Part 5

Meidän oli hyvä olla tuon tulen ääressä, joka kuivasi meidän sateen kastuttamat vaatteemme ja me odotimme kärsimättöminä, että meille tarjottaisiin hyvää, lämmintä keittoa.

XIX.

Pannukakut, joita meille tarjottiin, muistuttivat kuuta, niin suuria ne olivat. Ne tuotiin meille toinen toisensa jälkeen aivan kuumina pitkän, kuusisen tikun päässä, joka oli vuoltu veneen airon muotoiseksi.

Yves pudotti yhden niistä suuren kanan selkään, jota ei ollut huomannut maassa, ja joka pakeni pimeään nurkkaan pudistellen höyheniään kiukkuisena ja loukkaantuneen näköisenä. Minua pyrki naurattamaan ja Jeannieta myöskin, mutta me emme uskaltaneet, tietäen että se merkitsisi onnettomuutta.

-- Taas tuo suuri musta! sanoi vanha äiti päästäen rukkinsa ja katsellen Yves'a kauhistuneen näköisenä. Jeannie, tyttäreni, muistutappa minua, että lähettäisin sen huomenna torille myytäväksi; se kuljeksii aina ympäriinsä, silloin kuin toiset jo nukkuvat: lopulta se tuottaa meille onnettomuutta.

Me leikkelimme pannukakkumme pieniksi palasiksi pannaksemme ne keittovatiin, ja sitten söimme me ne, hyvin kostuneina, puulusikoillamme. Ja Jeannie antoi meille juotavaa samasta suuresta tuopista, joka oli täynnä hyvin hyvää omenaviiniä.

Sitten kun olimme hyvästi syöneet ja juoneet alotti Jean korkealla, kauniilla äänellä merimieslaulun, jonka kaikki bretoni-matruusit osaavat. Minä ja Yves säestimme alempaa ja vanha äiti löi tahtia päällään ja rukkinsa polkimella. Ei enää kuulunut noita surullisia kertosäikeitä, joita tuuli lauloi yksin ulkona.

Laulu kertoi:

Kolme poikia de Groix'n Kolme poikia de Groix'n Oli kannella Saint-François'n Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

Meri yhdelle surman soi, Meri yhdelle surman soi. Se toisille murheen toi Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

Se toisille murheen toi, Se toisille murheen toi, Hätähuuto jo aalloilla soi... Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

Hätähuuto soi aalloilla ain', Hätähuuto soi aalloilla ain', Hänen lakkinsa löysi he vain Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

Hänen lakkinsa löysi he vain Hänen lakkinsa löysi he vain, Kera puukkonsa rinnakkain, Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

Hänen äitinsä lähtenyt on, Hänen äitinsä lähtenyt on, Pyhän Annan kartanohon... Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

"Pyhä Anna mun poikani tuo! Pyhä Anna mun poikani tuo!" Pyhä Anna se vastuun suo... Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

Pyhä Anna se vastuun suo, Pyhä Anna se vastuun suo, "Pääset taivaassa poikasi luo!" Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

Ja kotiansa läksi hän taas. Ja kotiansa läksi hän taas. Hänet huomenna kuolema kaas! Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.

XX.

Kun piti lähteä tulikin ilmi, että Yves oli paljon juopuneempi kuin olisi luullut. Ulkona vaipui hän polviaan myöten vesilätäköihin ja käveli horjahdellen, Saadakseni hänet mukaan kiersin minä oikean käsivarteni hänen ympärilleen, hänen vasemman kätensä panin olalleni ja melkein kannoin häntä. Me emme enää nähneet muuta kuin yön läpitunkemattoman pimeyden; voimakas tuuli pieksi rintojamme, eikä Yves enää löytänyt tietä tutuilla poluilla.

Hänen kodissaan oltiin huolestuneita ja valvottiin häntä odottaen. Hänen äitinsä torui häntä tylyin ilmein huutaen korkealla äänellä kuin pientä lasta moittiessaan, ja hän meni läheisimipään nurkkaan istumaan.

