Part 16

Löysin täällä kaksi kirjettä teiltä ja kaksi vainioltanikin, mutta minulla on hyvin kiire saada lukea se, jonka te kirjoitatte Toulvenissa käytyänne. Rakas Veli! Teidän sijaisenne laivalla on aivan samanlainen kuin tekin; hän on hyvin hyvä merimiehille. Mitä taas herra Plumkettin sijaiseen tulee, on hän hyvin ankara, vaikkei minua kohtaan. Herra Plumkett sanoi minulle, että hän oli suositellut minua sijaisellenne lähdettäissä, ja se on seikka, jonka minä kyllä uskon. Muut ja laivalääkäri ovat yhä entisiä he puhuvat minulle usein teistä ja kyselevät teistä uutisia.

Päällikkö on antanut aliperämiehen tehtävät minun suoritettavikseni, sitten kun me hautasimme mereen Marsano paran, nizzalaisen, jonka tapasimme eräänä aamuna kuolleena riippuverkossaan kun aamuhuuto soi. Ja minä pidän paljon siitä toimesta.

Rakas veli! Kaksi kertaa ovat merimiehet päässeet kävelylle maihin San Franciscossa, ja tiedättekö, että minä teidän poissaollessanne en ilmoittautunut halukkaaksi. Kerronpa vielä, että märssymiehet ovat tapelleet aikalailla toisena yönä, saksalaisten kanssa ja tehneet pahoja puukolla.

Minä kerron teille myöskin, että teidän korttianne ei vielä ole otettu pois teidän huoneenne ovelta, ja minä luulen, että se nyt unohtuukin kokonaan. Silloin minä teen iltaisin kierroksen perävälikannen kautta kulkeakseni siitä ohi.

Ensi vuonna, kun me taas tapaamme toisemme, toivon minä saavani pitkän loman mennäkseni tervehtimään vaimoani ja pikku Pierreä ja pikku tytärtäni; mutta sekin tulee olemaan kovin lyhytaikuista ja minä en tule samaan rauhaa, ennen kuin saan eläkkeeni. Kun taas toiselta puolen olen kyllin ansiokas luopuakseni sinikauluksisista, lähtee pikku Pierreni pian sotapalvelukseen vuorostaan, tai saan minä ehkä paikan itselleni tuolla lammikon puolella, kirkon luona; tiedättehän mitä paikkaa minä tarkoitan.

Rakas veli! Te luulette kai, että minä rupean teidän tavoillenne? Ei, minä vakuutan teille, minä ajattelen aivan samoin kuin ennenkin olen ajatellut.

Mitä taas _kookospäihin_ [Hyvin rumia ihmisen päitä. Caledoniaan karkoitetut valmistavat niitä kookospähkinöistä, joille he laittavat silmät, hampaat ja hiukset. Yves aikoi asettaa niitä talonsa porraskäytävään Toulveniin.] tulee, luulen että ne ovat menneet, sillä me emme kuljekkaan Caledonian kautta. Mutta ehkäpä minä myöhemmin pääsen palaamaan sinne niitä ostamaan. Jos te purjehditte Juan-lahden kautta, tekisitte minulle suuren ilon menemällä Vallauris'iin ostamaan minulle kaksi sellaista kynttiläjalkaa kuin siellä tehdään, ja joilla on pää kuin _Ranskan papukaijoilla_[Pöllönmuotoiset kynttiläjalat]. Minua huvittaa suuresti asettaa sellaiset huoneeseeni. Minulla on hyvin kiire, veli, sisustaa pikku taloni.

