Part 11

-- Kuules Yves, me vietämme uudenvuoden illan yhdessä maissa, Brestissä ja sinä saat syödä päivällistä minun kanssani _Pörssissä_. Se ei ole koskaan juolahtanut mieleemme ja se tuottaa meille huvia. Mene pian pyyhkimään selkäsi (se oli aivan likaantunut ruumassa) ja menkäämme.

-- Oi, mutta pidetään sitten kiirettä. Minä harjaisin itseni mieluummin teidän huoneessanne maissa. Kanuuna pamahtaa kohta, emmekä me ehdi lähtemään.

Me olimme paraiksi aivan sataman perällä, hyvin kaukana uloskäytävistä, ja nyt lähdimme melkein juoksujalkaa.

Siinä sitä oltiin! Tykki jyrähti keskitiellä ja me olimme kiinni.

Olimme pakoitetut palaamaan _Sèvreen_, jossa oli kylmä ja pimeä.

Upseerien ruokasalissa oli pahanpäiväinen lyhty rautahäkissä, jonka päivystävä palosotilas sytytti, eikä yhtään tulta. Siellä vietimme me uudenvuoden illan, jääden omasta syystämme ilman päivällistä, mutta kuitenkin tyytyväisinä, koska olimme jälleen yhdessä, sovinnossa.

Mutta Yves'lla oli vielä jotain mielessään. -- En tullut tuota ennemmin ajatelleeksi, mutta teidän olisi ehkä pitänyt jättää minut rautoihin koko yöksi toisten takia, jotka eivät oikein ymmärrä -- --

Mutta hän ei ollut vähääkään huolissaan tulevasta käytöksestään ja tunsi tänä iltana olevansa hyvin vahva itseensä nähden.

-- Sitten, sanoi hän, olen minä keksinyt varman keinon: minä en enää koskaan lähde maihin ilman teitä, kun te vain viette minut mukaanne. -- Siten, tietysti, ymmärrättehän -- -- --

LXVIII.

Sunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.

Toulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi leyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja saarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen Bretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on tulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.

Me olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat Keremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja pikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa, lähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään ensimäinen juhlakulkue. -- Nyt se jo on vihreällä tiellä -- se kulkee kohta ohitsemme.

-- Nosta minua, kummi, nosta -- -- -- sanoo pikku Pierre ojennellen käsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.

Mutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle asettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre huomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden sammaltuneiden oksien sekaan.

Neitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen kantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä paljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine hiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat vanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.

Kaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä kirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten hillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden päällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen lyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä tuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.

Nyt loittonee kulkue ja äänet.

Nyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin ahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä päähineitä ja valkeita kauluksia.

Se kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen jälkiosa on hyvin omituinen.

-- Oi, kuinka paljon myssyjä! -- sanoo Anne, joka ensimäiseksi on ehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden musliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.

Nyt on kaikki lopussa -- kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen alle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle kylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole ollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina, tiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran vivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä _maito-kukiksi_.

Otan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni Yves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä asioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on niin suuri osa maaelämässä.

Tällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat kumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni, _tiilikattoinen maja_ Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa pienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita, joista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua suurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä -- _se on liian pahaksi Yves'lle_.

-- Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina kun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja sitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni, olisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.

Eläke! -- -- -- Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä keskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain koettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään ympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja jäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään -- kirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, -- tehdä vanhasta paholaisesta hyvin rauhallinen erakko. -- -- Kuinka monen heistä onkaan viikatemies korjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän rauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki uneksivat!

Tuo _varma keino_, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli onnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies kuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.

Lähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli meidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt täydellisesti veljenäni.

_Sèvrellä_, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului Yves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme. Teatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän kaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen, oli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä. Ja minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni häntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen elämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.

Tuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus, mikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan Yves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta, jotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun hän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan, että se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui hyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka koko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin pukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset ruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista merimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin ylhäisen näköiseksi.

Meitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille, joihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja jotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana aamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.

-- -- -- Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä, kukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.

Me löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia talvikkeja ja sinisiä _bourrache_ kukkia, vieläpä punertavia lehdokkejakin, kevään ensimäisiä.

Pikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin vilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä huokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle heti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina hänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.

Kukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin, orjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet odottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko tuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.

