Part 15

Ääretön putous, ensin nopea kuin syöksyminen, sitten hidas, hidastuen yhä enemmän aina tihenevissä kerroksissa. Salaperäinen, monen penikulman matka tuntemattomiin rotkoihin, jossa tummeneva aurinko on kuin kelmeä kuu, joka vähitellen vihertyy, värisee ja katoaa. Ja silloin alkaa ikuinen pimeys; vedet nousevat nousemistaan, kasaantuvat kuolleen matkustajan päälle kuin veden paisumuksen vuoksi, joka kohoaisi tähtiin saakka.

Mutta siellä alhaalla on vaipuva ruumis menettänyt kamaluutensa; aine ei koskaan ole absoluuttisesti saastaista. Pimeässä lähestyvät sitä syvien vesien näkymättömät eläimet ympäröiden sen; salaperäiset korallit kietovat sen haaroillaan, syövät sen hyvin hitaasti elävien kukkiensa tuhansilla, pienillä suilla.

Merimiehen hautaa ei mikään inhimillinen käsi voi loukata. Se, joka on laskeutunut nukkumaan niin syvälle, on kuolleempi kuin mikään kuollut, hänestä ei koskaan nouse pinnalle mitään; hän ei enää koskaan tule sekaantumaan tuohan vanhaan ihmistomuun, joka maanpinnalla hakeutuu ja yhdistyy yhä uudelleen ikuisesti ponnistellen herätäkseen uuteen elämään. Hän kuuluu maanalaiseen elämään; hän siirtyy kivikasveihin, joilla ei ole väriä, hitaihin eläimiin, joilla ei ole muotoa, eikä silmiä. -- -- --

XCI.

Saman päivän iltana kuin Barazère haudattiin oli Yves tuonut ystävänsä Jean Barrada'n mukaansa minun huoneeseeni. He olivat ainoat koko entisestä joukosta: Kerboul ja Le Hello nukkuivat aikoja sitten meren pohjalla, laskeuduttuaan sinne keskellä nuoruuttaan. Toiset olivat siirtyneet kauppa-aluksiin tai palanneet kyliinsä: kaikki olivat hajallaan.

Yves ja Barrada olivat hyvin vanhoja ystäviä. Kun he olivat yksissä maissa, ei ollut hyvä ruveta vastustamaan heidän päähänpistojaan.

Minä näen heidät vielä istumassa vastapäätä minua, puoleksi samalla tuolilla huoneen pienuuden tähden, pitäen kiinni toisella kädellä tottumuksesta keinumiseen ja katsellen minua tarkkaavilla silmillään. Minä koetin nimittäin selittää heille sinä iltana, että _ihmiset eivät ole samanlaisia kuin eläimet_, puhua heille salaperäisestä _mitä sitten?_ -- -- -- Ja he, joiden muistissa tuo kuolema oli aivan tuoreena, kuuntelivat minua hämmästyneinä, jännittyneinä tuon suuren hiljaisuuden keskellä, joka on hyvin omituinen niinä iltoina, jolloin meri rauhoittuu, tyyneys, joka tekee taipuvaksi ymmärtämään käsittämättömänkin.

Vanhat, ikuisesti märehdityt määritelmät, joita minä selittelin heille, saattoivat vielä vaikuttaa heidän nuoriin aivoihinsa. Tuo kuolemattomuuden kurssi oli ehkä hyvin tyhmää, mutta se ei tehnyt heille mitään pahaa, päin vastoin.

XCII.

Meret, joilla _Primauguet_ pysytteli, olivat melkein aina yhtä kuultavan siniset; olimme pasaadituulien ja loppumattoman kauniin-ilman alueella.

Joskus, mennäksemme saariryhmältä toiselle, täytyi kulkea päiväntasaajan yli suurten liikkumattomien vetten, jylhinä hohtavien ulapoiden päällitse.