Kaikenlaisista seikoista, jotka minua aamulla herätessäni huolettavat, surettaa minua enimmän se, ettei minun äitini tahdo tulla Toulveniin asumaan. Minusta tuntuu, että jos minä voisin saada lomaa mennäkseni häntä hakemaan tulisi hän varmasti minun kanssani. Mutta toiselta puolen ei Plouherzelissä enää olisi ketään ja sitä asiaa olen mieluimmin ajattelematta, sillä Plouherzelhan on minun oikea kotimaani, tiedättehän. Jos minä voisin uskoa sen, mitä te usein sanoitte minulle eloon heräämisestä sitten kun on kuollut, on varmaa, että minä vielä olisin jokseenkin onnellinen. Mutta katsokaas, minä huomaan selvästi, ettette te itsekään usko siihen liiaksi. Kuitenkin tuntuu minusta hullunkuriselta, että minä pelkään kummituksia, ja luulenpa melkein, veli, että tekin pelkäätte niitä.

Pyydän teiltä kovasti anteeksi, että lähetän teille näin likaisen lehden, mutta se ei ole kokonaan minun vikani. Ymmärrättehän, ettei minulla enää ole teidän pöytäänne käytettävänä kirjeiden kirjoittamiseen kuin upseerilla. Minä kirjoitin teille hyvin rauhassa yövartioni lopulla etukannen arkulla ja silloin kaatoi tyhmä Le Hir kynttiläni. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa omaa pientä käsialaani niin kuin joskus, tiedättehän, sitä, jota te piditte kauniina. Kirjoitan hyvin kiireesti ja pyydän sitä anteeksi teiltä.

Me lähdemme huomen aamuna, päivän vaietessa Jaapanin maahan, mutta minä lähetän kirjeeni teille luotsin mukana, joka tulee viemään meidät ulos satamasta. Minä lopetan syleillen teitä monta kertaa sydämeni pohjasta.

Veljenne

_Yves Kermadec_.

Rakas veli, en osaa sanoa kuinka paljon teistä pidän.

Yves.

XCVII.

Joulukuulla 1882.

-- -- -- Minä kävelin Bordeaux'n rantalaiturilla. Joku erittäin hyvin puettu herra tuli minun luokseni hattu kädessä, käsi ojennettuna: Barrada! -- Barrada aivan muuttuneena, musta parta leikattuna. Hän oli unohtanut yhden neljättä vuoden ikänsä varmaankin samalla kertaa kuin sinisen kauluksensa. Posket olivat huolellisesti ajellut, viikset nousemassa, ilme kuin kaksikymmenvuotiaan, nuoren rakastajan.

Hänen kasvonsa olivat yhä yhtä kauniit ja jalopiirteiset, mutta miellyttävämmät ja lempeämmät, kuin syvän ilon kirkastamat.

Hän oli vihdoinkin mennyt naimisiin pienen espanjalaisen morsiamensa kanssa. Hänen vyönsä kullalla oli talous perustettu ja hänestä oli tullut laivan lastaaja, epäilemättä sangen tuottava ammatti, jossa hän käytti ihmeellisen hyvin hyödykseen suurta voimaansa ja kykyään selvitellä asioita. Hänelle täytyi valalla luvata, että kun _Primauguet_ palaisi, kävisin minä Yves'n kanssa Bordeaux'n kautta häntä tervehtimässä.

Hän oli onnellinen, hän!

Tämän merikarhun uran loppu antoi minulle miettimisen aihetta. Kyselin itseltäni, eiköhän Yves parkanikin, jolla oli yhtä hyvä sydän, ja joka oli varmasti paljon vähemmän rikkonut säädyllisyyden lakeja, eiköhän hänkin voisi jonain päivänä tulla hiukan onnelliseksi. -- -- --

XCVIII.

_Sähkösanoma_. Toulon, 3 p. huhtik. 1883. Yves Kermadec, _Primauguet_, Brest.

Olet nimitetty aliperämieheksi. Onnittelen.

_Pierre_.

Se oli hänen iloinen tulotervehdyksensä, hänen saapumisjuhlansa, sillä vain neljäkolmatta tuntia sitten oli _Primauguet_, palattuaan pitkältä retkeltään Suurella Valtamerellä, heittänyt ankkurinsa Ranskan vesiin.

