Part 2

Kadulta kuului suuri melu. Saapui joukko matruuseja laulaen ja loilottaen kovalla äänellä, hyvin iloisella säveleellä kirkollisia sanoja "_Kyrie Christe, Dominum nostrum; Kyrie eleison_" -- -- --

He tulivat sisään kaadellen tuoleja länsituulen puuskan heiluttaessa lamppujen liekkejä.

_Kyrie Christe, Dominum nostrum_ -- -- -- Bretagnelaiset eivät pitäneet sellaisista lauluista, jotka luultavasti olivat syntyneet jonkun suurkaupungin syrjäkaduilla. Kuitenkin tuntui sanojen ja säveleen vastakohta hullunkuriselta, ja se nauratti heitä.

Muuten kuuluivat tulokkaat _Gauloista_ maihin päässeihin. Molemmat joukkueet tunsivat toisensa; he olivat olleet yhdessä laivapoikina. Eräs heistä tuli syleilemään Yves'ea: Kerboul, hänen vuodenaapurinsa _Inflexiblestä_. Hänestäkin oli tullut suuri ja vahva; hän oli amiraalin venemiehiä, ja koska hän oli sangen järkevä, oli hän kauan sitten saanut punaiset nauhat hihaansa.

Kapakasta puuttui ilmaa ja siellä pidettiin suurta melua. Madame Greachcadec toi kuumaa, vielä höyryävää viiniä, tilatun päivällisen ensimäisen ruokalajin -- ja päät alkoivat seota.

Sinä yönä oli Brestissä melua; patrulleilla oli paljon tekemistä.

_Seitsemän pyhimyksen_ ja _Pyhän Yves'en_ kaduilla kaikuivat laulut ja huudot aamuun saakka; oli kuin olisi barbaareja, muinaisesta Galliasta karanneita joukkueita päässyt irti: näki ilokohtauksia, joissa oli jotain alkuperäistä karkeutta muistuttavaa.

Matruusit lauloivat. Ja naiset, jotka väijyivät heidän kultakolikoitaan, säestivät kimeällä kirkunallaan heidän syviä ääniään -- kiihkeinä, hiukset hajallaan, laivojen paluun aiheuttaman puuskan vallassa.

Viimeksi meriltä palanneet tunsi heidän ruskeasta ihonväristään, vallattomasta käytöksestään. Ja sitäpaitsi kuljettivat he muassaan eksoottisia esineitä. Muutamilla oli märkiä papukaijoja häkissä, toisilla apinoita.

Matruusit lauloivat täyttä kurkkua jonkunlaisin lapsellisuuteen vivahtavin sävyin aivan pelottavia seikkoja tai sitten Provencelaisia säkeitä, baskilaisia lauluja ja ennen kaikkea surullisia bretonilaisia sävelmiä, jotka olivat kuin vanhoja, muinaisten kelttiläisten perinnöksi jättämiä _biniou_-laulelmia.

Lapsellisemmat, hyväluontoisemmat muodostivat moniäänisiä kuoroja. He pysyivät ryhmissä kylittäin, ja toistelivat omalla murteellaan kotiseudun surumielisiä, pitkiä viisuja vielä juopuneinakin kauneilla, sointuvilla ja puhtailla äänillä. Muutamat lepertelivät syleillen toisiaan kuin pikku lapset; arvaamatta voimiaan särkivät he ovet, tai loukkasivat ohikulkijoita.

Yö kului; vain turmion paikat olivat vielä avoinna ja kadulla lankesi sade yhä kesyttömän ilon kuohun yli -- -- --

V.

-- -- -- Kello kuusi aamulla seuraavana päivänä. Ihmisen muotoinen ainemöhkäle katuojassa, aution, vallitusten reunustaman katupahaisen reunalla. Yhä oli pimeä, yhä tihkui hienoa, kylmää sadetta ja yhä suhisi tuo talvinen tuuli, joka oli "pitänyt vahtia" niin kuin merellä sanotaan ja viettänyt yönsä valitellen.

Se oli alhaalla, hiukan Brestin sillan tuolla puolen, suurten vallitusten juurella. -- Siinä osassa tavallisesti vetelehtivät asunnottomat, loppuun juopuneet merimiehet, joilla on ollut hämärä aikomus palata laivoihinsa, ja jotka ovat kaatuneet tiellä.

Taivas valkeni jo puoleksi; himmeänä, kelmeänä talvipäivä nousi graniittimuurien takaa. Vesi valui maassa makaavan ihmisolennon yli ja juoksi aivan vieressä koskena likaviemärin aukkoon.

Alkoi jo tulla hiukan valoisampaa; jokin valon tapainen päätti vihdoin laskeutua koi keille graniittimuureille. -- Musta möhkäle katuojassa oli tosiaankin ihminen, matruusi, joka makasi siinä, kädet ristiksi ojentuneina.