Ja sitten kun elähyttävä pasaadituuli taas tarttui purjeihin jommallakummalla pallonpuoliskolla, kun _Primauguet_ kuin heräten taas alkoi kulkea, silloin tunsi paremmin vastakohdan vaikutuksesta nopeasti kulkemisen viehätyksen, tenhon olla tuolla suurella, värisevällä, kallistelevalla aluksella, joka tuntui elävän, ja joka totteli ketteränä ja notkeana yhä edelleen vettä viiltäen.

Kun me lensimme itää kohti, tiukasti tuulessa, pasaadituulien alueella, silloin heittäytyi _Primauguet_ tropiikin säännöllisiä, kuohupäisiä harjoja vasten päiväkausia, väsymättä, hypähdellen iloisesti kuin leikkivä kala. Kun me sitten palasimme takaisin myötätuulessa, aivan purjeiden peitossa, levittäen kaikki laajat valkeat siipemme, tuli meidän aina yhtä nopea kulkumme niin kevyeksi, niin luisuvaksi, ettemme enää tunteneet uivamme, tuntui kuin olisimme nousseet jonkunlaiseen lentoon ja laskumme oli kuin linnun liitelemistä.

Matruusien päivät olivat yhä jatkuvasti samanlaisia.

Joka aamu valtasi heidät ensiksi puhtauskiihko, joka tarttui heihin aamuhuudosta alkaen. Tuskin valveilla näki heidän hyppivän, kiiruhtavan mitä pikemmin alkamaan suursiivouksen. Aivan alasti, tupsulakki päässä, tai sitten puettuina _taistelutrikoihin_ (pieni kaulasta riippuva kudottu kangaspala, melkein kuin pienen lapsen leukalappu) kiiruhtivat he valelemaan vedellä joka paikan. Pumput ruiskusivat, vesisaaveja heitettiin kaikin voimin. He kiiruhtivat heitellen vettä toistensa jaloille ja selkään; aivan vettä valuvina kaasivat he kaiken kaikki pestäkseen. Sitten hankasivat he kantta, joka jo oli aivan valkea, hiekalla, harjoilla, raapimilla saadakseen sen vielä valkeammaksi.

Heidät keskeytettiin, kun oli lähetettävä heidät raakapuille jotain aamumanöveriä varten, höllentämään etupurjeen reiviä tai korjaamaan purjeiden asentoa. Silloin pukeutuivat he kiiruusti, tavan vuoksi, ennen kuin kiipesivät ylös, ja toimittivat nopeasti vaaditun liikkeen kiireissään päästä alas huvittelemaan vedessä.

Tässä puuhassa käsivarret vahvenivat ja rinnat pullistuivat; sattuipa sellaistakin, että jalat kiipeemisen tottumuksesta muuttuivat tarttuviksi kuin apinoiden kädet.

Noin kahdeksalta oli pesuajan määrä loppua määrätynlaiseen rummun päristykseen. Silloin, sillä aikaa kuin paahtava aurinko kuivasi hyvin nopeasti heidän huuhtelemansa esineet, alkoivat he kiillottaa; kuparien, rautaosien, pienten solkienkin tuli loistaa peilikirkkaina. Jokainen asettui pienen hihnapyörän, pienen esineen ääreen, jonka ulkonäkö oli hänelle uskottu ja kiillotti sen huolellisesti peräytyen joskus ymmärtäväisin ilmein nähdäkseen joko se välkkyi ja näyttikö se hyvältä. Ja näiden suurten lasten ympärillä oli maailma, aina sama sininen ympyrä, heltymätön sininen ympyrä, välkkyvä syvä erämaa, jolla ei ollut äärtä, missä mitään ei muuttunut, missä mitään ei tapahtunut.

