Part 13

Lamppu paloi pöydällä. Hänen poikansa oli aivan yksin, nukkumassa. Hän kumartui pienen pajukätkyen yli, joka tuoksui pienen linnun pesältä, ja painoi suunsa hyvin hiljaa hänen huulilleen tunteakseen vielä kerran hänen heikon, suloisen hengityksensä. Sitten istuutui hän kehdon viereen jääden paikoilleen ehtiäkseen saada ilmeensä tyyneksi, kun hänen vaimonsa palaisi.

LXXXI.

Marie oli vavisten noussut portaita hänen takanaan, hän oli nähnyt Yves'n tulevan.

Kaksi päivää oli hänellä ollut aikaa tarkastella onnettomuutta joka puolelta.

Hän ei ollut tahtonut mennä kyselemään toisilta merimiehiltä niin kuin juoppojen vaimoparat tavallisesti tekevät, saadakseen heiltä tietää oliko Yves palannut laivaansa. Hän ei tiennyt miehestään mitään ja hän odotti, valmiina kaikkeen.

Ehkäpä Yves ei palaisikaan. Hän oli valmistautunut siihen niin kuin muuhunkin ja ihmetteli saattaessaan ajatella sitä niin kylmäverisesti. Siinä tapauksessa oli hänellä suunnitelma valmiina: Hän ei palaisikaan Toulveniin peläten nähdä heidän pientä, alotettua taloaan, peläten myöskin kuulevansa vanhempiensa joka päivä kiroavan Yves'n nimeä, jos he ottaisivat hänet huostaansa. Ei, kaukana Goëlon puolella oli vanha nainen, joka muistutti Yves'a, ja jonka piirteet nyt näyttäytyivät hänelle hyvin lempeinä. Hänen ovelleen menisi Marie kolkuttamaan. Hän olisi suopea hänelle, koska hän oli äiti. Hän voisi puhua vihatta poissa olevasta, he eläisivät siellä, molemmat hyljättyinä yhdessä ja vartioisivat pikku Pierreä, pidättääkseen yhdistetyillä ponnistuksilla tuota viimeistä, ettei ainakaan hänestä tulisi merimiestä.

Ja sitten tuntui hänestä, että jos Yves, ehkäpä monenkin vuoden kuluttua tahtoisi karkurina lähestyä omaisiaan, palaisi hän sinne pieneen maan nurkkaan, Pilouherzeliin.

Hän oli edellisenä yönä nähnyt outoa unta Yves'n paluusta, kaikki tapahtui kaukana, tulevina vuosina, ja hän itsekin oli jo vanha. Yves saapui illalla Plouherzelin majaan, vanhana hänkin, muuttuneena, kurjana, ja pyysi häneltä anteeksi. Hänen takanaan olivat tulleet sisään Goulven ja Gildas, hänen veljensä ja _toinen_ Yves, joka oli suurempi kuin kaikki toiset, jolla oli aivan valkeat hiukset, jotka laahasivat hänen jaloissaan merenruokotupsuina. Vanha äiti otti heidät vastaan kovailmeisine kasvoineen. Hän kysyi hyvin synkällä äänellä:

-- Kuinka olette te kaikki täällä? Minun mieheni kuoli kai merellä jo kuusikymmentä vuotta sitten. -- -- -- Goulven on Amerikassa. -- -- --

Gildas kuopassaan hautausmaalla. -- -- -- Kuinka olette te kaikki täällä?

Silloin oli Marie herännyt pelkoonsa, ymmärtäen, että kuolleet häntä ympäröivät.

Mutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli tuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan käyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen kohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki hänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja noustessaan. -- -- Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi päivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki taas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla rukouksella Jumalalta, että se olisi totta.

Kun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen kehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.

Pikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä otsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.

Heti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin voimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut juonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli kirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan poikansa kehdon yli.

-- Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin rauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.

-- Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen jäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.

He seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä kätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää olleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta nyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli pukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja kangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö, josta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen matruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin oikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:

-- Menitkö laivaan toissa päivänä?

-- En!

Taas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.

-- Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?

-- En!

Silloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean seikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus ja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä viimeistä kertaa.

Lopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:

-- Mitä sinä sitten aiot tehdä?

Hiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien rauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:

-- Karkaan! -- --

Karata! -- -- -- Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina nähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita, jotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.

Hän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään käsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! -- -- Hukassa! Hänen päänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva, merien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi voimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen, sanattomaksi.

Yves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän rauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä:

-- Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä tämän perille, ymmärräthän?

Ei tiedä! -- -- -- jos minut saataisiin kiinni -- --

-- Rikos on aina raskaampi, jos vie muassaan valtion tavaroita! Ja tässä ovat etukäteen saamani rahat. -- -- -- Te palaatte Toulveniin. -- -- --

Oh, minä lähetän sinulle rahoja sieltä kaukaa, kaiken mitä ansaitsen. Tiedäthän, etten minä enää tarvitse paljoa. Me emme enää tule näkemään toisiamme, mutta sinä et saa tulla liian onnettomaksi -- -- -- niin kauan kuin minä elän.

Marie tahtoi kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, pidättää häntä kaikin voimin, taistella, tarttua häneen, kun hän lähtisi, mieluummin laahautua portaille -- -- -- kadullekin. -- -- Mutta ei, jokin naulasi hänet paikoilleen: ensiksi tietoisuus, että kaikki olisi turhaa ja sitten arvoasema, tässä, heidän nukkuvan poikansa vieressä. -- -- -- Ja hän jäi liikahtamatta seisomaan seinää vasten.

Yves oli pannut kaksisataa frangia suurina hopearahoina pöydälle, hänen viereensä. Siinä oli hänen ennakkomaksunsa, kaikki mitä oli jäänyt jälelle kun halvat vaatteet oli maksettu. Yves katseli häntä nyt syvin, hyvin lempein katsein ja hän pyyhkeili liinahihallaan poskille vuotaneet kyyneleet.

Mutta siinä oli kaikki, mitä hänellä oli Marielle sanottavaa. Ja nyt saapui äärimmäinen hetki. Kaikki oli lopussa.

Hän kumartui vielä viimeisen kerran poikansa puoleen, kohotti sitte korkean vartalonsa ja nousi lähteäkseen.

LXXXII.

Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.

G. Flaubert. _Salammbô_.

-- -- -- Korallimeri! -- Meidän vanhan maailmamme alla. -- Ei mitään muuta kuin sininen äärettömyys. -- Hiljaa lipuvan laivan ympärillä levittelee sininen rajattomuus rikkumatonta ympyräänsä. Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla.

Yves on yksin siellä. Häntä kannattaa hyvin korkealla ilmassa jokin kevyesti vaaniva; hän kulkee edelleen märssykorissaan.

Hän katselee, näkemättä, rajatonta ympyrää, hän on kuin väsynyt avaruudesta ja valosta. Hänen hervottomat silmänsä pysähtyvät sattumalta johonkin pisteeseen, sillä kaikki on samanlaista kaikkialla.

Kaikki on samanlaista kaikkialla. -- -- -- Se on tuota kappalten itsetiedotonta, sokeaa loistetta, jonka ihmiset luulevat heitä varten tehdyksi. Veden pinnalla juoksee elävöittäviä henkäyksiä, joita kukaan ei hengitä; lämmin ja valo vuotavat mitattomasti, kaikki elämän lähteet ovat avoinna meren hiljaisessa yksinäisyydessä ja saavat sen oudosti kimmeltämään.

-- -- -- Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla. Keskipäivän valtava leimu lankeaa siniseen erämaahan kuin tarpeeton, hukkaan mennyt komeus.

Nyt luulee Yves kaukana erottavansa vähemmän sinisen viirun, ja hän kiinnittää siihen huomionsa, joka äsken oli eksynyt kipinöivään, rauhalliseen yksitoikkoisuuteen: meri kai siellä murtuu valkoisia koralleja vasten, kuohuu tuntemattomia saaria vasten meren pinnan tasalla, saaria, joita ei mikään kantta ilmaise.

-- -- -- Kuinka kaukana onkaan Bretagne! -- ja Toulvenin vihreät tiet! -- ja hänen poikansa! --

Yves on havahtunut unelmistaan ja hän katselee kädellään silmiään varjostaen tuota kaukaista viirua, joka yhä valkenee.

