Part 3

Mutta tällä kertaa oli hän tehnyt pahan synnin tuupatessaan vanhaa kersanttia ja välityksestäni huolimatta oli rangaistus ankara. Neljä kuukautta sen jälkeen täytyi hänen taas lähteä äitiään tapaamatta.

Juuri kun olimme siirtymässä _Sibylleen_ kierrelläksemme maan palloa sata kolme päivää, vein minä hänet eräänä sunnuntaina Saint-Pol-de-Léon'iin lohduttaakseni häntä.

Siinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä Plouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä, etäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu rautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.

IX.

5 p. toukok. 1875.

Vuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin, syntymäpaikkaansa.

Siihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä _usvamerellä_, olimme usein nähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in tarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella sen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti Bretagnen maata, _Léon'in seutua_.

Ja öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:

Finistèrestä oon minä syntyisin, Saint-Polissa päivän näin. Kotiseutuni kirkko on korkein, maa kaunein täällä päin. -- -- -- -- -- Pois tahdon kanervakankaille, pois päivähän tornin luo -- -- --

Mutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän koskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä, kun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme sai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta tuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja, torniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin reunalla.

Mutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan matkalla sinne.

Me istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen papin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja kaikki on hyvin todennäköistä.

On aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu sadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme me kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin laskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien peitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan nuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on päivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia vuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.

Erään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki muuttaa muotoa.

Me näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän nummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin kaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.

Tuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves hymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.

Hiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain on punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea, pohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän näköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on vain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan tapulin ääriviivat.

Pienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret pojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee ohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin messua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme perille.

X.

Kun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa, huomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän edestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat ja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita muureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.

Ja Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut hänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään paikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.

Saint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko muodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen tuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä ainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon. Ympäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen; kaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan, olivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka liikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina aikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen pohjoismaisia äänteitä.

Yves kulki jokseenkin hajamielisenä kirkon hautakivillä, vanhojen, nukkuvien piispojen yllä.

Mutta hän pysähtyi mietteisiinsä vaipuneena kastemaljan eteen.

-- Katsokaa, sanoi hän. -- Tuossa on minuakin pidetty. Ja me lienemme asuneet tässä aivan lähellä. Minun äitiparkani on usein kertonut minulle, että minun ristiäisissäni, silloin kun häntä niin rumasti loukattiin, ettei soitettu minulle -- muistattehan -- oli hän vuoteestaan kuullut pappien laulun.

Pahaksi onneksi oli Yves jättänyt kysymättä äidiltään Plouherzellissä tietoja, joita olisi tarvittu heidän entisen asuntonsa löytämiseksi.

Hän oli luottanut kummiinsa, Yvonne Kergaoc'iin, jonka olisi pitänyt asua juuri tällä kirkkotorilla. Ja saapuessamme olimme tiedustelleet Yvonne Kergaoc'ia -- Kergaoc? -- -- Kyllä hänet muistettiin.

-- Mutta mistä te hyvät herrat oikein tulette? Hän on ollut kuolleena jo kaksitoista vuotta.

Mitä taas Kermadec'eihin tulee ei heitä kukaan muistanut. Eikä siinä ollut mitään ihmettelemistäkään: he olivat lähteneet paikkakunnalta jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Me nousimme Creizkerin tapuliin. Se oli tietysti korkea; tuo ilmaan pistävä kärki ei tuntunut ollenkaan loppuvan. Me häiritsimme suurta, vanhaa naakkajoukkoa, joka asusti graniittikoloissa.

Ihmeellinen kudelma harmaata kiveä, joka kohosi ja aina vain kohosi, niin että saattoi helposti huimata päätä. Me nousimme ylöspäin sen sisällä ahdasta ja jyrkkää kierrettä myöten, nähden kaikista tapulin raoista äärettömiä aloja.

Ylhäältä, kaikesta erillään raikkaassa ilmassa, sinisen taivaan vallassa, katselimme me kaikkea kuin liidellen. Ensin oli meidän jalkojemme alla pilvenä pyörivä naakkajoukko huudellen surullisella äänellään; paljon alempana Saint Pol'in kylä, aivan litteänä, kääpiömäisen kansan liikkuessa sen ahtailla, harmailla kujilla kuin mehiläisparvi; silmänkantamiin levisi etelään päin Bretagnen maa aivan Mustiinvuoriin saakka; ja sitten oli pohjoisessa Roscoffin satama, missä pienet omituiset kallionkärjet kirjavoittivat terävillä huipuillaan meren peilin -- suuren, kalpean meren, joka sulautui kaukana yhtä kalpeaan taivaaseen.

Meitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin, joka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän veden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova, luoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja, kaikki aavan meren tuulet tuiversivat.

Tuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä, neljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa, punertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava, graniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo kultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset lohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä korkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin häpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen ihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat täydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut läsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa hyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin mustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.

Yves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään entisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä muidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa alla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain lailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.

Meillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa lähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla Brestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi Bretagnesta.

Me istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa Kirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme emännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi kuullessaan Yves'n nimen.

-- Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän vanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja silloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta kylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin sisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän, vaikkapa te olettekin hyvin komea mies!

Yves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen naurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille kaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.

Sitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen naapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.

-- Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille ole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän vanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja sitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei haluta lörpötellä.

Yves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston jättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä mitään ihmisiksi.

-- Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän meni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin suuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko seudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.

-- Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas; minähän kerroin teille ristiäisistäni.

-- Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen aikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan ja pelasti pormestarin hengen.

-- Isällänne oli suuri hevonen, -- kertoi emäntä, joka oli niin vihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa varuillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.

-- Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti kuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut syliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa! Ensi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli kai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.

-- Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava eläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!

Majatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan bretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa piiri.

Emännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän sieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he edustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten on heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on säilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä, katselevat ja kuuntelevat.

Nyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:

-- Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa. Molemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta amerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä vuotta valtion palveluksessa.

Meillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme nähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon seinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme huoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.

Talon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves kai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa Goulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä päivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat aivan hajallaan kuin metsässä.

Me kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat hämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme herätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun astumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka nukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin, hienotunteisuudesta.

Me astumme varpaisillamme tuohon suureen huoneeseen, joka on halpa ja melkein tyhjä. Esineet näyttävät kuin aavistavan synkän, odotetun vieraan tulon: ajatteletpa etteikö se jo ole tullut ja silmät kääntyvät huolestuneina vuodetta kohti, jonka verhot ovat suljetut. Yves katselee kaikkea koettaen laajentaa älyään menneisyyttä kohti, koettaen muistaa. Mutta ei, se on loppunut, eikä hän täältäkään löydä mitään.

Me laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä yht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.

-- Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas, alhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja vasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä valkojalkainen hevonen asui.

Oli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt portaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli auennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan olevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka _muisto_ on.

Alhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo vasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin liikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:

-- Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!

Oli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.

Koko ajan kuin kuljimme läpi kultaisen nummen, toukokuun pitkän hämärän aikana katselimme me tapulia, joka hälveni kaukana kuulakan hämäryyden perällä. Me sanoimme sille hyvästit, sillä me aioimme lähteä seuraavana päivänä hyvin kaukaisille merille, missä se ei enää näkisi meidän kulkevan ohi.

-- Huomen aamuna, sanoi Yves, pyytäisin minä lupaa saada tulla teidän huoneeseenne laivassa kirjoittamaan teidän pöydällänne. Tahtoisin kertoa kaiken tämän äidilleni, ennen kuin eroan Ranskasta. Ja katsokaas, olen varma, että hänen silmänsä kyyneltyvät kun minun kirjeeni luetaan hänelle.

XI.

Kesäkuulla 1875.

Oltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella eräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa aivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä, yläruumis alastomana, nousevassa auringossa.

Se oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.

Levitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet, jäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa kasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän heiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he laskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.

Ja joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa seisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina kantoivat meren äärettömyyksien yli.

Sinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka olivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva. Koko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan yksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden keskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin -- nukkuessaan selällään taivasalla -- niiden tautien ja noituuden takia, jolla se taikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.

Siellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi jonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä ja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten puuhiensa välillä oli omituinen.

Siellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin tällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina vaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli Clet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli vaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten suuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille, että kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli omituisia kansoja.

Toiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin uneksivasti:

-- Tuo kaikki on sellaista -- -- -- sellaista -- -- -- näetkös Barazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.

Ja sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi tapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli. Sitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.

Ei epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita kuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty seuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen kanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön rauhalliset minuutit ja sekunnit.

Silläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko nousi suurelle, siniselle taivaalle.

Niitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan valkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa sellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten keskelle.

Minä komensin vartiopaikaltani: "Purkakaa keulapurjeen reivi!" Ja osaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä. Silloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun on ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.