Ohitsemme ei kulkenut muuta kuin vallattomia lentokalaparvia, niin nuolen nopeita, että näki vain kiiltävät siivet, ja siinä kaikki. Niitä oli monta lajia: ensin suuria, sinertävän teräksen värisiä; ja sitten pieniä, harvinaisempia, jotka väriltään vivahtivat malvan ja pionin kukkiin. Niiden punertava lento hämmästytti, ja kun aioit ruveta katselemaan niitä oli se liian myöhäistä: pieni vesiläikkä värähteli vielä ja säkenöi auringossa kuin luotisateessa. Siinä ne olivat sukeltaneet veteen, mutta siinä ei niitä enää ollut.

Joskus halkoi fregatti -- suuri salaperäinen lintu, joka on aina yksin -- tavattoman korkealla ilman ääriä, ohjaten suoraan kapeilla siivillään ja saksimaisella pyrstöllään, kiiruhtaen kuin pyrkisi se päämäärään. Silloin näyttelivät matruusit toisilleen outoa matkustajaa, seurasivat sitä silmillään niin kauan kuin se oli näkyvissä, ja sen ohikulku merkittiin laivan päiväkirjaan.

Mutta laivoja, ei koskaan! Nuo Etelän meret ovat liian suuret, siellä ei kukaan tapaa toistaan.

Kerran oli tavattu pieni valtameren saari, jota valkea korallivyö ympäröitsi. Siellä asuvat naiset olivat lähestyneet ruuhillaan laivaa ja päällikkö oli antanut heidän nousta laivaan arvaten heidän tulonsa syyn. Heillä oli kaikilla ihmeteltävä vartalo, hyvin villit silmät tuskin avoimina liian raskaiden luomien välissä, hyvin valkeat hampaat, jotka heidän nauraessaan näkyivät kokonaan. Hyvin monimutkaiset piirrokset heidän punaisen vasken värisellä ihollaan muistuttivat hyvin monimutkaista, sinistä pitsiverkkoa.

Heidän käyntinsä oli keskeyttänyt päiväksi matruusien pidättyväisyyden. Ja sitten oli taas saari paennut tuskin nähtynä valkeine hiekkarantoineen ja vihreine palmuimeen, aivan pienenä, keskellä vesien suurta erämaata, eikä sitä ajateltu sen enempää.

Laivalla ei ollut ollenkaan ikävä. Työt ja huvit täyttivät päivän aivan riittävästi.

Määrätyillä tunneilla, _meripalvelustaulukon_ edeltäpäin määrääminä päivinä, saivat matruusit avata kangassäkkinsä, missä heidän tavaransa olivat. -- Sitä sanottiin _säkeillä käymiseksi_. Silloin levittivät he kannelle kaikki pikku tavaransa, jotka olivat ahdetut säkkeihin koomillisella huolella ja _Primauguet'n_ kansi näytti yht'äkkiä kauppatorilta. He aukaisivat ompelupönttönsä, panivat järjestykseen tyvin taitavasti veistellyt ompelulaitteet korjatakseen vaatteensa, joita ainainen liikunto ja lihasten voima nopeasti kulutti. Oli meripoikia, jotka riisuutuivat aivan alasti vakavasti korjatakseen paitansa, toisia, jotka silittivät suuria kauluksiaan merkillisen menettelytavan avulla -- istumalla pitkän aikaa niiden päällä; toisia, jotka ottivat kirjoituslaatikoistaan kellastuneita, rypistyneitä paperipaloja, joiden leimat viittasivat Bretagnen tai baskien maan kaukaisimpiin nurkkiin, ja alkoivat lukea äijien, sisarten, morsianten kirjeitä, heidän, jotka asuivat kotimaan kaukaisissa kylissä.

Ja sitten kuului hyvin erikoinen, pärisevä pillinpuhallus, joka sanoi: "Kootkaa säkit!" ja kaikki katosi kuin taikasanalla, kokoon käännettynä, sullottuna takaisin ruuman pohjalle, numeroituihin arkkuihin, jotka ankarat varastomiehet sulkivat rautaketjuilla.