-- -- -- Hän ei ole karkurin näköinen, sillä hän kantaa vielä matruusien sinistä kaulusta.

Nyt on hän tarkasti nähnyt nuo hyökylaineet ja korallisaaren ja kumartuen hiukan tyhjyyteen huutaa hän alhaalla oleville: "Kareja vasemmalla!"

Ei, Yves ei ole karannut, sillä alus, jolla hän kulkee, on sotalaivastoon kuuluva _Primauguet_.

Hän ei ole karannut, sillä hän on yhä minun luonani, ja kun hän on ylhäältä ilmoittanut riuttojen lähenemisen, nousen minä hänen luokseen märssyyn ottaakseni siitä selon hänen kanssaan.

Tuona pahana päivänä Brestissä, kun hän tahtoi jättää meidät, olin minä nähnyt hänen menevän ohi karkurina kantaen liinaan käärittyä matruusipukuaan ja minä olin seurannut häntä kaukaa Récouvranceen saakka. Olin antanut Marie'n mennä sisään, sitten nousin minäkin ylös heidän jälkeensä ja aikoessaan lähteä, kohtasi hän minut oven edessä sulkien häneltä tien käsivarsillani, niin kuin ennen Toulvenissa. Mutta tällä kertaa ei ollutkaan kyseissä lapsen oikku, vaan äärimmäinen taistelu hänen kanssaan.

Tuo taistelu oli ollut pitkä ja vaikea, ja olin tuntenut olevani menettämäisilläni rohkeuteni, jättämäisilläni hänet saaliiksi synkän kohtalon, joka veti häntä puoleensa. Ja sitten se oli yhtäkkiä loppunut hyviin kyyneliin, jotka hän vuodatti, kyyneliin, joilla oli tarve juosta jo kaksi päivää sitten, mutta jotka eivät voineet vuotaa, niin ankarat olivat hänen silmänsä sellaiselle heikkoudelle. -- Silloin oli hänen polvilleen asetettu hänen pikku Pierrensä, joka juuri oli herännyt. Hän ei ollut ollenkaan vihoissaan isälleen, vaan oli heti kietonut käsivartensa hänen kaulaansa. Ja Yves oli lopuksi sanonut minulle:

-- Olkoon menneeksi, veli! Minä teen kaiken mitä te käskette. Mutta samahan se on, näettehän, että minä nyt olen hukassa.

Asia oli tosiaankin hyvin huonolla tolalla, enkä minä itsekään tiennyt minne kääntyä: -- Oli jonkunlainen kapinayritys, kun pakeni laivalta saatuaan rautarangaistuksen ja oli poissa kolme päivää! Olinpa melkein ollut sanomaisillani heille: "Karatkaa molemmat, kaikki kolme, rakkaat ystäväni, sillä nyt on sangen myöhäistä ryhtyä muuhun. Menköön Yves _Belle-Roselle_ ja te yhdytty häneen Amerikassa".

Mutta ei, se oli liian kauheaa! Jättää ikuisesti Bretagnen manner, ja Toulvenin pieni talo, ja vanhat vanhusparat.

Silloin, hiukan vavisten vastuunalaisuuttani olin tehnyt päinvastaisen päätöksen. Palautin samana iltana ennakkomaksun, vapautin Yves'n kapteeni Kerjean'in käsistä ja jätin hänet heti seuraavana aamuna, sataman auettua merisotaoikeuden käsiin. Oli seurannut tuskallisia päiviä, odotuksen ja neuvottelun päiviä ja lopuksi järjestettiin asia suurella hyväntahtoisuudella seuraavasti: Kuukausi raudoissa ja ero kuudeksi korpraalin arvosta, alennuksella tavallisen matruusin palkalle.

Siten oli Yves parka, lähdettyään minun kanssani matkalle _Primauguet'lla_, taas märssykorissaan, märssymiehenä niin kuin ennenkin, harjoittaen entistä, ankaraa ammattiaan.

Seisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos tyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella köydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle noita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin kaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.

Se oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija vielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä; vuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se ei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren syvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista ikuista ja salaperäistä mylvinää.

Kaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä, syvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.

-- Sinä olet ansainnut _kahdenkertaisen_ annoksen, veli, sanoin minä Yves'lle.

Tarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä. Laivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka ensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet rotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin sunnuntaitarkastuksessa.

Yves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:

-- Tiedättehän, että nykyään, -- -- viini ja minä -- -- -- No, eihän se tee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen kyllä. -- --

Ja todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden kulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen, loukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen, juhlallinen vala.

Me juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä ilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta kuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: "Käskekää märssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!"

Yves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas saadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. -- Alipäällikkö käski häntä puheilleen -- ja minä tiesin miksi.

Noilla kaukaisilla, rauhallisilla merillä, missä me purjehdimme, sekaantuvat matruuseilta täydellisesti vuodenajat, kuukaudet ja päivät; pituuden käsitys häviää heiltä ajan yksitoikkoisuuteen. Ja todella ei enää tiedä mitään kesästä eikä talvesta, ei muista niitä enää, sillä ilmanala on muuttunut. Eivät edes luonnonilmiöt ilmaise niitä enää; aina vain rajatonta vettä, aina samat laudat, ja keväällä ei mikään rupea viheriöimään.

Yves oli vaivatta mukautunut entiseen oloonsa, märssymiehen tapoihin, elämään märssykorissa puolialastomana tuulessa ja paisteissa veitsineen ja voineen. Hän ei enää ollut laskenut päiviä, koska ne olivat aivan samanlaisia, vartioiden säännöllisyyden, aina kuuman auringon ja aina raikkaiden öiden vaihtelun vuoksi. Hän oli unohtunut tuohon karkoitusaikaan mittaamatta sitä.

Mutta juuri tänään loppui tuo kuuden kuukauden rangaistusaika; päällikkö ilmoitti, että hän saisi takaisin nauhansa, hopeapillinsä ja korpraalinarvonsa. Sanoipa hän sen ystävällisesti puristaen hänen kättäänkin, sillä Yves oli osoittanut rangaistusaikanaan moitteetonta käytöstä ja rohkeutta, eikä mitään märssyä koskaan oltu hoidettu niin hyvin kuin hänen.

Yves palasi minun luokseni kasvoilla onnellinen ilme:

-- Miksi ette sanonut minulle, että aika loppui tänään?

Hänelle oli luvattu, että jos tätä jatkuisi, unohdettaisiin hänen rangaistuksensakin pian. Varmasti -- tuon valan, jonka hän oli vannonut pikku Pierrensä pään kautta, sen pitäminen onnistui hänelle yli toiveiden.

LXXXIII.

Saman päivän iltana on Yves minun huoneessani ja kiiruhtaa, kiiruhtaa ennen yötä kiinnittämään nauhat hihoihinsa, yhä hullunkurisena, hän, tuo komeannäköinen merikarhu, ompelupuuhassa.

Hänen vaatteensa eivät juuri olleet kauniit; niitä on paljon käytetty. Eipä hän ollut juuri rikaskaan Brestistä lähtiessään palkan pienentyessä, ja ettei pienentäisi säästöään, ei hän ole tahtonut liikoja tavaroita "varastoonsa". Mutta ne ovat niin puhtaita, kaikki paikat ovat niin hyvin asetetut toistensa päälle kyynärpäihin ja hihansuihin, että niitä voi aivan hyvin käyttää. Nuo uudet nauhat lahjoittavat niille jonkunlaisen uuden nuoruuden. Muuten on hän komean näköinen oli ihan puettu kuinka hyvänsä; sitäpaitsi ollaan laivoilla niin harvoin täysissä pukeissa, että vaatteet varmasti kestävät matkan loppuun saakka. Mitä taas rahoihin tulee, ei Yves'lla ole mitään. Hän unohtaa melkein niiden käytön ja arvon niin kuin merimiehille usein sattuukin -- sillä hän lähettää vaimolleen Brestiin palkkansa ja ansionsa, kaikki.