Ensimäisen kulkijan puukengät kolisivat kovalla kivityksellä; ääni oli väsyttävä, jatkuva, vasaroiden hiljaisuutta kuin painajaismusiikki.

Satoja ja taas satoja puukenkiä, jotka tepastelivat ennen päivän nousua, saapui kaikkialta, kulki jonossa alavaa katua, jonkunlaisena pahaenteisenä aamukulkueena: -- Ne olivat arsenaaliin palaavia työmiehiä, jotka horjuivat vielä eilisistä juomingeista, astellen epävarmasti, katse tylsänä.

Siellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat oikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he vasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä, tähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista, menisivätkö he päivän töihin.

He tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme kumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta kovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet, vääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet häntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin leveä, sininen kaulus.

Kuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois vedestä. Mies oli liian raskas.

-- Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas vaipumaan.

Tuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.

Hiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi kulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.

Hänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen pärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden pullistuessa.

Meri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja saapuivat vaivoin laivalleen.

VI.

Yves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia, jotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä paleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.

Etenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia kovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta liikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski ankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan ponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. -- Niin -- hän tunsi sen, hän ymmärsi: _raudat!_

Hän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut; Sai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin vaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa ahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut haju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä: _Magicien'in_ putkassa.

Mutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin, kaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa -- -- -- Olikohan hän pieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion veriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän riidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? -- -- -- Hän ei oikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton seudusta, missä hän oli.

Meren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet _Magicien'iä_ maailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet, ruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen kaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä, hänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja mursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan hajua.

Hän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin luunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat kastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo synkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä... Ei siis enää oltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! -- -- Ei, nyt hän muisti: oltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.

Mutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan saapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen mieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi herännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri pahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän ei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli tuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä maahan liikkumattomana ja tiedottomana.

Ja sitten -- -- -- Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa ei hänelle annettaisikaan! -- -- -- Kaikki nuo kolmen vuoden vaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli äitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä aukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen omituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen näkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa rautarenkaassa.

Silloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti: ruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n vieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata päätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.

-- No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui bordeaulainen murre.

Yves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä häneen kysyi, _tiesikö hän mitään?_

-- Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, -- etteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne lääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja minä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.

-- Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä kenenkään. -- Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!

Näin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen! Ja kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu aina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle oli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin mennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi hän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui puoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui sitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa; hän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta ikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä ahdistus!

-- Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin märäksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.

-- Sitä parempi, Barrada! -- -- Anna minun olla nyt.

Hän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka tunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.

Yves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen käsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän, muutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään säilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys, ja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota kesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän pahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet ajatukset palasivat taas hänen mieleensä.

Niin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin kuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti ja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut Valtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien huvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti häntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa verissä.

Karkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai harjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin paraita kiusaava unelma kapinan hetkellä.

Karkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi hän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen; mutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!

Hänen äitinsä! -- -- No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin kautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka oli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä piileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni jäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa oli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä. -- -- -- Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen ihan olikaan!

Äitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän ajatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa eristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi ja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa, kostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että hän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan minullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan vihaansa.

Barrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta ei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain kosteaa, jääkylmää utua.

Vartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä ja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli yläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten vartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.

Ulkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin elottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö lakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se tuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä kieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut kätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.

Merikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja meluavan pitkin laivan sivuja.

Epäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli yksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen hampaansa kalisivat.

VII.

Kuitenkin tuli Jean Barrada taas tunnin kuluttua muka järjestääkseen tykkien hihnoja.

Ja tällä kertaa kutsui Yves häntä hiljaa luokseen:

-- Barrada, antaisitko minulle hiukan raitista vettä juodakseni.

Barrada meni heti hakemaan pientä tuoppiaan, jota hän päivisin kantoi vyössään säilyttäen sitä öisin tykissään, hän kaasi siihen ruosteen väristä, rauta-astiassa La Platasta tuotua vettä, hiukan keittiöstä varastettua viiniä ja hiukan komendantin laatikosta varastettua sokeria.

Sitten nosti hän Yves'n päätä hiljaa ja hellästi ja antoi hänen juoda.

-- Tahdotko nyt vaihtaa pukua?

-- Kyllä, vastasi Yves hyvin heikolla, melkein lapselliseksi muuttuneella äänellä, joka tuntui hullunkuriselta hänen äskeiseen puhetapaansa verrattuna.

Kaksin riisuivat he hänet hänen antaessa helliä itseään kuin lasta. Hänen rintansa, olkapäänsä ja käsivartensa pyyhittiin hyvin, hänet puettiin kuiviin vaatteisiin ja hänen päänsä alle asetettiin säkki, että hänen olisi parempi nukkua.