Heitä katsellessa olisi saattanut erehtyä, heidän kärsivälliset, järkevät ilmeensä nähdessään, jollei olisi paremmin tuntenut heitä. Nähdessään heidät niin vajonneina pikku tyttöjen hommiin, nukkemaisten tavarain purkamiseen, oli mahdotonta kuvitella mihin kaikkeen nuo nuoret miehet kykenisivät kerran maihin päästyään.

Päivässä oli vain yksi välttämättömän surullinen hetki. Se sattui silloin, kun iltarukous oli lausuttu, kun bretonin ristinmerkit olivat tehdyt, ja kun aurinko oli laskenut; sillä hetkellä ajatteli varmasti moni heistä isänmaataan.

Näissäkin ihmeteltävän valon maissa on päivän ja yön välillä tuo epämääräinen hetki, joka on surullinen. Näinä hetkinä näki matruusien kasvojen tahtomatta kääntyvän viimeistä valojuovaa kohti, joka viivytteli lännen puolella, hyvin alhaalla, melkein veden reunaviivaa kosketellen.

Juovalla oli omat värivivahduksensa: Aivan näköpiirin yläpuolella paloi ensin tumma puna, hiukan kellahtava ylempänä; hiukan vaalean vihreää, vähäinen fosforiviiva, ja sitten suli se kohoten sammuneeseen harmauteen, varjon ja pimeyden vivahduksiin. Surullisen kellan viimeiset läikkeet viipyivät vielä merellä, joka vielä loisti siellä täällä ennen kuin sai yön himmeän värin. Tuossa päivän viimeisessä, vinossa silmäyksessä, jonka se heitti autioihin syvyyksiin, oli jotain synkkää, ja huolestuit tahtomattasikin vesien äärettömyyttä ajatellessasi. Se oli sisäisten kapinoiden ja sydämen ahdistuksen hetki. Se oli hetki, jolloin matruuseilla oli epäselvä aavistus siitä, että heidän elämänsä oli omituista ja luonnonvastaista, jolloin he ajattelivat eristettyä, hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Joku kaukainen naiskuva kulki heidän silmiensä ohi, herpaisevan viehätyksen, suloisen hellyyden ympäröimänä. Tai uneksivat he, aistien äkillisen häiriön vallassa, mielettömistä hekuman ja alkohoolin juhlista, saadakseen vahinkonsa korvatuksi ja huumautuakseen ensi kerran kun heidät laskettaisiin vapaiksi maissa.

Mutta sitten saapui oikea yö, lämpimänä, tähtivaloisena, ja satunnaiset vaikutelmat unohtuivat; kaikki matruusit tulivat istumaan tai loikoilemaan laivan keulapuolelle ja alkoivat laulaa.

Laivalla oli märssymiehiä, jotka osasivat pitkiä, hyvin kauniita lauluja, joiden kertosäkeet kuorossa toistettiin. Äänet olivat kauniita ja raikuvia öiden kaikuvassa hiljaisuudessa.

Siellä oli myöskin vanha aliupseeri, joka aina kertoi pienelle, tarkkaavaiselle kuulijakunnalle loppumattomia juttuja. Ne olivat seikkailuja, jotka hyvin varmasti olivat kerran tapahtuneet jollekin komealle märssymiehelle, jonka rakastuneet prinssessat olivat vieneet linnoihinsa.

Ja _Primauguet_ viilsi yhä vettä piirtäen jälkeensä pimeässä epäselvän, valkean vahtoviivan, joka vähitellen haihtui kuin meteorin pyrstö. Se kulki kaiket yöt levähtämättä ja nukkumatta, vain sen suuret siivet kadottivat iltaisin lokkimaisen valkeutensa ja taivaan hämärää valoa vasten piirtelivät ne jyrkin viivoin outoja varjokuvia kuin yölepakon siipien kaarteita ja niveliä.

Mutta kulki se kuinka hyvänsä, aina oli se keskellä samaa, suurta ympyrää, joka itkuisesti näytti uudistuvan, venyvän ja seuraavan sitä.

