Part 14

_Primauguet_ oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien sisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt ulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi korkeana sen ympärillä.

Minulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, _puhutella_ sitä, niinkuin meidän ammatissamme sanotaan.

-- Vedä kannelle, Goulven, vedä!

Minä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli ylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty minulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu katse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä voimakkaampikin -- piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä oli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n kaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.

Joskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet, tuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me tapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita me "puhuttelimme", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.

Menin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli jättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä kuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin viis sovinnaisista tavoista.

-- Tekö olette Goulven Kermadec?

Ja minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.

Mutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.

Ja minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin, pingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta huolimatta epätoivoisessa taistelussa.

Goulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä -- univormuni -- ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän oli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä, ja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.

Tarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että _hänen pikku veljestään_ oli tullut minun veljeni, ja että hän oli tuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista hyvää hymyä kuin Yveskin.

Miehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja eleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden aikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa koskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata -- mutta vahva se oli vielä ja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas saakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä tupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen levärihmoihin.

Sisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla ja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata Amerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.

Sekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme espanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen kokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta -- puolialaston niin kuin miehetkin -- joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden vanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.

Tämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin vallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto revolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty; siellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.

Muuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä ollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin minulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit: punavalkoiset viivat, ja tahdikas _yac_. Ei mitään sanottavaa, kaikki oli täysin paikallaan.

Goulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä hänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.

-- Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?

Hän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin sen.

-- Se on liian myöhäistä nyt. Minun täytyisi suorittaa rangaistukseni valtiolle, ja minä olen naimisissa Californiassa, minulla on kaksi lasta Sacramentossa.

-- Tahdotteko tulla kanssani Yves'a tapaamaan?

-- Tullako kanssanne? toisti hän hiljaa synkällä äänellä, aivan kuin suuresti ihmetellen ehdotustani. Tullako kanssanne? Mutta tehän tiedätte hyvin, että minä olen karkuri.

Sillä hetkellä oli hän niin Yves'n kaltainen, hän oli sanonut sen niin samanlaisella äänen painolla kuin Yves, että minun tuli paha olla.

Kaikesta huolimatta ymmärsin minä vapaan miehen, vapaudestaan aran miehen pelon. Minä kunnioitin hänen pelkoaan Ranskan maata kohtaan -- sillä sotalaivan kansi on Ranskan aluetta _Primauguet'lla_ oli oikeus ottaa hänet vangiksi, se oli laki.

-- Haluttaako teitä ainakin tavata häntä?

-- Haluttaako minua tavata häntä -- -- pikku Yves parkaa?

-- Hyvä! Minä tuon hänet tänne. Kun hän tulee, pyydän teitä vain kehottamaan häntä olemaan järkevä. Ymmärrättehän tarkoitukseni. -- -- Goulven?

Silloin tarttui hän minun käteeni ja puristi sitä omissaan.

LXXXVI.

Olin ottanut vastaan valaanpyytäjän kapteenin päivälliskutsun seuraavaksi päiväksi. Me olimme tulleet erinomaisesti toimeen. Vaikkei hänellä ollut minkäänlaista sivistyneen miehen käytöstapaa, ei hän silti ollut ollenkaan typerä. Ja sitäpaitsi oli se ainoa keino, jolla saisin Yves'n hänen laivaansa.

Luulin seuraavana aamuna päivän tullessa huomaavani valaanpyytäjän kadonneen, lentäneen yöllä pois kuin kesytön lintu. Mutta ei, siellä se oli paikoillaan aavalla, kaikkine mustine tupsuineen köysissään, piirtyen veden suurta, ympyränmuotoista peiliä vasten, joka oli liikkumaton sinä päivänä, ja raskas ja kiiltävä kuin sula hopea.

Tuo kutsu oli siis vakavasti tarkoitettu ja minua odotettiin. Varovaisuuden vuoksi oli päällikkö tahtonut, että minua seuraavat venemiehet olisivat aseissa ja jäisivät koko ajaksi minua lähelle. Se sopi mainiosti Yves'lle, ja minä otin hänet mukaani venekunnan johtajaksi.