Ja noita kultanauhoja, jotka minä lähetin Yves'lle sähköteitse, ei hän kastellutkaan niinkuin ennen liinanauhansa. Ei, ajat olivat muuttuneet; hän piiloutui välikannelle, nurkkaan, missä hänen säkkinsä ja arkkunsa olivat, ja jota hän piti kuin kotinaan. Nopeasti kiiruhti hän sinne ollakseen aivan yksin nauttimassa ilostaan, lukemassa tuota onnen tuojaa, pientä, sinistä paperia, joka aukaisi hänelle aivan uuden aikakauden.

Se oli niin kaunista, niin odottamatonta hänen entisen, huonon käytöksensä jälkeen!

Olin ollut Parisissa pyytämässä tuota suosionosoitusta, vehkeilemässä aikalailla ottoveljeni puolesta taaten hänen tulevan käytöksensä. Jalomielinen nainen oli mielellään suostunut käyttämään asiani hyväksi voimakasta vaikutusvaltaansa ja niin oli Yves'n nimitys hankittu kuin rynnäköllä, vaikka se olikin vaikeaa.

Ja Yves ei tahtonut lakata tarkastelemasta onneaan kaikilta puolin. -- -- -- Ensiksi, sensijaan että olisi saanut pyytää lyhyen loman, josta ehkä olisi paljonkin tingitty -- lähti hän nyt kultakaluunoineen suoraan Toulveniin. Häntä pidettiin _käytettävänä_ vähintään kolmen ehkä neljänkin kuukauden aikana, hän saisi viettää koko kesän vaimonsa ja poikansa kanssa pienessä, valmiissa talossaan, missä häntä juuri odotettiin lopullista sisustusta varten. -- Ja sitten olisivat he hyvin rikkaita, mikä ei pilaisi mitään. -- -- --

Ei, koskaan harhailevan elämänsä aikana, aina työssä ja tuskassa, -- ei hänellä ollut ollut niin ihanaa hetkeä, ei niin suurta iloa kuin se, jonka hänen veljensä Pierre juuri ilmoitti hänelle sähköteitse. -- -- --

XCIX.

Kun tuulet taas veivät minua Bretagnea kohti olivat toukokuun viimeiset päivät, Bretagnen kevään ihanin aika menossa.

Yves on ollut jo kuusi viikkoa pienessä talossaan Toulvenissa huonettani järjestämässä, panemassa kaikkea kuntoon minun tuloani varten.

Laiva, jolla purjehdin, on jättänyt Välimeren noustakseen valtamerta pitkin pohjoisia satamia kohti, riisuakseen aseensa Brestissä.

_18 p. toukokuuta_. Merellä. -- Nyt tuntee jo Bretagnen lähenevän. On vielä kaunista, tuollainen bretonilainen kaunis ilma, joka on tyyni ja surumielinen. Avara meri on vaaleansininen, suolainen ilma raitis tuoksuen levältä; kaiken yllä on kuin hyvin läpinäkyvä, hyvin laaja, sinertävä sumuverho. Kello kahdeksan aamulla kuljemme Penmarck'in niemen ohi. Keltiläiset graniittipaadet, surulliset rantakalliot selvenevät vähitellen ja lähenevät.

Nyt tulee oikeita sumuvalleja -- hyvin keveää, keväistä usvaa -- jotka laskeutuvat kaikkialle peittäen näköpiirin etäisimmät osat.

Kello yksi purjehdimme Toulinguets'in ohi, ja sitten saavumme Brestiin.

_19 p. toukokuuta_. -- Viikon loma. Keskipäivällä olen junassa, matkalla Toulveniin.

Sataa koko matkan bretonilaisella maaseudulla. Niityillä, varjoisissa laaksoissa on kaikki vettä täynnä.

Bannalec'ista Toulveniin on tunnin ajomatka. Katse eteenpäin suunnattuna haen minä graniittikirkon tornia vihreän näköpiirin perältä.

