Part 12

Tämä on minun viimeinen retkeni _Sèvrellä_, jonka tulen jättämään heti Brestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä sumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää aivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.

Se näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.

LXXIII.

Brest, 9 p. heinäk. 1881.

Saavuimme kuitenkin perille kaikesta huolimatta ja nyt on minun viimeinen vartiopäiväni laivassa; huomena minä lähden.

Me olemme taas Brestin sataman perällä, mihin meidän _Sèvremme_ silloin tällöin tulee, pysähtyen liikkumattomana kahden korkean seinän väliin. Meidän ylitsemme kohoo korkeita, kolkkoja rakennuksia, meidän ympärillämme kannattavat alkuvuoren kerrostumat valleja, vartioteitä, raskasta, graniittista röykkiötä, joka huokuu kosteutta ja ikävyyttä.

-- Minä osaan ulkoa tuon kaiken.

Koska nyt on heinäkuu on siellä täällä sormisieniä, punaisia kukkaryhmiä, jotka paikka paikoin tarttuvat harmaisiin kiviin. Nuo vallien punaiset kukkaset, ne ovat ainoat kesän merkit auringottomassa Brestissä.

Minä iloitsen kuitenkin tavallani lähdöstä -- --

-- Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen ahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa uutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään jonkunlaisesta unesta. -- -- -- Minnehän minut lähetetään? Ken tietää? Epäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi _minä_ toisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla rakastin.

Mutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.

Yves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan hemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle, lähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia, oikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun. Ja tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi ettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.

Aika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä tuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän ansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän ja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos olisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.

Päivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.

Minä sanon viimeisen kerran:

-- Yves, tee minulle savuke!

Ja me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan _Sèvren_ lankuilla. Siellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki korokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.

Taivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean näköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset laulut.

Me keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle monenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena monenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani verkkoonsa nukkumaan.

Seuraavana päivänä keskipäivällä -- laukut tuskin sulettuina, vierailut tekemättä -- olen minä Yves'n ja laivatovereiden kanssa asemalla, minne he ovat tulleet minua saattamaan. Minä puristan kaikkien käsiä, luulenpa melkein, että syleilenkin heitä ja nyt olen lähtenyt.

Hiukan ennen yön tuloa saavun minä Toulveniin, jonne olen aikonut pysähtyä pariksi tunniksi jäähyväisille.

Kuinka Toulven on vihreä ja kukkaisa, tuo tuore, varjoisa seutu, Bretagnen suloisin!

Siellä odotettiin minua leikkaamaan pikku Pierren tukkaa. Mieleeni ei olisi ikänä juolahtanut, että minulle annettaisiin sellainen tehtävä. Minulle sanottiin, "että vain minä saisin hänet pysymään rauhallisena". Viime viikolla oli haetettu Toulvenin parturi, mutta pikku Pierre oli vehkeillyt niin, että sakset olivat vähällä typistää pienet korvat ja oli täytynyt luopua koko hommasta. Minä koetin sentään tehdäkseni heille mieliksi suuren naurunhalun vallassa.

Sitten kun kaikki oli lopussa juolahti mieleeni panna säilöön leikkaamani ruskea kihara ja minä vein sen mukanani, ihmetellen, että se oli minusta niin mieluinen.

LXXIV.

Yves'n kirje.

Sèvrellä, Lissabon 1 p. elok. 1881.

Hyvä Veli!

Vastaan teille pienellä kirjeellä samana päivänä kuin sain teidän kirjeenne. Kirjoitan teille suuressa kiireessä, sillä minä käytän hyväkseni aamiaistuntia ja olen suurmaston märssykorissa.

Me pysähdyimme Lissaboniin eilen illalla. Hyvä veli, meillä on tällä kertaa ollut hyvin huono ilma; olemme menettäneet keulapurjeemme, vastatuuli-mesaanin ja pelastusveneen. Minä kerron teille myöskin, että laivan hurjasti pyöriessä ovat minun säkkini ja kirstuni menneet menojaan ja kaikki tavarani myöskin, joten minä kärsin noin sadan frangin vahingon tässä pelissä.