Joskus oli tuo ympyrä aivan musta ja sen horjumaton ääriviiva piirtyi selvästi, joka puolella pysähtyen taivaan ensimäisiin tähtiin, tai sitten lievensivät kaikki yhteen sulattavat höyryt äärettömiä ääriviivoja. Silloin tuntui siltä, kuin olisimme kulkeneet harmaansinisen, tahdikkaan pallon sisällä, jonka pakenevia pintoja ei koskaan ihmeekseen kohdannut.

Avaruus oli täynnä veden hiljaista loisketta, avaruus kohisi aina loppumattomasti, mutta jatkuvasti ja melkein hillitysti. Siitä lähti voimakas, käsittämätön ääni, niin kuin tuhatsoittimisesta orkesterista, joiden kieliä soittajat hiljaa hipaisevat hyvin salaperäisesti.

Joskus rupesivat etelän tähdet loistamaan hämmästyttävän kirkkaasti, suuret nebulosat säihkyivät kuin helmiäistomu, yön kaikki vivahdukset näyttivät läpikuultavina syttyvän outoon valoon, olisit luullut olevasi keskellä taikamaailmaa sillä hetkellä kun kaikki kirkastuu suuremmoiseen ylistykseen ja silloin sanoit itseksesi: Miksikä loistavat kappaleet noin, mitä tulee tapahtumaan? mitä siellä on? -- -- Mutta ei, ei tapahtunut mitään, koskaan, troopillinen seutu vain oli sellainen. Ympärillämme oli vain autio meri ja ainainen, ympyränmuotoinen avaruus, täydellisesti tyhjänä.

Nuo yöt olivat todellakin ihania kesäöitä, suloisia, suloisia, suloisempia kuin ihanimmat kesäkuun yömme. Ja ne tekivät hiukan levottomiksi kaikki nuo miehet, joista vanhimmat eivät olleet kolmenkaan kymmenen ikäisiä -- -- --

Nuo lämpimät hämärät toivat mukanaan rakkauden ajatuksia, joista ei olisi välittänyt. Olit lamautumaisillasi yhä vielä häiriötä tuottavissa unissa, tunsit tarvetta avata sylisi jollekin syvästi kaivatulle ihmisolennolle, puristaa häntä tuoreella, voimakkaalla, loppumattomalla hellyydellä. Mutta et tavannutkaan ketään, et mitään -- -- -- Täytyi terästyä, pysyä yksin, kääntyä toiselle kyljelleen puukannen kovilla laudoilla, ajatella muuta, alottaa laulu -- -- ja silloin helisivät kauniit, iloiset tai surulliset sävelet vielä voimakkaammin meren tyhjyyden keskellä.

Kuitenkin oli keulakatolla hyvä olla ulapalla valvottaessa;, siellä sai täysin rinnoin hengittää yön raittiita tuulahduksia, neitseellisiä vihureja, jotka eivät koskaan olleet kulkeneet maan yli, jotka eivät tuoneet mukanaan mitään elimellistä, joilla ei ollut mitään tuoksua. Kun lepäili siinä, kadotti vähitellen tietoisuuden kaikesta paitsi nopeudesta, joka aina tuntuu huvittavalta silloinkin kun ei ole päämäärää, eikä tiedä minne matka vie.

Matruuseilla ei ollut päämäärää, he eivät tienneet, minne matka vei. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, kun heillä ei missään ollut lupa astua maihin? He eivät tienneet nopean kulkumme suuntaa, eikä erämaiden loppumatonta syvyyttä, missä he olivat. Mutta heistä oli hauskaa kulkea hyvin nopeasti suoraan eteenpäin sinertävässä pimeydessä, ja tuntea liitävänsä. Laulellen iltalaulujaan katselivat he kokkapuuta, joka aina syöksyi eteenpäin kaksine pienine sarvineen kuin jännitetty jousi, ja se hyppeli merellä joskus lipaisten kuohuvaa vettä kevyesti kuin lentokala.