Nyt se näkyy, syvästi kuvastuen, alassuin, jylhään lampeen. Kaunis ilma on palannut ja taivas kalpea, sininen.

Toulven! Vaunut pysähtyvät. Yves odottaa minua siellä pitäen pikku Pierreä kädestä.

Me katselemme toisiamme -- ja meitä rupeaa naurattamaan yht'aikaa, viiksiemme vuoksi. Ne muuttavat kasvomme ja me olemme toisistamme hullunkurisen näköisiä. Me emme ole nähneet toisiamme sen jälkeen kun merimiehet saivat luvan pitää niitä. Yves ilmaisee mielipiteenään että ne tekevät meidät paljon "reilumman" näköisiksi.

Sitten sylellemme me toisiamme.

Kuinka hän on yhä kaunistunut, tuo pikku Pierre; tullut suuremmaksi ja voimakkaammaksi! -- -- -- Me lähdemme yhdessä kulkien Toulvenin kylän läpi, missä ihmiset tuntevat minut, ja tulevat ulos oviensa eteen katsomaan saapumistani. Me astumme pitkin harmaata, ahdasta katua, jota satavuotiset talot paksuine graniittiseinineen reunustavat. Minä tunnen vanhan pöllön kasvot, jotka olivat läsnä kummipoikani syntyessä; ne tervehtivät minua avoimesta akkunasta. Suuria päähineitä, kauluksia, helyillä koristettuja pukuja eroittautuu syvissä ikkuna-aukoissa, mustaa taustaa vasten, ja tuo kaikki tuo mieleen ohi kulkiessa vaikutelmia vanhoista, kuolleista ajoista, jotka ovat Bertagnelle ominaisia.

Pikku Pierre, jota me talutamme, astelee jo kuin mies. Hän ei ole vielä sanonut mitään hiukan liikutettuna tulostani, mutta nyt hän alkaa jutella, kohottaa minua kohti pyöreät kasvonsa ja katselee jo minua kuin ystävää, jolle tekee selkoa mietteistään. Pieni, pehmeä ääni, jota en vielä ole paljoa kuullut. Miten bretonilaista hänen murteensa onkaan!

-- Kummi, toitkos minulle lampaan?

Onneksi olin muistanut tuon viimevuotisen lupauksen. Pyörillä kulkeva lammas pikku Pierrelle oli minun laukussani. Ja minä toin myöskin _Ranskan papukaijan muotoiset_ kynttiläjalat, jotka olin luvannut toiselle, suurelle lapselleni -- Yves'lle.

Siinä onkin aivan uusi talo iloisena ja valkoisena bretonilaismallisine ikkunakehyksineen, vihreine akkunaluukkuineen ja ullakko-ikkunoineen ja taustalla metsien vyö.

Me astumme sisään. Alhaalla keittiössä suurine liesineen odottavat Marie ja pikku Corentine meitä.

Mutta Yves pyytää minua heti nousemaan ylemmäs, sillä hänellä on kiire näyttää minulle heidän kaunista, valkeaa huonettaan musliiniuutimineen ja kiillotettuine kirsikkapuisine huonekaluineen.

Ja sitten avaa hän toisen oven:

-- Nyt, veli, olette te kotonanne!

Ja hän katselee minua huolissaan huoneen tekemästä vaikutuksesta kaiken sen vaivan jälkeen, mitä hän ja hänen vaimonsa ovat nähneet saadakseen sen mieleni mukaiseksi.

Astun sisään liikutettuna. Minun huoneeni on aivan valkoinen ja siellä tuntuu suloinen tuoksu; kaikkialla on kukkia, joita he ovat hakeneet kaukaa minua varten: maljakoissa uunilla resedakimppuja ja suuria tuoksuherneryhmiä, ja tulisija on täynnä kanervia.

