Part 4

Kun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan pienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat reunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen tyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin ilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki oli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta tunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet koskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta kuin lastut.

Tai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja taas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä, byzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla tuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui tuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille ei enää osannut antaa nimeä.

Ja yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli nukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen, syttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla maailmassa.

Ja merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä, hämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti liikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa kiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia hehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä lamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat muutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia, fosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa; ja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin kuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.

XII.

Muutama päivä sitten olimme jättäneet päiväntasaajan tyynen vyöhykkeen ja liu'uimme hiljaa etelää kohti länsipasaadin puhaltaessa. Eräänä päivänä tuli Yves huoneeseeni pannakseen kuntoon linnunpyydyksensä. "Ensimäiset _ruutulokit_ oli nähty laivan takana", sanoi hän.

Nuo _ruutulokit_ ovat aavan meren lintuja, kalalokkien läheisiä sukulaisia, kaikkein kauneimpia meren asukkaista: lumivalkeita, höyhenet pehmeitä ja silkinhienoja, musta dammilauta hienosti piirrettynä siipiin.

Ensimäiset _ruutulokit!_ Niiden lähestyminenkin ilmaisee jo suurta kaukaisuutta ollen merkkinä siitä, että meidän pohjoinen pallonpuoliskomme on jäänyt kauas taakse, ja että ollaan saapumassa kylmiin seutuihin, maan pallon toisessa päässä, etelän puolella.

Nuo linnut olivat kuitenkin edellä ajastaan, sillä me purjehdimme vielä pasaadituulten sinisessä vyöhykkeessä. Ja päivät päästään ja yöt läpeensä puhalsi sama säännöllinen, viileä ja sulotuoksuinen vihuri, ja meri oli aina yhtä kuultava, ja samat pienet pilvilampaat kulkivat rauhallisesti pitkin syvänsinistä taivasta, ja samat lentokalaparvet kohottautuivat kuin hurjat lentämään pitkillä ja kosteilla, auringossa välkkyvillä siivillään kuin sinertävät teräslinnut.

Niitä oli tavattoman paljon, noita lentokaloja, ja kun ne olivat kyllin hulluja kannelle laskeutuakseen leikkasivat märssymiehet niiltä äkkiä siivet ja söivät ne.

Yves laskeutui mieluimmin märssykoristaan minua tervehtimään illalla, kun iltahuuto ja nimien kutsu oli ohi. Hän tuli aivan hiljaa, astellen yhtä äänettömästi kuin kissa. Samaa menoa joi hän hiukan raikasta vettä ampumareijässä riippuvasta pullosta ja järjesteli sitten minun tavaroitani, tai luki jotakin romaania. Eräs George Sandin kertomus: _Villemerin markiisi_, innostutti häntä erikoisesti. Kun hän luki sitä ensikertaa yllätin minä hänet itkemässä kirjan lopulla.

Yves osasi ommella hyvin taitavasti niin kuin kaikki hyvät matruusit, ja oli hullunkurista nähdä hänen rupeavan siihen puuhaan, kun tunnemme hänen olemuksensa. Iltaisilla käynneillään juolahti hänen mieleensä tarkastaa minun laivavaatteeni ja tehdä niihin korjauksia, joita kunnollisesti toimittamaan hän piti minun palvelijaani kykenemättömänä.

XIII.

Me kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.

Nyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita merilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta iltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin toivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen suuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään valtakuntaansa, Austraalian merelle.

Ja niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien joukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka olivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia tiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine, lammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla siivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit osoittelivat toisilleen: _amiraali_, oudon lajinen, suurikokoinen lintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.

Ilma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi. Länsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli kadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin elokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli ympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon elähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas etelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea -- -- --

Minun suuren suosioni avulla oli Yves saanut _papukaijalleen_ erikoisen osaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen palasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.

Joka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja myrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin jänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua syötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli lähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.

Etumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien ja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka nyletty, hännistään riippumassa.

Eräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan pauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.

Samalla kallistui _Sibylle_ kallistumistaan, väristen kuin hämärän mahdin puserruksissa.

Silloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat välikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki, me olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja purjehtia maksoi mitä hyvänsä.