LXXXVII.

Kapteeni ottaa minut vastaan nuoraportaiden luona, jokseenkin oikeassa Yankee-asussa. Hänen täydellisesti muuttuneella vaimollansa on punertava silkkihame ja komea kaulanauha Pomotu-saarien helmistä. Ihmettelen hänen kauneuttaan ja hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta.

Nyt me olemme asunnossa, jossa on hämmästyttävät, raudalla vahvistetut seinät. Siellä on pimeää ja raskasta, mutta paksulasisista ikkunoista loistaa sisään luonto, joka näyttää noidutulta: maidon sininen meri, kimaltava kuin turkoosi, kaukainen, ruusuisen sinertävä meri ja aivan pieniä kellahtavia pilviä, jotka liukuvat vihertävän kultaisella, syvällä taivaalla.

Kun on kääntänyt silmänsä pois pienistä, avoimista akkunoista, tuosta valon katselusta, tuntuu matala, epäsäännöllinen huone paksujen kattohirsien alla vielä oudommalta revolvereineen ja iskuasevarastoineen.

Päivälliseksi syödään San Franciscon säilykkeitä, Tonga-Talbun mainioita hedelmiä, _silmäneulasia_, jotka ovat lämpimän meren mainioita kaloja; juodaan ranskalaisia viinejä, perulaista _pisco'a_ ja englantilaisia liköörejä.

Meitä palveleva kiinalainen on piispan violettiin kaapuun puettu ja hänen kenkänsä paksut pohjat ovat paperista. Kapteenin vaimo laulaa chileläisen _samacueca'n_ näpäytellen _diguhela'llaan_ jonkunlaista säestystä, mikä on kuin ravaavan muulin yksitoikkoista hyppelyä. Linnoituksen ovet ovat selkiselällään. Minun kuudentoista asestetun mieheni läsnäolon vuoksi vallitsee turvallisuus, rauhallinen tuttavallisuus, joka tosiaan on hyvin liikuttavaa.

Etukeulassa laulavat ja juovat _Primauguet'n_ miehet valaanpyytäjien kanssa. Kaikkialla juhlitaan. Ja minä näen kauempana Yves'n ja Goulvenin, jotka eivät juo, astelevan kannella keskustellen. Goulven, joka on suurempi, on kietonut käsivartensa veljensä olan ympäri. Kaikista muista erillään, vaikkakin heidän keskellään kävelevät he, matalalla äänellä keskustellen.

Lasit tyhjenevät kaikkialla merkillisiä maljoja juotaessa. Kapteeni, joka aluksi oli kuin meri- tai jokijumalan jäykkä kuvapatsas, vilkastuu, nauraa väkevää naurua, mikä saa koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänen suunsa aukeaa kuin valaan kita ja nyt kertoo hän englanniksi omituisia seikkoja, unohtuu uskomaan minulle asioita, joiden takia voisi joutua hirteen: hänen keskustelunsa muuttuu merirosvon sävyisäksi jutteluksi.

Kun kapteenin vaimo on palannut kajuuttaansa, kutsutaan sisään tatuoitu matruusi, joka jälkiruuaksi riisutaan alasti. Halutaan näyttää minulle ihopiirrosta, joka kuvaa ketunpyyntiä.

Se alkaa kaulasta: laukkaavia ratsumiehiä ja koiria laskeutuu kierteenä vartaloa alas.

-- Ettekö vielä näe kettua? kysyy kapteeni minulta rehevästi nauraen.

Tuo ketun keksiminen tuntuu olevan niin hauskaa, että hän jo edeltäpäin on halkeamaisillaan naurusta. Ja hän pyörittää jo juopunutta miestä monta kertaa ympäri seuratakseen yhä laskeutuvaa metsästystä. Lantioiden kohdalla sekaantuu se, ja nyt aavistat, että jahti on loppumaisillaan.