He eivät ole millään lailla saattaneet asettaa sinne vanhoja huonekaluja, bretonilaista rojua, ja he pyytävät sitä anteeksi, koska eivät mielestään ole löytäneet mitään kyllin kaunista minulle. He ovat ostaneet minulle Quimper'ista samanlaisen vuoteen kuin heillä itselläänkin on, vuoteen kirsikkapuusta, joka on vaaleaa, iloisaa, hiukan punertavaa. Pöydät ja tuolit ovat samaa ainetta. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat hellyydellä järjestetyt; seinillä on kultaisissa raameissa minun vanhoja piirustuksiani ja suuri valokuva Saint-Pol-de-Lèon'in kellotapulista, jonka minä olin antanut Yves'lle siihen aikaan kun me yhdessä purjehdimme _sumuisella merellä_.

Permantolaudat olivat puhtaat kuin tuore puu:

-- Katsokaas, veli. Se on valkea kuin laivan kansi, sanoi Yves, joka on itse valaissut kaikki perin huolellisesti ja riisuen kenkänsäkin rappuja noustessaan, ettei likaisi niitä.

Minun täytyy nähdä kaikki, käydä kaikkialla, ullakollakin, mihin perunat ja kalat ovat talveksi ladotut, vieläpä portaitten eteisessäkin, johon kuin merimiehen lahjaksi Neitsyen kappeliin, on ripustettu pienoiskokoinen, _Primauguet'n_ märssykorissa joutoaikoina veistetty laiva, ja sitten vielä puutarhassa, missä mansikat ja vihannekset alkavat versoa aivan tuoreiden käytävien vierellä.

Nyt me olemme aterialla, Yves, Marie, pikku Corentine, pikku Pierre ja minä, hyvin valkean pöytäliinan ympärillä, jolle päivällinen on katettu. Yves, veljeni Yves tuntee olonsa yht'äkkiä naurettavaksi ja hätääntyy talon isännän osassaan. Silloin on minun velvollisuuteni leikata paisti, ja koska se tapahtuu ensi kertaa eläissäni, sekaannun minäkin.

Tällä päivällisellä syön minä tehdäkseni heille mieliksi, mutta tuo täydellinen onni, jonka tunnen tässä lähelläni, ja johon minä olen jonkun verran syypää, tuo syvä kiitollisuus, mikä minua ympäröipi, kaikki tuo vaikuttaa minuun hyvin omituisesti. Olo näin harvinaisessa ympäristössä tuntuu minusta oudolta kuin suloinen uutuus.

-- Kuulkaahan, sanoi Yves minulle hiljaa ja salaisesti, nyt käyn minä kirkossakin sunnuntaisin hänen kanssa.

Ja hän nyökkää vaimoonsa päin kasvoilla lapsellisen alistumisen ilme, mikä tuntuu hyvin hullunkuriselta hänen tavalliseen vakavuuteensa nähden. Muuten on hänen käyttäytymisensä Marieta kohtaan kokonaan muuttunut, ja minä olin nähnyt sisään astuessani, että rakkaus lopultakin oli vakaasti asettunut tähän uuteen taloon. Siispä ei minun rakkailla ystävilläni ole parempaa odotettavissa maan päällä, tai niin kuin Yves sanoo: pitäisi vain osata seisauttaa _ajan kello_, ettei tuon täyttyneen unelman suuri ilo enää häviäisi.

Hekin ovat vaiteliaita onnessaan, aivan kuin luulisivat pelottavansa sen pois liian äänekkäästi tai iloisesti puhumalla.

Muuten keskustelemme vainajista: pienestä Yvonnesta, joka poistui viime syksynä odottamatta _Primauguet'n_ paluuta, ja jota Yves ei ollut koskaan nähnyt, ja sitten ukko Corentin parasta, hänen isoisästään, joka erkani elämästä joulukuun pakkasten aikana.