Ja mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi tuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.

Yön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta läheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa kaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee olinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan, ei meillä ollut mitään -- me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä, kaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä pimeässä.

Koetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku komerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei pysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa, kaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä. Ja ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen humina, mikä ahdisti sydäntä.

Ja Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä hänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.

XIV.

Eräänä aamuna Célébesin merelle tullessa kuoli tuo pöllö, joka oli Yves'n _papukaijana_, eräänä tuulisena aamuna, jolloin latvapurjeihin tehtiin toinen reivi. Se murskautui huomaamatta maston ja raakapuun väliin.

Kun Yves kuuli sen käheän huudon, juoksi hän avuksi, mutta liian myöhään. Hän laskeutui märssykorista käsissään kuollut, litistynyt pöllö parka, joka ei enää ollut linnun näköinen, vaan sekava höyhen- ja verimöhkäle, jonka alla kouristunut jalka vielä liikkui.

Yves oli murheissaan; näin sen selvästi hänen silmistään. Mutta hän tyytyi näyttämään lintua minulle mitään sanomatta, purren kopeasti huultaan. Sitten heitti hän sen mereen, ja meitä seuraava hai nieli sen kuin sären.

XV.

Bretagnessa, talvella 1876. _Sibylle_ oli palannut Brestiin pari päivää sitte -- lopetettuaan täyden kierroksensa maan alapuolitse -- ja minä olin Yves'n seurassa eräänä helmikuun iltana maalais-vaunuissa, jotka veivät meitä Plouherzelliä kohti.

Hänen äitinsä olopaikka oli hyvin syrjäisessä seudussa. Näiden ajoneuvojen piti viedä meidät neljässä tunnissa Guingamp'ista Paimpoliin, missä me aioimme viettää yön, ja sieltä piti meidän vielä kulkea jalkaisin monta tuntia, saapuaksemme kylään.

Me kuljimme eteenpäin, huonon, kapean tien tärinässä, vajoten yhä enemmän surullisen maaseudun hiljaisuuteen. Talviyö laskeutui hitaasti yllemme ja hyvin hieno sade verhosi esineet harmaaseen utuun. Puut kulkivat ohi, aina vain ohi, näyttäen toinen toisensa jälkeen kuolleet ääriviivansa. Siellä täällä kuljimme kylien ohi -- vanhoja bretonikyliä, mustia hökkeleitä, kattoina sammaltuvia olkia, vanhoja kirkkoja hoikkine graniittitorneineen -- eristettyjä, surumielisiä asumuksia, jotka jäivät nopeasti jälkeemme yöhön.

-- Katsokaas, sanoi Yves. Minä myös olen kulkenut tätä tietä yöllä, yksitoista vuotta sitten -- olin silloin neljäntoista -- ja itkin katkerasti. Se oli silloin kuin jätin äitini mennäkseni aivan yksin pestautumaan laivapojaksi Brestiin -- -- --

Olin lähtenyt Yves'n mukaan Plouherzelin matkalle saadakseni aikani kulumaan. Minun lomani oli aivan lyhyt, eikä minulla tällä kertaa ollut aikaa lähteä tapaamaan äitiäni. Menin siis katsomaan hänen äitiään ja tutustumaan hänen kotikyläänsä, jota hän rakasti.

Nyt kaduin lähtöäni. Uponneena paluunsa iloon puheli Yves kyllä minulle, kunnioituksesta, mutta hänen sielunsa ei ollut minun kanssani. Minä tunsin olevani vieras siinä maailmassa, johon me menimme, ja koko tuo Bretagne, jota en vielä rakastanut, painoi mieltäni surullisuudellaan. -- -- --

Paimpol. -- Me vierimme katukivillä vanhojen, mustien talojen välissä, ja vaunut pysähtyvät. Siellä oli ihmisiä odottamassa lyhdyt käsissä. Bretonilaiset sanat vaihtelevat ranskalaisten sanojen kanssa.

-- Onko matkustajia Pendreffin hotelliin? kysyi pienen pojan ääni.

Pendreffin hotelli Minä muistin sen nyt --. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin eräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut läheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen ja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan samannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista otsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.