XCIII.

_Primauguet'lla_ oli rakas Yves'ni moitteeton niin kuin oli luvannutkin. Upseerit kohtelivat häntä hiukan erikoisella huomiolla hänen ryhtinsä ja käytöstapansa vuoksi, joka ei enää ollut samanlaista kuin muiden. Ja hän pysyi kaikesta huolimatta tuon raisun joukon etumiehenä, josta miehistön päällikkö sanoi ylpeästi:

-- Ne, ne ovat puoleksi haikaloja; ne eivät pelkää mitään.

Hän oli taas palannut entiseen tapaansa tulla illalla, hiljaisin kissanaskelin minun huoneeseeni, niiksi hetkiksi, jolloin minä jätin sen hänen haltuunsa. Hän laittautui lukemaan minun kirjojani ja papereitani, tietäen, että hänellä oli lupa katsella kaikkea. Hän opetteli tuntemaan merikarttoja, huvittelihe merkitsemällä niihin määrätyt pisteet ja mittaamaan välimatkat. Hän kirjoitti hyvin usein vaimolleen ja sattuipa, että hänen tehtävien keskeyttämät pikku kirjeensä jäivät kulkemaan minun kirjeideni joukkoon. Löysin eräänä päivänä yhden, joka epäilemättä oli aiottu lähetettäväksi kaksinkertaisessa kuoressa, ja johon hän oli merkinnyt seuraavan, hullunkurisen osoitteen.

Rouva Marie Kermadec,

Vanhempiensa luona Trémeu'léssa, Toulvenissa, Bretagnen maassa, Susien pitäjässä, Oravien seurakunnassa, oikealla, suurimman tammen ala.

Oli vaikea kuvitella suurta Yves'ä kirjoittamassa tuollaisia pikku lapsen pakinoita.

Tämä oli hänen ensimäinen pitkä poissaolonsa avioliiton jälkeen. Kaukana ollen alkoi hän yhä enemmän ajatella tuota nuorta naista, joka jo oli paljon kärsinyt hänen tähtensä, ja joka rakasti häntä syvästi. Nyt näyttäytyi Marie hänelle, tuon välimatkan takana, aivan uudessa valaistuksessa.

XCIV.

Heinäkuussa -- etelän talven pahana kuukautena -- poistuimme me pasaadituulien alueelta laskeutuaksemme aina Valparaisoon saakka.

Siellä tuli minun jättää _Primauguet_ ja nousta suureen purjelaivaan, joka palasi Brestiin maan kierrettyään.

Sen nimi oli _Navarin_ ja sinne otettiin kaikki meidän laivamme miehet, joiden palvelusaika oli lopussa, muitten muassa Barrada, joka lähti Bordeaux'hon vyö täynnä kultaa mennäkseen naimisiin pienen, espanjalaisen morsiamensa kanssa.

Sanoin Yves'lle hyvästit hyvin kiireesti, niin kuin aina suositellen häntä kaikille, ja minä läksin Ranskaan Cap Hornin pitkää tietä.

XCV.

20 p. lokakuuta 1882.

-- -- -- -- --

Minä muistan tuon Bretagnessa vietetyn päivän. Me kolme, Marie, Anne ja minä kuljimme harmaan taivaan alla Toulvenin metsissä.

Pääni oli vielä täynnä sinisen meren aurinkoa ja nyt näin Bretagnen äkkiä, niin nopeasti, muutamassa tunnissa aivan kuin unissani merellä. -- -- -- Minusta tuntui, että oivalsin sen viehätyksen ensimäistä kertaa.

Ja Yves jäi kauvas, Suurelle Valtamerelle.

Oli outoa tuntea hänen olevan niin kaukana ja olla itse yksin Toulvenin poluilla!