-- Hei, tuolla on kettu! huutaa kapteeni lopuksi, suunniltaan villistä ihastuksesta, taapäin heittäytyen, menehtymäisillään mielihyvästä ja naurusta.

Ahdistettu eläin pakeni luolaansa, ja siitä näkyi vain puolet. Se oli suuri loppuyllätys. Tuo matruusi kutsuttiin kilistämään meidän kanssamme vaivojensa palkkioksi.

Oli jo aika nousta kannelle hengittämään puhdasta ilmaa, illan raitista ja suloista tuulta. Meri loisti kaukana yhä yhtä liikkumattomana ja raskaana, heijastellen lännen viimeisiä säteitä. Nyt tanssivat miehet huilun tahtiin, joka soitti vilkasta säveltä.

Tanssiessaan heittivät valaanpyytäjät meihin kulmiensa alta kissan silmäyksiä, joissa kuvastui puoleksi uteliasta pelkoa, puoleksi kesytöntä ylenkatsetta. Heidän kasvoillaan liikkuivat ilmeet, jotka merikarhuissa muistuttavat primitiivistä ihmistä, he tekivät hullunkurisia liikkeitä kaiken johdosta ja heidän eleensä olivat liiallisia niin kuin eläinten vapaassa tilassa. Joskus heittäytyivät he taapäin, aivan kaareviksi, sitten luonnollisen notkeuden ja kavalan tottumuksen voimasta kyykistyivät he köyristäen selkäänsä kuin suuret kissaeläimet, kun ne käyskentelevät päivän valossa. Ja he pyörivät kaikki heikon, viheltävän soiton, tuon hypähtelevän, lapsellisen lurituksen tahdissa, hyvin vakavina, komeillen tanssillaan, asetellen sirosti käsiään ja pyörähdellen jaloillaan.

Mutta Yves ja Goulven kävelivät yhä toisiinsa liittyneinä. He kiiruhtivat sanomaan kaiken sanottavansa, he vilkastuttivat viimeisen ja äärimmäisen keskustelunsa kulkua huomaten, että minä olin lähdössä. He olivat tavanneet toisensa viisitoista vuotta sitten, kun Yves vielä oli pieni lapsi, tuona päivänä, kun Goulven kulki Plouherzelin kautta piiloutuen kuin kiroissa oleva. Ja epäilemättä eivät he enää koskaan tapaisikaan toisiaan. Äkkiä heittäytyi kaksi toisiaan vartalosta kiinni pitävää tanssijaa maahan, yhä toisiinsa puristuneina, rimpuillen, koristen äkkinäisen raivokohtauksen vallassa. He koettivat upottaa veitsensä toistensa rintoihin, ja veri valahti jo laudoille punaisina läikkinä.

Kapteeni erotti heidät heti huimien heitä virtahevon nahasta valmistetulla ruoskalla.

_No matter_, sanoi hän; _they are drunk!_ (Ei se mitään; he ovat päissään).

Oli aika lähteä. Yves ja Goulven syleilivät toisiaan ja minä näin Goulvenin itkevän.

Kun me palasimme tyyntä merta pitkin etelän ensimäisten tähtien syttyessä kertoi Yves minulle veljestään:

-- Hän ei juuri ole onnellinen. Kuitenkin ansaitsee hän aika lailla rahaa ja hänellä on pieni maja Californiassa, jonne hän toivoo saavansa palata. Mutta katsokaas, koti-ikävä tappaa hänet.

-- -- -- Tuo kapteeni oli vannonut minulle tulevansa seuraavana päivänä vaimoineen päivälliselle minun laivaani. Mutta yöllä loittoni valaanpyytäjä ulapalle, katosi tyhjään äärettömyyteen, ja me emme tavanneet sitä enää.

LXXXVIII.

-- Oletteko tekin tullut nostamaan rahojanne, rouva Quémeneur?

-- Niin kai tekin, rouva Kerdoncuff?

-- Missä teidän miehenne nyt purjehtii, rouva Quémeneur?

-- Kiinassa, rouva Kerdoncuff, _Kerguelenillä_.