Kuitenkin pakotettiin meidät syömään toistamiseen -- sellainen oli tapa -- omelettia, taas pannukakkuja ja ruisvoileipää. Sitten alkoi perhe ruveta levolle -- ensin miehet, sitten sammutetaan valo ja naiset käyvät myöhemmin nukkumaan. Patjain alla oli alustana tammien ja lehmuksen lehviä paksuna kerroksena: ne antoivat perää kahisten kuin kuivat lehdet, ja tunsi vaipuvansa, uppoavansa kuoppaan, jossa pysyi lämpimänä.

_Huu! hu-uu! huu! hu-uu!_ melusi tuuli ulkona kuin kissapöllö, aivan kuin harmistuneena, suuttuneena, sitten valitellen vaimetakseen.

Kun kynttilä oli sammutettu ja kun maja tuli pimeäksi, kuului suloinen pikkutytön ääni, joka alotti rukouksen bretonin kielellä -- se oli aivan pieni, nelivuotias tyttönen, joka oli otettu hoidettavaksi, lapsi, jonka Gildas viime käynnillään oli saanut erään Plouherzelin tytön kanssa.

Se oli pitkä rukous, jonka vanhuksen ääni joskus keskeytti; siinä huudettiin kaikkia Bretagnen pyhimyksiä: Pyhää Corentin'ia ja Allain'ia, Pyhää Thénénan'ia ja Thegonnec'ia, Pyhää Tuginal'ia ja Tugduali'ia, Pyhää Clet'a ja Gildasta -- ja sitten vaikeni kaikki.

Aivan minun lähelläni kuului Yves'n tuskin huomattava hengitys, kun hän jo nukkui syvää unta. -- Meidän vuoteemme ääressä uneksivat kanat ääneensä yöpuillaan. Sirkka sirahteli joskus lieden lämpimässä heikolla, kristallisella äänellä ja ulkona ulvoi tuuli yhä yksinäisen majan ympärillä: ääretön valitus kulki yli koko Bretagnen maan.

XXI.

-- Päivää, Yves!

-- Päivää, Pierre!

Ja me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.

Tuo _päivää Pierre!_, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen hymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan: _päivää kapteeni_, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään niin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä. Plouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni totuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.

Poissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä aamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut yhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja tuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua ikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas utusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.

Meillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja lapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan seudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka kappelin ympärillä.

Matkat olivat pitkiä kosteilla poluilla, sammalpeittoisten multavallien välissä, vanhojen lahoneiden saarnien lehtikaton ja harmaan taivaan pilviverhon alla.

Ja kaikki nuo mökit olivat samanlaisia, matalia, maahanvajonneita, harmaita: olkikatot ja graniittiseinät aivan vihertäen kuirimoita, naavaa ja talven tuoreita sammalia. Sisältä olivat ne mustia, kesyttömiä kaappivuoteineen, joita vartioivat pyhimysten ja autuaitten naisten saviset kuvat.

Meidät otettiin kaikkialla avosylin vastaan, ja aina täytyi syödä ja juoda. Keskusteltiin pitkään bretagnen kielellä, sekoittaen, minun kunniakseni, niin hyvin kuin taidettiin ranskalainen sana sinne tänne. Hyvin mielellään keskusteltiin etenkin Yves'n lapsuudesta. Arvon ukot ja mummot kertoilivat nauraen entisaikaisista kepposista, ja ne olivat, minun nähdäkseni, hyvin lukuisia.

-- Oi herra, mikä vallaton poika hän oli!

Yves otti kehumiset vastaan perin vakavan näköisenä ja joi juomistaan.

Merisissi piili jo nähtävästi tuossa pikku huimapäässä; pieni Yves, joka paljain jaloin hyppeli Plouherzelin poluilla, oli aikuisen merimiehen itu, hillitön ja vallattomuuksiin valmis.

Illalla, luoteen aikana laskeuduimme me, Yves ja minä, merivesijärven altaaseen, punertavalle leväniitylle. Meillä oli molemmilla mukanamme hyvin voideltu ruisleipäpala ja suuri veitsi, jolla avattiin simpukoita. Yves tahtoi uudistaa minun seurassani erään lapsuutensa huvin: syödä aivan raakoja simpukoita voin ja leivän paineeksi.