Marie kertoo:

-- Viimeisinä aikoina tuli hän hyvin kiukkuiseksi, hän, joka oli niin lempeä mies. Hän sanoi, ettemme me osanneet hoitaa häntä ja hän kyseli lakkaamatta poikaansa Yves'ä: "Oi, jos Yves olisi täällä, hän auttaisi minut vahvoilla käsivarsillaan kääntäessään minua vuoteessa." Koko viimeisen yön kutsui ukko häntä lakkaamatta.

Ja Yves jatkaa:

-- Se, mikä tuottaa minulle enimmän surua isäämme ajatellessamme, on että me olimme hiukan vihoissamme sinä päivänä kun minä läksin. Tiedättehän, tuon jaon vuoksi? Te ette voi uskoa, veli, kuinka usein se tulee mieleeni; tuo väittely hänen kanssaan -- -- --.

Päivällinen on lopussa, tulee ilta, pitkä lämpöinen toukokuun ilta. Me kuljemme, Yves ja minä, kirkolle päin, käydäksemme katsomassa valkeata ristiä, joka seisoo siellä kukkaisen kummun päällä.

_Yvonne Kermadec, kolmetoista kuukautta_.

-- Hän kuului olleen aivan minun näköiseni, sanoo Yves.

Ja tuo pikku vainajan yhdennäköisyys saa hänet hyvin miettiväiseksi.

Katsellen ristiä, kumpua ja kukkia me ajattelemme molemmat tuota ihmettä: pikku tyttöstä, joka oli hänen vertaan, hänestä lähtenyt, jolla oli samanlaiset silmät ja siis -- -- -- luultavasti samanlainen sielukin kuin hänellä, ja jonka Bretagnen maa on saanut jälleen haltuunsa. On kuin olisi joku osa hänestä itsestään jo joutunut maan omaksi, kuin ikuiselle tomulle annettu ennakkomaksu.

Neljän vuoden kuluttua ei tuota pientä, jo kaukaa näkyvää ristiä enää ole; Yvonne, hänen kumpunsa ja kukkasensa viedään pois. Hänen pienet luunsakin sekoittuvat toisiin, entisiin, luukammiossa kirkon alla.

Neljä vuotta on vielä näkyvissä tuo risti, ja siitä lukee kävijä tuon pikku tyttösen nimen. -- -- --

Se on aivan lammen rannalla; se kuvastuu syvään, nukkuvaan veteen korkean, harmaan tornin rinnalla. Kummulla kokoontuvat kukkivat orvokit valkeiksi kimpuiksi, jotka jo himmenevät lähestyvässä yössä. Lampi on kuin peili, kalpean keltainen, kuolevan valon värinen niin kuin taivas auringon laskiessa, ja ympärillä näkyy suurten metsien jo tummentunut juova.

Hautojen kukat levittävät hentoja, iltaisia tuoksuja. -- -- Lämmin rauha ympäröi meidät ja tuntuu tihenevän. -- -- --

Kaukaa kuuluu pöllöjen ääni, kun ne kutsuvat toisiaan, Yvonnen valkoisia orvokeita ei enää näy. -- -- -- Kesäyö on tullut.

Silloin saa voimakas ääni meidät yht'äkkiä säpsähtämään, kun me juuri ajattelimme kuolleita yön hiljaisuuden keskellä. _Angelus_ soipi aivan lähellä, meidän yläpuolellamme kellotornissa ja ilman täyttää vasken raskas värinä.

Kuitenkaan emme ole nähneet kenenkään menevän kirkkoon, joka on suljettu ja pimeä.

-- Kuka soittaa? kysyi Yves huolestuneena, kuka nyt voipi soittaa? En ainakaan minä tahtoisi sitä tehdä. Varmasti en menisi kirkkoon tällaiseen aikaan, en edes kaiken maailman kullastakaan!