Me olimme olleet niin kauan ulkona, että Corentine oli asetettu tähystämään vihreälle tielle, meidän tuloamme ilmoittamaan. Jo kaukaa näimme hänen hyppelevän, kujeilevan aivan yksin, tuulen heiluttaessa hänen suurta päähinettään ja valkoista kaulustaan. Hän huusi hyvin kovaa:

-- Nyt ne tulevat Pierre _brass_ ja Pierre _vienn_ (suuri ja pieni Pierre) pitäen toisiaan kädestä.

Ja hän muutti sanansa lauluksi ja lauloi ne hyvin vilkkaalla bretonilaisella säveleellä tanssien tahdin mukaan.

Kas tuolta ne saapuvat juuri! Käsikäässä ne käyvät näin, Pierre brass ja Pierre vienn!

Tuulen heilutellessa hänen päähinettään ja kaulustaan, tanssi hän kuin pieni, hullaantunut nukke. Ja yö saapui, maaliskuun yö, aina surullisena, vanhojen puiden harvalehtisten holvien alle. Kylmä henkäys kävi yhtäkkiä kuin kuoleman väristys metsän läpi päiväisen, lämpimän auringon jälkeen.

Käsikäässä ne käyvät näin, Pierre brass ja Pierre vienn! ja Pierre vienn _Bugel-du!_

_Bugel-du_ (pikkuinen, musta mies). Hän antoi pienelle serkulleen saman liikanimen, joka Yves'lla oli ollut Kermadec'ien pronssivärisen ihon vuoksi. Silloin sanoin minä hänelle: _Moisel vienn pen melen_ (pieni keltapäinen neiti), ja sen nimen sai hän pitää. Se sopikin hänelle mainiosti, hänen päähineestä esille pyrkivien hiustensa takia, jotka olivat kuin kullankeltaisia silkkirihmoja.

Kaikki olivat onnellisen näköisiä majassa ja Yves vei minut syrjään kertoakseen, että asia oli ratkaistu hyvin. Ukko Corentin antaisi heille kaksituhatta frangia ja eräs täti lainaisi tuhat. Näin saisivat he maapalan määräajaksi ja alkaisivat rakentaa heti kohta.

Päivällisen jälkeen täytyi nopeasti astua Toulvenin vaunuihin ja junaan Bannalecissä. Yves ja minä palasimme Lorientiin, missä _Sèvre_ odotti meitä satamassa.

Kello yhdentoista tienoissa, kun me olimme palanneet satunnaiseen asuntoomme, jonka olimme vuokranneet kaupungissa, järjesti Yves maljakoihin Toulvenin metsien kukkaset.

Ensi kertaa eläissään oli hän moisessa hommassa; hän ihmetteli itseään huomatessaan noiden pienten kukkien kauneuden, jota hän ei ollut koskaan ennen tullut tarkanneeksi.

-- Niin, sanoi hän. Kun minä saan pienen majani Toulvenissa, asetan minä niitä huoneisiimme, sillä se näyttää minusta aika hyvältä. Te olette saanut minut ajattelemaan sellaisia asioita -- -- --

LXIX.

Merellä, seuraavana päivänä, huhtikuun ensimäisenä, matkalla Saint Nazaireen. -- Kiidämme kovassa laitatuulessa luoteesta, huono ilma, valoja ei enää näy. Saavuttiin satamaan aamun koittaessa, kokkapuu poikki, pieni ylämasto murskana.

Toisena päivänä on palkan maksu. Juopuneita miehiä putoilee yöllä ruumaan halaisten päänsä.

Odottamaton kahden päivän loma. Matkalla Yves'n kanssa Toulveniin. Tämä _Sèvre_ on hyvä laiva, joka ei milloinkaan vie meitä kovin kauas.

Kello kymmenen illalla, kuun valossa, kolkutamme me Keremenen-vanhusten ja Marien ovelle, jotka eivät tiedä odottaa meitä.

Pikku Pierre herätetään meidän kunniaksemme, ja hän istuu polvillamme.

Hämillään, paraasta unestaan herättyään sanoo hän meille hyvän päivän hiljaa, hymyillen, eikä sitten välitä suuriakaan meidän tulostamme. Hänen silmänsä sulkeutuvat vasten hänen lähtöäänkin ja hänen pilkku päänsä heilahtaa kaikkiin suuntiin.

