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä kulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko voimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea kohina.

Joskus _Médée_ teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.

Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.

Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.

Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli pullisteli.

Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.

Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.

Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja, noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, -- kauhean tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet, niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu -- tai päästi huudon joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea hänet kannelle saakka.

Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.

-- -- -- He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.

Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.

-- -- -- Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi terävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja sitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen kuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle ja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa näljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui yllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta tavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi meidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä -- -- --

Yves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja silloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan hetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.

Ja äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän ääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi putosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi kannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.

-- Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan jalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa satamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?

Muut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt ylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti kuin apinat.

Minä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa -- ja silloin kulki taas hengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.

Niille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita, mutta miksi hyväksi? -- Pidettiinhän parempana, etteivät he enää näyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen, eikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla kamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle jääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se oli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli jättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.

Se, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin saatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet kannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä aaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä pulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes kohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt tuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen. Loukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa, joka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu hiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan. Mutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden hoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.

_Kello kahdeksan illalla_. -- Tällä hetkellä oli vartiopalvelus raskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.

Pidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin monenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua enää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat paremmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.

Laivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat äärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla suuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin päistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima raa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko _Médée_ tärisi alas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin kiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi sulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit arvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja huuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.

Tuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo loiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.

Ja jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden valuminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä särkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi jälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.

-- -- -- Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä mastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun välistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta, ne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin venäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin nykäyksin.

-- Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana vaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.

Tuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle ylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi vain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten tulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.

-- -- -- Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla, hengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään tekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui minusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla melkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta painosta.

XXVIII.

_Keskiyö_. Vartiovuoro loppuu. On aika mennä hakemaan suojaa päänsä päälle.

Alhaalla, suljetussa patterissa pistivät silmään myrskyn surkeat nurjat puolet säälittävine tosiseikkoineen.

Siellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen huone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka nojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä sidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota pudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla. Se ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento, piinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.

Ja vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä, vesisuonina, uhkaavina suihkuina.

Tunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat -- ja sitten väistyi tuki, pakeni jalkojen alta -- ja nyt laskeuduttiin alaspäin jännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.

Kuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka kaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö, koko _Médée_ irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti ponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama kumea myrinä, kauhun raivokas ääni.

Mutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana, sen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan, puoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen, ollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät, näyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin epämääräinen, unessa nähty paikka -- -- --

Hyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia pullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin kiinnittämiä pesiä -- harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli ihmisolento: matruusien riippuverkkoja.

Siellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli. Toiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja puhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat verkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai törmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.

Permannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka vyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita, leivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia inhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden, väsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa paidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien halpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen lämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat horjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen päänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa, ei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa ja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan, kulkien kuin ahdistetut eläimet.

Koko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo maassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden eläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan alaosista pahoina päivinä merellä.

Keskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten seurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin pelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat alas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan surkeuteen.

He olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen tyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon pieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan. He irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen, missä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:

-- Nuo _pariisilaiset_ ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen, matruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei ole merimies, heikkoa, sairasta.]

Nuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi vielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli kohta vaivuttava heidät hyvään uneen.

He astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien päällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa -- asettaen paljaat jalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa luona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret puukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä itsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään pois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan pitkin.

Sitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat aivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella, heidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului kuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa. Mutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin vierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat syvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.

-- -- -- Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon ympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä sumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta hymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.

He heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen käsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He kiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät, kultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.

Rumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.

XXIX.

Kun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n laskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua. Kaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään laivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme sen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti huolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.

Minun huoneestani, joka oli kannella, ei puuttunut ilmaa -- päin vastoin. Särkyneiden ikkunaruutujen läpi voivat kaikki tuulen puuskat ja vihainen sade tulla sisään, akkunaverhot vääntyivät kierteille ja kohosivat kattoa kohti humisten kuin siivet.

Niin kuin Yveskin ripustin minä märät vaatteeni naulaan. Vesi helmeili rinnallani.

Minun vuoteessani ei juuri ollut hyvä olla. Minä nukahdin kuitenkin liiasta väsymyksestä. Pyöritettynä, puisteltuna, puoleksi kumossa tunsin minä kieriskeleväni oikealta vasemmalle ja pääni kolahti puuhun, pakottaen. Olin tietoinen kaikesta tuosta unissani, mutta minä nukuin. Minä nukuin ja uneksin Yves'ta. -- Nähtyäni hänen putoavan päivällä, oli minuun jäänyt jonkunlainen huoli aivan kuin tietoisuus siitä, että jokin kamala oli läheltä hipaissut minua.