Kysyitte, mitä minä hommasin sunnuntaina, kaksi viikkoa sitten? Minä pysyttelin rauhallisesti laivalla lopetellen _Capitaine Fracasse'a_. Niinpä en minä teidän lähtönne jälkeen ole ollut maissa kuin viime sunnuntaina, ja minä olin siivolla, koska minä jo olin lähettänyt koko kuukausipalkkani kotiin. Sain kuusikymmentä yhdeksän frangia ja lähetin kuusikymmentä viisi vaimolleni.

Sain tietoja Toulvenista ja he voivat kaikki hyvin. Pikku Pierre on hyvin nokkela ja osaa juosta oikein hyvin. Mutta hän on hiukan paha, kun hänen pieni _lokin päänsä saa sananvuoron_, aivan kuin minä, tiedättehän. Vaimoni kirjeen kertoman mukaan kumoilee hän kaiken meillä.

Meidän talomme muuri on jo noussut enemmän kuin kaksi metriä maasta. Tulen hyvin onnelliseksi, kun se on aivan valmis, ja etenkin kun saan nähdä teidän asettuvan pieneen huoneeseenne.

Hyvä veli, pyydätte minua ajattelemaan teitä usein. -- Minä vannon teille, etten kuluta tuntiakaan teitä ajattelematta vieläpä usean kerran unissanikin. Muuten, ymmärrättehän, ei minulla nyt ole ketään, jonka kansa iltaisin keskustelisin -- ja minulla ei aina ole tupakkaa.

En tiedä ilmoittaa teille lähtöpäiväämme, mutta pyydän teitä kirjoittamaan minulle Oraniin. Kerrotaan, että me saamme rahaa Oranissa päästäksemme maihin ostamaan tupakkaa.

Lopetan, hyvä veli, syleillen teitä sydämeni pohjasta.

Aina hartain veljenne, joka rakastaa teitä.

Teille koiko elämänsä antava

Yves Kermadec.

J.K. -- Jos minulla on hyvin paljon rahaa Oranissa, ostan minä hyvin suuren tupakkavaraston, etenkin teitä varten, sitä, mikä on samanlaista kuin turkkilainen tupakka, jota te mielellänne poltatte.

Laivalääkäri jätti minulle teille annettavaksi viimeisen, teidän pöydässä käyttämänne ruokaliinan. Minä olen pessyt sen ja siinä repinyt sitä hiukan.

Mitä taas tulee vihkoon, jonka te annoitte minulle, että kirjoittaisin siihen tarinoitani, repeytyi sekin melskeessä merellä, ja minä jätin sen kokonaan.

'Hyvä veli, syleilen teitä vielä koko sydämestäni.

Yves Kermadec.

J.K. -- Laivalla jatkuu kaikki samoin kuin ennenkin ja komentaja ei ole unohtanut tapaansa ärjyä kannen puhdistuksesta. Hän ja luutnantti riitelivät yhä aikalailla tuon yläpurjeen vuoksi, tiedättehän? Mutta he tekivät suuren sovinnon jälkeen päin.

Minun on vielä kerrottava teille, että minulla kai seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua on toinen pieni lapsi. Yksi seikka vain ei minua juuri ilahuta: se tulee hiukan liian nopeasti.

Veljenne Yves.

LXXV.

Nyt tulevat Yves'n pienet kirjeet tapaamaan minua Itämaille tuoden yksinkertaisuudessaan mukanaan Bretagnen maan jo kaukaisia tuoksuja.

Ne loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo näen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä: rannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine kallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina, ja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille langetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.

Toulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin piilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten saarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten, vanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien elähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita minareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen taikuri. -- -- --

LXXVI.

Yves'n kirje.

Brest, 10 p. syysk. 1881.

Hyvä veljeni.