-- -- -- Me lähdemme pois kirkkomaalta, siellä on aivan liiaksi ääntä. _Angelus_ kuuluu oudolta siellä; se herättää odottamattomia kaikuja lammen vedessä, kuolleitten kumpareilla, yössä. Emme me suinkaan pelkää pientä hautaa valkeine orvokkeineen, vaan nuo toiset, nuo nurmimättäät ympärillämme, nuo vieraat kummut. -- -- --

_Kello käy kymmenettä_. -- Tulen nukkumaan ensimäisen yöni Yves-veljeni katon alla.

_Kello on yli kymmenen_. -- Olemme jo toivottaneet hyvää yötä toisillemme, ja nyt hän taas avaa oveni.

-- Nuo kukat; ne saattaisivat ehkä vahingoittaa teitä, tulimme ajatelleeksi. -- -- --

Ja hän vei pois kaikki, resedat, hajuherneet, kanervakimputkin.

C.

_Ajan kello_ jatkaa kulkuaan, kulkeepa hyvin nopeastikin. Lomaviikkoni loppuu kohta.

Jokapäivä metsässä. -- Loistavan kaunis ilma. -- Kanervat, sormisienet, punaiset lehdokit, kaikki kukkivat.

Sunnuntaina oli suuri armojuhla; kaikkein kuuluisimpia tällä puolen Bretagnen. Sitä vietettiin _Notre Dame de Bonne Nouvelle'n_ luona, kirkon, joka on yksin metsien keskellä aivan kuin se olisi sinne nukahtanut ja unohdettu keskiajalta saakka.

Eilen, lauantaina olimme me sattumalta istuutuneet varjoon, kirkon luo, Yves, pikku Pierre ja minä keskipäivän suuren rauhan aikana. Hyvin hiljainen paikka, jonka yläpuolella satavuotiset tammet ja lehmukset kietoivat yhteen paksut, sammaleiset oksansa kuin käsivarret.

Kaksi naista oli saapunut, toinen nuori, toinen hyvin vanha ja raihnas. He olivat puetut rospordenilaiseen tapaan ja olivat nähtävästi kulkeneet pitkän matkan. Heillä oli suuret avaimet käsissään.

He aikoivat avata vanhan pyhäkön, joka on suljettu ympäri vuoden ja valmistaa alttarin huomista juhlaa varten.

Kirkon ikkunoiden ja puiden vihreässä puolihämärässä näimme heidän puuhailevan vanhojen mies- ja naispyhimysten ympärillä tomuttaen ja pyyhkien niitä, ja lakaisevan sitten kalkin ja pölyn peittämän kivipermannon.

Neitsyt Marien jalkojen juureen oli säälistä asetettu kuolleen kallo, joka oli löydetty maan sisästä metsässä. Haljennut, vihertynyt kallo katseli meitä kappelin perältä kahdella mustalla silmäkuopallaan.

-- Sano, kummi, mikä tuo on? -- -- -- Onko se löydetty maasta tuo möhkäle, sano?

Pikku Pierrelle tuottaa hämärää huolta tuo esine, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt, ikäänkuin se olisi hänelle kamalien, maan alla asuvien esineryhmien ensimäkien ilmestysmuoto. -- -- --

Hiukan surumielinen, mutta erinomainen ilma tuona armojuhlapäivänä.

Kymmenen tuntia ovat säkkipillit soineet kappelin edessä suurten tammien alla -- ja gavotit ovat pyörineet sammalikossa.

Minä en tiedä mikä tekee bretonilaiset kesät surumielisiksi, en tiedä kuinka sanoisin. Se on kai monenlaisten seikkojen yhteisvaikutus: noiden pitkien, lämpimien päivien viehätys, päivien, jotka ovat harvinaisempia kuin muualla ja nopeammin kuluvia; korkeat, tuoreet heinikot, joissa on ylenpalttisesti värikkäitä kukkia, ja sitten _tunne nukkuvasta menneisyydestä_, joka on levinnyt kaikkialle.