-- Niin minunkin, rouva Quémeneur. Hänkin purjehtii siellä _Venuksella_.

Näin inisee kaksi särkynyttä naisääntä hämmästyttävin virein, Brestissä _Voûtes_-kadulla, hienon sateen langetessa.

Tuo _Voûtes_-katu on aivan täynnä naisia, jotka ovat odottaneet siellä aamusta saakka ruman graniittitalon edessä, jossa on "_Merimiesten säästökassa_". Brestin naiset, joita kylmä sade ei tympäise, keskustelevat kimeästi jalat vedessä, painautuneina surullisen kadun seiniä vasten, harmaassa sumussa.

On vuosineljänneksen ensimäinen päivä. He jonottavat maksuaan odotellen, ja olikin jo aika: rahaa puuttui kaikista suuren kaupungin pimeistä asunnoista.

Naiset, joiden miehet purjehtivat kaukana, saavat kohta maksumääräyksensä, palkan, jonka merimiehet jättävät heille.

Sitten menevät he juomaan. Vastapäätä on kapakka, joka on perustettu siihen aivan vartavasten. Sen nimi on: _Perheen äideille_, omistaja rouva Pétavin. Brestissä sanotaan sitä: _Maksumääräysten kapakaksi_.

Rouva Quémeneur, jonka kasvot ovat litteät kuin rahan kruunupuoli, leukapielet tukevat, vatsa pulloillaan, on puettu sadetakkiin ja mustaan tyllimyssyyn, jossa on siniset nauhat.

Rouva Kerdoncu'ff, sairaaloinen, vihertävä kuin lihakärpänen, näyttelee laihaa naamaansa hatun alla, jota koristaa kaksi ruusua lehtineen.

Sitä mukaa kuin aika lähestyy kasvaa juoppojen naisten joukko. Pankki on piiritystilassa, ovilla riidellään. Kohta avautuu luukku.

Siellä on Mariokin, Yves'n vaimo, tuossa iljettävän sekavassa joukossa pitäen pikku Pierreä kädestä. Hiukan arkana, tuntien olevansa surullinen, peläten hämärästi kaikkia noita naisia, antaa hän kiireisimpien kulkea ohitseen ja nojaa seinää vasten, sillä puolen, minne sade ei räisky.

-- Astukaa toki sisään, pikku rouva, ettette kastelisi perin pohjin sievää pikku poikaanne.

Rouva Pétavin puhuu näin ilmestyen ovelleen, hyvin hymyilevänä:

-- Saisiko olla jotain? Hiukan makeaa?

-- Kiitos rouva, minä en juo, vastasi Marie, joka nähdessään kapakan vielä tyhjänä oli sentään tullut sisään peläten, että pikku Pierre saisi nuhan. -- Mutta jos minä häiritsen, rouva -- -- --

Ei, varmasti hän ei häirinnyt rouva Pétavin'ia, jolla oli hyvä sydän, ja joka pyysi häntä istumaan.

Nyt tulevat sisään rouvat Quémeneur ja Kerdoncuff saatuaan ensimäiseksi rahansa, sulkevat sateenvarjonsa ja istuutuvat.

-- Rouva, rouva, neljännes ja kaksi lasia!

On tarpeetonta sanoa mistä oli kysymys: vahvinta paloviinaa. Naiset juttelevat:

-- No mitä tekee teidän miehenne sitten _Kerguelenissä_.

-- Hän on märssypäällikkö, rouva Kerdoncuff.

-- Niin on minunkin, hän on märssypääliikkö, rouva Quémeneur! Ja päälliköiden rouvat voivat mainiosti kilistellä keskenään. -- -- -- Terveydeksenne, Victoire-Yvonne!

Naiset puhuttelevat jo toisiaan etunimillään. Lasit tyhjenevät.

Marie kääntää heihin kirkkaat silmänsä katsellen heitä äkkiä hyvin uteliaasti niin kuin eläintarhan asukkaita. Ja sitten tekee hänen mielensä lähteä pois. Mutta kadulla vuotaa sade virtanaan ja pankin oven edessä on vielä paljon väkeä.