Ilmoitan teille, että meidän _Sèvremme_ on riisuttu aseista, me jätimme sen eilen _Hallinnolle_ ja minä en totta tosiaan ole kovinkaan tyytymätön.

Minä aion jäädä joksikin aikaa maihin, leiriin, ja koska, niin kuin arvaatte, meidän pieni talomme ei ole kovinkaan paljon edistynyt, on vaimoni tullut asumaan kanssani Brestiin, siksi kun se tulee valmiiksi. Luulen, että te huomaatte meidän tehneen hyvin. Tällä kertaa olemme me vuokranneet asunnon melkein maalta, Récouvrancesta, Pontaniou'n puolelta.

Kerron teille, rakas veli, että pikku Pierrellä on ollut kova vatsakipu, siksi että hän söi liian paljon marjoja metsässä viime sunnuntaina, meidän Toulvenissa ollessamme, mutta se on mennyt ohi. Hän tulee yhä herttaisemmaksi ja minä jään tuntikausiksi leikkimään hänen kanssaan. Iltaisin käymme me kolmisin kävelemässä. Me emme koskaan mene ulos kuin yhdessä ja kun yksi palaa, lähtevät toisetkin kotiin.

Jos te, rakas veli, voisitte palata Brestiin, ei minulta enää puuttuisi mitään. Te saisitte nähdä minut aivan sellaisena kuin olen, ja te olisitte aivan tyytyväinen, sillä minä en koskaan ole ollut näin järkevä.

Tahtoisin vielä lähteä merille kanssanne, hyvä veljeni, tai sattua laivaan, joka veisi minut Levantin puolelle teitä tapaamaan. Ja kuitenkin lupaan minä teille, että tahtoisin mielelläni jatkaa nykyistä elämääni, mutta se ei ole mahdollista, sillä minä olen liian onnellinen.

Minä lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta, ja pikku Pierre lähettää teille terveisiä. Vaimoni ja kaikki sukulaiseni Toulvenissa sanovat kohteliaan tervehdyksensä. Heillä on suuri kiire tavata teitä, ja niinpä minullakin.

Veljenne

Yves Kermadec.

LXXVII.

Toulven, lokakuulla 1881.

-- -- -- Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat, bretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni hyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas oudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin merimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.

Kaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää kuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden päivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja kosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen taas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin seutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän usvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian muinaisuudessa kai oli.

Ja nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien keskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre hänen poikansa.

Tuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja vuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo kuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen. Elämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.

Siellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä punertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen kukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet rankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä -- -- --

Se mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut hyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli Brestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan kotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen esikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti kohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan tapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin taivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan rauhoitti häntä suuresti.

Oli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain, yhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut! Ja Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä kuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois sitä sanoin mainittaessa.

LXXVIII.

Eräänä päivänä asettui alkohoolin paholainen taas heidän tielleen. Yves palasi kotiin ilkein, sekavin katsein, jota Marie pelkäsi.

Se oli eräänä lokakuun sunnuntaina. Hän saapui laivalta, missä hänet oli pantu rautoihin, sanoi hän, ja hän oli karannut, koska se oli väärin. Hän näytti hyvin kiihkoisalta, hänen sininen puseronsa oli repeytynyt ja hänen paitansa auki.

Marie koetteli puhutella häntä hyvin hellästi, tyynnyttää häntä. Oli juuri kaunis sunnuntaipäivä, oli tuollainen harvinainen myöhäissyksyn ilma, jossa piilee rauhallista, hienoa surumieltä, ja joka on kuin auringon viimeinen lepohetki ennen talvea. Marie oli pukeutunut kauniiseen, kirjokauluksiseen hameeseensa, hän oli vaatettanut pikku Pierren juhlapukuun luullen, että he kaikki kolme lähtisivät yhdessä kävelemään kauniiseen, lämpimään auringonpaisteeseen. Kadulla kulki kansanihmisiä parittain, pyhäpuvuissaan, mennen teille ja metsiin kuin keväällä.