Kun hän kiitti heitä muutti ensimäinen, hyvä hymy koko hänen kasvonsa. Kaikki muuttui; hänen sydämensä oli pehmentynyt ja tullut entiselleen. Tällä kertaa ei vaihdosta ollut kestänyt kauan.

Hän tunsi ääretöntä hellyyttä äitiään ajatellessaan, sekä itkemisen halua. Jotain kyyneleitten tapaista kohosikin hänen silmiinsä, joille tuo heikkous sentään oli outoa -- -- -- Ehkäpä hänelle sentään oltaisi vieläkin suopeita hänen hyvän käytöksensä vuoksi laivassa, hänen rohkeutensa ja hänen ankaran työnsä takia vaikeina aikoina. -- Jospa se olisi mahdollista -- jospa häntä ei rangaistaisikaan liian ankarasti, hän ei varmasti alkaisi enää uudelleen ja saisi unohtamaan kaiken.

Päätös oli tällä kertaa perin vakava. Kun hän oli juonut lasinkin viinaa pitkän pidättymisen jälkeen merillä, sekosi hänen päänsä heti, ja silloin tahtoi hän lisää ja taas lisää. Mutta jos hän ei ollenkaan alottaisi, jos hän ei joisi koskaan mitään olisi hänellä vielä keino pysyä järkevänä.

Hänen katumuksensa oli vilpitön kuin lapsen. Hän luuli varmasti, että jos hän tällä kertaa pelastuisi pelottavasta _neuvostosta_, mikä vie merimiehet vankilaan, olisi tämä hänen viimeinen, suuri rikoksensa.

Hän toivoi myöskin minun apuani ja etenkin halusi hän tavata minua. Hän pyysi Barrada'a hakemaan minut.

VIII.

Seitsemän vuotta oli Yves ollut ystäväni tämän paluumatkan päättyessä.

Me olimme lähteneet merille eri satamista, hän kaksi vuotta ennen minua, vaikka hän olikin muutamaa kuukautta nuorempi.

Sinä päivänä, jona minä v. 1867 saavuin Brestiin pukeutuakseni ensimäiseen, karkeakankaiseen merimiespukuuni, jonka vielä muistan, tapasin sattumalta Yves Kermadec'in erään hänen suosijansa, vanhan upseerin luona, joka oli tuntenut hänen isänsä. Yves oli silloin kuusitoista vuotias lapsi. Minulle sanottiin, että hän pääsi _alokkaaksi_ oltuaan kaksi vuotta laivapoikana. Sillä kertaa palasi hän kotipaikaltaan kahdeksanpäiväisen loman loputtua. Hänellä näytti olevan sydän raskaana sanottuaan pitkäksi aikaa jäähyväiset äidilleen. Se oli meidän ikäisillemme sopiva yhtymäkohta.

Hiukan myöhemmin, upseeriksi päästyäni, tapasin ensimäisellä laivallani tuon Kermadecin, josta oli tullut täysi-ikäinen märssymies.

Silloin valitsin minä hänet riippuverkko-miehekseni.

Midshipmanilla on riippuverkko-mies se matruusi, jonka tehtävänä on joka ilta kiinnittää paikoilleen hänen riippuva vuoteensa ja laskea se alas joka aamu.

Ennen kuin verkko viedään pois, täytyy tietysti herättää siinä nukkuva ja pyytää häntä nousemaan pois. Se tapahtui yleensä sanomalla hänelle:

-- Aamuhuuto soi, kapteeni.

Tätä lausetta toistellaan siksi, kun se on vaikuttanut. Sitten kääritään pieni vuode huolellisesti kokoon ja viedään pois.

Yves toimitti tämän palveluksen sangen hyvin. Sitäpaitsi tapasimme toisemme joka päivä laivaa ohjattaessa korkealla, isossa märssykorissa.

Siihen aikaan vallitsi hyvä yhteisymmärrys midshipmanien ja märssymiesten välillä; etenkin pitkien retkien aikana, niin kuin se, jolla me olimme, tulivat suhteet hyvinkin sydämellisiksi. Kun me maissa, oudossa ympäristössä joskus tapasimme märssymiehiä öisin, oli meillä tapana kutsua heitä avuksi jos olimme vaarassa tai uhattuina ja silloin voimme me yhdessä säätää lakia.

Tällaisissa tapauksissa oli Yves arvokkain liittolaisemme.

Hänen mainesanansa palveluksessa eivät olleet parhaita: "Moitteeton laivalla, kykenevin ja parhain merimies; mutta käytös maissa on jo aivan mahdoton". Tai: "On osoittanut ihmeteltävää rohkeutta ja alttiutta." Ja sitten: "Kuriton, hillitön". Joskus: "Intoa, kunniantuntoa, uskollisuutta", jonka rinnalla: "Parantumaton" j.n.e. Hänen raudoissa viettämiään öitä ja vankilapäiviään ei enää voinut laskea.