Minä näin unta, että nukuin riippuverkossa niin kuin ennen merimiesaikoinani. Yves'n vuode oli lähellä minua. Me kiikuimme tavattomasti ja hänen verkkonsa irtautui. Meidän allamme liikkui epäselvästi jotakin mustaa, mikä kai oli syvää vettä -- ja hän oli putoamaisillaan sinne. Silloin koetin minä pidättää häntä käsilläni, joissa ei enää ollut yhtään voimaa, ja jotka olivat veltot kuin unessa. Koetin ottaa häntä kiinni keskiruumiista, kietoen käteni hänen rintansa ympäri muistaen, että hänen äitinsä oli uskonut hänet minulle, ja minä käsitin ahdistuksen vallassa, etten voinutkaan, etten enää kyennytkään siihen; hän pääsi käsistäni ja katosi tuohon mustaan, mikä kuohui allamme -- -- -- ja sitten minua pelotti se, ettei hän herännyt, että hän oli kylmä, niin kylmä, että se tunkeutui minunkin luihini aina ytimiin saakka; hänen vuoteensa kangaskin oli tullut kankeaksi kuin muumion verho.

Ja minä tunsin päässäni oikeita tärähdyksiä, noitten tärähdysten tuoman todellisen kivun, ja minä sekoitin tuon todellisuuden uneni kuvitteluihin, niin kuin perin väsyneenä ollessa käy, ja siitä tuli kamala näky yhä selvemmäksi ja eloisammaksi.

Sitten katosi minulta tietoisuus kaikesta, liikkeestä ja melustakin, ja silloin vasta alkoi lepo.

-- -- -- Herätessäni oli jo aamu. Ensimäinen kajastus oli kellertävä niin kuin aina auringon noustessa myrskyisinä päivinä ja yhä kuului tuo sama, voimakas kohina.

Yves oli juuri avannut oveni ja katseli minua. Hän seisoi kumarassa, oviaukossa, pitäen kiinni toisella kädellään, ojennellen vartaloaan eteen ja taakse seuraten hetken tarvetta, säilyttääkseen tasapainon. Hän oli taas pukeutunut halpoihin, märkiin vaatteisiinsa ja oli aivan merisuolan peittämä; sitä oli tarttunut hänen tukkaansa ja partaansa kuin valkeata tomua.

Hän hymyili tyynen ja hyväntahtoisen näköisenä.

-- Minua halutti tavata teitä, sanoi hän. Minä näin nimittäin unia teistä tänä yönä. Koko ajan näin minä Birman naiset pitkine, kultaisine kynsineen, muistattehan? He ympäröivät teidät pahaenteisillä tempuillaan ja minun ei onnistunut ajaa heitä pois. Sitten tahtoivat he syödä teidät. Onneksi soi aamuhuuto; olin aivan hiessä pelosta tuon unen vuoksi -- -- --

-- Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka, sillä minäkin, omasta puolestani, _näin unia sinusta_. Onko yhtä huono ilma kuin eilen?

-- Ehkäpä hiukan _taipuisampi_. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että aina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on pimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole ollenkaan mielissäni.

Yves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt myrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa takia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli kaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia, olivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa, kuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla kahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä huolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja pronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen sekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä ihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista nauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset birmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.

-- -- -- Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: _kantta pesemään!_

Tuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä tuulen mahtavaa mylvinää.

Kannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä perin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut kovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta huolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani aivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:

-- Ah! -- -- -- Minun täytyy mennä siivoushommiin ja -- -- --

Mutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut käskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.

-- -- -- Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan _taipuisampi_, niin kuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä, muistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä enää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä kolahduksia.

Ja sitten saapui päivä -- ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen kelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.

-- -- -- Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena päivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.

XXX.

Syyskuu 1877.

_Médée_ on jo kauan sitten kääntynyt takaisin.

Kaikki tuulet, kaikki virrat ovat suosineet sitä. Se on kulkenut niin nopeasti päiviä ja öitä, että olemme menettäneet paikan ja välimatkan tietoisuuden. Epäselvästi on nähty jäävän jälkeemme Malakan salmen, jonka läpi nopeasti kuljettiin, Punaisen meren, jota nousimme höyryllä häikäisevässä auringon paisteessa, sitten Sicilian kärjen ja lopulta Gibraltarin nukkuvan linnan häipyvän taakse. Nyt tähystämme näköpiiriä ja ensimäinen maa, joka kohta tulee näkyviin, on jo bretonilaista mannerta.

Minä olin tullut tähän _Médéehen_ juuri purjehdusretken lopulla, ja nyt tällä kertaa ei matkani Yves'n kanssa ole kestänyt viittä kuukauttakaan.

Keskellä harmaata avaruutta on nyt valkoisia viiruja, sitten taas ympyrä täynnä tummia, hajanaisia saaria, ja kaikki tuo vielä hyvin kaukana, tuskin näkyvissä, himmeänä, meitä ympäröivän kalpean päivän valossa.

Me kuvittelimme helposti olevamme yhä kaukana, äärimmäisessä Aasiassa, jonka eilen olimme jättäneet, sillä esineet laivalla eivät ole vaihtaneet paikkaa, eivätkä kasvotkaan ympärillämme. Meitä ympäröi yhä kiinalainen ilmapiiri, me syömme yhä vielä siellä poimituita hedelmiä, jotka vielä ovat vihreitä, meidän mukanamme kulkeutuu kiinalaisia tuoksuja.