Part 10

Muutos luettelossa siirsi minut Brestiin ensimäisinä lähtevien joukkoon. Aiottiin varustaa kolme laivaa -- Kiinan kauppa-asemalle, Etelämerille ja Levantiin -- ja nyt sain joka hetki odottaa määräystä niihin.

Seuraava viikko oli tuollainen levoton aika, joita usein sattuu merielämässä. Täytyi elää liikkuvassa leirissä, hotellissa, puoleksi purettujen matkatavaroiden sekamelskassa, tietämättä minne huomenna joutuisi; täytyi huolehtia kaikenlaisesta, viranteosta satamassa ja matkavalmistuksista -- ja sitten kulkea edestakaisin, puuhata Yves'n takia, että saisi hänet irti reservistä ja pitää häntä varalla, valmiina lähtemään minun kanssani.

Joulukuun lyhyet ja pimeät päivät kuluivat nopeasti. Minä nousin vanhoja, likaisia portaita -- ja Marie, huolestuneena ensimäisestä sanastani hymyili minulle surullisesti, kunnioittavalla ja alistuvalla luottamuksella, odottaen ratkaisuani.

LXI.

Brestin redillä, 23 p. jouluk. 1880.

Kirkas ja kylmä joulukuun yö, suuri rauha merellä, suuri hiljaisuus laivalla.

Hyvin pienessä laivan komerossa, joka on valkeaksi maalattu ja rautaseinäinen, istuu Yves vieressäni matka-arkulla, avonaisilla laatikoilla. Tulon epäjärjestys on yhä vallalla. Pitäisi asettua paikoilleen ja valmistaa itselleen suojaa tässä komerossa, joka pian tulee kuljettamaan meitä keskellä talven viimoja ja maininkeja.

Kaikista noista suunnitteluista, asetteluista, pitkistä merimatkoista ei ole tullut mitään. Ja minä olen aivan yksinkertaisesti _Sèvre_-laivalla, joka ei tule poistumaan Bretagnen rannikoilta. Tästä aamusta alkaen kuuluu Yves miehistöön ja nyt me olemme taas yhdessä, ihmissilmällä katsoen, vuoden ajan. Ottaen huomioon ammattimme on meille käynyt hyvin; meidän olisi ehkä täytynyt jonain hetkenä ainaiseksi luopua toisistamme. Yves on ilolla antanut sata frangia kukkarostaan merimiehelle, joka on suostunut luovuttamaan hänelle paikkansa.

Olkoon menneeksi _Sèvrekin_, koska kohtalo kerran on meidät sinne heittänyt. Se muistuttaa meille jo kaukaisia aikoja, jolloin me yhdessä purjehdimme _sumuisella mereltä_ kaukaisen kellotornin suojeluksessa.

Mutta minä olisin mieluummin halunnut lähteä muualle, etenkin Yves'n takia. Olisin tahtonut viedä hänet kauemmaksi Brestistä, kauemmaksi huonoista tovereista ja rannikon kapakoista.

LXII.

Merellä, 25 p. jouluk. Joulu.

Ylihuomenna, hyvin aikaiseen, päivän valjetessa. Minä nousin kannelle nukuttuani tuskin hetkeäkään oltuani hyvin vaikeassa vartiossa _keskiyöstä neljään_. Koko yön oli voimakas tuuli ja ankara merenkäynti pidellyt meitä pahoin.

Yves oli kannella aivan läpikastuneena, mutta viihtyen mainiosti omassa elementissään, ja heti kun hän näki minun tulevan osoitti hän minulle kädellään omituista maata, jota me lähenimme.