Talossa ei ole mikään muuttunut. -- Toinen Prendreffin neideistä vain on kuollut. -- Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha, ettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä, hänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.

On hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja iloisuutemme on palannut.

Sitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään graniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa on valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen alle.

Yves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.

-- Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. -- Minä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä pahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön jälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin sodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy mennä -- -- --

Niin olisin minäkin tehnyt -- -- --

Paimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä saatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen keskellä.

Yves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee mielessään entisten paluumatkojen muistoja.

-- Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden seudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista saakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä. Kuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.

"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin ristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin ruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta. Ja minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä liikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen."

Me saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin pimeästä nousevan henkilön. -- Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.

Siinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en aikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet kuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni äijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia syteikköjä.

XVI.

Seuraavana aamuna avasin silmäni neiti Le Pendreffin suunnattoman suuressa huoneessa. Bretagnen aurinko seuloitui hienotunteisesti ikkunoiden läpi. Oli kai hyvin kaunis ilma.

Muutamien minuuttien jälkeen, jotka minä aina köytän ajatellakseni, niissä maailman kolkassa minä nyt herään, tapasin taas Yves'n kuvan ja kuulin ulkoa puukenkäjalkaisen joukon astunnan. Paimpolissa oli sinä päivänä suuret markkinat ja minä pukeuduin _rannikon veljeksi_, etten pelästyttäisi kaikkia niitä ystäviä, joille minut esitettäisiin etelä-ranskalaisena merimiehenä. Tuo näyttämölle-asetus ja selitys oli sovittu yksissä neuvoin Yves'n kanssa.

Minä menin hotellin parvekkeelle, jonne aurinko paistoi. Tori oli väkeä täynnä: merimiehiä, talonpoikia, kalastajia. Yves'kin oli siellä, palattuaan tähän juhlaan Plouherzellistä aamun valjetessa sukulaisineen; hän vei minut alas viedäkseen minut äitinsä luo.

Yves'n äiti oli vanha nainen, joka seisoi suorana ja hiukan ylpeänä talonpoikais-puvussaan. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Yves'n, mutta hänen katseensa oli kova. Hämmästyin myöskin hänen suurta ikäänsä: hän näytti olevan yli seitsemänkymmenen. On totta, että maalla vanhenee paljon pikemmin, etenkin kun murhe kutoutuu elämän vaivoihin.

Hän ei osannut sanaakaan _galeucia_ (ranskaa) ja katsahti tuskin minuun.

Mutta hänen seurassaan oli suuri joukko serkkuja ja ystäviä, joiden kaikkien tervehdys oli herttainen ja ilme hyvätuulinen. He olivat tulleet kaukaa, pienistä naavaisista mökeistään, jotka olivat hajallaan kesyttömän maaseudun keskellä, ottamaan osaa kaupungin suureen juhlaan. Ja heidän kanssaan piti juoda siideriä ja viiniä loppumattomiin.

Melu kasvoi yhä ja viinikauppiaat lauloivat bretonin kielellä punaisten sateenvarjojen alla aivan pelottavia seikkoja.

Saapuipa eräs henkilö, josta Yves oli hyvin usein puhunut, hänen lapsuuden ystävänsä Jean, naapuri, jonka Yves sitten oli tavannut merillä matruusina niin kuin hänkin. Hän oli meidän ikäisemme nuorukainen, jolla oli älykkäät, avonaiset kasvot. Hän syleili Yves'ä hellästi ja esitti meille Jeannie'n, joka kolmatta viikkoa oli hänen vaimonsa.

Yves tuhlasi vanhalle äidilleen huomiota ja hyväilyjä, he kertoivat toisilleen kaikenlaista bretonin kielellä ja puhuivat molemmat yht'aikaa. Yves pyyteli joskus anteeksi sitä, mutta tuntui hyvältä katsella ja kuunnella heitä. Mummon ilme ei enää ollut ollenkaan kova kun hän katseli poikaansa.

Kunnon talonpojilla on aina loppumattomia asioita asianajajille. Minä jätin heidät kaikki, kun he menivät Paimpolin tuomarin luo hyvin pitkään neuvotteluun.

