Part 17

Meidän ympärillämme on vain entisajan halpoja, yksinkertaisia esineitä. Hyvin kömpelötekoisia rukousnauhoja riippuu karkeilla graniittiseinillä, hämärään haihtuvissa nurkissa on talven varaksi koottuja tammihalkoja ja vanhoja, mustia ja pölyisiä talouskaluja, joiden muodot ovat entisaikuisia, lapsellisia.

Koskaan emme ennen olleet tunteneet kuinka mennyttä ja meistä kaukana tuo kaikki oli.

Se on vanhaa, muinaista Bretagnea, kohta kuolevaa.

Uunin piipusta pilkistelee taivaan valoa, vihertävät vivahdukset lankeavat sieltä lieden kiville, ja avoimesta ovesta näkyy bretonilainen polku laskevan auringon sattuessa kuusamiin ja sananjalkoihin.

Me vaivuimme unelmiin, Yves ja minä, tällä käynnillä vanhojen isovanhempien majassa.

Muuten puhuu isoäiti Marianne vain bretonin kieltä. Silloin tällöin sanoo Yves hänelle sanan tällä menneisyyden kielellä: hän vastaa, hymyilee, onnellisen näköisenä meitä katsellessaan, mutta puhelu loppuu pian ja hiljaisuus palaa. -- -- --

Illan epämääräistä surumielisyyttä, unelmia kaukaisista ajoista tuossa vanhassa majassa, joka pian on sortuva tien vierelle, joka raukeaa raunioiksi niin kuin sen vanhat isännät, ja joka ei koskaan tule nousemaan.

Pikku Pierre on siellä meidän kanssamme. Hän pitää paljon mökistä ja vanhasta isoäidistä, joka hellii häntä hyväillen. Hän pitää etenkin pienestä tammivasusta, joka on toisen vuosisadan työtä, ja johon hänet synnyttyään laskettiin. Hän on nyt jo paljon pitempi kuin entinen kehtonsa ja käyttää sitä keinuna siinä istuen, katsellen ympärilleen elävillä, mustilla silmillään. Ja nyt vanha, aivan kumara isoäiti, selkä koukussa poimuisen kauluksen alla, tuudittaa häntä itse ja Pierre heläyttää joskus lapsellisen naurunsa kaiun kimakan laulun keskellä.

Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Laula vanhus parka, laula vapisevalla särkyneellä äänelläsi muinaista kehtolaulua, joka soi kaukaa kuolleitten sukupolvien yöstä, jota sinun lapsen lapsesi eivät enää osaa.

Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Odottaa näkevänsä, että suuresta uunista astuisi ylhäältä laskeutuvan valon mukana kääpiöitä ja keijuja.

Ulkona kultaa aurinko yhä tammien lehvät, kuusamat ja sananjalat.

Sisällä, yksinäisessä mökissä, on kaikki pimeää ja salaperäistä.

Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Tuudita vielä pojanpoikaasi, vanha valkokauluksinen nainen. Kohta ovat bretonilaiset laulut lopussa ja vanhat bretonilaiset poissa.

Nyt ristii pikku Pierre kätensä lausuakseen iltarukouksensa.

Sana sanalta, hyvin vienolla äänellä, missä Toulvenin murre selvästi tuntuu, toistelee hän meitä katsellen kaiken mitä hänen isoäitinsä osaa ranskaksi:

-- Jumala, hyvä pyhä Neitsyt, hyvä pyhä Anna, rukoilen teitä isäni, äitini, kummini, isovanhempani, pikku siskoni Yvonnen. -- --

-- -- Setäni Goulvenin puolesta, joka on hyvin kaukana merellä, lisää Yves vakavalla äänellä.

Ja vielä hartaammin:

-- Isoäitini puolesta Plouherzelissä.

-- Isoäitini puolesta Plouherzelissä, toistaa pikku Pierre.

Ja sitten odottaa hän vielä muuta toisteltavaa, pitäen yhä käsiään ristissä.

Mutta Yves'lla nostaa melkein kyyneleet silmiin tuo viiltävä muisto, -- joka äkkiä tulee hänen mieleensä. Äiti ja hänen majansa Plouherzelin kylässä, jonka hänen poikansa tuskin tuntee, ja jota hän ehkä ei tule milloinkaan näkemään. Sellaista on rannikon lapsien, merimiesten elämä: he lähtevät pois, heidän meriammattinsa lait erottavat heidät rakkaista vanhemmista, jotka tuskin osaavat kirjoittaa heille, ja joita he myöhemmin eivät enää näe.

Minä katselen Yves'a, ja koska me ymmärrämme toisemme puhumatta, käsitän minä hyvin, mitä hän ajattelee.

Nyt on hän onnellinen, onnellisempi kuin unelmissaankaan, monet synkät seikat ovat loitonneet ja voitetut. Ja kuitenkin? Ja sitten? Hän on äkkiä vaipunut en tiedä mihin menneisyyden ja tulevaisuuden unelmaan, outoon surumielisyyteen. Ja sitten?