Harmaat riutat sulkivat kaukana näköpiirin kuin pitkät vallit. -- Aallot näyttivät kuin rauhoittuvan, vaikkapa tuuli yhä lennätteli meille raivoisia puuskiaan. Taivaalla liukuivat raskaat, synkät pilvet päälletysten, hyvin nopeasti: kokonainen lyijyholvi oli liikkeellä, suunnattomina, tummina möhkäleinä, jotka muuttivat muotoaan, joilla näytti olevan hyvin kiire päästä ohi, juosta toisaanne aivan kuin pyörrytyksen vallassa jonkun läheisen, hirveän rotkon reunalla. Meidän ympärillämme oli tuhansittain salakareja, mustia päitä, joita kohoili kaikkialta keskeltä hopealle välähtelevää hyörinää, minkä kuohupäät synnyttivät. Silmänkantamattomiin oli yhä noita vaarallisia päitä, meri oli aivan täynnä niitä. Ja sitten näkyi tuolla kaukaisilla rantakallioilla kolmen hyvin vanhan kellotornin ääriviivat, jotka olivat aivan kuin asetetut yksikseen tuonne graniittierämaahan yhden kohotessa paljon korkeammalle kuin toiset, nostaen korkeata vartaloaan kuin jättiläinen, joka tekee huomioita ja johtaa. -- -- --

Niin tosiaan, minä tunsin sen kyllä ja minä, niin kuin Yveskin, tervehdin sitä hymyillen, ehkäpä kuitenkin hiukan huolissani siitä, että se näyttäytyi niin lähellä, keskellä tuota varjojen juhlaa, sellaisena aamuna, jolloin en odottanut sitä. -- -- -- Mitä tekemistä oli meillä tässä sen läheisyydessä? Se ei kuulunut suunnitelmiimme ja minä en sitä käsittänyt.

Se johtui päällikön äkillisestä määräyksestä Silläaikaa kun minä olin nukkunut. Me laskimme Taureau'n redin suulle, aivan Saint-Pol-de Léon'in lähelle hakemaan suojaa etelätuulelta, sillä ulapalla oli merenkäynti liian ankara meille.

LXIII.

Cherbourg, 27 p. jouluk. 1880.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Yves laivaan veneen pohjalla lopen päihtyneenä. Hänen vanhat ystävänsä, _Venuksen_ märssymiehet olivat kuljettaneet häntä koko yön kapakoissa -- juhliakseen paluutaan Antilleilta.

Minä olin vartiossa. Kannella ei ollut ketään paitsi muutamia matruuseja, jotka puuhailivat kiillotustöissä -- mutta ne olivat uskollisia, pitkänaikuisia tuttavia, joihin saattoi luottaa. Neljä miestä kantoi häntä, vei hänet salaa sisään luukusta ja piiloitti hänet minun huoneeseeni.

Huono alku _Sèvrellä_, jonne minä olin ottanut hänet vartioitavakseni kuin rangaistukseksi, ja jossa hän oli luvannut olla mallikelpoinen. Ensi kertaa tuli minun mieleeni tuo synkkä ajatus, että hän oli mennyttä miestä, täysin hukassa, huolimatta kaikesta, mitä minä voisin koettaa hänen pelastuksekseen ja vielä toinenkin vielä surullisempi ajatus, ehkäpä hänen luonteessaan oli joku suuri vika -- -- --

-- -- Koko päivän oli Yves kuin kuollut.

Hän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän päähänsä.

Vasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän hymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei hymyilisi) ja pyysi ruokaa.

Minä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli kalastaja Audierne'sta:

-- Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.

Jean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan kuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.

-- Syötä häntä, Jean Marie!

-- Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen, puhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.

-- Liian suolaista -- -- -- liian suolaista!

Sitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.

Olin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun lapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. -- -- --

Illalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän salaa ja katosi.

Kaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön osastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää painuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.

Oi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät ole kestäneet -- -- -- niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei ainakaan tohdita sanoa sitä -- -- ja niin vaivutaan velttouteen, antaen päivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka eivät palaa -- -- --

Vähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin häntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen kävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me juttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa, hienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle ominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan samanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli tullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.

Talvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken -- ajatukset, ihmiset, esineet -- samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset olivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen askeleitamme kosteassa merituulessa.

Joskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään: "Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä ajatelko." Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli pyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean kylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.

Ei, _Sèvrellä_ olo ei tosiaankaan onnistunut meille.

LXIV.

Pikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven edessä. -- Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta vesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää nukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli on paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon kaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden vaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä ja vaiti, -- niin kuin pienet linnut.

Kaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta tulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät osaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua eivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin uskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku ilmein.

-- -- -- Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie Kermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian tekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo, että se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus oli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan kieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin osoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän kirjeisiinsäkään.

Hylätty vanhus parka! -- -- -- Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta lapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään ehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka olivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt ulkomaille.

Hänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta, jotka olivat kotona, oli toinen ottanut _islantilaisen_, joka vei hänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin mietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in naisluostariin.

Jälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä oli mummo ruvennut rakastamaan -- lehtolasta, mutta sentään viimeistä pirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki muut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa vuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty. Mutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää kuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen, jäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin kappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.

Hänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain, sen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona -- -- -- Ehkäpä hän ainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!

Mutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten -- seikka, josta hän myöskin kantoi vihaa -- hän oli vienyt rahat, jotka poika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.

Ja kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä saakka.

Totellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan kolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen nainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt häntä, tuli avaamaan hänelle.

-- Olen Marie, Yves'n vaimo... Päivää -- äiti!

-- Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on siis minun pojan poikani?

Hänen katseensa oli sentään heltynyt pojanpoikaa katsellessaan. Hän oli päästänyt heidät sisään, ruokkinut hyvin, lämmittänyt hyvin, ja varustanut heille paraan vuoteensa. Mutta se oli yhdentekevää, hänen käytöksensä oli kylmää, jäistä, jota mikään ei mikään voinut sulattaa.

Nurkissa, piilossa, suuteli isoäiti rakkaasti pojanpoikaansa, mutta Marie'n nähden, ei koskaan! Hän oli aina jäykkä, juro.

Joskus puhuttiin Yvestä ja Marie sanoi pelokkaasti, että hän oli paljon parantunut heidän naimisiin mentyään.

-- Tra la la la! -- -- parantunut! -- -- kertasi mummo, ottaen synkimmän muotonsa. Tra la la tyttöseni! -- -- parantunut! -- -- -- Hänellä on isänsä pää, hän on aivan samanlainen, aivan samaa maata, ettekä te vielä ole nähnyt kaikkea, sen sanon minä teille.

Silloin odotti Marie parka, sydän raskaana, tietämättä mitä vastata, mitä sanoa pitkän päivän kuluessa, mitä tehdä itselleen, odotti kärsimättömästi Yves'n määräämää aikaa päästäkseen lähtemään. Ja hän ei varmasti palaisi.

LXV.

Paimpolista lähtiessään on Marie poikineen noussut hevosvaunuihin, jotka heilahtelevat ja vievät heidät mennessään. Ovesta katselee hän anoppiaan, joka kaikesta huolimatta on tullut Plouherzelistä saattamaan heitä kaupunkiin saakka sanoen heille kuitenkin kylmät ja niin lyhyet jäähyväiset, että sydämeen koski.

Marie katselee häntä, eikä käsitä enää: Nyt hän juoksee, juoksee vaunujen perään -- ja sitten vaihtuu ilme hänen kasvoillaan, vaihtuu melkein irvistykseksi. Mitä hän heistä vielä tahtoo? Ja Marie katselee melkein säikähtyneenä. Hän irvistelee yhä. Ah! -- -- -- hän itkee. Hänen kuihtuneet piirteensä aivan vääntyvät ja nyt juoksevat kyyneleet... Nyt ymmärtävät he molemmat toisensa.

-- Jumalan tähden, pysäyttäkää vaunut! sanoo Marie eräälle _islantilaiselle_, joka istuu hänen vieressään, ja joka myöskin on ymmärtänyt, sillä hän pistää kätensä pienestä etu-ikkunasta ja vetää ajajaa hihasta.

Ajoneuvot pysähtyvät. Isoäiti, joka on juossut koko matkan, on nyt takana, melkein portaiden luona, hän ojentaa heille kätensä ja hänen kasvonsa aivan kylpevät kyyneleissä.