-- -- -- Mutta ei, mikään ei auttanut. Yves oli lausunut kamalan, karun lauseensa, jonka hän hyvin tunsi: "Minä menen takaisin tovereiden luo". Kaikki oli lopussa!

Silloin, tuntiessaan päätään tuskasta pyörryttävän, oli hän aikonut koettaa äärimmäistä keinoa; sillä aikaa kun Yves katseli kadulle, oli hän kiertänyt oven lukkoon ja piilottanut avaimen pukuunsa. Mutta Yves, joka oli huomannut mitä hän teki, alkoi hokea, pää painuneena, silmät synkkinä:

-- Avaa! -- -- -- Avaa! Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Hän koetti pudistella oven saranoita; jokin esti häntä vielä murtamasta sitä -- sen olisi hän voinut helposti tehdä. Ja sitten, ei, hän tahtoi, että hänen vaimonsa, joka oli sen sulkenutkin, tulisi avaamaan.

Ja hän kierteli huoneessa suuren, ruskean pedon näköisenä, hokien:

-- Avaa! -- -- -- Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Sunnuntain iloinen melu kuului kadulta. Suurihuppuiset naiset kulkivat ohi nojaten miehensä tai armaansa käsivarteen. Kaunis syysaurinko valaisi heitä rauhallisena valollaan.

Hän iski jalkaansa ja toisteli matalalla äänellä:

-- Avaa! -- -- -- Minä käsken sinua avaamaan!

Marie koetti ensimäistä kertaa pidättää häntä väkivallalla, hän huomasi, että se onnistui huonosti ja häntä pelotti oudosti. Katsomatta mieheensä oli hän heittäytynyt polvilleen nurkkaan lausuen rukouksia hyvin kovasti ja nopeasti, kuin mieletön. Hänestä tuntui, että kauhea hetki oli tulossa, että se, mikä saapuisi, olisi kamalampaa kuin kaikki entinen. Ja pikku Pierre, paikoillaan seisten, avasi aivan suuriksi syvät silmänsä, ollen peloissaan, mitään ymmärtämättä.

-- Etkö? -- -- Etkö aiokaan avata? -- -- --

Minä kiskon sen irti! Saat nähdä!

Täräys horjutti permantoa, sitten kuului kamala, kumea kolahdus. Yves kaatui maahan pitkin pituuttaan. Ripa, johon hän oli tarttunut, oli jäänyt hänen käteensä irti revenneenä, ja hän oli kaatunut selälleen poikansa päälle, jonka pikku pää oli sattunut lieden ristikon rautaiseen kulmaan. Nyt seurasi äkillinen muutos. Marie ei rukoillut enää. Hän oli noussut silmät kamalan suurina ja raivoisina ottamaan pikku Pierreä Yves'n käsistä, kun hän tahtoi nostaa hänet ylös. Lapsi oli kaatunut ääntä päästämättä, kauhuissaan, että isä häntä haavoitti. Veri juoksi hänen otsastaan, eikä hän sanonut mitään. Marie otti avaimen rinnaltaan puristaen lasta rintaansa vasten, avasi lukon toisella kädellä ja työnsi oven ammolleen -- -- -- Yves katseli häntä vuorostaan pelästyneenä, Marie oli peräytynyt ja huusi hänelle:

-- Mene tiehesi! Mene! Mene!

Yves parka -- nyt hän epäröi lähteä! Hän ei välittänyt ovesta, joka nyt aukeni hänelle, hän tunsi epäselvästi, että tuon kynnyksen yli astumisessa olisi jotain kamalaa. Ja sitten veri, jonka hän näki pikku poikansa kasvoilla ja kauluksella -- -- -- Niin, hän koetti käsittää selvemmin, lähestyä heitä. Hän nosti käden ohimoilleen tuntien olevansa juovuksissa, ponnistellen kovasti ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut -- -- -- Jumala, ei, hän ei voinut, hän ei ymmärtänyt. Alkohooli, odottavat ystävät, siinä kaikki.