Bodoul galaïchen! bodoul galaïch du!

laulaa vanha nainen, selkä köyryssä valkean kauluksen alla.

Ja sitten? -- -- -- Pikku Pierre vain on naurutuulella. Hän kääntelee sinne tänne elävää, ruskeaa, voimakasta päätään; ilo, aivan uuden elämän liekki palaa vielä hänen suurissa, mustissa silmissään.

Ja sitten? -- -- -- Pikku Pierre kasvaa, kiertelee meriä, ja me, veljeni, me poistumme, ja kaikki, mitä me olemme rakastaneet meidän mukanamme. -- Ensiksi vanhat äitimme -- sitten kaikki ja me itsekin; bretonilaisten majojen vanhat mummot yhtä hyvin kuin kaupunkilaisetkin, ja vanha Bretagne myöskin, ja kaikki, ja kaikki tämän maailman kappaleet!

Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Yö saapuu ja odottamaton, syvä murhe tarttuu sydämeen. -- -- Kuitenkin -- -- me olemme onnellisia tänään.

CII.

Ja keltit kaipasivat kolmea paatta, sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.

Gustave Flaubert, _Salammbô_.

Me lähdemme molemmat pois jättäen pikku Pierren isoäitinsä luo. Me kuljemme poispäin pitkin vihreätä polkua, tammien ja saarnien lehtiholvin alla, kuunnellen kaukaa, illan kaikuvassa hiljaisuudessa vanhan kehdon keinuntaa, vanhaa tuutulaulua ja lapsen raikuvaa naurua.

Ulkona on vielä täysi päivä. Aurinko, joka on hyvin alhaalla, kultaa vielä rauhaisan maiseman.

-- Mennään vielä Saint-Eloi'n kappelille, sanoo Yves.

Se on mäen huipulla; hyvin vanha, aivan sammalten syömä, naavan parroittama, aina yksin, suljettu ja salaperäinen metsien keskellä.

Se aukeaa vain kerran vuodessa, _hevosten armojuhlana_. Niitä tulee kaikkialta ympäristöstä, niiden hyväksi lausutun hiljaisen messun aikana. Tuollainen armojuhla oli aivan äskettäin ja ruoho on vielä laossa sinne tulleiden eläinten kavioiden tallaamana.

Sinä, iltana vallitsee kappelin ympärillä outo rauha. Metsäinen näköpiiri levitteleikse kaukana, rauhallisena kuin uneksien; tuntuu siltä kuin nyt olisi elommekin ilta, ja kuin olisi meillä jälellä vain antautuminen ikuiseen lepoon katsellen yön laskeutumista bretonilaisen maiseman yli ja sammuminen hiljaa nukkuvaan luontoon.

-- -- -- Saman tekevä, sanoo Yves hyvin miettiväisenä. Minä luulen vain, että minä kerran palaan jonnekin _tuonne_ -- hän tarkoitti Plouherzeliä -- kun minä olen tullut vanhaksi, että minut haudattaisiin Kergristin kappelin luo, tiedättehän, sinne, minä näytin teille paikan? Niin, varmasti menen minä sinne kuolemaan.

Kergristin kappeli Goëlon seudulla, synkän, sateisen taivaan alla; merivesijärvi ja sen keskellä graniittisaaret, suuri, kumara eläin, joka nukkuu harmaalla tasangolla -- -- -- Minä muistan tuon paikan sellaisena kuin minä sen näin monta vuotta sitten, talvella. Niin, minä muistan, että se on Yves'n synnyinseutu, maaperä, joka häntä odottaa. Kun hän on kaukana merellä, keskellä yötä, vaarassa, uneksii hän siitä haudasta.

-- Yves, veljeni, me olemme suuria lapsia, minä vakuutan. Usein hyvin iloisia kun ei tarvittaisi, olemme nyt surullisia ja loruilevia rauhan ja onnen hetkellä, mikä sattumalta on tullut osaksemme; tottumuksen puute saattanee ehkä selittää sen.

Kukapa luulisi meidät nähdessään, että me saattaisimme uneksia vain valveilla, vain sen takia että yö tulee ja metsissä on rauhallista?

Ajattelehan, me olemme molemmat melkein kahden neljättä ikäisiä, elämä saattaa olla vielä hyvinkin pitkä, edessämme on matkoja, vaaroja, hätää, ja meille molemmille aurinkoa, huumausta ja rakkautta, ja kuka tietää? -- ehkäpä vielä kohtauksia, uhmaa, taistelua meidänkin välillämme.

Ilmaistuna paljon vähemmillä sanoilla kuin tämä, sekaantui kaikki tuo hänen unelmiinsa.

Silloin vastasi hän minulle äänessään surullisen moittiva sointu:

-- Ainakin tiedätte, veli, että minä nyt olen muuttunut, ja että _eräs seikka_ on aivan lopussa. Ettehän lie sitä tarkoittanut?

Ja minä puristin Yves-veljeni kättä koettaen hymyillä täysin luottavasti.

Elämän tarinat pitäisi voida keskeyttää milloin hyvänsä niin kuin kirjatkin -- -- --