Marie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä, syleillen häntä ja pikku Pierreä. --

-- Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!

Ja hän itkee nyyhkyttäen.

-- Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa hänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen kanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen! Jumala teitä siunatkoon, tyttäreni!

Ja nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.

-- Heipä hei, naiset! -- huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota nuoleskelua?

Heidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu nurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa naista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku Pierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.

LXVI.

Brestin arsenaalin perällä, hiukan ennen päivän nousua, vuoden ensimäisenä aamuna 1881. -- Tuo sataman takaosa on synkkä paikka ja siellä on _Sèvre_ jo viikon ajan ollut ankkurissa.

Ylhäällä oli taivas jo alkanut valeta meitä ympäröivien korkeiden graniittimuurien välissä. Harvassa olevat lyhdyt heittivät sumuun viimeisen, heikon ja keltaisen valonsa. Ja nyt jo näkyivät suunnattomien esineiden ääriviivat, jotka herättivät mielessä ilkeän jäykkyyden tunteen: korkealle nostettuja koneita, äärettömiä, mustia kynsiään ojentelevia ankkureita, kaikenlaisia muodoltaan rumia ja epäselviä esineitä, ja sitten aseistariisuttuja laivoja, jättiläismäisine, kalantapaisine muotoineen, liikkumattomina ketjuissaan kuin suuret, kuolleet hirviöt.

Suuri hiljaisuus, ja tappava kylmyys vallitsi satamassa -- -- --

Mikään yksinäisyys ei vedä vertoja öisen meriasevaraston autiudelle, etenkään juhlaöinä. Kun tykin lähtölaukaus on pamahtanut, pakenevat kaikki kuin ruton saastuttamasta paikasta; tuhansia miehiä sukeltaa esiin kaikkialta, hyörien kuin muurahaiset, kiiruhtaen porttia kohti. Viimeiset juoksevat peljäten joutuvansa liian myöhään ja jäävänsä suljetun ristikon taa. Tulee tyyni. Ja sitten yö, sitten ei ketään, ei mitään.

Silloin tällöin kulkee ohi joukkue, jolle vartiosto huutaa, ja joka hiljaa lausuu tunnussanan. Ja sitten pistäytyy rottien hiljainen kansa esiin kaikista raoista ottaen haltuunsa autiot laivat, tyhjät työpajat.

Oltuani päivystäjänä eilisestä saakka, olin nukkunut hyvin myöhään rautaseinäisessä, kolkossa huoneessani. Olin huolissani Yves'ta ja tänä yönä saivat minut surulliseksi nuo laulut, nuo matruusien huudot, jotka kuuluivat kaukaa kaupungin pahamaineisista osista.

Marie ja pikku Pierre olivat matkalla Plouherzelissä ja Yves oli tahtonut kaikesta huolimatta viettää illan maissa, Brestissä juhliakseen uutta vuotta vanhojen ystävien seurassa. Olisin voinut pidättää hänet pyytäen häntä jäämään minun seurakseni, mutta yhä pysyi tuo jää meidän välillämme; ja minä annoin hänen mennä. Ja tuo joulukuun 31:en päivän yö on vaarallinen yö, jolloin koko Brest näyttää olevan alkohoolikuumeen vallassa.

Kannelle noustessani tervehdin jokseenkin surullisin tuntein uuden vuoden ensimäistä aamua ja aloin aamukävelyni, vartian sata askelta, ajatellen tuhansia, menneitä asioita.

Etenkin ajattelin paljon Yves'a, joka oli tällä kertaa huolieni syynä. Näinä kahtena, _Sèvrellä_ vietettynä viikkona tuntui tunti tunnilta haihtuvan tuon veljen välitön kiintymys, veljen, joka kauan aikaa oli ollut minun ainoa oikea ystäväni maailmassa. Muuten olin hänelle ankarasti vihoissani siitä, ettei hän osannut käyttäytyä paremmin, ja minusta tuntui, että minäkin pidin hänestä vähemmän. -- --

Musta lintu lensi pääni yli, päästäen valittavan raakunan.