Muuten olin päättänyt lähteä heidän luokseen vasta huomenna, etten häiritsisi heitä tänä ensimäisenä päivänä, ja nyt läksin yksinäiselle kävelylle hyvin kauas.

XVII.

Olin kävellyt jo tunnin. -- Sattumalta olin joutunut samalle tielle kuin eilen Yves'n kanssa -- ja olin taas kulkenut Kergristin ristin ohi.

Nyt katosi Paimpol ja meri, ja saaret ja synkkiä kuusia kasvavat niemet mäen taakse; vielä surullisempi lakeus aukeni eteeni.

Helmikuun päivä oli rauhallinen, hyvin kolkko, ilma oli melkein lämmin ja taivas oli paikoittain sininen, vain hiukan pilvessä, niin kuin Bretagnen taivas aina on.

Minä astelin pitkin kosteita polkuja, joita vanhan tavan mukaan reunustivat korkeat multavallit rajoittaen surkeasti näköalaa. Lyhyt ruoho, märät sammaleet, alastomat oksat tuoksuivat talvelle. Tien joka mutkassa ojentelivat vanhat ristit harmaita käsivarsiaan lapsellisine veistoksineen, joita vuosisadat olivat oudosti muovailleet: kärsimystarinan esineitä, tai vääntyneitä Kristuksen kuvia.

Siellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia majoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien alle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä, merituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.

Harmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta -- ja lehmusaitaus -- -- -- Ah! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt: Plouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan kannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä uneksittiin kodista: "Kun on päästy kappelin luo", sanoi hän, "ollaan aivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja niin tullaan meille."

Minä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.

Se oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.

Se silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui synkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä varjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi, kaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien täyttämä järvi, saari keskellä.

Omituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan eläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta pitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään. Näköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.

Yves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni bretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana pimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine graniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.

Siellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku villin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen hänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista kaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman kolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina, karkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä kaikki.

Siellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon maan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan viheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot hellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen murtamat graniittiristit -- -- --

Oi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!

Minä kolkutin ovelle ja Yves'n näköinen tyttö tuli kynnykselle.

Minä kysyin, olinko tosiaan Kermadec'ien majalla.

-- Kyllä, sanoi hän hiukan pelokkaana ja hämmästyneenä.

Ja sitten, yhtäkkiä:

-- Tekö, herra, olette se veljeni ystävä, joka on tullut Brestistä hänen kanssaan eilen illalla? -- -- --

Hän oli vain huolissaan nähdessään minun saapuvan yksin.

Astuin sisään. Minä näin arkut, bretonilaiset vuoteet, hyllyille järjestetyt vanhat lautaset. Kaikki oli siistin ja kunnollisen näköistä, mutta mökki oli kovin pieni ja vaatimaton.

-- Kaikki meidän sukulaisemme ovat rikkaita, oli Yves usein sanonut minulle. Me vain olemme köyhiä.

Minulle näytettiin yhtä noista kahden maattavista, kaapintapaisista vuoteista, joka oli valmistettu Yves'lle ja minulle. Minun piti asua ylemmällä hyllyllä, joka oli varustettu hyvin puhtailla, hyvin jäykillä, karkeilla ja ruskeilla liinalakanoilla.

-- Älkää menkö, herra; he tulevat kyllä pian kaupungista.

Mutta ei, minä kiitin tuosta ensimäisestä päivästä ja menin pois.

Puolivälissä Paimpolia näin minä kaukana yön hämärtyessä leveän sinisen kauluksen kärryissä, jotka nopeasti riensivät Plouberzelliä kohti: Jean ystävän pienet rattaat, jotka toivat Yves'a ja hänen äitiään. Ehdin parahiksi heittäytyä pensaikon suojaan; jos he olisivat tunteneet minut, en minä varmasti olisi päässyt jättämään heitä.

Oli jo täysi yö, kun minä tulin Paimpoliin ja pienet lyhdyt kaduilla olivat sytytetyt. Koetin sekaantua torilla liikehtivään joukkoon. Ne olivat merimiehiä, joita siellä sanotaan _islantilaisiksi_, ja jotka joka kesä poistuivat kuudeksi kuukaudeksi harjoittamaan vaarallista suurkalastusta kylmillä merillä.