-- Terveydeksenne Victoire-Yvonne!

-- Terveydeksenne, Françoise! Ja niin menee koko litra.

Naiset kertovat toisilleen pikku asioistaan: On kuitenkin vaikeaa saada rahat riittämään! Mutta minkäs sille! Leipuri saa ainakin odottaa ensi neljännestä. Teurastaja, no, hänelle maksetaan vähitellen. Tänään on maksupäivä; kuinkas ei ilottaisi hiukan?

-- Minäpä, sanoi rouva Kerdoncuff hymyillen kiemailevan kaksimielisesti, minä en olekaan kovin onneton, sillä, tiedättekö? minulla on _veteraani_ täysihoidossa, ja hän on satamakorpraali.

Se ymmärrettiin. Rouva Quérneneurin kasvoilla vilahti samanlainen hymy.

-- Aivan niin kuin minullakin. Minulla on majoittaja. Terveydeksesi Françoise. (Naiset sinuttelevat jo). Hän on aika velikulta tuo minun majoittajani, jospa tietäisit -- --!

Ja tuttavallisten tunnustusten kappale alkaa.

Marie Kermadec nousee. Onko hän kuullut oikein? Useat noista sanoista ovat varmasti tuntemattomia hänelle, mutta niiden sisältö on läpikuultava ja eleet selventävät sitä. Onko tosiaan naisia, jotka voivat puhua moisista asioista? Ja hän lähtee ulos ympäri kääntymättä, kiittämättä, aivan punaisena, tuntien, että kaikki veri on noussut hänen poskilleen.

-- Näitkö tuon; mikähän sille tuli?

-- Hiis, näethän, se on maalta, sillähän on vielä Bannalec'ilainen päähine, eihän se osaa käyttäytyä.

-- Terveydeksesi, Victoire-Yvonne! Kapakka tulee väkeä täyteen. Ovella suljetaan sateenvarjoja, vanhoja sadetakkeja pudistellaan, joukko naisia tulee sisään, litrat kiertelevät.

Ja kotona on pienokaisia, jotka älisevät hätäytyneen shakaalin äänellä; kalpeita lapsia, jotka valittavat kylmää ja nälkää. -- Mitäs siitä, maljasi; nyt on maksupäivä!

-- -- -- Kun Marie tuli ulos näki hän huppupäähineisen naisryhmäin, joka oli vetäytynyt syrjään päästääkseen tunkeilevimman tungoksen ohi. Hän meni nopeasti heidän joukkoonsa ollakseen kunniallisessa seurassa. Siellä oli kylien vanhoja äitejä, jotka olivat tulleet nostamaan lastensa lähettämiä rahoja, ja jotka pysyttelivät pumpulivarjojensa alla arvokkain, yrmein kasvoin niin kuin talonpoikaisnaisella kaupungissa ollessaan on tapana.

Vuoroaan odotellessaan teki Marie tuttavuutta erään Kennézeau'laisen vanhuksen kanssa, joka kertoi hänelle poikansa, erään _Astréen_ tykki-miehen tarinan.

Hän oli nähtävästi aikaisemmassa nuoruudessaan tehnyt samanlaisia tyhmyyksiä kuin Yveskin, ja sitten, iän karttuessa, oli hän täydellisesti vakaantunut; ei saa milloinkaan joutua epätoivoon merimiesten vuoksi. -- --

Samapa se; mutta kiukuissaan Brestin naisille oli Marie tehnyt suuren päätöksen: palata Toulveniin, maksoi mitä maksoi, ja jo huomena; jos mahdollista.

Heti kotiin palattuaan rupesi _hän_ kirjoittamaan Yves'lle pitkää kirjettä selittääkseen päätöstään. Récouvrancen vuokra oli tosin maksettu vielä kolmelta kuukaudelta ja Toulvenin pikku talo ei olisi kohtakaan valmis; mutta hän korvaisi sen kaiken työllä ja säästäväisyydellä: hän rupeisi silittämään ihmisille, poimuttamaan paikkakuntalaisten suuria kauluksia; se oli vaikeaa työtä, jonka hän tiesi onnistuvan hyvin taidokkaalla kaislalaitteella.