Yön tultua on hänen työnsäkin lopussa. Hän taittaa sen huolellisesti kokoon, ja lakaisee sitte pois pienet rihman pätkät, joita hän on pudotellut huoneeseeni. Sitten tahtoo hän hyvin tarkat tiedot kuukaudesta ja päivämäärästä, sytyttää kynttilän ja rupeaa kirjoittamaan.

Merellä, _Primauguet'lla_ 23 p. huhtik. 1882.

Rakas Vaimoni!

Minä kirjoitan sinulle nämä muutamat sanat etukäteen, tänään, herra Pierre'n huoneessa. Minä panen ne postiin ensi kuussa, kun me saavumme Havaiin saarille (seutu -- -- -- josta sinä varmaankaan et tiedä missä se on).

Kirjoitan sinulle kertoakseni, että minä tänään olen taas pannut nauhani paikoilleen, ja voit olla rauhallinen: ne eivät enää irtaannu, sillä minä olen tällä kertaa ommellut _ne vahvasti_.

Rakas vaimoni! Se todistaa minulle kuitenkin, että on vasta kulunut tasan kuusi kuukautta lähdöstämme ja siis emme vielä kohtakaan saa nähdä toisiamme. -- Minulla oli kuitenkin hyvin kiire päästä pistäytymään Toulvenissä auttaakseni sinua asuntomme sisustamisessa, eikä ainoastaan sen takia, arvaathan, vaan etenkin saadakseni viettää jonkun hetken sinun kanssasi ja nähdä pikku Pierremme juoksentelevan. Minulle täytyy antaa pitkä loma, kun me palaamme, ainakin viisitoista tai kaksikymmentä päivää, ehkä en tyytyisi kahteenkymmeneenkään, vaan pyytäisin koko kuukauden.

Rakas Marie! Kerron sinulle, että minä sentään olen hyvin onnellinen laivalla, etenkin kun olen taas päässyt merille herra Pierren kanssa ja sitähän minä toivoin kauan sitten. Matka on aivan verraton ja sitäpaitsi hyvin edullinen minulle, sillä minun täytyy hankkia paljon rahaa, niin kuin tiedät. Ehkäpä minut ehdotetaan _aliperämieheksi_ ennen maihin astumista, sillä minä olen hyvissä väleissä kaikkien upseerien kanssa.

Kerron sinulle vielä, että lentokalat -- -- --

Seis! Kannella vihelletään: _Kaikki väki kannelle!_ keulapurje on reivattava. Yves juoksee pois eikä kukaan ole milloinkaan saanut tietää tuon lentokalajutun loppua.

Hän on säilyttänyt lapsellisen tapansa vaimolleen kirjoittaessaan ja hänen kanssaan seurustellessaan. Minuun nähden on hän muuttunut, hänestä on tullut uusi Yves, paljon vaikeampi käsittää ja paljon hienostuneempi kuin entinen.

LXXXIV.

Seuraava yö on kirkas ja suloinen. Me kuljemme aivan hiljaa Korallimerta lämpimän vihurin puhaltaessa, edeten varovasti, peläten tapaavamme valkeita saaria, kuunnellen hiljaisuutta, peläten kuulevamme hyökyjen pauhun.

Keskiyöstä kello neljään aamulla kuluu päivystysvuoro valvoessa eteläisten vesien suuren ja oudon rauhan keskellä.

Kaikki on sinertävän vihreää, _yön sinistä_, syvyyden väristä. Kuu, joka ensin pysyttelee hyvin korkealla, heittää mereen pieniä, tanssivia valopilkkuja, aivan kuin kaikkialla, noilla äärettömillä, tyhjillä lakeuksilla, salaperäiset kädet liikuttelisivat aivan hiljaa tuhansia pikku peilejä.

Tyynesti kuluvat puolet tunnit toinen toisensa jälkeen, meri on tasainen, purjeet hyvin kevyesti jännittyneet. Päivystävät matruusit nukkuvat pitkällään kannella palttinavaatteissaan, riveissä, kaikki samalla kyljellä maaten, toisiinsa liittyneinä kuin sarja valkeita muumioita.