Ei ainoakaan noista miehistä ollut yksin. He kiertelivät lauleskellen katuja nuori nainen kainalossaan: sisar, kihlattu, mielitietty. Ja nuo elämän ja ilon kuvat saattoivat minut tuntemaan oman, syvän yksinäisyyteni. Minä kuljin yksin, suruissani, tuntemattomana, lainatussa puvussani, joka oli samanlainen kuin heidän. Minua katseltiin: "Kuka tuo on? Muukalainen, laivaa etsivä merimies? Emme ole koskaan nähneet häntä seurassamme."

Tunsin kylmyyttä sydämessäni ja lähdin taas äkkiä Plouherzel'in tielle. Kaikesta huolimatta en häiritsisi paljojakaan sikäläisiä yksinkertaisia ystäviäni mennessäni hiukan lämmittelemään heille.

Olin unohtanut päivällisen ja astelin nopeasti peljäten tulevani myöhään perille, löytäväni mökin suljettuna ja ystäväni makuulla.

XVIII.

Yhden tunnin kuluttua olin keskellä maaseutua täydellisesti eksyneenä. Ympärilläni oli vain pimeyttä, talviöinen hiljaisuus. Harhailin märillä poluilla; ei ketään, jolta kysyisi tietä, ei kylää, ei valoa. Aina vain puiden mustia varjoja. Ja sitten siellä täällä ristejä; muutamia hyvin suuria, joita en ollut tavannut tämän päiväisellä retkellä.

Käännyin takaisin juosten. Juoksin kauan aikaa samaan suuntaan. Jäinen sade alkoi tihkua nousevan tuulen ajamana. Minusta oli yhdentekevää että oli eksynyt; minä kaipasin vain ystävällistä olentoa ja kiiruhdin saadakseni taas tavata Yves'n.

Lienee ollut hyvin myöhä, kun minä tunsin Plouherzelin kappelin edessäni ja merivesijärven, ja graniittisaaren mustan möhkäleen veden päällä kuin suuren, nukkuvan eläimen selän.

Kappelin luota kuulin minä ääniä. Pimeässä puheli kaksi miestä, joista toinen voimakasvartaloinen, pidellen toisiaan kädestä, hyvin hellästi, hiukan juopuneiden tapaan. Yves ja Jean! -- Minä juoksin heidän luokseen.

Hämmästys ja ilo oli suuri, kun he näkivät minut. Ja sitten vei Jean, vetäen meitä kädestä, molemmat luokseen.

Jean'in mökki, eristetty sekin, oli lähellä Yves'n majaa, mutta paljoa suurempi ja äveriäämpi.

Näki heti tulevansa varakkaiden ihmisten luo: arkuissa ja vuoteissa oli haat kuvioitetusta teräksestä ja ne loistivat kuin kiiltävät aseet. Perällä kohosi mahtava uuni, missä tammenrungot liekehtivät.

Tulen edessä istui kaksi naista: Jeannie, sievä nuorikko ja vanha äiti korkeine myssyineen, kehräten.

Jean'in äiti oli kuvankaunis vanhus. Hänkin oli hiukan ottanut osaa Yves'n kasvatukseen, jota hän bretonin kielellä nimitti toiseksi lapsekseen ja suuteli hyvin kovasti molemmille poskille.

Molemmat naiset olivat jo tunnin ajan valvoneet ja odotelleet huolestuneina. He ottivat heidät suopeasti vastaan, vaikka he olivatkin hiukan juovuksissa -- sellainen on tapa merimiesystävysten kesken, kun he tapaavat toisensa -- toruivat heitä hiukan ja rupesivat sitte valmistamaan meille kolmelle pannukakkuja ja keittoa.

Ulkona vallitsi ilkeä, mereltä noussut tuuli aution maaseudun pimeydessä. Joskus tunkeutui se uunin piippuun ajaen kirkkaita liekkejä ulospäin; silloin rupesi lieden ääressä tanssimaan keveitä tuhkahöytyviä, hyvin alhaalla, melkein maata pitkin liitäen kuin kääpiöitten ilkeät henget, jotka koko yön pyörivät "Suurten kiven" ympärillä.