Meri oli vetäytynyt pois monen kilometrin alalta paljastaen laajoja leväkenttiä, matalia niittyjä missä ruoho oli ruskeaa ja suolaista omituisine, elävine kukkineen. Ympärillä sulkivat graniittimuurit tuon äärettömän haudan ja saari, joka oli nukkuvan eläimen näköinen näytti nyt, aivan juurta myöten paljastuneena, alhaisimmat, mustat perusteensa. Siellä oli myös paljon muuta, muita lohkareita jotka olivat veden alla vuoksen aikana, ja jotka nyt tulivat näkyviin kohoten yli veden pinnan pitkien leväryhmien riippuessa kuin märät hiukset niiden sivuilla. Synkällä lakeudella näkyi niitä kaikkialla asettuneina heräämisen outoihin asentoihin.

Koko ilma oli täynnä merisuon pistävää tuoksua. Yö saapui hitaasti hiljaisin suden askelin ja kaikki nuo suuret kiviselät toivat mieleen hirviöjoukon. Me pyydystimme simpukoita veitsemme kärellä ja söimme ne aivan elävinä purren voileipää päälle, nälissämme kumpikin, kiiruhtaen lopettamaan pelosta, ettemme kohta näkisi enää mitään.

-- Ne eivät maistu niin hyvältä kuin ennen, sanoi Yves syötyään kaikki, ja sitten on minusta kuin tuntisin itseni surulliseksi täällä -- -- -- Kun minä olin pieni, muistan minä, että minä silloin tällöin tunsin samanlaista, vaikken niin voimakasta kuin tänä iltana. Mennäänkö pois? Tahdotteko?

Silloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:

-- Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!

-- Teidän tavoillenne?

Ja hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka ilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin sinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan _minun tapojani_, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.

-- Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua, tiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana merellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille -- -- -- Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei minua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään Plouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin kaukaa, harmaana pilkkuna.

-- Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä juuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa sanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua olemasta kunnollinen.

XXII.

Illalla, aterian jälkeen jätti Yves'n äiti poikansa juhlallisesti minun haltuuni, ja sitä kesti koko elämän.

Hän oli käsittänyt, äidin vaistollaan, ett'en minä ollut se, jolta näytin, ja että minulla voisi olla ratkaiseva vaikutus hänen nuorimman poikansa kohtaloon.

-- Hän sanoo, käänsi nuori tyttö, että te herra petätte meitä, ja että Yves myöskin meitä pettää tehdäkseen mieliksi teille; että te siis ette kuulu meidän joukkoomme -- -- -- ja hän pyytää, koska te purjehditte yhdessä, että te pitäisitte huolta hänestä.

Silloin alkoi vanhus kertoa minulle tarinaa Yves'n isästä, tarinaa, jonka minä olin aikoja sitten kuullut Yves'lta. Minä kuuntelin sitä mielelläni, kun tuo nuori tyttö sitä kääntäen kertoi suuren, bretonilaisen muurin ääressä, missä liekit hyppelivät saarnihalkojen välissä.

-- -- -- Hän kertoo, että meidän isämme oli kaunis merimies, niin kaunis, ettei seudulla koskaan oltu nähty niin komean miehen käyskentelevän maan kamaralla. Hän kuoli jättäen jälkeensä kolmetoista, _kolmetoista_ lasta. Hän kuoli niin kuin monet merimiehet meidän seudullamme, herra. Eräänä sunnuntaina, kun hän oli juovuksissa, lähti hän illalla merelle venheessään huolimatta voimakkaasta luoteistuulesta, ja häntä ei koskaan kuulunut palaavaksi. Hänellä oli hyvä sydän niinkuin pojillansakin, mutta hän oli hyvin hurjapäinen.