Joka puoli tunti värähtävät he kuullessaan kellon soivan, ja silloin kuuluu kaksi ääntä laivan keulasta laulaen toinen toisensa jälkeen hitaassa tahdissa: "Tähystäjä silmät auki -- -- oikea", sanoo toinen. "Tähystäjä, silmät auki -- -- -- vasen", vastaa toinen. Tuo ääni, joka hiljaisuudessa tuntuu huudolta, hämmästyttää, ja sitten sammuu äänien ja kellon värinä, eikä enää kuulu mitään.

Nyt laskeutuu kuu hitaasti ja sen sininen valo tummenee; nyt se jo on hyvin lähellä vettä ja piirtää siihen pitkähkön, värisevän valoviivan.

Se tulee keltaisemmaksi, tuskin valaisten kuin sammuva lamppu.

Hitaasti rupeaa se suurenemaan, yhä suurenemaan, rajattomasti, ja sitten tulee se punaiseksi, menettää muotonsa, uppoo outona, pelottavana. Et enää tiedä mitä näet: näköpiirissä palaa suuri, himmeä, verinen tuli. Se on liian suuri ollakseen kuu, ja nyt piirtyy sen eteen suuria, mustia varjoja: äärettömiä torneja, luhistuvia vuoria, palatseja, kaupunkeja.

Aisteille tuntuu laskeutuvan kuin pimeyden verho, todellisuuden tunne on mennyttä. Mieleesi tulee vaikutelmia Ilmestyskirjan kaupungeista, veriraskaista pilvistä, päätäsi uhkaavista kirouksista. Saat aavistuksen jättiläismäisistä kauhuista, kaoottisista häviöistä, maailman lopuista. -- --

Hetki sisäistä unta, joka menee ohi, tahdosta huolimatta, valveilla nähty uni, joka haipuu hyvin nopeasti.

Kangastus! -- -- Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole muuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat aamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes erotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä puhtaassa ja tyynessä yössä.

Ne ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme Korallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta kuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.

Perämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta kohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota sanotaan _laivapäiväkirjaksi_, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.

Sitten palasi hän ilmoittamaan minulle:

-- Kapteeni, on aika _herättää vartiolle!_

Nytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani -- ja uusi upseeri oli kohta astuva sijaan.

Komennan:

_Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle!_ [Säännönmukainen komento. -- Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin _sarjoihin_, joista jokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien tehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat heidän sijaansa vartiolle.]

Silloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina, nousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja laskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen toisensa jälkeen -- harppauksittaan kuin _Veli Jaakkoa_ -- jotain hyvin vanhaa iloista ja kujeellista laulua.

He laulavat:

Oletko kuullut oikean laidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! Oletko kuullut, oikeanlaidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! -- --

He kulkevat edes takaisin, kumarassa riippumattojen alla ja pudistelevat ohi kulkiessaan nukkujia olkapäällä töytäisten.

Sitten komennan minä heltymättömänä: -- Ylös, oikean laidan miehet nimen huutoon!

Ja he nousevat ylös puoli-alastomina, jotkut haukottelevat, jotkut venyttelevät, kolmannet kompastelevat. He järjestäytyivät ryhmittäin asemilleen, yhden miehen katsellessa heitä kasvoihin lyhdyn valossa, laskien heidät. Muut, jotka nukkuivat kannella, menevät alas lepäämään paikoilleen.

Yveskin on noussut ylös oikean laidan miesten kanssa, jotka juuri olivat heränneet. Minä tunnen hyvin hänen pillinsä äänen, jota en ollut kuullut yhteen vuoteen. Ja sitten tunnen minä hänen äänestä, joka komentaen kaikuu _Primauguet'n_ kannella.

Silloin nimitän minä häntä virallisesti äsken takaisin saamallaan arvonimellä: "korpraali!"

Sen teen ainoastaan puristaakseni hänen kättään, toivottaakseni hänet tervetulleeksi ja hyvää yön loppua ennenkuin menen nukkumaan.

LXXXV.

-- Kisko nuora laivaan, Goulven! Laivoja oli vaikea laskea vierettäin. Minä tulin _Primauguet'n_ venheellä tarkastamaan erästä epäilyttävän näköistä laivaa, jolla ei ollut lippua.

Olimme yhä eteläisellä valtamerellä, Tonga-Tahou'n saaren luona, tuulen puolella.