Ja Marie toisteli hänelle yhtä mittaa puristaen poikaansa rintaansa vasten: Mene tiehesi! -- -- Mene, mene tiehesi!

Silloin astui hän ympäri kääntyen portaille ja meni.

LXXIX.

-- Kas, tehän se olette, Kermadec?

-- Kyllä, herra Kerjean.

-- Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? -- Niin, herra Kerjean.

Ja sen huomasikin hänen ulkonäöstään.

-- Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku paimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te olisitte perheen isä.

Yves nosteli olkapäitään kiukkuisen välinpitämättömällä liikkeellä ja sanoi:

-- Jos teiltä sattuisi puuttumaan väkeä, herra Kerjean -- -- -- sopisi minun lähteä teidän laivallanne.

Ensimäistä kertaa ei kapteeni Kerjean ottanut laivaansa karkureita. Hän ymmärsi. Hän tiesi kuinka heitä houkutellaan ja kuinka heitä sitten johdetaan. Hänen laivansa, _Belle Rose_, joka purjehti jonkun amerikalaisen lipun alla, lähti ylihuomenna Californiaan. Yves sopi hänelle, oli mainio saalis sellaisen miehistön lisäksi kuin hänellä oli.

He eristäytyivät kumpikin suunnitellakseen matalalla äänellä sopimuskirjaansa.

Tämä tapahtui kauppasatamassa, aamulla, kaksi päivää Yves'n paon jälkeen kotoaan.

Eilen oli hän ollut Récouvrancessa seinien viertä hiipien koettaakseen saada kuulla jotain pikku Pierrestään. Kaukaa oli hän nähnyt pienokaisen katselevan ihmisiä akkunasta pieni side otsalla. Silloin oli hän kääntynyt takaisin kylliksi rauhoittuneena, yhä kestävän humalan eksyttämänä: hän oli kääntynyt takaisin "mennäkseen taas tapaamaan tovereita."

Tänä aamuna oli hän herännyt päivän noustessa, satamassa, erään vajan alla, jonne hänen _ystävänsä_ olivat jättäneet hänet. Nyt oli humala ohi, täydellisesti ohi. Oli yhä kirkas ilma, esineillä oli tavallinen näkönsä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ensin ajatteli hän heltyen poikaansa ja Marieta, valmiina nousemaan ylös tapaamaan heitä ja pyytämään heiltä anteeksi. Hän tarvitsi hetken muistaakseen kaiken, ja ajatellakseen, että kaikki oli lopussa, että hän oli hukassa.

Palatako heidän luokseen nyt? Ei, ei koskaan -- mikä häpeä!

Ja muuten; kun oli karannut laivalta rautoihin jouduttuaan ja juopoteltuaan sitten kolme päivää, sitä kaikkea ei enää saattanut sovittaa. Tehdä taas samat kaksikymmentä kertaa rikotut päätökset, tehdä taas samat lupaukset, lausua taas samat katuvat sanat -- -- -- Oi, ei! Riitti jo! ja hän hymyili pahaa säälin ja inhon hymyä.

Ja sitten oli hänen vaimonsa sanonut: "Mene tiehesi!" Yves muisti hyvin vihaa hehkuvan katseen kun hän näytti ovea. Vaikkapa hän oli sen tuhannen kertaa ansainnutkin, ei Yves koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, Yves, joka oli tottunut olemaan käskijä ja herra. Marie oli ajanut hänet pois; hyvä on, hän lähtisi, seuraisi kohtaloaan, Marie ei näkisi häntä koskaan enää.

Lankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon kunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt ja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä jollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän olevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän alkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen herätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.

Kaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa parkaa! -- -- -- Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin inhottava rikollinen.

Hän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen edessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen todetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista pilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.

Nyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.

Karata! -- -- -- Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti paikalla! -- -- -- Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon juuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi karkaamaan saadakseen olla palaamatta!

Hän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki laivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista itsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä kulmakarvoissa.