Ja äiti parka katseli Yves-poikaansa -- -- --

-- Hän sanoo, jatkoi neito, että meidän vanhempamme asuivat Saint-Bol-de-Léon'issa, Finistèrellä, että Yves oli vuoden vanha, ja ettei minua vielä ollut maailmassa, kun isämme kuoli; silloin lähti äiti sieltä palatakseen syntymäseudulleen. Isäni jätti asiamme aivan epäjärjestykseen; melkein kaikki rahat, mitä meillä ennen oli ollut, olivat menneet kapakkaan, eikä äidilläni enää ollut leipää meille. Silloin lähtivät käiksi vanhinta veljeämme, Gildas ja Goulven, pitkämatkaisille laivoille meripojiksi.

Heitä ei juuri nähnyt kotona lähdön jälkeen, eikä kuitenkaan voi sanoa, etteivät he olisi rakastaneet meitä. He luopuivat usein matruusin palkoistaan auttaakseen äitiämme meitä kasvattamaan, meitä pienempiä, Yves'a, sisartani tässä ja minua.

Mutta Goulven karkasi, herra, noin viisitoista vuotta sitten äkäpäissään -- -- --

-- Hekin, sanoi vanhus, olivat kauneita, kelpo merimiehiä, ja sydän puhdas kuin kulta -- -- --

Mutta heilläkin on isänsä luonto ja hekin ovat ruvenneet juomaan -- -- --

-- Veljeni Gildas, jatkoi neito, purjehti seitsemän vuotta amerikalaisella laivalla pyydystämässä valaita Suurella Valtamerellä. Niin tuli hänestä hyvin rikas; mutta näyttää siltä kuin ammatti olisi ankara, vai kuinka herra?

-- Kyllä, ankara ammatti tosiaankin -- -- Minä olen nähnyt heitä toimessa Suurella Valtamerellä, noita miehiä, puoleksi merirosvoja, jotka viettävät vuosia eteläisten merien mahtavien maininkien parissa laskematta kertaakaan asuttuihin maihin.

Hän oli niin rikas, tuo veli Gildas, kun hän palasi kalastusretkeltään, niin rikas, että hänellä oli säkillinen kultarahoja.

-- Hän kaasi ne tähän, syliini, sanoi vanhus nostaen hameensa lievettä aivan kuin pidättelisi hän niitä vielä, ja minun esiliinani tuli aivan täyteen. Suuria, vieraitten maitten kultarahoja, joissa oli kaikenlaisia kuninkaitten ja lintujen kuvia. [Chileläisiä rahoja, joissa oli _kondoorikotkan_ kuva.] Joukossa oli aivan uusia, joihin oli piirretty naisen kuva sulkakruunu päässä [kaksikymmentä Californian piasteria. (Valaan pyytäjät kokoavat tavallisesti näitä rahoja säästöihinsä.)] ja jotka yksin vastasivat enemmän kuin sata frangia, herra. Emme milloinkaan olleet nähneet niin paljo kultaa. -- -- -- Hän antoi tuhat frangia jokaiselle sisarelleen, ja tuhat minulle, äidilleen ja osti minulle tämän pienen talon, jossa me nyt asumme. Loput menetti hän huvittelemalla Paimpolissa ja tekemällä kaikenlaista, mikä varmasti ei ollut hyvää. Mutta he ovat kaikki sellaisia, herra; te tiedätte sen paremmin kuin minä. Kahden kuukauden aikana puhuttiin kylässä vain hänestä.

Sitten lähti hän, emmekä ole nähneet häntä enää. Hän on kelpo merimies, herra, tuo poikani Gildas, mutta hän joutui häviölle niin kuin isänsä, koska hänkin rupesi juomaan.

Ja vanha vaimo kumarsi tuskissaan päänsä puhuessaan tuosta parantumattomasta kulkutaudista, joka hävittää bretonilaisten merimiesten perheet.

Syntyi hiljaisuus, ja hän puheli taas tyttärelleen vakavalla äänellä, katsellen minua.

-- Hän kysyy, herra -- -- -- tahtoisitteko luvata hänelle -- -- -- veljestäni -- -- --

Tuo minuun kohdistunut syvä, hätäinen katse teki minuun oudon vaikutuksen. On siis totta, että kaikilla äideillä, erotkoot he sitten toisistaan miten hyvänsä, on joskus tuollainen ilme. -- -- -- Nyt tuntui minusta, että Yves'n äiti jollain lailla muistutti minun äitiäni.