Sitten kertoi hän kirjeessään mitä uutta pilkku Pierre osasi sanoa ja tehdä. Hän kätki siihen, hyvin lapsellisin sanoin, suuren hellyytensä poissaolevalle, hän liitti siihen hiustukun, joka oli leikattu eräästä pienestä, ruskeasta, hyvin vallattomasta päästä, ja sulki lopuksi kaiken ohueen, paperiseen kirjekuoreen ja kirjoitti osotteen:

_Herra Yves Kermadec_, Märssypäällikkö _Primauguet'lla, Etelämerellä_, Ranskan konsulin huostaan Panamassa, lähetettäväksi laivan jälkeen.

Pieni kirje parka! Kenties se saapuikin perille? Se ei ole mahdotonta, sellaista on nähty. Viiden, kymmenen kuukauden kuluttua, hyvin likaisena ja amerikkalaisten leimojen peittämällä saapuu se ehkä uskollisesti perille tuodakseen Yves'lle hänen vaimonsa syvän rakkauden ja poikansa ruskeat kiharat.

LXXXIX.

Toukokuulla 1882.

-- -- -- Tänä iltana oli tuuli alkanut valitella eteläisten merien yksinäisyydessä. Tuossa liikkuvassa äärettömyydessä, missä _Primauguet_ nyt oleili, ajoivat pitkät, tumman siniset harjanteet toisiaan. Tuuli oli kosteaa, tuntui kylmältä.

Alhaalla, välikannella piti tylsämielinen Le Hir kiirettä saadakseen ennen yön tuloa ommelluksi ruumiin harmaisiin kangaspalasiin, jotka olivat purjeiden jätteitä.

Yves ja Barrada valvoivat hänen vierellään seisten työn kulkua vastenmielisyyttä osoittavin ilmein. Heidän oli pakko seistä aivan lähellä häntä, hyvin pienessä ruumishuoneessa, joka myöskin oli tehty pingotetuista purjeista, ja jonka ovea vartioi tykkimies hyökkäysmiekka kädessään.

Se, jota ommeltiin harmaisiin kangaskappaleihin, oli Barazère. Hän oli kuollut tautiin, jonka oli saanut Alger'ssa -- eräänä iloisena yönä. -- -- Usein luultiin hänen jo parantuneen, mutta poistumaton myrkky pysyi hänen ruumiissaan, tuli alituiseen esille ja mursi hänet lopulta. Viimeisinä päivinä peittivät hirveät haavat hänen ruumiinsa, eivätkä hänen ystävänsä enää tulleet hänen luokseen.

Le Hir ompeli hänet kankaihin, sillä kaikki muut olivat kieltäytyneet peläten hänen tautiaan. Hän oli suostunut tekemään sen hänelle luvatusta viinineljänneksestä.

Laivan keinuminen horjutti häntä, häiritsi häntä toimessaan, vei ruumiin pois paikoiltaan ja hän tuli kärsimättömäksi odotellessaan viiniä, jonka saisi juoda.

Ensin jalat. Häntä oli neuvottu sitomaan ne tiukasti, painon vuoksi, joka ripustetaan niihin, että ruumis vajoaisi. Sitten ompeli hän jalkaa pitkin ylöspäin nousten. Vartaloa, joka oli kiedottu moniin, jäykkiin kangaspalasiin, ei näkynyt enää; vain kalpeat kasvot, kuoleman levossa ja vielä kauniina, rauhallinen hymy huulilla. Ja sitten nosti Le Hir rajulla tempauksella niidenkin päälle harmaan kangaspalan ja kasvot verhoutuivat ainaiseksi.

Barazèrellä oli iäkkäät vanhemmat, jotka odottivat eräässä Ranskan kylässä.