Vanha Toulvenin paikkakunta, suuret metsät, joissa on mustia kuusia, Pohjolan puita, tammien ja saarnien seassa; bretonilaiset maaseudut, jotka aina näyttävät olevan menneisyyteen uponneet. -- --

Suuret kivet, joita peittää harmaa naava, hieno kuin vanhusten parta, kentät, missä grafiitti silloittaa vanhan maanpinnan, joka kasvaa täynnänsä punertavia kanervia.

Tuo seutu tuo minulle rauhan, tyytymyksen vaikutelmia; kaihoa täydelliseen lepoon sammaleen alla metsäkappeleiden juurella. Ja Yves'n mielessä on tuo paljon hämärämpää, paljon selittämättömämpää, mutta myöskin paljon voimakkaampaa niin kuin minunkin sielussani lapsena ollessani.

Kun näkee meidät näin kahden istumassa täällä metsässä, kesän kauniiden päivien rauhan keskellä, ei saata kuvitellakaan minkälaisia nuoria miehiä me olemme saattaneet olla, minkälaista elämää me olemme viettäneet, mitä kauheita kohtauksia meidän välillämme ennen on tapahtunut, ensi hetkellä, kun meidän molempien hyvin samanlaiset ja hyvin eriävät luonteemme ovat iskeneet yhteen.

Joka ilta, lyhyinä hämärän hetkinä leikitään pikku Pierre'n kanssa toulvenilaista leikkiä, jossa toisiaan leuasta pitäen kerrotaan pitkä juttu nauramatta: "Kiven parran kautta, oletpa kiinni. Kuka meistä ensiksi nauraa, j.n.e." Tässä leikissä menettää pikku Pierre aina.

Sitten seuraa _voimistelu_. Yves harjoittelee poikaansa käännellen ja pyöritellen häntä, pää alhaalla, jalat ilmassa nostaen häntä käsivarsista hyvin korkealle: "Sanoppa, pikku Pierre, milloin ovat sinun käsivartesi sellaiset kuin minun? Vastaa toki: Ei koskaan! Minun käsivarteni eivät koskaan tule sellaisiksi kuin sinun; en saa kokea kylliksi kovaa, varmasti."

Ja kun Yves, tukka aivan pörröllään, meluamiseen väsyneenä, sanoo siistien itseään, kaikkein vakavimmalla, komeimmalla sävyllään: "Pikku Pierre on lopettanut voimistelunsa tällä kertaa", tulee pikku Pierre minun luokseni hymyillen tuota hymyä, mikä saa antamaan hänelle kaiken, mitä hän tahtoo: "Nyt on sinun vuorosi kummi", eikö niin? Ja voimistelu alkaa uudelleen.

CI.

Armoton, suuri kello on yhä käynyt. Muutaman tunnin kuluttua minä lähden, ja pian poistuu Yves-veljenikin, kauas, outoon tulevaisuuteen.

On viimeinen päivä, viimeinen ilta. Yves, pikku Pierre ja minä menemme Keremenen-vanhusten majalle sanomaan hyvästit isoäiti Mariannelle.

Hän asuu nyt yksin sammalpeitteisen kattonsa alla, suurten, holveja muodostavien tammien alla. Pierre Kerbras ja Anne, jotka ovat menneet naimisiin keväällä, rakennuttavat kylään oikean talon, samanlaisen kuin Yves'lla. Kaikki lapset ovat lähteneet.

Maja parka, jossa ristiäispäivänä kauniit huput ja valkeat kaulukset niin iloisesti liehuivat! Tuo kaikki on jo mennyttä, nyt on se tyhjä ja hiljainen. Me istuudumme vanhoille tammilavitsoille nojaten pöytään, jossa kerran söimme suuren päivän iloisen aterian. Isoäiti istuu jakkarallaan kehräten rukillaan, pää painuksissa, ilme raihnas ja harhaileva.

Vaikka aurinko ei vielä ole kovin alhaalla, on täällä pimeä.