-- Kas niin, sanoi matruusi, joka pimeässä teki aamutoimituksiaan peseytyen kylmässä merivedessä. Onpa siinäkin onnen toivottaja uunna vuonna! -- -- -- Mokomakin onnettomuuden lintu. Se merkitsee sitä, että me vielä saamme kokea yhtä ja toista!

-- -- -- Yves palasi kello seitsemän hyvin suorana kävellen ja vastasi nimenhuutoon. Sitten tuli hän minun luokseni tavan mukaan toivottamaan hyvää päivää.

Hänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta sävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan järkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:

-- Yves, et saa palata maihin tänään!

Ja sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly, tyytymättömänä itseeni.

_Keskipäivä_. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin suurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin siisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin, järjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti, juoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.

Kun tuli _Sèvren_ miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin harjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.

-- Minne sinä menet, Yves?

Hän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt, ja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja häiriötä.

-- Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä, joille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.

Silloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna sanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan hyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus muilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani väärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni loppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.

-- Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat yhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.

Ja hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa eläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.

-- Rautoihin? -- -- -- No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.

Ja minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä käskyn viedä hänet sinne.

Oi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään pakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien nähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan! -- -- -- Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja hänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan ilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen: hämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.

Ja sitten palasin minä huoneeseeni -- -- --

Olivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan menettänyt hänet.

Tuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun hänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.

Minä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä, jotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.

-- -- -- Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko päivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta -- ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.

Arsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut kannella. -- Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. -- Ja alhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet säännöllisten väliaikojen kuluttua _lotto_-pelin numeroita lisäten aina nuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat heitä:

-- 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! -- 33, mestarikokin koivet!

Ja Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä, pitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.

Mitä tehdä? -- -- -- Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja lähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta tulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti hatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä pois.

Taikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta -- sen hän kyllä saattaisi tehdä tällä hetkellä -- silloin -- -- -- kieltäytyminen tottelemasta -- -- miten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta meidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? -- -- --

Nyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia. Minä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka luottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille Plouherzelissä.

Etenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä -- -- -- Minä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se oli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät monet selittelyt koskaan onnistu. -- Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin kirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja arsenaalissa on tulen pito kielletty.

Sitten sanoin minä kersantille: -- Menkää hakemaan Kermadecia ja kutsukaa hänet _vartioivan upseerin_ puheille minun huoneeseeni.

Olin kirjoittanut:

Rakas veli!

Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa, emme puhu siitä enää.

Pierre.

Kun Yves tuli, sanoin minä hänelle vain häntä katsomatta ja vastausta odottamatta:

-- Lue tästä, mitä sinulle kirjokin, ja menin pois jättäen hänet yksin.

Hän lähti nopeasti ulos aivan kuin olisi pelännyt minun paluutani ja heti kun olin kuullut hänen loittonevan, palasin minä katsomaan.

Paperini alareunaan -- vielä suuremmilla kirjaimilla kuin minä, sillä yö pimeni yhä -- oli hän kirjoittanut:

-- Kyllä veli!

ja merkinnyt sen nimellään,

Yves.

LXVII.

-- Jean Marie, kiiruhda sanomaan Yves'lle, että, minä odotan häntä maissa, rantasillalla!

Tämä tapahtui kymmentä minuuttia myöhemmin. Täytyihän tavata toisensa tuon kirjeen jälkeen, että sovinto olisi täydellinen.

Kun Yves saapui oli hänen kasvoillaan toinen ilme ja hyvä hymy, jota en ollut moneen aikaan nähnyt. Minä otin hänen kätensä, hänen halvan märssymieskätensä omiini; sitä tuli puristaa lujasti että hän tuntisi sen, sillä se oli kovettunut työssä.

-- Mutta miksi teitte minulle niin? Se ei ollut hyvin, nähkääs!

Ja siinä kaikki, mitä hän tiesi sanoa minulle moitteeksi.

Me emme olleet velvolliset pitämään yövuoroja _Sèvrellä_.