Ja Yves sanoo hyvin huolissaan, nähdessään hänen katselevan kulmainsa alta, tukka silmillään:

-- Minusta hän on -- -- hän on -- -- -- kavalan näköinen.

Ja hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni, aavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.

Maailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja huolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja purskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien ripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan kavalan näköinen.

Kun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän klassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.

LXX.

Toulven, 30 p. huhtikuuta.

Tämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön tullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku Corentine _Keltatukka_ ja pikku Pierre _Mustamies_.

Majassa paloi neljä vahakynttilää -- _kolme_ on _kissan kemuissa_ -- ja se tuottaa onnettomuutta.

Vanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu paperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain juhlallista tulee tapahtumaan.

Me panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen huhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.

Sisään tuli vielä kaksi tärkeän näköistä mummoa. He tervehtivät niiaten niin syvään, että heidän jäykät, suuret kauluksensa nousevat aivan pystyyn, ja istuutuvat nurkkiin. Sitten tulee vielä Pierre Kerbras, Annen sulhanen. -- Viimein ovat kaikki paikoillaan, ketään ei puutu.

Nyt on perhesopimusten suuri ilta, jolloin Keremenen-vanhukset täyttävät lapsilleen antamansa lupauksen. He nousevat molemmat aukaisemaan vanhan arkun, jonka koristeina _Pyhä Sydän_ ja kukat vuorottelevat. He selailevat papereita, nostelevat vaatteita ja ottavat lopulta, aivan pohjalta, pienen säkin, joka tuntuu raskaalta. Sitten menevät he vuoteelleen, kääntävät patjan etsien jotain sen alta ja esiin tulee -- toinen pussi!

He tyhjentävät ne pöydälle Yves-poikansa eteen ja nyt vierähtää niistä kauneita hopea- ja kultarahoja vanhanaikuisine kuvioineen, jotka yksitellen olivat kasaantuneet puolen vuosisadan aikana ja olivat piilossa. Ne lasketaan pieniin kasoihin: siinä ovat nuo luvatut kaksituhatta.

Nyt on vanhan tädin vuoro. Hän nousee ja tyhjentää kolmannen, pienen säkin -- vielä tuhatta frangia kullassa.

Vanha naapurin emäntä esiintyy viimeksi tuoden viisisataa frangia sukan varressa. Kaikki tuo lainataan Yves'lle, kaikki tuo kasaantuu hänen eteensä. Hän kirjoittaa nimensä kahteen pieneen kuittiin valkealle paperille ja antaa ne vanhoille lainaajille, jotka niiaavat lähtiäisiksi, mutta heitä pyydetään jäämään, niin kuin tapa vaatii, juomaan lasin siideriä meidän kanssamme.

Kaikki on lopussa. Kaikki on suoritettu ilman notariota, ilman väittelyä, luottamuksella ja rehellisyydellä, jotka Toulvenissa vallitsevat.

Ovelta kuuluu kolkutusta, se on urakoitsija, muurari ja hän saapuu juuri parhaiksi.

Hänen kanssaan sopiessa käytetään leimapaperia. Hän on vanha velikulta Quinperista; osaa vain puolittain ranskaa, mutta näyttää silti aika ketulta kaupunkilaistapoineen.

Minulla on tehtävänä selittää hänelle rakennuksen suunnitelma, jonka me olemme laatineet iltaisin laivalla, ja jossa _minun huoneellani_ on paikkansa. Minä väittelen pienimpienkin osien valmistamisesta ja kaikkien tarpeiden hinnoista, ollen olevinani asiaintuntija. Se vaikuttaa ukkoon, mutta huvittaa meitä, Yves'a ja minua, kun meidän katseemme sattumalta kohtaavat toisensa.

Paperille, joka on leimattu kuudenkymmenen centimin karttamerkillä, kirjoitan minä kaksi sivua yksityiskohtaisia ehtoja:

"Graniitista rakennettu talo, joka on muurattu _jokihiekalla_, valaistu kalkilla, puuosat kastanjasta; puutarha edessä; ullakko ikkunoineen, luukut vihreiksi maalatut j.n.e. -- -- -- Ja kaikki on oleva valmiina 1 p. toukokuuta ensi vuonna etukäteen sovitusta kahden tuhannen yhdeksän sadan viidenkymmenen frangin hinnasta."