Me juoksentelimme kuin hassut vihreillä teillä, harmaan taivaan alla, naisten suuret huput tuulessa hulmuten. Yö oli jo tulossa, ja nyt tuli päivän viimeisen tunnin aikana poimia niin paljon kuin mahdollista bretonilaisia kanervia ja sanajalkoja, jotka aioin huomen aamuna viedä Pariisiin. Oi, noita lähtöjä, aina nopeita, kaikki muuttavia, verhoten surulla sen mikä jääpi, ja lennättäen sitten lähtijän tuntemattomaan tulevaisuuteen!

Nyt oli myöhäissyksyn suuri surumielisyys taas vallalla: ilma pysyy lämpimänä, vihreys vehmaana, melkein yhtä voimakkaana kuin troopillinen, mutta Bretagnen taivas pysyy harmaana ja synkkänä ja ilmassa tuntuu jo kuolleiden lehtien ja talven tuoksu -- -- --

Olimme jättäneet pikku Pierren kotiin päästäksemme nopeammin liikkumaan. Matkalla noukimme me viimeiset sormisienet, viimeiset punertavat lehdokit, viimeiset purtojuuret.

Uurtuneilla teillä, vihreässä yössä tapasimme me pitkätukkaisia vanhuksia, ja naisia, joiden verkaiset röiyt olivat kirjaillut silmäriveillä.

Tuon metsän keskellä oli salaperäisiä aukeamia. Kaukana näki metsäisten kukkuloiden kohoavan yksitoikkoisena linjana: aina tuo sama Toulvenin iätön näköpiiri, tuo sama taivaanranta, jonka kai keltitkin näkivät, maiseman viimeisten soppien hukkuessa harmaaseen hämärään, sinertäviin vivahduksiin, jotka kallistuivat mustaan.

Oi, rakas pikku Pierre, kuinka tulisesti sinua syleilinkään tullessasi Toulvenin tietä pitkin! Hyvin kaukaa olin nähnyt pikkumiehen, jota en tuntenut, ja joka juoksi minua vastaan hypellen kuin vuohi. Hänelle oli sanottu: "Sinun kummisi tulee tuolla", ja silloin oli hän alkanut juosta. Hän oli kasvanut ja kaunistunut, tullut jollain lailla yritteleväisen ja rajumman näköiseksi.

Tällä matkalla näin minä ensimäisen ja viimeisen kerran pienen Yvonnen, Yves'n tyttären, joka oli syntynyt meidän lähtömme jälkeen, ja joka viipyi maan päällä vain muutaman, lyhyen kuukauden ajan. Hän oli aivan Yves'n näköinen; samat silmät, sama katse. Omituinen yhdennäköisyys tuon pienen olennon ja suuren miehen välillä.

Eräänä päivänä palasi tuo pikkuinen siihen salaperäiseen seutuun, mistä oli tullutkin, erään lastentaudin vuoksi, josta ei vanha kätilö, eikä Toulvenin suuri _ajattelijatar_ olleet ymmärtäneet mitään. Hänet kannettiin pois, kirkon luo, nuo silmät, jotka olivat samanlaiset kuin Yves'n, sulkeutuneina ainiaaksi.

Täällä metsässä olimme viettäneet kaksi vielä valoisaa tuntia. Vasta illallisen jälkeen menimme me Marien kanssa katsomaan kuun valossa kuinka pitkällä heidän uusi talonsa oli. --

Kaurapellon keskellä, jonka me kesäkuussa edellisenä vuonna olimme mitanneet, kohosi nyt Yves'n talon neljä seinää. Siinä ei vielä ollut akkunaluukkuja, ei permantoa, ei kattoa, ja kuun valossa näytti se rauniolta.

Me istuimme kivelle sen keskellä, ensi kertaa kahden kesken.

Oli sanomattakin selvää, että me puhelimme Yvestä. Marie kyseli minulta huolestuneena hänestä, hänen tulevaisuudestaan, arvellen, että minä tunsin paremmin kuin hän tuon miehen, jota hän jonkunlaisella pelolla jumaloi, häntä ymmärtämättä. Ja minä rauhoitin häntä, sillä minä olin hyvässä toivossa: Merikarhua puolsi hänen hyvä, kelpo sydämensä ja kun me vetoaisimme siihen, tulisimme me varmasti onnistumaan.