Kun työ oli loppunut läksivät Yves ja Barrada pois ruumishuoneesta, työntäen Le Hir'ea edelleen olkapäistä viedäkseen hänet pumpun luo pesemään käsiään ennen juomista.

He olivat kai vaihtaneet ajatuksia kuolemasta, sillä Barrada sanoi poislähtiessään bordeauxlaisella murteellaan:

-- Jopa viimeinkin! Ihmiset, näetkös, ovat samanlaisia kuin eläimetkin: toisia syntyy, mutta ne, jotka ovat pakahtuneet -- -- --

Ja hän lopetti nauraen omaa nauruaan, joka kuului kumealta ja syvältä kuin mylvinä.

Hänen suussaan ei lause kuulostanut herjaukselta; hän ei vain osannut paremmin sanoa.

Olipa heilläkin molemmilla sydän kurkussa; he kaipasivat Barazèreä. Nyt oli tuo tauti, joka oli pelottanut heitä, suljettu, unohdettu. Heidän muistoissaan irrottautui tuo vainaja loppunsa saastaisuudesta, jalostui äkkiä, ja he näkivät hänet taas hänen voimiensa kukoistuksessa, he heltyivät häntä ajatellessaan.

XC.

Ei mikään oo' niin arka kuin matruusiparka, joka on ollut pesussa kaiken maailman vesissä.

Seuraavan päivän aamuna, auringon noustessa, oli tuuli yhä raikas ja virkeä. _Primauguet_ viilsi vettä hyvin nopeasti täristen vauhdissaan, hypellen notkeasti ja voimakkaasti kuin mainio kulkija ainakin. Laivan etukeulassa puuhailivat vartiossa olevat miehet laulellen aamuvalmistuksissaan. Alastomine, vahvoine käsivarsineen antiikin patsaita muistuttaen peseytyivät he kylmässä merivedessä; he pistivät niskansa ja olkapäänsä sammioihin, peittivät rintansa valkealla saippuavaahdolla, ja liittyivät sitten kaksittain hangatakseen mukavasti toistensa selkiä.

Yht'äkkiä muistivat he vainajan, ja heidän iloinen laulunsa vaikeni. Sitäpaitsi näkivät he toisen ryhmän miesten nousevan kannelle vartioivan upseerin komentaessa ja järjestäytyvän riviin perälle kuin tarkastusta varten. He käsittivät nyt, miksi kaikki tulivat esiin.

Aivan uusi, pitkä lankku oli asetettu laivan laidalle, toinen pää ulos pistäen helposti kallistuvassa asennossa meren pinnan yli, ja alhaalta tuotiin kamala käärö, joka näytti hyvin raskaalta, harmaa kangastuppi, joka ilmaisi ihmisruumiin muodot.

Kun Barazère asetettiin pitkälleen pitkälle, uudelle lankulle ilman tukea vaahtoavien aaltojen yläpuolelle, paljastuivat kaikkien merimiesten päät viimeiseen tervehdykseen, perämies lausui rukouksen, kädet tekivät ristinmerkin -- ja sitten, minun komennostani, kallistui lankku ja vedestä kuului suuren esineen synnyttämä kohaus.

_Primaugnet_ jatkoi kulkuaan ja Barazèren ruumis oli pudonnut äärettömän syvään ja laajaan rotkoon, Suureen Valtamereen.

Silloin toistin minä Yves'lle, joka oli lähellä, aivan hiljaa eilisen lauseen kuin toruen:

-- Ihmiset ovat kuin eläimet: Niitä syntyy uusia, mutta -- -- --

-- Oi! vastasi hän. En minä sitä sanonut; hän se oli (_Hän_ -- Barrada, kuuli sen ja käänsi kasvonsa meihin päin. Hän itki katkeria kyyneliä).

Sillävälin katselivat muut huolestuneina taaksepäin, vanaveteen. Sattuu nimittäin, että jos hai on lähellä, nousee merenpinnalle veriläikkä.

Mutta mitään ei näkynyt; hän oli rauhassa laskeutunut alaisiin syvyyksiin.