Sielullisesti niin kuin ruumiillisestikin suuri, väkevä, ja kaunis, joku yksityisseikka hiukan häiritsevä.

Laivassa oli hän väsymätön märssymies, aina työssä, aina valpas, aina nopsa, aina puhdas.

Maissa oli rähisevä, juopunut merimies juuri hän; matruusi, joka aamulla löydettiin katuojasta puolialastomana, ruumis, jolta neekerit, intialaiset tai kiinalaiset olivat vieneet vaatteet, oli taaskin Yves. Hän se oli, tuo karannut matruusi, joka pieksi santarmeja tai vilkutti veistä poliiseille -- --

-- Hän oli mestari kaikenlaisissa tyhmyyksissä.

Ensin tuon Kermadecin temput huvittivat minua. Kun hän joukkoineen lähti maihin kuiskailtiin upseerien kesken: "Mitähän uusia juttuja huomenna kuulemmekaan? Missähän tilassa nuo palaavat?" Ja niinä ajattelin: "Minun riippumattoani ei kai taas pariin päivään korjata."

Riippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä näytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon tavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin paljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin estänyt ne.

Tuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että sattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä melkein mieltymys.

Ja silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka lähensivät meitä paljon toisiimme.

Ensimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua. Yves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan suuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan tuorevesi-varastoja.

Minä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan, joka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme etsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä, euroopalainen ulkonäkö -- en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.

Ohi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain aukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä, jolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut ääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren rannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi mausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin haudat.

Me pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli _Independancia_.

Sisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli raollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä ja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla kasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat puhtaan suloisen ilman lihan hajulla...

Kapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti olevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin meitä peläten.

Me tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin: Merimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku mieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään heidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja kun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen ikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista maista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa, sillä hän on _karkuri_, mennyt mies -- -- --

Siis tuntui meistä tuo ohikulkeva saattue epäilyttävältä. He kiiruhtivat kuin varkaat ja minä sanoin matruuseille: "Käykää kimppuun!"

Silloin päästivät miehet kuormansa, joka putosi raskaasti maahan ja pakenivat niin paljon kuin jalat kulkivat.

Kuorma oli Kermadec. Sillä aikaa kun me hoidimme häntä, olimme päästäneet pakoon miehet, jotka olivat sulkeutuneet kapakkaan. Matruusit tahtoivat särkeä ovet, vallata rähjän rynnäköllä, mutta siitä olisi johtunut diplomaattisia selkkauksia Uruguayn hallituksen kanssa.

Muuten oli Yves pelastettu, ja se oli tärkeintä. Minä vein hänet laivaan viittaan käärittynä vesisäiliöittemme päällä.

Tämä palvelus kiinnitti hänet syvästi minuun.

Toinen tapaus sattui Pernambucossa. Olin hävinnyt portugalialaisille kunniasanaani vastaan eräässä pelipaikassa. Seuraavana päivänä piti maksaa rahat, ja kun ei minulla, eikä palvelustoverillani ollut mitään, näytti se vaikealta.

Yves piti tilannetta kovin traagillisena, ja tuli heti tarjoamaan minulle omia rahojaan, jotka olivat minun tallessani kirjoituspöytäni laatikossa.

-- Olisin niin iloinen, kapteeni, jos tahtoisitte ottaa ne! Ensiksikin ei minun enää tarvitse mennä maihin, ja olisipa hyväkin niin kuin tiedätte, etten voisi mennä sinne.

-- Hyvä, kelpo Yves, minä otan rahasi muutamaksi päiväksi, koska sinä haluat lainata ne; mutta näetkös, minulta puuttuisi vielä sata frangia. Se ei siis, näethän, maksa vaivaa.

-- Vielä sata frangia? Minulla on luultavasti niin paljon arkussani, alhaalla.

Ja hän lähti jättäen minut hyvin hämmästyneeksi. Vielä sata frangia hänen arkussaan, se ei näyttänyt todenmukaiselta.

Hän viipyi sangen kauan. Hän ei löytäisi mitään, olin arvannut sen.

Vihdoin palasi hän:

-- Tässä on, sanoi hän ojentaen halpaa matruusin kukkaroaan hyvin onnellisen näköisenä.

Silloin pelästyin minä ja sanoin hänelle kokeeksi:

-- Yves, lainaapa minulle kellosikin, ole hyvä. Jätin omani pantiksi.

Hän tuli hämilleen selittäen, että se oli rikki. Olin arvannut oikein: saadakseen nuo sata frangia oli hän myynyt sen vitjoineen puolesta hinnasta eräälle aliupseerille.

Yves tiesikin, että hän saattoi vedota minuun kaikenlaisissa olosuhteissa. Ja kun Barrada tuli hakemaan minua hänen puolestaan, menin tapaamaan häntä koppiin, jossa hän makasi raudoissa.