Anne näyttäytyi yht'äkkiä, tullen hiljaa kuuntelemaan ja säikäytti meidät.

-- Oh, Marie! sanoi hän. Muuta paikkaa hyvin pian. Jospa näkisit kuinka ruma sinun varjosi on takaa päin.

Me emme todella olleet kiinnittäneet huomiota siihen. Kun kuu valaisi ainoastaan hänen päänsä ja päähineen siivet liikkuivat tuulessa, syntyi siitä hänen taakseen aivan uudelle seinälle suuren ja hyvin ruman lepakon kuva. Se oli jo riittävä onnettomuuden enne.

Toulvenissa soivat säkkipillit. Mennessämme majataloon, jonne he kaikki tulivat saattamaan minua, tuli meidän kulkea odottamattoman, kuun valaiseman juhlan kautta. Vietettiin rikkaiden häitä ja tanssittiin taivasalla, torilla. Minä pysähdyin Annen ja Marien kanssa katselemaan pitkän gavottirivin pyörinää ja liikuntoa, säkkipillin kimeän äänen säestäessä. Kirkas kuu valkaisi naisten päähineet, kun he kulkivat meidän ohitsemme kuin tuulen ja vauhdin kannattamina. Miesten rinnoilla näki kirjailtujen koruvöiden ja hopeahelyjen nopeasti vilahtelevan.

Toulvenin toisessa päässä oli myöskin väkeä. Ei tuntunut luonnolliselta tuo liike kylässä, keskellä yötä. Taas vilahtelevia päähineitä, jotka tunkeilivat paremmin nähdäkseen. Joukko pyhiinvaeltajia palasi Lourdesta ja he tulivat kylään virsiä veisaten.

-- On tapahtunut kaksi ihmettä, herra. Saimme tiedon tänä aamuna sähköteitse.

Minä käännyin ja näin Pierre Kerbras'n, Annen sulhasen, joka ilmoitti tiedon minulle.

Pyhiinvaeltajat kulkivat ohi pitkät rukousnauhat kaulassaan. Perässä tuli kaksi kivuloista vanhaa naista, jotka eivät olleet parantuneet, ja joita nuoret miehet kantoivat käsivarsillaan.

Seuraavan päivän aamuna tulivat ukko Corentin, Anne ja Pikku Pierre pyhäpuvuissaan saattamaan minua Pierre Kerbras'n kärryillä Bannalec'in asemalle saakka.

Vaunuosastossa, johon minä nousin, istui jo kaksi vanhaa englantilaista naista.

Pikku Pierre pisti ikkunasta suudeltavaksi kultaiset persikkakasvonsa, ja purskahti nauruun nähdessään pienen sylikoiran, jota _ladyt_ kantoivat vaakunoidussa matkaverkossaan. Hän oli kyllä suruissaan minun lähtöni takia, mutta tuo pieni koira säkissä oli hänestä niin hullunkurinen, ettei hän voinut olla sitä ajattelematta. Ja vanhat _ladyt_ hymyilivät myöskin sanoen, että pikku Pierre oli _a very beautiful baby_ [hyvin kaunis lapsi].

Ja sitten loppui oloni Bretagnessa pitkäksi aikaa, olin viettänyt siellä parikymmentä tuntia ja seuraavana aamuna oli se jo kaukana minusta.

XCVI.

Yves'n kirje.

Melbourne, syyskuulla 1882.

Rakas Veli!

Ilmoitan teille saapuneemme Australiaan. Matkamme oli kerrassaan kaunis ja huomenna lähdemme Jaapaniin, sillä tiedättehän, että olemme saaneet määräyksen tehdä pienen kierroksen siinä maassa.