Yves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti nähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta vasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.

Minä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut minua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta minä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman ilman tuuleteltavana.

Tuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka kotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan varastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja tuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä -- matruusit ovat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan väsyneet ikenet -- ja sitten oli siellä hänen _papukaijansa_, joka oli sidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät silmänsä.

Maailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai purjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.

Se tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä. Yves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.

Häntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin, nähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen näköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti nauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:

-- Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!

Ylhäältä näki hyvin kaukaa _Sibyllen_ kannen, litteän, kaltevan _Sibyllen_, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli kuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui meren ääretöntä, syvää sineä vasten.

Ja tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa esine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin aallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi; jos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää, seuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia jätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.

Joskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin rupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja, joita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas iloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään punertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä laajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.

Yves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian viisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.

Me lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä alkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat, ja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi, siniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja suurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden, lainehtivien kuvien hahmopiirteinä.

_Sibylle_ ei kulkenut enää, se oli hidas ja laiska, se liikkui niin kuin nukkuva. Suuressa, kosteassa lämmössä, jota yötkään eivät enää vähentäneet, joutuivat esineet niin kuin ihmisetkin unen valtoihin. Vähitellen syntyi ilmassa outo rauhallisuus. Ja nyt liikehtivät kuuman meren yllä raskaat, synkät pilvet kuin suuret, mustat verhot. Päiväntasaaja oli aivan lähellä.

Joskus nousi merestä äkkiä pääskysparvia, suurikokoisempia kuin äskeiset ja omituisesti liikehtiviä, lentäen rajusti pitkillä, teräväpäisillä loistavansinisillä siivillään, laskeutuen taas alas, ettei niitä näkynytkään. Ne olivat lentokalajoukkueita, jotka olivat törmänneet laivaan ja jotka me olimme herättäneet.

Purjeet ja köydet riippuivat velttoina kuin kuolleet; me menimme eteenpäin hengettöminä kuin haaksihylky.

Ylhäällä, Yves'n valtakunnassa tuntuivat vielä nuo hitaat liikkeet, joita ei alhaalla huomannut. Tuossa liikkumattomassa, säteiden kyllästyttämässä ilmastossa heilui mastokori yhä niin rauhallisesti ja säännöllisesti, että rupesi unettamaan. Pitkiä, pehmeitä heilahduksia säesti aina sama riippuvien purjeiden kahina ja kuivan puun säännölliset narahdukset.

Oli kuuma, kuuma, ja ilma oli hämmästyttävän säteilevä ja jylhä meri oli maidon valkoinen, sulaneen turkoosin värinen.

Mutta kun suuret oudot pilvet, jotka lipuivat hyvin alhaalla, melkein vettä koskien, kulkivat meidän päällitsemme, toivat ne mukanaan yön ja olivat hukuttaa meidät tulvamaiseen sateeseen.

Nyt olimme me jo aivan päiväntasaajan kohdalla ja tuntui siltä kuin ilmassa ei olisi enää henkäystäkään kuljettamassa meitä.

Sitä kesti tuntikausia, joskus kokonaisen päivänkin, tuota pimeyttä ja raskasta sadetta. Silloin Yves ja hänen toverinsa pukeutuivat asuun, jota he sanoivat _villien puvuksi_, istuutuivat huolettomina lämpimään tulvaan ja antoivat sateen virrata.

Sade loppui aina yht'äkkiä. Musta verho eteni hitaasti jatkaakseen matkaansa turkoosin värisellä merellä, ja loistava valo ilmestyi taas häikäisevämpänä pimeän jälkeen, ja päiväntasaajan väkevä aurinko imi hyvin nopeasti meidän yllemme valuneen kosteuden; purjeet, laivan puuaines ja teltat tulivat taas valkeiksi auringossa, koko _Sibylle_ sai jälleen vaalean, kuivan värinsä keskellä suurta, yksitoikkoista sineä, mikä aukeni ympärillä.

Jos katseli alas märssykorista, missä Yves asui, näki, että tuo sininen maailma oli rajaton: vain kuulaita syvyyksiä, jotka eivät koskaan loppuneet; tunsi, kuinka kaukana oli tuo näköpiiri, tuo veden viimeinen raja, vaikka se aina olikin samanlainen kuin läheltä, aina sama tarkkuus, samat värit, aina sama peilin kiilto. Ja silloin oli tietoinen maan pallomaisuudesta, joka yksistään esti näkemästä kauemmaksi.