Hän ajatteli itsekseen: "En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä tiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä olen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni."

Ja hän oli ehkä oikeassa: _Se ei ollut hänen syynsä_. Tällä hetkellä ei hän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen vaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden lain alainen.

LXXX.

Kello kaksi samana päivänä, kun kauppa oli päätetty ja Yves oli ostanut kauppalaivurin tarpeet ja salaa muuttanut pukuaan eräässä kapakassa rantalaiturilla, nousi hän _Belle Rose'n_ kannelle.

Hän alkoi kävellä laivan ympäri, joka oli huonossa hoidossa ja kesyttömän karkean näköinen; mutta se tuntui notkealta ja vahvalta, meren kulkua ja sen seikkailuja varten veistetyltä.

Valtion laivojen rinnalla tuntui tämä pieneltä, lyhyeltä ja etenkin tyhjältä. Se oli hyljätyn näköinen. Laivalla ei ollut juuri ketään; ankkuripaikallakin ahdisti sellainen yksinäisyys sydäntä. Kolme tai neljä sissiä oli kannella kiertelemässä: siinä koko miehistö ja heistä kai tulisi ehkä vuosikausiksi Yves'n ainoat toverit.

He alkoivat tuttavuutensa katselemalla toisiaan ennen kuin rupesivat puhumaan.

Koko päivän kesti tuota samaa kaunista ja lämmintä ilmaa, tuollaista surumielistä myöhäiskesää, joka taivutti hartauteen. Nyt tyyntyi Yves päätöksensä peruuttamattomuuteen nähden.

Hänelle näytettiin pieni kaappinsa, mutta hänellä ei ollut melkein mitään sinne pantavaa. Hän peseytyi raikkaassa merivedessä, järjesti jonkunlaisella kiemailulla uuden pukunsa. Se ei ollutkaan enää tuo valtion puku, joka usein oli tuntunut hänestä raskaalta. Hän tunsi nyt olevansa vapaa, irti kaikista entisistä siteistä, melkein kuin kuoleman avulla. Hän koetti nauttia riippumattomuudestaan.

_Belle Rose'n_ piti lähteä ylihuomen aamulla. Yves vainusi ulapoita, kohta alkavaa merielämää, uutta, kauan toivottua. Jo vuosia oli tuo karkaamisen ajatus vaivannut häntä oudosti, ja nyt oli se täyttynyt. Se kohotti häntä hänen omissa silmissään, se, että hän oli tehnyt tällaisen päätöksen. Tunne olla ulkopuolella lakia nosti häntä myöskin. Nyt ei häntä enää hävettänyt esiintyä vaimonsa edessä, nyt kun hän oli _karkuri_ ja hän sanoi itsekseen, että hän rohkenisi mennä sinne illalla ennen lähtöä, ainakin viedäkseen hänelle saamansa rahat.

Joinakin hetkinä, kun hänen pikku Pierrensä kuva kulki hänen silmiensä ohi, viilsi hänen sydäntään kamalasti. Tuo hiljainen ja tyhjä laiva tuntui hänestä ruumisarkulta, jonne hän, aivan elävänä, oli tullut hautautumaan. Hänen kurkkuaan ahdisti, kyynelvirta pyrki nousemaan, mutta hän tukahdutti ne ajoissa kovalla tahdollaan ajatellen muita asioita, ja rupesi nopeasti puhuttelemaan uusia ystäviään. He keskustelivat siitä kuinka laivaa voi ohjata niin vähällä väellä, ja suurten vipupyörien käyttämisestä, joita oli asetettu kaikkialle korvaamaan ihmiskäsiä, ja jotka hänen mielestään tekivät _Belle Rose'n_ taklauksen hyvin raskaaksi.

Illalla, kun oli tullut pimeä, lähti hän Récouvranceen ja nousi hiljaa hiipien kotiovelleen saakka.

Hän kuunteli ennen kuin aukaisi, ei kuulunut mitään. Hän astui arasti sisään.