Minä aivan väsyin tuossa työssä ponnistaessani ajatuksiani. Hämmästyn aivan taitoani ja huomaan kaikkien ihmettelevän tarkkanäköisyyttäni ja säästäväisyyttäni! On kuulumatonta, mitä kaikkea nuo kunnon ihmiset minulla teettävät.

Lopulta on se allekirjoitettu, puumerkillä varustettu. Juodaan omenaviiniä ja puristellaan vuoroon kaikkien käsiä. Ja nyt on Yves talonomistaja Toulvenissa. Marie ja hän ovat niin onnellisen näköisiä, etten minä varmasti kadu vaivojani.

Molemmat eukot niiaavat lopullisesti, ja kaikki muut, pikku Pierrekin, joka ei ollut tahtonut mennä nukkumaan, tulevat saattamaan minua kauniissa yössä, kuun valossa, majataloon.

Toulven, 1 p. toukokuuta 1881. Me olemme hyvin toimessamme Yves ja minä, ukko Keremenenin avulla köydellä mittaamassa aiottua maapalaa.

Ensin on täytynyt valita se, ja siihen on mennyt koko eilinen aamu. Yves'ta oli kysymys hyvin vakava, kun näet piti tehdä päätös tulevan majan paikasta, jossa hän aavistaa, surumielisen ja oudon tulevaisuuden jälkeen, saavansa nähdä eläkeaikansa, vanhuutensa ja kuolemansa.

Monien arvelujen jälkeen olemme me päättäneet valita tämän kohdan. Se on Toulveniin tultaessa, Rospordeniin vievän tien varrella oleva kukkula pienen, kylään kuuluvan kentän luona, jonka kanojen meluava joukko ja punaposkiset lapset aamuisin vilkastuttavat. Toisella puolen näkyy Toulven ja kirkko, toisella suuret metsät.

Tällä hetkellä se on vain hyvin vihreä kaurapelto. Olemme mitanneet sen tarkasti kaikkiin suuntiin; neliömetrin nykyisen hinnan mukaan maksaa se tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä frangia, paitsi notarion palkkoja.

Yves'n täytyy olla hyvin järkevä ja säästäväinen maksaakseen sen! Hän tulee hyvin vakavaksi sitä ajatellessaan.

LXXI.

Sèvrellä, toukokuussa 1881.

Yves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan maista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin vaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista päivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä elämästään.

Hänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu epäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä _mutkistuu_ ehkä enemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme johtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon hänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin hänkin -- -- --

Brest, kesäkuulla 1881.

Kello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen katolla Plougastellin _armojuhlilta_.

Meidän _Sèvremme_ oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me tunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen viehätyksen.

Hevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja ja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä meitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja nauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla -- siniset rillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä, jotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.

Tavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat juoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut jatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan, juopunut ajuri ohjaksissa.

Plougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä ja jättiläisiä, ja _Lampaisen perhe_, joka erottaa luut lihoistaan, ja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat majat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista, yksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa puvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat toisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä, vimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä Brestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.

Ensin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja saada heidät istumaan paikoillaan.

Ja sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.

-- Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.

-- Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.

Ja me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he putoaisi.

-- -- -- Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta, ja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden "hullujen rattaiden" kulkevan ohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.

Kesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja elämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat nurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa surisee turilaita.

Ja nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn lopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:

Perätuulella lähti hän matkaan ja palasi luovaillen.

Vaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin penikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha ja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan kuluttua mekin laulamme mukana.

Kuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä kesäkuun auringossa!

Me merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me siitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa. Oli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt bretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut tuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen meren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun, suloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.

Elämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä. Hiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden sairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna, kansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus, siinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja matruusien laulut!

Ja me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä tuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä, jotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.

Pian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat graniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi ruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa saatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se oli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia sotilaita.

LXXII.

_Merellä_. Me palasimme Kanaalista. _Sèvre_ kulkee aivan hiljaa paksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu kuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät. Meidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne niitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän harsoja; -- tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa tuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet, että tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea penikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen ilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina, säännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä, jotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja painuvat taas alas.

Illempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme, yllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:

_Ar Men-du_ (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen luotsimme.

Ja samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin: kaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena, jota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka näyttää raskaalta kuin lyijypallo.

Nyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan selkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen, nopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu taas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.

Ja kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät valvomiseen.