-- Sanokaa hänelle, että minä vannon pitäväni huolta hänestä _koko ikäni aivan kuin hän olisi minun veljeni_.

Ja neitonen toisti, kääntäen hitaasti bretagnen kielelle:

-- Hän vannoo pitävänsä huolta hänestä koko elämänsä, arvan kuin veljestään.

Hän oli noussut, tuo vanha äiti, yhä suorana ja lujana ja jäykkänä. Hän otti seinältä Kristuksen kuvan, läheni puhuen kuin vedotakseen sanoihini kesyttömällä lapsellisuudella ja häikäilemättömyydellä.

-- Hän pyytää teitä vannomaan tuon nimessä.

-- Ei, äiti, ei! sanoi Yves aivan hämillään, koettaen asettua väliin, pysäyttää.

Minä ojensin käteni tuota Kristuksen kuvaa kohti hiukan hämmästyneenä, ehkäpä hiukan liikutettunakin ja toistin:

-- Minä vannon tekeväni niin kuin äsken sanoin.

Minun käsivarteni vapisi vain hiukan, sillä minä tunsin, että sitoumus olisi raskas täyttää tulevaisuudessa.

Sitten tartuin minä Yves'n käteen kun hän miettiväisenä laski katseensa:

-- Ja sinä, totteletko, seuraatko sinä minua -- -- -- _veli?_

Hän vastasi epäröiden, aivan hiljaa kääntäen päänsä pois ja hymyillen kuin lapsi:

-- Kyllä -- -- -- aivan varmaan -- -- --

XXIII.

Meillä ei ollut pitkää aikaa nukkua sinä yönä, _veljelläni_ ja minulla kaappi vuoteissamme. Heti kun majan käkikello oli laulahtanut neljä särkyneellä äänellään täytyi meidän nopeasti nousta; meidän tuli ehtiä Paimpoliin ennen päivän nousua noustaksemme siellä Guingamp'in vaunuun.

Puoli viideltä, tuona suruisena talviaamuna avautui pieni, halpa ovi päästäessään meidät ulos; se sulkeutui itkevän äidin suudeltua Yves'a viimeisen kerran puristettuaan minun kättäni. Me poistuimme molemmat kylmässä sateessa ja pimeässä yössä taas viideksi vuodeksi.

Sellaista on elämä merimiesten perheissä.

Puolitiessä kuulimme kuinka _Angelus_ soi kaukana takanamme Plouherzelissä. Luulimme myöhästyvämme ja aloimme juosta. Otsallamme pisaroi hiki Paimpol'im saapuessamme.

Olimme erehtyneet; _Angelus_ oli soinut liian aikaisin.

Saimme katon päämme päälle jo avonaisessa ravintolassa, jossa aterioimme _islantilaisten ja rannikkoveljien_ seurassa.

Ja saman päivän iltana, kello yksitoista, saavuimme Brestiin lähteäksemme taas merille.

XXIV.

Tiesin ryhtyneeni vaikeaan tehtävään ottaessani huoltaakseni tuon tottelemattoman veljen, etenkin kun pidin valaani hyvin vakavana.

Mutta ylihuomenna erotti kohtalo meidät ja asetti meidän molempien välille puolen maapalloa.

Yves purjehti Atlannin ulapoille ja minä läksin Levantiin, Konstantinopoliin.

Vasta viisitoista kuukautta myöhemmin, toukokuulla 1877, tapasimme toisemme Médée-laivassa, joka kulki Kiinan ja Intian välillä.

XXV.

Médée-laivalla, huhtik. 1877.

-- Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen näköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä hamettaan.

Olimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla. Yves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.

Hän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan vaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen huulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän tehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.

Hänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka oli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren viinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla bretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin pirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.

Siellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen kissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet hänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston miestä ja neljä kokkapuulta -- kaikki komeillen, ylpeän näköisinä aasialaisissa vaatteissaan.

Siellä oli Le Hir'kin, Seinsaaren hölmö, jonka he olivat tuoneet mukaansa piloillaan, ja joka joi hänen rommilasiinsa sekoitettuja roskia. Sitten kaksi merisissiä, kaksi _blackboul'ia_, jotka olivat karanneet kaikkien lippujen alta, Yves'n vanhoja tuttuja, jotka hän samana iltana oli ilomielin löytänyt rannikolta.

He olivat kokoontuneet juhlimaan pyhää Épissoire'a, märssymiesten suojelijatarta, ja tapa vaati minua, komentavana upseerina, olemaan heidän seurassaan.

He eivät olleet astuneet jalallaan maihin yhteen vuoteen. Ja päällikkö, joka oli tyytyväinen miehistöönsä, oli antanut heille, parhaimpina, luvan viettää tuon suuren pyhimyksen juhlaa samoin kuin Ranskassakin. Hän oli valinnut tuon Ye'en kaupungin, koska se näytti vähimmän vaaralliselta meille, sillä väki siellä oli sävyisämpää kuin muualla ja helpompaa _hoidella_.

Salissa, joka paperiseinineen oli suuri ja matala, oli samaan aikaan kuin me joukko amerikkalaisen kauppalaivan matruuseja, jotka ryypiskelivät punatukkaisten, pitkähampaisten naisten kanssa, jotka olivat päässeet pakenemaan jostain Englannin Intian sairaalasta.

Ja nuo tungettelijat häiritsivät märssymiehiämme, jotka halusivat olla yksin ja lausuivat sen julki.

_Kello yksitoista_. -- Kirjaviin jalkoihin pantiin uudet kynttilät, kun siamialainen kaupunki ulkona nukkui yön kuumuudessa. Täällä tunsi nyrkin iskut ilmassa, tunsi että miehillä oli halu liikkua ja lyödä.

-- Mitäs nuo ovat? sanoi eräs amerikkalainen, jonka puheessa tuntui Marseillen murre, mitä nuo ovat, nuo ranskalaiset, jotka tahtovat täällä määräillä? Ja mikä se on tuo (_minä_) kaikkein nuorin, joka on olevinaan jotain ja muka heitä komentavinaan?

-- Se, sanoi Yves, viitsimättä edes kääntää päätään, se on sellainen mies, ettei joka _mettäksen poika_ siihen koskekaan!

-- Kukako se on? sanoi Barrada. Odottakaapa niin opetamme sen teille, ilman että hänen tarvitsee liikahtaakaan ja saattepa nähdä, pojat, mikä _ääni on kellossa!_

-- -- -- Yves oli jo paiskannut heitä kohti kiinalaisen jakkaransa, joka oli rikkonut seinän heidän päittensä yläpuolella ja Barrada oli yhdellä nyrkiniskulla kaatanut heistä kaksi. Toiset kumottiin maahan, ensimäisten päälle ja Kerboul läimähytteli läjää pöydän kannella siroitellen vihollistensa päälle viidentoista lasinsa sirpaleet.

Silloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten kimeää naurua.

Ja tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet tanssijattaria.

-- -- -- Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin omituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien peittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot, lähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa, hoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.

Samalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa poltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin sininen pilvi.

Käsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat liikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen tahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain ilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo peikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja sitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat kädet, jotka vääntelehtivät. -- -- -- Le Hello, joka jo kauan aikaa oli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja säikähti.

-- Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada naureskellen.

-- Ai, niin, tanssijattaret!

Hän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla kämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet leperrellen kieli kankeana:

-- Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa... Minä luulin -- -- -- että ne ovat -- -- -- paholaisia!

Ja hän kaatui taas maahan nukkuneena.

Barrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui heidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. "Valkea, valkea!" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti liioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa, sitten rintansa; hän hoki: "Katsos, katsos, onko totta!"

Mutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta, eläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä ja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt tanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen marmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista bacchanalia varten.

-- -- -- Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat kauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun rummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että nuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen toisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.

XXVI.

Tuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran päässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.

Hän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.

Hyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui häneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä itsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin muut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.